Part 3
Täältä, tämän vanhan koivun juurelta tarkastelin paikkaa, jossa olimme. Huomasin, että kumpu, jolla seisoin, oli keskellä vähäistä, tasaista laaksoa, jossa kasvoi joku kymmenkunta vanhaa pitkärunkoista lehtipuuta. Laaksoa ympäröi, paitse rannan puolelta, jossa veneemme oli, jyrkät, huoneenkorkuiset kallioäyräät, jotka säännöllisin askelein kohosivat kuin rappuset aina korkeammalle, kunnes ylhäällä yhtyivät tasaiseen metsä maahan. Laakso siis oli ikäänkuin ihmisen tekemä kaivanne kankaan povessa. Tämä oli kummallinen luonnon oikku. Näin yöllä, tältä kummulta katsoen, esiytyi tämä laakso kankaan povessa erinomaisen juhlallisena. Olin aivan hämmästyneenä siitä mahtavasta vaikutuksesta, jonka se silloin teki minuun, ja nytkin vielä, kun ajattelen sitä, johtuu mieleeni sekä amfiteateri, että göthiläiskirkko.
Kumma siis ei ollut, että luonnon tilassa olevat ihmiset tätä paikkaa pitivät pyhänä. Tänne he vuosisatojen kuluessa olivat kantaneet uhrinsa; noilla kiviasteilla oli kenties ennen istunut isolukuisia ihmisparvia ikäänkuin kirkkoväki, katsellen uhrin panoa lyylipuitten luona. Tämä pieni kumpu, jolla nyt seisoin, kenties olikin vähitellen tähän kannetuista antimista kasvanut pyhäin puitten juurien ympäri.
En enää malttanut hillitä uteliaisuuttani. Rupesin Vaskolta tiukasti tutkimaan tämän saaren muinaisuutta. Lisäsin puita tuliroviolle ja kutsuin Vaskon viereeni tulen ääreen istumaan.
Vähän ajan kuluttua alkoikin vanhus tapansa mukaan laulaa hyräellä, siitä hän sitten puhkesi kertomaan seuraavaa:
"Ennen muinoin vanhaan aikaan olivat kaikki Oriveden rannat, saaret, niemet ja selkä-karit Päivilän heimon perintöinä, vaan Pielisen suussa oli heidän parhain pesäpaikkansa. Siellä silloin kesäkaudet saatiin lohta äärettömästi; syksyllä taas siikoja tapettiin. Jokivarsilla ja Iiksensuolla olivat heidän heinäniittynsä.
"Kalanpyynti ja karjanhoito olivatkin Päiviläisten pääeläkkeet. Rasvasena kiehui heidän kattilansa pitkinäkin talvina.
"Mahtava oli myös toinenkin heimo, Monolan muhkea väki. Metsä silloin äijän antoi.
"Talvikaudet suksillansa samoilivat Monolan miehet kaikki sisämaitten selkäset aina Ilajan rajoille sekä suuren Pielisen vesille asti.
"Tämä ala olikin heidän perintönään. Täällä he myös kaatoivat kaskia ja raatelivat huhtiansa.
"Muhkeat olivat Monolan miehet, vaan Päivilässä olivat tyttäret paremmat.
"Onnellisena eli kauan nämä kaksi sukulais heimoa täällä Karjalan perillä.
"Viimein alkoi Tapio käydä tarkemmaksi. Halla myös halmeet pani. Jo oli nälkä tulossa Monolan kuuluille tuvillen. Vaan Päivilässä oli yhä hyvät päivät. Ahti vielä äijän antoi.
"Silloinpa sattui kerran koreana kesäpäivänä Päivilän pieni pulmu, Utran ukon tyttö, Auli, iloiselle Iiksensuolle paimeneen. Tuli kontio korvesta, tuo alkoi lehmiä repiä. Auli arka huutamaan. Mies tuli metsästä hätään, kaatoi karhun, pedon tappoi. -- Mies oli Ilari nuori, Monolan verevä poika.
