Part 1

KARJALAN KANKAHILTA I

Kertoelmia

Kirj.

Koito [K. J. Juuti]

Tampereella, Hj. Hagelberg'in kustannuksella. 1889.

SISÄLLYS:

Oppipojan kertomus. Mannisten kaupunki. Kaksi hirttoyritystä.

Oppipojan kertomus.

1.

Minun isäni oli kova mies...

Hän oli aikoinaan ollut päällysmiehenä eli "valttarina" eräässä Itä-Karjalan isommassa tehtaassa, vaan syistä, joita en tarkemmin tiedä -- enkä tahdokaan tietää -- oli hän joutunut pois tuosta "herrasvirasta" sekä eleli nyt pienoisella maatilalla, minkä oli saanut ostaneeksi muutamasta erittäin syrjäisestä sopukasta parin päivämatkan päästä Sortavalan kaupungista.

Vaikkapa vähilläkin varoillaan käytti isäni minut Siitoisen kansakoulun läpi, mutta siinä olikin se sivistyksen määrä, minkä hän tahtoi suoda ainoalle pojalleen; sillä vaikka opettajat kehoittivat häntä -- minun muka hyväpäisyyteni tähden -- toimittamaan minut varsinaiselle lukutielle ja vaikka eräs varakas sukulainen tarjoutui siinä tapauksessa pitämään huolta minun aineellisesta puolestani, ei häntä saatu millään keinoin luopumaan siitä peri-aatteestaan, että minusta, siinä tapauksessa, ei tulisi muu kuin "renttuherra."

"Vähänkö noita vielä on herroja!... Ja harva heistä rehellisesti henkensä elättää. Enimmät elävät koiruudella taikka köyhän kansan nylkemisellä... Minun pojastani ei pidä ikinä tuollaista tuleman!... Tehköön työtä niin kauan kuin jaksaa ja sitte... no, kerjätköön!"

Näin lausui isäni. Se oli hänen maailman-viisautensa.

Muutoin täytyy minun tässä, vaikkapa vastenmielisesti, kertoa, mikä muutos isässäni oli tapahtunut hänen ruukista eroamisensa jälkeen.

Ruukin päällysmiehenä ollessaan oli isäni ollut komea herra. Hän oli perheineen -- s.o. äitini ja minun kanssani -- asunut komeassa, avarassa kartanossa, ja muutoinkin viettänyt, niin sanoakseni, ylhäistä elämää. Kahden kuorskuvan hevoisen vetämissä vaunuissa teki hän matkustuksensa kesällä, eikä hän talvisaikaankaan milloinkaan lähtenyt kuomutta ja parihevoisitta lyhemmillekään matkoille. Kaikki tehtaan ala-päällysmiehet sekä työväki osoittivat hänelle tavatointa kunnioitusta -- lieneekö se sitte, tuo arvon anto, tullut todellisesta kunnioituksen tunnosta vai pelvosta, sitä en osaa taata. Vieraita kävi meillä paljon, jopa korkea-arvoisiakin, ja heitä kohdeltiin ylellisellä kestitsemisellä. Eipä siis kummaa, jos isääni, missä ikinä hän liikkuikin, kohdeltiin vastaavalla tavalla. Ja että hän, isäni, osasi arvostansa pitää sekä katsoi kaiken tämän kunnioituksen ja kohteliaisuuden itselleen todellisesta ansiosta tulevaksi -- siitä ei ole epäilemistä.