"Tästä syntyi tuttavuus, tuttavuudesta tuli kosiot.
"Kosioita kauan kesti. Ilari, iloinen poika, kosi kesän, kosi toisen, vielä kosi kolmantena. Harto, Päivilän isäntä, kosi myös kilvalla tyttöstä. Vanhemmat pakoittivat menemään hänelle, vaan tytön mieli olikin Monolaan.
"Tällä aikaa kasvoi yhä nälkä Monolassa. Jo pyrkivät Monolan miehet osallen Päivilän kalavesille. Tähän ei Päivilä suostunut.
"Siitä seurasi ryöstö. Ryöstöstä paha rytinä. Jo oli sota syntymässä. Siihen aikaan sanotaan Pyhän Iljan tulleen tänne Jokivarrelle uutta oppia saarnaamaan, niinkuin vieläkin lauletaan:
"Vieras tuli Viron takoa, Pyhä Ilja Inkerestä. Alkoi kirkkoa kohota, Sääsynätä saaren päähän; Risti miehet mielihyvin, Vaimot vastenmielisetkin."
"Olisi luullut rauhan jälleen palautuvan näille riitaisille pihoille, vaan päinvastoin kävikin.
"Kerrotaan muitten Päiviläisten olleen sovinnolle taipuvaiset, sillä Monolassa oli miehiä enempi; vaan Harto kovasti pani vastaan. Yhtyi pappien tuumaan yhdessä kukistaa Monolan kansan.
"Monolaiset vihdoin panivat Päivilän tiukalle, päättivät viikon päästä tulla kalaosalle; jos ei sovinnossa jako syntyisi, niin ottaisivat väkivallalla puolet kaikista kala-apajoista. Harto kävi ahtaalle, vaan ei sittenkään suostunut sovintoon.
"Kiteelle saattoi sanat, pyrki Pajarin liittoon. Tältä veriviholliselta anoi hän hädässään apua omia heimolaisiaan vastaan. Pajari mieluisesti suostuikin avun annantaan, määräsi vaan vaivoistansa puolet kalavesistä, kuusi sotauroa kuudella sotaoriilla, yhdeksän ylävää neittä, Päivilän parasta piikaa.
"Kun kuului Päivilän pihoille liitto tämmöinen tehdyksi, syntyi siellä itkut pahat ja vaikiat valitukset. Ei sitä syyttä itkettykään, sillä Monolaiset päälle pakoittivat, ja toiselta puolen poltti Pajari.
"Jo syntyi verinen leikki. Tappelu tulinen tuiski.
"Kaatui miestä, kaatui naista; se, joka jäi kaatumatta, joutui Pajarin orjaksi.
"Onnellinen oli se, joka kaatui; onneton jälelle jäänyt.
"Monta Monolan miestä Silloin joutui surman suuhun. Monta Päivilän piikaista Paha mies sai palkaksensa."
Vasko vaikeni hetkeksi, näytti kuin kertomansa olisi syvästi koskenut häneen.
Menneet ajat, joista hän kertoi, vielä vuosisatojen takaa elävinä esiintyivät hänelle. Kun taas jatkoi kertomustaan, alkoi hän hyvin matalalla äänellä:
"Toistakymmentä suurta veneellistä oli sotasaalista Pajarin miehillä. Tuhotyönsä tehtyänsä läksivät kotiinpäin purjehtimaan. Viisi oli vankia joka veneessä. Siinä oli nyt liiton lunnaat sekä sodan saaliit!
"Siinä oli Monolan miestä sekä Päivilän naista. Oli koko heimokunnan parhain nuoriso joutunut orjiksi osattomiksi, vieläpä Pajarin orjiksi, pahan miehen pakon alle, häjyläisen häväistäväksi.
"Silloin selällä mennessänsä huutavat poloiset, vaivaiset valittavat:
"'Oi Luoja, ylijumala! Anna apu tarvittaissa, Käy'ös tänne kutsuttaissa, Täällä on tuskat tunkemassa, Hätähinen huutamassa, Pakko päälle painamassa. Päät täällä on pahoin menossa, Tukat turha'an tulossa, Käy pian, välehen jou'u. Tule tuulena tuimana. Tule päitä päästämähän, Onnettomia lunastamahan.'
"Jumala kuuli hätäisen huudon. Pilven nosti taivahalle, josta syntyi ukonilma, päivästä teki yön pimeän. Tästä Pajarin poika pakeni saareen säänpitoon. Veneet vetivät maalle, orjansa ajoivat metsään, jossa saivat suojapaikan lyylipuitten lymyssä.
"Itse Pajarin miehet saivat suojan veneensä alla.
"Alkoi jo Ukkonen jyristä, taivas tulta tupruella. --
"Lyylilehdon pimennossa oli myös Ilari nuori. Tämä nyt sanaksi virkkoi:
"'Paha on orjana olla, pahin kaikista pahasta olla Pajarin orja, pahan miehen pakon alla. Parempi pää hukassa, kuin kunnia kadossa! Parempi maata maan povessa, kuin pakosta pahan luona! Oi veikot, veljyeni! Siskot sirot, sinisilmät! Heittäkäämme henkemme tähän, pyhäpuitten pimennolle uhriksi ylijumalan, ennenkuin, emomme lapset, paneudumme Pajarille, häjyn miehen häväistäväksi.'
"Sekä pojat että tytöt heti suostuivat tuumaan. Asetta ei vaan orjilla ole. Lyylikoivun juuren alla löytyyhän tappara terävä.
"Ei muuta kuin arpaa heittämään, kenen on tappajaksi tuleminen, murehtivien murhaajaksi.
"Ilari, iloinen poika, kävi lunta valkeammaksi, kun nosti maasta sen kivipaaden, jonka alle oli puukko pantu.
"Hän silloin sanasen virkkoi:
"'Luoja se minut nimesi, Kaikkivaltiainen käski Muitten miesten murhaajaksi, Kassaspäitten kaatajaksi, Oman veren vihaajaksi, Surmaksi oman sukuni.'
"Yö oli piki pimeä, Ukkonen kovin jylisi, tuuli metsässä melusi, koskena selkä kuohui. Silloin iski Ukko tulen, angervoisen ahjostansa, joka lyylilehdon hetkeksi valkasi. Uhripuitten penkerellä näkyi silloin polvillansa sekä miestä että naista paljastetuin polvin iskua odottamassa.
"Kun Ukko iski toisen kerran ja taas valkasi koivikkokummun, oli puolet vielä polvillansa, toiset puolet makasi maassa.
"Outo oli tämä yö, yhä oudommat sen tapahtumat.
"Kolmannen kerran kun Ukko iski, näkyi kummulla tyttönen yksin, muut kaikki lepäsi maassa.
"Tämä jälelle jäänyt oli pulmu Päivilästä, Auli nuori armahinen.
"Tuo, tuolla koivun kupeella, verinen tappara kädessä, oli Ilari poika, vaan ilo on nyt kaukana hänestä.
"Auli paljasti povensa. 'Iske tuohon', sanoi.
"Silloin Ilari nuori vapisi kuin haavan lehti, veitsensä viskasi veteen.
"Lankesi myös polvillensa, tempasi tytön syliinsä, sanoi sitten kullallensa: 'Älä, kulta, minua kammo, vaikka on veressä kourat, hurmehessa käsivarret. Auli armas, mesimarja, en minä sinua iske, en sinä ilmoisna ikänä! Tappakoon meidät taivahinen, iskeköön ylijumala!' Nämät sanat sanottuansa itkuksi Ilari otti. Auli alkoi sanella: 'Älä itke, Ilarinen! Älä itke ja valita; vielä mekin tänä yönä juomme häitä Tuonelassa.'
"Tuskin sanat sai sanotuksi, silloin taas taivas jytisi, kovemmasti kuin konsanaan.