Kuinka toisiksi nyt olivat olot muuttuneet! Elämä ruukissa oli maksanut paljon, joten isälle ei suuria jäänyt siitä erotessaan. Nekin vähät säästönsä pani hän, viisaasti kyllä, "maahan kiini" ja aikoi nähtävästi ruveta nyt yhtä ylenpalttisella tarkkuudella varojansa vaurastuttamaan kuin ennen oli ylellisellä tuhlaamisella niitä hävittänyt. Toisenlaista elämää sitä vietettiinkin nykyisessä isäni talossa. Kadonneet olivat nuo iloiset kestit, joita ennen vähä väliä pidettiin, hävinneet olivat vaunut ja kuomut parihevoisineen, mutta -- kadonneet myöskin olivat kunnian ja kohteliaisuuden osoitukset isääni kohtaan, hävinnyt tuo mateleva pelko, jolla alhaiset ihmiset häntä ennen lähestyivät. Halveksumista, pilkkaa, jopa törkeää panetteluakin sateli vaan tuon tuostakin entisten ystäväin puolelta.

Vaan niinhän se käypi tavallisesti tämän meidän kiertotähtemme mykevällä pinnalla...

Ja muuttunut, äärettömästi muuttunut, oli isäni itsekin...

Kiihkeästi, kärsimättömästi toimitti hän kaikki tehtävänsä, Ei kukaan osannut mitään hänen mieliksensä tehdä, eipä hän itsekään. Hän ei näyttänyt saavan yön lepoa ei päivän rauhaa, sillä joko hän valvoi tai makasi, istui tai astui, aina vaan kuului hänen rinnastaan kärsimättömyyden ja tuskallisuuden huokauksia. Hänen parhaana työnään ja kentiesi huvituksenaankin tästä lähtien oli kalastus. Siellä, yksinäisten salojärvien autioilla seljillä ja niiden jylhillä rantamilla, vietti hän enimmät kesä-aikansa. Kentiesi toivoi hän siellä löytävänsä kadonneen mielenrauhansa; kentiesi ajatteli hän siellä yksinäisyydessään, entisistä vertaisistansa eroitettuna, voivansa pikemmin unohtaa taannoiset onnensa päivät; kentiesi ei hänen masentumatoin ja ylpeä luontonsa sallinut hänen näin köyhtyneenä enää niin usein kuin ennen näyttäytyä entisille tuttavillensa -- kentiesi.

Mutta turhaa on aprikoida, mitä isäni kentiesi mietti asuessaan kesät päästänsä venheessänsä, josta hän ainoastaan öiksi nousi maalle, tehden nuotiovalkean jonkin sydänmaan järven hongikkorannalle. Se vaan on varmaa, ett'ei hän nyt enää tahtonut pitää mitään seuraa muiden ihmisten kanssa, ei tahtonut tietää mitään maailman yleisistä eikä entisten tuttujensa yksityisistä asioista, eipä hän näyttänyt paljoa huolehtivan itsestänsäkään. Hänen luontonsa oli muuttunut äreäksi ja kiukkuiseksi, jonka tähden hänen ainoastaan harvoin kuultiin enää tavallisesti muita ihmisiä puhuttelevan. Kiroilemalla ja sadattelemalla ilmoitti hän ajatuksensa muille -- milloin hän ne ilmoitti; sillä usein oli hän monta päivää perätysten sanaakaan puhumatta, eikä hän, jos ken häneltä jotain uskalsi kysyä, tavallisesti virkkanut mitään vastaukseksi. Yhtä ainoata henkilöä, äitiäni, näytti hän kohtelevan jonkinmoisella kunnioituksella, vaikk'ei hän hänenkään kanssaan ryhtynyt pitempiin keskusteluihin. Jos äitini rupesi milloin pitempään kyselemään jotakin isältä, vetäytyi tämä aina pois hänenkin seurastaan.

Vähitellen muuttui hänen ulkomuotonsakin kokonaan. Tuo ennen niin suora ja kookas vartalonsa painui muutaman vuoden kuluessa pieneksi köykkyiseksi ukoksi ja hänen vakava, ryhdikäs käyntinsä muuttui epätasaiseksi hoipertelemiseksi. Ennen tummat kiharat kantoivat nyt talven vaaleata väriä, ja kun isäni nyt oli jättänyt pois partansa ajelemisenkin, näytti hän todellakin seitsenkymmen-vuotiaalta vanhukselta, vaikka hänen ikänsä oli vasta vähää enemmän kuin puolet siitä. Ja kun tähän lisään, että yksin hänen silmiensä kirkas loistekin oli kadonnut ja niiden pinnalle laskeutunut ikäänkuin pölyinen kelmu, niin voipi helposti arvata, mitä ääretöintä tuskaa ja murhetta äitini sai hänen tähtensä kärsiä. Kylässä hoettiin isäni tulleen hulluksi taikka ainakin vähämieliseksi, vaan me, jotka asian paremmin tiesimme, emme sitä uskoneet.