"Kalliot kajahtelivat, vesi vonkui, metsä paukkoi, pyhän lehdon löi kumoon. Silloin peittyi puitten alle kaksi onnetonta ihmislasta. Onnetonta! Onnellista! Kumpiko osansa oli? --
"Kun tämän myrskyisen yön perästä nousi armas aurinkoinen, näkivät Pajarin miehet puut pyhät kaatuneina. Ikivanha lyylilehto oli kamalana kalmistona. Kammo nyt tapasi miehet. Veneet työnnettiin vesille; kiireellä saaresta soudettiin, eikä yksikään heistä koskaan tänne takaisin tullut, eikä mielestä menettänyt Päivilän pahat peijaiset lyylilehdon pimennossa.
"Siihen sortui sotainen kansa. Viimeiset Päivilän miehet kauan itkivät lapsiansa, kunnes he itse katosivat teille tietämättömille. Harto, syypää sukunsa surkeuteen, vihdoin itsensäkin surmasi. Monolan viimeiset miehet hajotteli pohjoistuuli. -- Papit ottivat kalapaikat.
"Siihen saattoi veljesten vihat, kansan keskinen kateus." --
Tähän raukeni Vasko, pää oli painunut kivelle, vesi vuoti hänen silmistänsä, eikä enään vanhusparka mitään virkkanut. Minua kummastutti, että nämä vanhat tapahtumat häneen niin kovasti koskivat. En myöskään ollut ennen koskaan kuullut Vaskon yhtämittaa näin pitkään puhuvan; olin varma siitä, ett'en häntä enää viikkokauteen saisi sanaakaan virkkamaan. Vihdoin läksi vanhus veneemme luokse, kaatoi sen kumoon ja asettui sen alle yölevolle. Viittasi minulle kädellänsä esimerkkiä noudattamaan. Heti minä häntä seurasinkin, heittäydyin myös pitkälleni.
Yo oli pimeä, lämmin painava.
Tuliroviomme oli jo sammumaisillaan. Tuontuostakin kimalteli kirkkaita säkeniä hiilistossa. Äänettömyys oli kaikkialla.
Silloin vielä kerran kuulin Vaskon hiljaan lukevan seuraavaa rukousta:
"Panen maata maan luvalla, Maan luvalla, puun luvalla. Maa hyväksi holhojaksi, Kaikkivalta vartiaksi; Maria makuuttakohon, Jesus ylös nostakohon Jumalata kiittämähän, Ijäti ylistämähän."
Vanhan vaiettua, äännettömyys tuntui yhä synkemmältä.
Mieleeni kuvautui vuosisatain takaiset tapahtumat.
En tiedä milloin nukuin, ehkä en nukkunut ollenkaan. Aivan oli minusta luonnon mukaista, kun kuulin Ukon jyrinän ja näin taivaan tulta iskevän. Vasta silloin tiesin olevani todellisuudessa ja Vaskon vieressä veneen alla, kun alkoi rankasti vettä sataa.
Samalla kuului kauhistuttava räjähdys. Silmänräpäyksen ajan oli metsä ilmitulessa. Jumalan ilma murti pirstaleiksi tuon ikivanhan koivun; kauhealla puuskalla kaatui se maahan. Siinä nyt musertuneena makasi lyylilehdon viimenen pyhä puu. Sade yhä putosi pilvistä. Ukon ilma asettui vähitellen. Vihdoin minäkin nukuin. Kun heräsin, paistoi päivä imelästi. Vasko jo istui rannikolla, kädet ristissä rinnallansa. Minun silmissäni näytti hän paljon entistä vanhemmalta.
Nousin, pesin silmäni, läksin saarta tarkastelemaan.
Aamu oli ihanimpia kuin olla voi. Ruohot ja sammaleet maassa kimaltelivat täynnä kiiltäviä vesiherneitä. Tuoreena tuoksui metsä, ja linnutkin vielä visertelivät lehdikossa ikäänkuin keväillä. Vapaasti nyt paistoi päivä vanhalle uhrikummulle, jossa tuo vanha murrettu puu nyt pirstaleina lepäsi. Sen juuret olivat kaatuessaan nostaneet suuren palan maata, ja kauhistuneena näin sieltä juurten alta valkealta paistavan kaksi pääkalloa, toinen suurempi, ikäänkuin miehen, toinen pienempi, kuin vaimon. Olisiko se mahdollista? Voisivatko nämä olla Ilarin ja Aulin pääkallot?
Kuka sen tietää? Olkoon, miten oli, en voinut olla niitä uudestaan maahan peittämättä.
Vihdoin Vaskon luoksi mentyäni huomasin hänessä suuren muutoksen tapahtuneeksi; luulen että lyylikoivun murtuminen oli myöskin murtanut hänet.
Puu oli ollut ainoa esine, joka vielä yhdisti häntä muinaisuuteen, johon Vasko itse osaksi kuului. Nyt, tämän kaaduttua, oli hän jätetty ypöyksin nykyajan erämaahan, jossa sittemmin aina kuljeskeli ikäänkuin eksyksissä.
Kolinvuorelta.
Olimme jalkamatkallamme Pohjois-Karjalassa yöksi joutuneet melkein Kolin latvalla olevaan vähäiseen taloon. Vaikka suuresti uupuneena päivän vaivan-näöistä vuoria kiivetessä, pakeni uni kuitenkin minua. Pieneen ja kuumaan huoneesen oli hyväntahtoinen talonväkemme vuoteemme valmistanut. Päivällä näkemäni näköalat kuvautuivat yhä aivoissani. En saattanut silmiäni ummistaa. Matka-toverini olivat ammoin unen helmaan vaipuneet.
Vihdoin nousin tilaltani, pukeuduin ja menin ulos raitista ilmaa nauttimaan.
Ulkona virtaeli vastaani tuoksu hedelmöitsevältä ruispellolta. Tällä, pilvien huhtomalla ahtaalla vuoren penkereellä oli sangen vähäisiä peltotilkkuja, vaan kasvunvoima näkyi niissä olevan jotenkin väkevä. Kävelin kasteista nurmikkopiennarta vuoren äyräälle, johon näköala avautui kaikessa avaruudessaan.
Tuntui ikäänkuin olisin ylhäällä pilvissä uiskennellut. Tuolla syvyydessä, vuoren juurella sumupilveen verhottuna, oli Kolin ihana laakso, jonka halki päivällä olimme kulkeneet. Talot, niityt ja pellot olivat öiset usvat peittäneet, siellä täällä päilyi uinuva lampi laakson pimeällä pohjalla. Kaikki oli rauhallisuuteen vaipuneena. Äänettömyys valliisi kaikkialla, ainoastaan silloin tällöin kaikuivat kaukana vuorten rotkoissa yksitoikkoisesti karjan kellot, tehden hiljaisuuden yhä tuntuvammaksi.
Loin katseeni luoteesen päin yli Kolin uinuvan laakson, sivu mustarintaisen jylhän vuoriniemen, Pielisen avaroiden selkien suurien saarien yli Nurmeksen pitäjään perille aina Kainunmaan rajoille saakka, jossa äärimäisenä taivaan rannalla Maanselän harjanteet rusona hämärtivät. Taas koillisen ja idän puolelta suuren Pielisen takaa näkyi ikäänkuin kesken pauhinan tauvonnut meri: ääretön ala lukemattomia kukkuloita, jotka pistivät päänsä heidän juurilleen levinneen sumuvaipan lävitse. Tämä ala sisälsi Pielisen pitäjään ja osan Ilomantsin kirkon aluetta. Ja vielä kaiken tämän takaa siintivät kaukana Venäjän Karjalan äärettömät erämaat. Takanani etelää kohti oli Kolin, Suomen alppien, jylhä rotkoinen vuorijakso kokonaisuudessaan aina Enon ja Kontiolahden kirkkokunnille asti. Sen kolkkoa ja metsäistä itärinnettä rajoitti pitkä Pielisjärvi; länsirinteen lemuavia lehtoja ja kukkivia ahoja rajoitti taas ensiksi pieni Jeronjärvi ja sittemmin tuo herttainen kirkasvesinen Heräjärvi, joka pitkässä syvässä laaksossansa lehdikkörantojensa suojelemana jyrkkine saarineen ja niemineen näytti viehettävästi hymyilevän. Lounaan puolelta kaukaa metsän takaa loisti Höytiäisen juhlallinen selkä. Sen toisella puolella välkkyi Viinijärven kirkas pinta ja äärimäisenä taivaan rannalla siinti Outokummun yksinäinen kukkula Liperin pitäjäästä. Lännessä taas avautui silmälle ääretön ala metsämaata, kaskeja, järviä ja korkeita harjanteita, siellä täällä myös ihmisasuntoja; loitompana kukkula kukkulan takaa aina Kaavin kirkolle, Savon rajoille asti. Yli kaiken tämän kaarteli valoisa pohjainen taivas.