Minut aikoi isäni pitää kotona. Siellä, hänen silmänsä ja johtonsa alla, oli minusta tuleva kova työmies, vankka maan raataja, ja siellä olisin minä varjeltuna kaikilta tämän "pahan" maailman mahdollisilta ja mahdottomilta viettelyksiltä ja kiusauksilta. Ja niin ehkä olisi käynytkin, isäni toiveet ehkä täydellisesti toteutuneet, ell'eivät omituiset tapaukset olisi odottamattomalla tavalla minun kohtaloani toisille teille johtaneet.

* * * * *

Olin muutamia päiviä sitte päästötodistuksineni tullut koulusta kotiin. Neljäntoista vuotiaassa päässäni kiehui äärettömän paljon suuria ajatuksia. Alkavan nuoruuden ijän rohkeimmat tuulentuvat kuvautuivat selkeinä silmieni eteen ja rehevän kevätkasvullisuuden tavoin sekä sen mukana täydentyi mielikuvitusteni mitta ylitsevuotavaksi...

Näistä viisaista mietteistäni herätti minut eräänä aamuna isäni tuttu, käskevä ääni, ennenkuin vielä olin ehtinyt pukeutuakaan.

"Tänään lähden kalaan ja viivyn siellä kaksi yötä. Alapas, Elias, valmistautua soutamaan."

Ja muutamien minuuttien perästä astuin minä isän jälestä rantaan suuri kalakontti hartioillani. Isäni kantoi isoa selkärihma vasua ja hänellä oli, sitä paitsi, airot vasemmalla olalla sekä kirves vyön alla. Äitini, joka oli lähtenyt meitä saattamaan, kantoi eväskonttia. Me astuimme ääneti, sillä, niinkuin tiedämme, isäni oli sangen harvapuheinen, eikä hänen kanssaan muutoinkaan ollut leikin laskemista. Äitini sanoi, ett'ei isäni suusta oltu tavallista leikkipuhetta kuultu sen jälkeen kun hän oli ruukista pois joutunut.

Minun isäni oli kova mies...

Rantaan päästyämme asetimme kapineet paikoilleen venheesen. Rihmavasu keskelle venettä sitä varten tehdylle laudalle, eväskontti sekä tyhjä kalakontti kokkaan ja kirves teljon eteistä kaarta vasten. Pienoisen paksusankaisen kattilapotin pistin minä teljon alle; se otettiin mukaan rantakalan keittoa varten. Vihdoin syleilin minä itkusilmin rannalle jääpää kyynelsilmäistä äitiäni.

"Vieläkö sinä marakatin pentu, siinä vetistelet! Etkö joudu venheesen!" -- tiuskasi minun isäni.

Me lähdimme.

Minä näin kyynelieni lävitse vielä kauan äitin seisovan rannalla ja huiskuttavan nenäliinallansa meille jäähyväisiä -- isäni ei sitä nähnyt, hän istui perässä eikä hänen tapansa ollut taaksensa katsoa...

Kolme kertaa nousi ja laskeusi aurinko meidän kalassa ollessamme, kunnes vihdoin isäni -- "suolausasteen puutteen tähden", niinkuin hän itse sanoi, -- käänsi venheen kokan kotiin päin, ja koko tällä ajalla ei meillä ollut kummallakaan aikaa kertaakaan nukahtamaan. Palatessamme tapasimme vielä nuottamiehet erään saaren rannalta, jonka ainoastaan parin virstan levyinen selkä eroitti kotirannasta, ja isäni päätti kuin päättikin vielä kotiin mennessä laskea selkärihman järveen "koskapa maimat ovat näin saapuvilla", -- sanoi hän.

Laskimme siis venheen rantaan ja, maimat saatuamme, aloimme pistellä niitä onkiin. Mutta tuo liian pitkällinen valvominen vaikutti sen, että Nukkumatti voitti minut maimottaessani. Tuon tuostakin tuiskahdin minä nenälleni rannan hietikkoon, enkä voinut kestää millään tavoin istuvillani. Viime kerran kaatuessani ärjäsi isäni:

"Katsopas tuota marakattia, mitä se tanssii!"

Viimmein saimme kuin saimmekin noin kolmesataa koukkua maimotetuiksi ja nyt piti meidän lähteä niitä laskemaan. Vaan kun minä rupesin soutamaan, putosivat airot vähä väliä käsistäni ja minä retkahdin nukkumaan seljälleni venheen teljolle. Vähintäin viisi kertaa kävi isäni minua siitä aina uudelleen nostattamassa sillä tavoin, että tempasi minut hiuksista koholle ja karjasi:

"Nouse ylös s--tanan kakara!"

Enhän, näet, vähemmällä olisi herännyt...

Vaan vihdoin ei auttanut mikään. Tuskin viisikymmentä koukkua olimme ehtineet laskea, ennenkuin "sokea ukko" valloitti minut niin kokonaan, ett'en millään keinoin herännyt -- en tiedä lieneekö isäni enää koettanutkaan herättää. Herätessäni oli venheemme saaren reunassa, josta olimme lähteneet, ja kasvoni tuntuivat olevan turvoksissa...

Lähdimme nyt uudestaan lopettamaan koukkujen laskua. Mutta minun maatessani oli noussut jokseenkin ankara vihuri-tuuli kylästä päin, jonne päin meidän oli kuljettava koukkuja laskiessamme. Kun siis minä olin jonkun matkaa soutanut, vähenivät voimani niin, ett'ei raskas venhe ankarassa vastatuulessa tahtonut enää kulkea eteenpäin. Tämä näytti tulisesti suututtavan isääni, ja sentähden ponnistin minä viimmeiset voimani päästäksemme eteenpäin, vaan -- mitä auttavat hyttysen voimat myrskyssä! Koettakoonpa se kuinka sukkelaan tahansa ja omasta mielestänsä kuinka voimakkaasti hyvänsä siipiänsä räpyttää, myrskyn mukaan sen on kuitenkin aina kulkeminen, sen valtaan heittäyminen. -- Ja niinpä se oli silloin minunkin laitani. Kotvasen ponnisteltuani loppuivat vähätkin voimani ja venhe alkoi vähitellen siirtyä takaperin.

Silloin ärjäsi isäni hirmuisesti kiukustuneena:

"Souda!"

Ikäänkuin minä en olisi soutanut!...

"Etkö sinä riivattu souda?" -- huusi isäni vielä enemmän kiukuissaan.

"Oih... armas... isä... kul... kulta! Näettehän, että... että... en... jaksa!" vaikeroin minä hengähdyksestä tukehtumaisillani.

"Vai et sinä, senkin kynnellä puhkaistava, jaksa! Kyllä minä tiedän, että sinä jaksat, vaan sinä et kehtaa voimiasi käyttää. Mutta maltahan kun rantaan päästään, niin sinut ottaa p--le luinesi sekä nahkoinesi!"

Ja isäni heitti jäännösrihman yhdessä tukussa järveen, hyppäsi perästä luokseni ja viskasi minut nurinniskoin venheen peräpuolelle. Sitte alkoi hän itse kaikin voimin soutaa kotirantaa kohden, mihin muutaman tunnin kuluttua pääsimmekin.

Sitte muistan minä, että me nousimme maalle ja isäni tempasi airon... Minä näin, että hän heristi sillä minua... Muuta en muista...