Kauan katselin näköalaa. Vihdoin huomasin taivaan rannalla koillisessa punaa puhuvan ruskon. Ilmassa kuului hiljainen humina, tunsin vienon tuulenhengen kasvojani koskevan. Idässä päin kaukaisilla mäkimerillä alkoi sumupilviä hiljaa virtaella; kukkulat vähänväliä karvansa muuttivat. Yht'äkkiä sähkösi päivänterä taivaanrannalla; punaposkisena rusoitti etumainen kukkularivi. Nousevan auringon suudellessa yhä leveni levenemistään ruso kukkulalta kukkulalle, aina sen mukaan kuin päivän säde ne saavutti. Punaisena hohti jokaisen aallon harjanteen huippu ja vähitellen väistyi heidän juuriltansa sumuvaippa, kunnes viimein peräti katosi. Suuren Pielisen pinta värähteli kuin elohopea. Ilma humisi ja tuhansien lintujen sävelet soivat korvissani. Kasteesta himaltelevat lukemattomat kukkaiset uhkuivat tuoksua vuoren rintehillä. Täällä ylhäällä oli jo koko luonto herännyt, mutta laakso vuoren alla uinaili vielä rauhallisesti.
Hetken vielä kuluttua kuulin paimensarven heleän äänen kajahtelevan kalliolla. Mistä tuli tuo raikas sävel näin varhain aamusella? Tuolla Kolin Ipatti-nimisellä huipulla taivaan sinin ympäröitsemänä seisoi nuori paimentyttö; puolikymmentä kiliä kiipesi kallion kylkeä myöten hänen luoksensa. Vielä puhalsi tyttö toisen kerran, ja yhä ilmestyi uusia kiliä kalliolle. Auringon säteilevänä seisoi siellä tyttö nuori. Kilit ja vuohet kisaelivat hänen ympärillänsä.
Tuonnehan oli minunkin mentävä. Siellä saisin lämmintä kilinmaitoa juoda aamukylmääni.
Ennenkuin tytön luokse jouduin oli hän jo kilinsä lypsänyt. Heti tarjosi hän minulle raintansa ja kehoitti maitoa maistamaan. Tämä terveellinen juoma maistuikin aivan oivalliselta, kiitin juotuani tyttöä ja sanoin nyt ensikerran kilinmaitoa juoneeni. "Siis mahdatte olla hyvin kaukaa, koska ette ole kilin maltoa juoneet", arveli tyttö; "ehkä tuoltapuolen Höytiäisen? Siellähän ei kuuluta kiliä pidettävän". -- "Paljonhan on niitä maita, joissa ei kiliä pidetä ollenkaan", sanoin minä. Nyt kävivät tytön silmät pyöreiksi, ja hän oli viehättävän lapsellisen näköinen, kun kummastellen katseli minua kirkkailla silmillänsä. "Onko se todella totta, että löytyy paljon muitakin maita kuin ne, jotka tälle vuorelle näkyvät? Sieltäkö tekin olette tänne tulleet Kolin halkeamaa katsomaan?"