Herättyäni näin olevani naapurimme Tontkolan tuvassa ja päässäni tuntui olevan kääreitä. Sittemmin, parattuani, ilmoitti äitini minulle, että isäni ei enää koskaan tahtonut nähdä minua, vaan että hän oli määrännyt minut suutarin oppiin Sortavalan kaupunkiin, jossa muka paikka oli jo valmis minulle.

Niin. Minun isäni oli kova mies...

II.

Haikeasti itkin äidistäni erotessani, kun hän oli minut suutarin oppiin vienyt ja läksi itse kyynelsilmin takaisin kotiinsa. Häntä, armasta kantajaistani, en sen päiväsen perästä enää nähnyt, vaan unohtumattomina pysyvät muistossani hänen viimmeiset sanansa, jotka hän lausui minua viimmeisen kerran syleillessänsä.

"Hyvästi, oma, ainoa poikani!" -- lausui hän.

"Pidä mielessäsi, että

"Ei saada tääll' ain' käyskennell' Pääll' kukkaisten ja ruusuin!" --

Mutta minulle ei nyt annettu pitkää aikaa vetistelläkseni, sillä tuskin oli äitini ehtinyt oven jälkeensä sulkea, kun mestari äänsi:

"No Elias!"

"Mitä, hyvä mestari?"

"Nyt sinä olet suutarin oppipoika."

"Niin... olenhan minä."

"Ja tiedätkös sinä myös, mitkä suutarin oppipojan ensimmäiset velvollisuudet ovat?"

Sitä minä en tiennyt.

"No pane nyt mieleesi, että suutarin oppipojan ensimmäinen ja tärkein tehtävä on unohtaa itkemisen taito, sillä se ei sovi laisinkaan yhteen hänen tärkeän kutsumisensa kanssa. Samoin tulee suutarin oppipojan vähitellen harjoittautua olemaan nauramatta, laulamatta, puhumatta, makaamatta, jopa johonkin määrin -- syömättäkin. Nämä kaikki ovat sellaisia taitoja ja vapauksia, jotka eivät suutarin oppipojan oppimäärään kuulu, vaan joita saavat ja voivat harjoitella ainoastaan nuo tyhjäntoimittajat, nuo muut ihmiset. -- Ymmärräthän?"

"Kyllä... kyllä", -- vastasin minä ehdottomasti. Minä, näet, mestarini edellä antamien neuvojen johdosta ja arvaamalla panin, että suutarin oppipojan tärkeihin velvollisuuksiin kuuluu, paitsi niitä, olla kenenkään ja erittäinkin mestarinsa kanssa kiistelemättä. Jälkeen päin, lisäneuvoja saadessani, havaitsin olleeni oikeassa...

Ja siihen se loppui meidän silloinen keskustelumme. Jälkeenpäin opin vähitellen havaitsemaan, että nuo ensimmäisenä oppipäivänä saamani neuvot olivat todellakin varsin tärkeät suutarin oppipojalle. Ja ankarasti harjoitellen täytyi minun vähitellen oppia niitä noudattamaankin...

* * * * *

Minä olin suutarin opissa toista vuotta, enkä laisinkaan pidä tuota aikaa turhaan kuluneena. En kadu kauppojani, jos sain tuon tuostakin tuntea, miltä polvinauha maistoi, ja jos melkein aina kaupungilla käydessäni parempivirkaiset herraspojat minua pilkkasivat. Tällä ajalla opin minä tuntemaan, miltä elämä maailmassa tuntuu, kun tuuli -- niinkuin sanotaan -- käypi omaan otsaan. Ja usein, sangen usein sain lohduttaa itseäni äitini viimmeisellä neuvolla. -- Suutari tuli minusta jommoinenkin. En vieläkään tarvitse hävetä töitäni "sillä alalla", jos milloin tarvis vaatisi naskaliin tarttumaan.

Lähes puolitoista vuotta opissa oltuani sain eräänä päivänä isältäni seuraavan kirjeen:

"Hirvivaaralla 23 p. Lokakuuta 18..

Suutarin oppilaalle Elias Eskeliselle.

Äitisi on kuoleman kielissä ja pyytää kutsumaan sinua tänne muka vielä kerran ennen kuolemaansa nähdäksensä. Minun mielestäni olisi kuitenkin parasta, että et tulisi, vaan pysyisit, suutari, lestissäsi.

Entinen isäsi."

Tämän luettuani pääsi tuskallinen "voih kuitenkin!" huuliltani.

Koko oppi-aikanani en ollut saanut mitään varmoja tietoja kotipuoleltani. Ensimmältä tosin äitini kirjoitti yhtä ja toista, vaan hän nähtävästi tahallaan salasi minulta ikäviä asioita, ja nyt oli jo lähes neljä kuukautta kulunut siitä kun sain häneltä viimmeisen kirjeen.

"Voih kuitenkin!" huokasin toisen kerran.

Sydämmeni tuntui niin täydeltä, elämäni niin tuskalliselta, että luulin harmiin halkeavani. Eivät kyyneleetkään nyt tulleet murhettani sulattamaan, niinkuin usein ennen olivat tehneet, vaan kokonaan sortuneena vaivuin toivottomuuteen. Äitini, ainoa ihminen, joka minua tässä maailmassa-rakasti, oli kuolemaisillaan; se hellä sydän, joka enemmän kuin yksikään muu olento oli minua lempinyt, oli kohta lakkaava tai kentiesi jo lakannutkin tykyttämästä. -- Ja minulla ei ollut toivoa päästä häntä edes katsomaan, edes viimmeistä kertaa häntä syleilemään ja lausumaan hänelle viimmeiset jäähyväiseni.

Voih kuitenkin!...

Turhaan mietin jos jotakin keinoa päästäkseni matkalle. Mestarini oli äreä ja tuiki ahne mies, jolta en suinkaan voinut matka-apua toivoa. Ja tuskinpa hän lupaisikaan minua, oppipoikaa, matkalle, jolla viipyisin vähintäänkin viikkokauden. Muita tuttavia minulla taas ei kaupungissa ollut -- kukapa se suutarin oppipojan tuttavaksi rupeaisi -- ja tuntemattomilta ihmisiltä avun pyytäminen oli minusta vaikeaa, varsinkin kun avun saanti heiltä oli luonnollisesti sangen epävarmaa. -- Tuskissani kävelin verstaassa edestakaisin käsiäni väännellen tietämättä mitään keinoa lohdutuksekseni.

Voih kuitenkin!...

Silloin astui mestarini työhuoneesen ja nähtyänsä minun levottomuuteni ärähti hän:

"Mikäs nyt Eliasta vaivaa? -- Oletko sinä, lurjus, taas naskalin katkaissut, vai häh?" --

"En, hyvä mestari, en ole naskalia taittanut, vaan sain kotoani kirjeen, jossa sanotaan äitini olevan kuolemaisillaan", -- vastasin minä nöyrästi.

"Vai jo toki ämmäriepu kuolee pois... Sepä parasta hänelle."

"Niin, kuuluu kuolevan, ja hän on kutsunut minua sinne viimmeisen kerran nähdäksensä", -- lausuin minä vapisevalla äänellä.

"Vai vielä sinua sinne! Jopa, koira vieköön, muija on mielensä kadottanut hengissä ollessaan!" -- räyhäsi mestarini. "Kutsua sinua, suutarin oppipoikaa, hänen kuolinvuoteensa ääreen itkeä volmottamaan! Hah, hah, hah! Sepä oli viisaasti tehtyä se!"

Ja mestarini nauroi niin pirullisesti, että nahkaani karsi...

"Niin kumminkin kirjeessä seisoo", -- virkoin minä.

"Näytäpäs tänne se kirje!"