Jo olin eilen yötalossamme kuullut mainittavan Kolin halkeamaa. Nyt kun tyttö sitä mainitsi, kysyin häneltä: "Onko se mikään merkillinen paikka, se Kolin halkeama, koska siitä täällä puhutaan? Muualla en ole siitä koskaan mitään kuullut."
Nyt kävivät tytön silmät jos mahdollista vielä entistä pyöreämmiksi.
"No, mitä sitten olette tänne tulleet, jos ei juuri halkeamaa katsomaan?" kysyi hän aivan kummastuneena. "Käypihän täällä herroja melkein joka kesä sitä katsomassa; minkä vuoksi te ette olisi tulleet sitä katsomaan? Kävihän mennäkin kesänä Lieksan siltavouti ja eläinten tohtori Kuopiosta sitä katsomassa, silloin kun oli Lahna-ahon Antin ruunassa rupuli ja se sitten tuonne suohon haudattiin."
"No, jos halkeama on niin katsottava paikka", arvelin minä, "niin lähde sitä minulle näyttämään."
Siihen olikin tyttö valmis, ja nyt hän alkoi kepeästi kävellä edessäni toista vuoren huippua kohti. Mennessämme kertoi hän seuraavaa:
"Halkeama on juuri siksi merkillinen, että kun kerran vaan katsoo sen sisään, niin ei mitenkään malta olla siihen jotakin viskaamatta; ja kun kiven sinne heittää, panee se siellä mennessään: 'koli, koli, koli', aina siksi, kunnes se ehtii maan sydämeen asti."
Nyt alkoi tyttö kiivetä jyrkkää kalliorintaa, ja ylöspäästyänsä sanoi hän:
"Tässä se nyt on, se kuuluisa Kolin halkeama."
Minä nousin myös sinne ja näin likellä harjanteen kylkeä halkeaman, joka voi olla ainoastaan pari kolme korttelia leveä, vaan pituudeltaan näytti kuin olisi lohkaissut osan kalliosta erilleen pääosasta. Päältä katsoessa ei voinut sen pohjaa eroittaa. Heitin siihen pienen kiven; kuulin, miten se alas mennessään selvään pani: "koli, koli", ainoasti muutamia kertoja vaan; sitten kuulin selvään, että se pohjan saavutti. Siis ei kivi mennytkään maan sydämeen asti.
"Kas niin", sanoi tyttö nauraen; "ettepä malttaneet olla sinne jotakin viskaamatta, ottipa se teiltäkin vuori veronsa! Ei tyydy haltia milloinkaan, ennen kuin on osansa saanut. Jos uhalla on antamatta, niin ottaa hän sen väkisen ja silloin aina kaikista kalliimman tavaran, niinkuin muinoin Annikki paraltakin sen otti. Annikki, näetten, oli ylpeä tyttö, joka ei suostunut vuoren lmltiata hyvittelemään, kun muitten neitosten kanssa oli kauniina kesäiltana käynyt vuorella kisailemassa. Tyttöset muut olivat jokainen osastansa heittäneet kiven kallion koloon. Halkeama silloin vielä olikin paljon syvempi kuin mitä nyt onkaan, vaan sen täyttäminen tulikin vastedes Annikin tehtäväksi. -- Roponsa vuorellen annettua kehoittivat muut tytöt Annikkia myös jotakin osastansa antamaan, mutta hän siihen ei suostunut, nuhtelipa vielä tovereitaankin, sanoen heidät epäjumalien palvelioiksi, kun haltialle uhrasivat. Vaan annas olla, miten tytölle kävi? Annikilla oli sulhanen nuori, jota hän rakasti kaikesta sydämestä. Tämä oli äsken matkustanut pois etelämaihin ja luvannut kolmen vuoden kuluttua takaisin tulla häitä viettämään, jos vaan Annikki niin kauan hänelle uskollisena pysyisi. Mennessänsä pani hän morsiamensa sormeen sormuksen kultaisen, sanoen: 'Takaisin tullessani, jos se ei sormessasi enään ole, niin et ole minulle uskollinen ollut.'