Minä en rohjennut kieltää.

"Pyytääpä totta tosiaan tulemaan, sen vannon pikinahkani kautta!" -- ihmetteli mestari. "Mutta onhan tässä vielä jotakin", -- ja mestari tavasi läpeensä tuon isäni tässä tapauksessa ainakin omituisen neuvon. Ja mitä pitemmälle hän tavasi, sitä kirkkaammasti vilkkuivat hänen pikkuiset silmänsä, sitä pirullisempaan hymyyn vetäytyivät hänen nahkaiset huulensa. Vihdoin, loppuun päästyänsä, viskasi hän kirjeen työpöydälleni, sylkäsi pitkän ja äärettömän mustan tupakkäsyljen sekä huudahti:

"Kas siinä on vasta oikein järkevä isällinen neuvo! 'Suutari pysy lestissäsi'... Enpä, sen vannon parhaiden lesteini kautta, olisi tuota ukko Eskelistä uskonut noin järkeväksi mieheksi! 'Suutari pysy lestissäsi'... Hah, hah, hah! Se on todellakin erinomaisen järkevästi sanottu, hah, hah, hah, haa!"

Tämä ilkeä nauru ja se tunnotoin pyhimpäin perheellisten asiain pilkkaaminen, jota isäntäni noin julkeasti harjoitti, saattivat veren nousemaan kasvoihini. Inholla käänsin selkäni mestariin päin, astuin oven luokse ja lausuin:

"Mestari! Te ette saa noin häväistä viatointa äitiäni. Hän on kentiesi parempi ihminen kuin sekä isäni että te!"

"Katsopas mokomata piki-enkeliä!" -- huudahti mestari. "Vai vielä sinä uskallat antaa neuvoja minulle! Pane mieleesi poika, että jos rupeat kovin paljon suutasi käyttämään, niin vielä se polvinauha nytkin saattaa vinkua selkänahkassasi, vaikka luulet olevasi aikamies!"

"Minä aion lähteä vielä kerran äitiäni näkemään", -- lausuin minä vakavasti, -- "ja rukoilen sentähden, että te, hyvä mestari, lupaisitte minun käydä kotonani, ja -- jos mahdollista -- antaisitte minulle muutaman kopeikan matkarahaksi. Minä lupaan tämän apunne kaksinkertaisesti palkita kun opista pääsen."

Tätä puhuessani mustenivat mestarin kasvot, jos mahdollista, entistään vielä mustemmiksi, hänen harva ieukapartansa nytkähteli kummallisella tavalla ja hän kohotti pari kertaa ylähuultansa niin, että hänen molemmat kulmahampaansa näkyivät. Ja kun minä olin lopettanut, hyppäsi hän eteeni, jossa nyrkkiänsä nenäni edessä pudistellen ja hampaitansa purren ärjyi:

"Huuti, hävytöin koira!... Suus' kiini, sika!... Sanopas vielä kerran, että aiot lähteä tuota äitihutkuasi katsomaan... sanopas!"...

Ja hän hyppi edessäni kuin hurja.

"Lähden kylläkin!" -- vastasin minä. -- Kuuma veri oli noussut minunkin päähäni.

Nämä sanat kuultuansa rauhoittui mestari kuin tai'an voimasta, vaikka minä odotin hänen päälleni hyppäävän. Hän näkyi saaneen jonkin uuden, entistänsä pirullisemman, ajatuksen päähänsä.

"Mene sitte!" -- lausui hän jokseenkin lauhkealla äänellä outo loiste silmissään. "Enhän minä tahdo kieltää sinua osoittamasta viimmeistä kunnioitusta äidillesi, varsinkin kun sinun oma viisas pääsi kerran niin on päättänyt. Mutta sinun tuleekin lähteä paikalla -- saattaisihan, näet, äitisi kuolla, jos vielä viivyttelisit. Sentähden hae nyt heti ullakosta omat vaatteesi, jotka silloin olivat ylläsi, kun tuo armas äitisi sinut tänne luokseni oppiin toi, ja jätä nuo nyt ylläsi olevat minun vaatteeni takasin minulle, sillä voinethan arvata, ett'ei minulta jouda vaatteita kaikille juoksulaisille mukaan antaa."

Tätä en ollut odottanut, vaan nyt käsitin silmänräpäyksessä mestarin pirullisen aikeen. Olinhan minä kasvanut niin paljon oppi-ajallani, ett'eivät entiset vaatteeni, jotka muutoinkin olivat jo repaleina, ylleni mahtuisi.

"Älkää toki, rakas mestari, laittako minua alasti pois", -- rukoilin minä, -- "eiväthän entiset vaaterepaleeni enää mahdu ylleni ja sitäpaitsi..."

"Mene paikalla noutamaan!" -- keskeytti hän. "Ja sitäpaitsi kuluivat ne repaleiksi teidän työssänne", -- jatkoin minä.

"Kuulitko, mitä sanoin!" -- ärjäsi mestari.

Haikealla mielellä täytyi minun totella.

Vaatemytyn tuotuani purki mestari sen ilkeä hymy tupakkavesisissä suupielissään. Hän käänteli kaikki taskut nurin koetellakseen muka olisiko niissä jotain talon tavaraa, jonka tehtyään hän käski uudestaan minua riisumaan hänen vaatteensa ja pukeutumaan omiini.

"Mutta rakas, armas mestari!" -- uskalsin minä puhua, -- "armahtakaa toki minua!..."

"Tee niinkuin käskin!" -- toisti hän ankaralla äänellä.

Minun täytyi ryhtyä vaatteiden muuttamiseen.

Helposti arvattava on, miten lähes kolme vuotta sitte tehdyt vaatteet sopivat minun ylleni, varsinkin kun olin erittäin rohkeakasvuinen. Housuni mahtuivat ainoastaan sen verran, että virpirihmasta nappien välille pari korttelia pitkän raksin tehtyäni, (Kiitos mestarille, että hän virpirihmaa antoi!) sain ne uumillani pysymään, jota paitsi housujen lahkeet ulottuivat parahiksi polviin saakka. Liivini niinkuin nuttunikin jäivät luonnollisesti kokonaan auki rehottamaan, joten hattu oli ainoa kappale, mikä joinkuin täytti tehtävänsä, todellakin surkean ja naurettavan näköinen lienen tuossa puvussani ollut syrjästä katsojasta, vaan minua ei silloin naurattanut... Sitä vastoin käytti mestari tätä tilaisuutta kentiesi liiaksikin nauraaksensa, sillä sitä tehdessään ryvitti häntä tuon tuostakin varsin kamalalla tavalla...

Vaatteet vaihdettuani lausui mestari juhlallisella äänellä:

"Nyt kun olet saanut omat hynttyyt yllesi, niin olet minun palveluksestani vapaa. Koeta nyt kiiruhtaa ja jouduttaa askeleitasi, ett'et myöhästyisi äitisi hautaan lähdöltä, sillä minä pahoin pelkään, että häntä et enää muualla elävänä tapaa kuin joko taivaassa taikka helvetissä."

"Antakaa, mestarikulta, minulle edes vähän leipää evääkseni, ett'en tarvitsisi kerjätä", -- anelin minä vielä.

"Ei niin muruakaan! Ala vaan tallustaa matkoihisi ja opi vasta olemaan nöyrempi isäntä-väellesi. -- Mars!"

Näin sanoen avasi minun rakas isäntäni oven osoittaen tietä ulos.

"Hyvästi, hyvästi isäntä kulta!... Kiitoksia paljon kaikesta hyvyydestänne!" -- nyyhkyttelin minä astuen ovea kohden.

"Ahaa, rosvon alku! Vai aiot sinä varastaa minun kenkäni!" -- karjahti silloin mestari ja töytäsi minun eteeni. "Sulitapas heti pois kengät jaloistasi."