"Kaksi vuotta oli jo Annikki kantanut sormusta kuin silmäteräänsä; vaan iltana, jona hän vuorella kisailemassa kävi, kompastui hän muitten kanssa leikkiessään katajan juurikkaasen. Silloin sormus sormesta luiskahti ja vieri kilisten kallion koloon. Ottivatpa siis haltiat sinäkin iltana osansa ja veivätpä juuri Annikiltakin hänen kalliimman tavaransa. Ei nyt itku auttanut, valitukset vielä vähemmin.
"Kadonneen sormuksen sijaan hankki Annikki sittemmin itsellensä vaskisen sormuksen. Vaan vaivalla jaksoi hän sitä päivällä kirkkaana pitää; yöksi sen kuitenkin vuoren virma mustaksi veti. Näin kului kolmas vuosi, ja silloin sulho takaisin tuli. Sormuksen hän kyllä näki Annikin sormessa, vaan Annikki itse oli kovin muuttunut ja araksi mennyt. Kohta he kuitenkin vihillä kävivät. Vaan jo ensi yönä kun Annikki nukkui sulhonsa käsivarrella, huomasi tämä mustan vaskisormuksen. Varovaisesti otti hän sen morsiamen sormesta, luuli itsensä petetyksi, hiipi hiljaa Annikkia herättämättä vuoteelta ja läksi vielä samana yönä takaisin etelämaille, eikä ole hänestä sen koommin mitään kuulununna.
"Aamulla kun Annikki heräsi, huomasi hän yksin vuoteella olevansa ja sormuksen sormesta kadonneeksi. Heti arvasi hän asian laidan. Vuoren haltiat eivät olleet kultasormukseen tyytyneet, olivatpa vielä sulhonkin Annikilta karkoittaneet. Tämä koski tyttöparkaan niin kipeästi, että mielensä menetti ja joutui nöyräpäiseksi. Alkoi vaan kantaa kaiken omaisuutensa vuoren koloon, siten lunastaaksensa takaisin sekä sulhon että sormuksen. Kantoi sinne kaikki, mitä irti sai, kantoi yöt, päivät kantoi, vaan ei sieltä mitään takaisin saanut. Vihdoin kun ei enää muuta ollut kannettavaa, kantoi kivet aholta, mullat maasta. Siten syntyi aikaa pitkin nuo lammit tuonne laakson pohjalle. Vaan vuori ei vielä sittenkään tyydy. Ehkä olisi Annikki parka vihdoin kuitenkin saanut Kolin kolon täytetyksi, ellei olisi eräänä yönä kaatua kumahtanut kuormansa alle. Aamulla ani varhain löysivät paimenet piian poloisen kuolleena kallion kupeelta. Kurttuisiksi olivat jo hänen kasvonsa käyneet, ne samat, jotka ennen olivat olleet niin erinomaisen verevät.
"Sanotaan että tytön kova kohtalo koski niin haltioihinkin, että siitä päivin eivät enää niin uhria ahnehdi; muutamat sanovat myös, että Annikin kuoltua taaskin olisi nähty sormus hänen sormessaan, vaan mikä tosi lienee, sitä ei varmuudella tiedä kukaan. Se vaan on varmaa, että kolo kyllä täyttyy ennen maailman loppua, sillä yhätihän sinne vielä tänäkin päivänä ropoja lasketaan.
"Jos olisi Annikki parka tuona kesäisenä kisailu-yönä niinkuin muutkin tyttöset roponsa heittänyt halkeamaan, niin ei olisi hän koskaan näin onnettomaksi joutunut."
Minä rohkenin väittää, että jos Annikki heti sulhollensa suoraan olisi kertonut sormuksen laidan, niin ei olisi onnettomuus häntä saavuttanut.
"Ei, ei", sanoi tyttö vakavasti, "ei siitä olisi apua ollut, sillä vuoren haltiat olivat sormuksen keralla myös vieneet Annikilta kaiken rohkeuden. Rohkeus kun on kerran kadonnut, tulee typeryys sen sijaan."
Vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi tyttö: