Part 2
"Nyt olisi vielä kerrottava tyttärensä surkea surma, vaan alkaapa uni silmiäni painaa ... kun vaan en kesken tarinaa torkkuisi.
"Niin, venhe se luikerteli virtoja myöten järveltä järvelle. Toisinaan oli tosin koskipaikoilla maalle noustava, vaan onnellisesti matka kului, kunnes tulivat Lautakko-järvelle. Tämän keskelle päästyänsä huomasi Huotari mustan linnun lännestä lentää lehottavan venhettä kohti. Päästyänsä sen kohdalle pudotti se Pajarin verisen kypärin venheesen. Tästä musta Huotari kovin kauhistui, älysi Pajarin surmatuksi ja syöksyi suinpäin veteen. Venhe keikahti kumoon, kaikki ihmiset sekä tavarat katosivat järven pohjaan.
"Musta lintu huutaa huukatteli metsään päin mennessänsä:
"'Ei saa impi pajarinen Unehmon unta tuonelassa, Ennenkun kyyneleet kuivaa Verisen ison vuodattamat.'
"Tämmöisen kolkon kirouksen alle joutui kadonnut impi. -- Sanotaan tytön haamun yhä vielä usvattaren ulkonäöllä yökaudet rauhattomana kuljeskelevan näillä vesillä. Jos sattuu ihmislapsi silloin häntä näkemään, seuraa siitä onni aina. Jokainen hyvä työ, jonka hän ihmisille tekee, saattaa hänet yhä likemmäksi iankaikkisuuden rauhaa. Joka kyyneleestä, jonka hän onnettoman silmästä kuivaa, saa hän helmen kaulavihkostansa pudottaa veteen. Silloin kun viimeinen helmi on pudonnut, silloin on kirous lakannut.
"Niiltä vesiltä, joilla tämä tyttö liikkuu, löytyykin joskus kauniita helmiä, joita simpukoiksi sanotaan; nämä ovat kaikki lähteneet Pajarin tyttären helmivyöstä. Kerran minäkin yhden löysin, josta kultaseppä Sortavalassa suoritti minulle kolme ruplaa."
Tähän taukosi kertojani; hän olikin painanut päänsä mättäälle, ja kohta nukkui hän sitkeässä unessa. --
Istuin yksin, katsoa tuijottelin sammuvaa valkeata. Yö oli lämmin ja ihana; sumu oli poistunut; puitten latvat Pajarinmäeltä näyttivät oudoilta haamuilta, sammuvan valkean vaikutuksesta milt'ei eläviltä olennoilta.
Olisiko tuolla liikkunut ketään? Ehkä tuon hirmuisen Pajarin vanhat orjat vielä yön pimeydessä täällä harjoittivat palvelustaan?
Tuolla harjun huipulla kuumottaa jotain. Olisiko tuo nouseva kuu vaiko impi, Pajarittaren loistava haamu? -- -- -- Kyllä, solava hän on kuin kuurainen koivu kuutamolla; vaippansa välkkyvi kuni sulava silkki ja helmet. Niin, helmet heloittavat kaulassa, kiharat hopiana virtaelevat olkapäillä, ja Pajarin kruunu se paistaa päälaella. Mutta silmät, nuo tumman siniset silmät! Niin, noissa ihmeellisissä silmissä on yhteen sulanut sekä litvalainen kuumuus että suomalainen sulous. Mikä tenhovoima on noilla silmillä! Maltas, hän luopi ne minuun; joka verenpisara suonissani karkaa syvimpään soppeen. Nyt päästää hän helmivihkon kaulastansa ja alkaa helmiä lukea oliko niitä vielä monta. -- Monta oli niitä, monta! Ääretön oli tuska, joka nyt hänen silmissänsä ilmestyi.
Viluko minua puistattaa? Vedetkö tippuvat silmistäni? Sääli on häntä, äärettömän sääli! --
Mikäs nyt kajahtelee kaukaa? Kuules tarkemmin, kuuluuhan tuolta koiran haukuntaa, hevosten hirnuntaa ja sarvien helinää.
Tuolla ratsastaa metsästäjäparvi uljaasti yli sillan linnaa kohti. Päiväpaisteessa välkkyvät keihäät ja miekat, liput ja jouhet ne tuulessa häilyvät, ja torvet heleästi soivat. Ensimäisenä ratsastaa Pajari itse valkoisella oriillansa, päässänsä paistaa kultanen kypäri, vaan musta ja hirvittävä on muotonsa. Keihäänsä kärjessä kantaa hän sarvekkaan hirven päätä metsästysonnensa osoitteeksi.
Pajarin rinnalla ratsastaa ylpeästi ulkomaalainen ritarimies, veden karvaisella hevosella, kantaen keihäänsä kärjessä verisen kontion päätä. Heitä seuraa suuri joukko ritareita, metsästäjiä ja haukankantajia sekä monta kuormaa metsän antimia, karhuja, hirviä, peuroja ynnä muuta.
Vihdoin viimeisenä ratsastaa alakuloisena nuori ritari vaikolla oriilla. Hän on nähtävästi oman maan miehiä. Kaunis on hän, vaan kalpea kuin kuolleista noussut. Ensimäiset joutuivat jo linnan portaille. Siellä seisoi Pajarin Oiti hopea malja kädessä, tarjoten metsästäjille virvoketta. Tämän huomattuansa punottuivat hetkeksi tuon kalpean nuorukaisen vaaleat kasvot. Vaan Oiti se vaaleni vaalenemistaan, kun isänsä käskystä osoitti maljansa vedenkarvaisella istujalle, joka vuorostaan laski kontionpään Oitin jalkojen juureen. Oiti säpsähti, heitti rauhattoman etsivän katseen metsästäjäparveen, kunnes huomasi tuon kalpean nuorukaisen. Silloin oli malja pudota immen käsistä. Kalpea mies kannusti hevostansa; yhdellä laukalla oli se Oitin edessä. Hätäisesti lausui hän:
"Armas haltiattareni, te erehdytte, jos voiton maljan osoitatte kelvottomalle. Minä olen Hiiden kontion kaatanut, vaan sen kanssa syleilyssä kaaduin myös itse kuolevan karhun alle. Tämä muukalainen", hän osoitti vedenkarvaisella istujaa, "luuli minut kuolleeksi, sieppasi karhulta pään ja vei sen isällenne palkintoaan periäkseen. Sillä isänne oli vannonut antavansa tyttärensä sille ritarismiehelle, joka yksin kaataisi hiiden kontion. Minä olen sen tehnyt ja perin julkisesti palkkani." -- Niinkuin ukon nuolet välähti kaksi miekkaa ilmassa, ja samassa silmänräpäyksessä painuivat ne vartta myöten kumpaisen ritarin rintaan. Kauhun huudolla heräsin. Kuu kuumotti heleästi. Pajarin mäki lepäsi rauhallisena. Yö oli kaunis ja ihana, vaan kummallinen unennäköni oli unen silmistäni karkoittanut. --
Siirnitsa.
Kertomus Karjalasta.
Oli tyyni kesäpäivä. Lapsuuteni kodon alla kohosi Höytiäisen kirkas, helmeilevä pinta, josta levisi yksinäinen, juhlallinen Joutsenuksen saari, lapsellisen mieleni kaipaama, tuntematon ja lumottu mielimaailma. Joka kesä olin sinne halunnut, aina siitä asti kuin vanha Katri oli kertonut erakon muinoin siellä elämänsä päiviä viettäneen täydellisimmässä yksinäisyydessä, paastoten ja ruumistaan rasittaen.
Juuri tänäpäivänä oli minusta Joutsenuksen saari tummassa, salaperäisesti veden pintaan kangastelevassa kohdussaan, viehättävän houkutteleva. Joko viimeinkin täyttyisi kauan kytevä toivoni? Saisivatko jalkani tänään poljeksia tuota ikävöityä rantaa?
Vaan olipa nyt suotuisa päivä. Vanha suntio aikoi, näet, heittää lankojansa selälle, ja kun minä tarjousin soutajaksi, suostui hän lähtemään kanssani saarelle; kenties saisi hän sen kalaisista lamperoisista helpommin maimoja koukkuihinsa.
Muistan selvään, kuinka sydämeni ilosta sykki, seuratessani suntiota rantaan, eväskääry ja onkivapa kädessäni.
Alkumatkalla sousin lapsellisella innolla. Sangen vähän huolin ihanasta luonnosta, jonka helmassa huojuimme. Ja kumminkin, kuinka armas ja hymyilevä oli tuo maisema, joka väikkyi edessäni! Sitä olin kuitenkin ennen niin suuresti ihaillut. Höytiäinen oli silloin vielä täysimmällään.
Kirkkaasen, tyveneesen veden pintaan kuvastui jokainen pieninkin rannalla oleva esine ihmeellisen todenmukaisena; vene lehtisen rannan luona keijui ikäänkuin vihriässä lehdistössä, niin että rantaa itseään tuskin voi eroittaakaan, sillä kaikki näytti vedessä ainoalta lehdiköltä, jonka suojasta sitten kaksi kirkkoa ja kaksi kylää perus-perustaansa vastaan pilkutti. -- Puolen vuotta takaperin olin nähnyt saman maiseman aivan toisellaisessa puvussa: kirkas iljanko peitti silloin veden pinnan, ja rannan puut, jotka nyt vedessä kastelivat pitkiä riippuvia lehviään, muodostivat silloin rannoilla viehättävän hopealehdon. Kimaltaen talvipäivän loisteessa riippui kussakin oksassa lukemattomia jäähelmiä, joita syysmyrskyt ensin olivat vaahtovetenä räiskyttäneet puitten latvoihin asti. -- Ainoasti Höytiäisen rannoilla olen tämmöistä saanut ihailla.
Päivä oli mailleen menemäisillään, kun saavuimme saareen. Taivas ja vesi leimusi punanpuhuvassa kiilto-kiillossaan, mutta Joutsenuksen saari näytti nyt vielä pimeämmältä ja salaperäisemmältä kuin ennen.
Me nousimme maalle juuri niinsanotun Siirnitsanvaaran kohdalla. Hiekkainen ranta, johon olimme venheemme laskeneet, oli, niinkuin moni muukin Höytiäisen ranta, sakeesen kylvettynä helmimäisillä, pyöreillä kivillä. Suntio arveli Vellamon tänne helmivyönsä purkaneen. -- Polku rannalta nousi halki synkän männikön jyrkälle vaaralle. Tämän oli tarun mukaan Siirnitsa tallannut, juomavettään kantaessaan. Höytiäisen kirkas ja viileä vesi oli ollut hänen ainoa juomansa. Muista saaren lähteistä ja lammista ei sanottu hänen koskaan juoneen, -- niistä vesi olisi ollut liian helposti saatu, ja hänen oli kaikessa itseänsä rasittaminen.
Sangen vaivaloista oli kiipeäminen vaaran harjalle, jossa jylhä, musta metsä hiukan aukeni, antaen sijaa pienelle nurmikentälle, ja tämän keskellä kohosi vähäinen kiviraunio.
Tämä sammaltunut kivikoko oli ollut tulisijana Siirnitsan asunnossa. Todellakin -- tuskinpa katsellee pyhiinvaeltaja suuremmalla kunnioituksella pyhää Jerusalemia, kuin minä tätä kivikasaa. Olin kuullut kerrottavan, että tuo yksinäinen vanhus, lihaansa rasittaakseen, tällä paikalla polvillaan rukoellen oli rautasiimaisella ruoskallansa selkäänsä piessyt, kunnes veri alkoi virtana juosta ja hän vaipui maahan hermotonna. -- Raunio oli ollut hänen makuusijansa, kivi hänen päänalaisensa. Olin kuullut vanhuksen ainoana ravintonaan käyttäneen saaren alkuperäisiä tuotteita, niinkuin kaloja ja lintuja, joko kuivattuina tai tuoreina, kuin myös marjoja ja hillaa; huhtaa hän ei viljellyt ensinkään.
Hänen mielensä kestäväisyys tuntui minusta niin jalolta, niin kummastuttavalta, että hän mielessäni kasvoi muinaisuuden urosten vertaiseksi. Ja tämä ei ollut kummakaan, katsoessani hänen kohtaloansa sääliväisyyden kannalta. -- Aatteleppas, kun kesänsä, talvensa, keväänsä, syksynsä yksinään piti saarella asua! -- Kesäksi tänne juuri voisi tehdä mieli jäädä asumaan sen, joka haluaa kuvaella itseään Robinson'iksi. Mutta pitkinä, pimeinä syksy-öinä myrskyjen raivotessa ja aaltojen pauhatessa, tai talven kietoessa kaikki kohmettuneesen jääpukuunsa! Silloin mahtaisi yksin asuminen tällä autiolla saarella olla kamalaa.
Ja tämmöistä tilaa oli tuo vanha erakko kestänyt koko pitkän elämänsä! Mikä mahtoi olla syynä tähän itsensä rasittamiseen?
Ei toverinikaan, tuo muutoin ylen tietäjä suntio, tainnut antaa asiasta sen selvempää selitystä. Sen vaan arveli, että Siirnitsa, joka aikoinaan oli ollut monakkona Kuhasalon monasterissa, olisi tehnyt jonkun suuren rikoksen ja että hän, saadakseen anteeksi-antamusta, itse oli sitoutunut ikuiseen katumustyöhon syntinsä sovitteeksi.
Tämän kuultuani vaivuin syviin ajatuksiin.
Tällä hetkellä minua ei viehättänyt luonnon lumoava kauneus, ei tuo yön varjoon peitetty jylhä saari tummine uinuvine lampineen, ei edes suuri, saarta ympäröivä järvikään, joka tyyneeksi oli levitellyt avaran pintansa, eikä tuo himmeästi rusottava kesä-öinen taivas. --
Päivä alkoi nousta kun läksimme kotimatkalle ja heitimme jäähyväiset sekä Joutsenuksen saarelle että Siirnitsanvaaralle.
Olin uupunut ja alakuloinen kovasta soudusta ja valvomisesta, mutta enin siitä olin pahoillani, kun en Siirnitsasta saanut enempiä tietoja enkä Kuhasalostakaan muita kertomia. -- --
Viikot vieri, päivät päiviä ajeli.
Muutamana päivänä kutsui minua vanhempi sisareni asuntohuoneitten yliselle, jossa aina saatiin häiritsemättä keskustella. Sinne tullessani istui hän jo iso kirja polvillansa. Tämän oli hän kaivanut käsiinsä siellä olevasta vanhasta kirja-kokoelmasta. Kirja oli vanha ja sen kannet haljenneet. Niiden välistä oli hän löytänyt kellastuneen paperin ja sanoi sen äsken huomanneensa kansia pölystä pyyhkiessään.
"Tästä saamme nyt vihdoin tietoja Siirnitsasta", sanoi hän, "kun vaan lukea osaisimme; sillä tämä on kirjoitettu vanhan tavan mukaan saksalaisilla kirjaimilla."
Kirjoitus, johon oli sotkettu paljon latinalaisia sanoja, oli erään emäpitäjämme vanhimman Lutherilais-papin allekirjoittama, ja sen mukaan kuin me siitä selvän saimme, kuului sisällyksensä seuraavaisesti:
"Siirnitsan Petri Iivanaisen, Joutsenuksen saaren erakon, minulle tekemä elämäkerta, kun hän ynnä sisarensa Marjatta Simanatar kääntyivät evankelis-lutherilaiseen uskoon.
"Kuudestoista vuosisata oli loppupuolillaan. Tulinen sota raivosi yli koko Karjalan maan. Ihmiset oli sota hajoitellut kuin tuuli akanoita. --
"Äitini puoli kuolleena nääntyvine lapsineen korjasivat luminietoksista Kuhasalon hurskaat monakot. Näiden luona saivat onnettomat turvapaikan rauhan tekoon; mutta sen jälkeen palasi äitini hävitetylle kotisaralleen Jänisjärven rannalla. Vanhin veljeni Simana ja pieni sisareni Marjatta seurasivat häntä, mutta minä, joka olin lapsista keskimäinen ja silloin kymmenvuotias, jäin hurskaiden isäin tahdosta monasteriin. Vanha pääpappi oli mieltynyt minuun ja tahtoi minua kasvattaa hengelliseen säätyyn.
"Toista kymmentä vuotta vieri, enkä tähän aikaan ollut mitään kuullut äidistäni.
"Palveluksen oloaika oli loppumaisillaan. Ensimäisenä Pyhän Pietarin päivänä olin monakoksi vihittävä. Mutta kolkko oli monasteri, vastahakoinen mielelleni.
"Oli kevät, suloinen, myhäilevä kevät. Linnut lauloivat, kukat tuoksuivat. Minussa heräsi vastustamaton elämisen halu, joka veti minut väkisinkin metsihin, joissa tuomet kukoistivat ja lämpöiset kevättuuloset hurmaavalla tavalla lehdistöä huojuttelivat.
"Yhä kolkommaksi kävi monasteri, eikä vanhan pääpapin kuoltua mikään enää minua siihen kiinnittänyt. Mieleni kävi yhä enemmän vastahakoiseksi monakko elämään.
"Tunnustin syntini, sain sovitteeksi rasittaa ruumistani paastoomisella ja selkääni ruoskimisella, sain tehdä pyhiinvaelluksen kiviä ja hiekkaa jalkineissa aina pyhän Iljan haudalle, hänen, joka ennen täällä Karjalaisia kastoi ja kaatoi vanhat lyylilehdot.
"Silloin yksinäisessä metsämökissä näin ensikerran Miitrin lesken ottotyttären, vienon Marjatan. Kun vaan olin katsahtanut hänen sinisilmiinsä, alkoi päivä paistaa entistään helakammin, kukat tuoksuivat toista vertaa suloisemmin, ja linnut lauloivat tuhatkertaa viehättävämmin. Rauhattomuus valtasi minut, innot riehuivat rinnassani. Ja kumminkin -- tulevana suojeluspyhäni päivänä olin monakoksi vihittävä!
"Muutamana kesä-yönä, kun pohjoistaivaan kannella Koi ja Ämärikkö olivat sulaneet autuaasen syleilyyn, suljin minäkin ensikerran kihlatun morsiameni sylihini. Ensimäinen, järven pinnalla heräävä päivän säde saavutti venheen, jossa me molemmat rakastuneet pakenimme kaukaiselle kirkolle, jonka hyväntahtoinen pappi vihki meidät avioliittoon.
"Vuoden päivät elelimme täällä onnellisesti hyväin ihmisten parissa.
"Seuraavana keväänä alkoi Marjattani mieli tehdä kasvatusäitinsä luoksi, tuonne yksinäiseen metsämökkiin. Minä suostuin hänen pyyntöönsä, ja heti jäiden lähdettyä nousimme taas muutamana aamuna maalle Miitrin lesken mökin luona.
"Tupa oli autio. --
"Kamala aavistus valtasi meidät, ja kauan aikaa istuimme äänettöminä tyhjän tulisijan ääressä.
"Muutamilta paimenilta kuulimme mökin emännän kuolleen kadonnutta tytärtään surressansa.
"Marjatta itki katkerasti ja alkoi valittaa itseään sairaaksi; minä viritin tulen pesään ja koitin, mitä hellimmin voin, häntä hoitaa.
"Päivä kului hitaasti ja ikävästi.
"Illan tullessa aukeni ovi äkkiä ja monasterin nykyinen pääpappi seisoi edessämme, koston riemu ja inho kuvattuina kamaloilla kasvoillansa. Uhaten kohotti hän kätensä ja kirosi meidät, kamalasti lausuen: 'Taivaan rankaisema, tiedä, että Miitrin lesken kasvattitytär on oma sisaresi! Jo pienenä otti vanha leski tytön kuolevan äitisi käsistä. Te olette Jumalan lakia rikkoneet ja saastuttaneet pyhän monasterin. Painakoon tulinen kirous teitä ijankaiklisesti!'
"Tämän sanottuaan poistui pappi huoneesta. Masennettuna kauhusta ja häpeästä vaivuin minä maahan.
"Kirous! Kirous kaikui vaan lakkaamatta korvissani. -- --
"Yo oli pitkä kuin ijankaikkisuus. Nousevan päivän ensimäinen säde loisti armaan Marjattani hengettömille kasvoille. Kuolemassakin hän rauhallisesti hymyili minulle, ikäänkuin ei olisi tuskiani käsittänyt. --
"Oli kevät, suloinen, myhäilevä kevät. Linnut lauloivat, kukat tuoksuivat. Vaan minä olin kadottanut elämisen halun.
"Kolmen päivän kuluttua kaivoin haudan mökin kupeella kasvavan suuren koivun juurelle ja peitin rakkaan Marjattani maan poveen. Sen tehtyäni pakenin monasteriin, polvillani rukoilin sen hurskailta isiltä armoa ja sovintoa. Minulle vastattiin, että läsnäoloni saastutti pyhän monasterin. Kokonaisen ihmiselämän kestävät raskaimmat katumustyöt ja kovimmat ruumiin rasitukset tuskin voisivat sovittaa rikostani. -- --
"Monta vuotta harhailin levottomana maailmassa löytämättä lohdutusta ja rauhaa; jokainen ihminen, joka tielleni sattui, oli vaan mielestäni elävä nuhde. Eräänä päivänä satuin silmäämään tuota Joutsenuksen saarta. Arvelin: siellä ei tarvitse ihmisiä kammoa; päätinkin siis asettua sinne asumaan, voidakseni kenenkään häiritsemättä antautua parannuksen tekoon.
"Neljänkymmenen pitkän talven lumet olivat majaani peittäneet. Alkoi jo useasti venheitä liikkua järvenpinnalla; ihmisiä saarellani kuitenkin harvoin näin. Mutta joku viikko takaperin laski venhe rannalleni; siitä nousi vanha eukko maalle. Kummastuen tuijotin häneen. Hän ei voinut olla äitini, ja kumminkin -- --.
"'Vanhus', sanoi vieras vaimo, ja yhä tutummalta näytti muotonsa, tutulta soi hänen äänensä myös; 'vanhus, sano, oletko Petri Iivanainen? Oletko sama mies, jonka hurskaat isät lasna ottivat huostaansa Kuhasalon monasteriin?'
"'Siksi minua ihmiset ennen sanoivat', vastasin kolkosti, 'nyt taivahinen yksin tietää nimeni.' --
"'Kiitetty olkoon laupias Jumala!' huudahti vaimo. 'Minä olen sisaresi Marjatta, ja sinä siis olet veljeni Petri, josta äitivainaja yhä minulle kertoi! Kuulin monasterin hävitetyksi ja hurskaitten isäin pois siirtyneiksi. Minussa heräsi palava halu sinua etsimään ja löydettyäni viemään kotiini, heimosi ja ystäviesi luoksi. Kaikkialla olen etsinyt sinua, ei kukaan sanonut nimeäsi kuulleensa. Vihdoin neuvoivat ihmiset minua tähän saareen. Kiitos Luojani! Täältä olen sinut nyt löytänyt! Kotiseudullamme on minulla talo ja viljaa kyllin, sinne täytyy sinunkin seurata minua. Kaikki minun omaisuuteni olkoon myös sinun. Hurskas, oikeauskoinen mies on meilläkin sangen tarpeesen, sillä tuo uusi oppi levenee levenemistään kasvavassa polvessa.'
"Pyörtymys valtasi minut. Niinkuin öiseen sumuun peitettynä seisoi edessäni tuo vanha vaimo. Luulin viimeisen hetkeni tulleeksi. Koko ruumiini vapisi, ajatukseni hämmentyivät, maailma musteni silmissäni, ja tunnotonna vaivuin maahan.
"Kun tästä toinnuin, lepäsin pehmoisella sammalvuoteella, pää vanhan vaimon polvilla. Minusta tuntui ikäänkuin olisi hän katsellut minuun äitini silmillä. -- Olin jälleen lapsi.
"'Voi kuinka jo olet vanhentunut', sanoi tuo tuttu ääni, 'aivan veli Simanan näköinen!'
"Minä purskahdin itkuun; sisarenikin itki. Oi suloisuutta kun vielä kerran lapsen tavalla voin itkeä!
"Kauan kesti, ennenkuin huomasin olleeni julman petoksen alaisena. Nuo hurskaat Jumalan miehet olivat siis hävittäneet eloni onnen, turmelleet ihmiselämän! Heidän uskonsa, joka salli tämmöistä hirmuista petosta, ei tyydytä minua enää. Epäilys on myös sisareni vallannut. Sentähden, uuden uskon pappi, neuvo meille oppisi! Ehkä siitä saisimme sydämillemme lohdutusta.
"Muutamain viikkojen kuluttua saivat lutherilaisen käsikirjan mukaan ehtoollisen Petri Simanainen ja hänen sisarensa Marjatta. --
"Kauan ei viihtynyt vanha erakko ihmisten seurassa. Vaivoistansa väsyneenä nukkui hän tyyneesti kuoleman uneen, ja iloisesti livertelevät lintuset hänen rauhallisen hautakumpunsa ympärillä."
Tämä oli siis Joutsenuksen saaren erakon surullinen elämäkerta.
Pyhäsaari.
(Karjalasta.)
Kasvavana ollessani jouduin kerran vanhan Vasko Riikosen kanssa ongelle loitoksi Pyhäsaaren rannikolle. Moni Joensuun kaupungin vanhimmista asukkaista varmaankin muistaa vanhaa Vasko Riikosta. Hän oli niitä viimeisiä jätteitä menneestä sukupolvesta, joihin nykyajan sivistys ei ollenkaan ollut koskenut, ja vihdoin joutui Vaskoparka aivan mielipuoleksi. Syy tähän onnettomuuteen oli sangen omituinen, niin kuin kohta sen saamme kuulla. --
Ongella istuimme Pyhäsaaren rannikolla. Elokuun iltama oli kaunis ja Oriveden pinta rasvatyyni. Pisti silloin päähäni Vaskolta kysyä, oliko saarella ennen ollut kirkkoa tai monasteria, koska sitä "pyhäksi" sanottiin. Vasko säpsähti, katsoi minuun omituisella katseellaan ja sanoi sitten verkalleen: "Saari on aina pyhä ollut, jopa ennen kuin näillä mailla oli kirkkoa nähtykään. Ennen Iljan aikojakin oli se jo pyhä."
"Mikä mies se Ilja oli?" kysyin minä.
"Ilja, pyhän miehen poika, Veessä kastoi Karjalaiset, Silmät risti riitamiesten, Sovitteli sotaisen kansan, Ilajalle ilon saattoi, Sulosanat Sotkumalle, Liperille liian hyvät.
"Tämä pyhä Jumalan mies oli ensimäinen, joka ilmoitti Jesuksen oppia täällä Karjalan perällä. Kaatoi mannermaalta kaikki lyylilehdot ja pyhät puut. Silloin pakenivat vanhat jumalat ja muut haltijat tähän kantapesäänsä, jossa aina onkin heillä ollut rauhallinen olla."
"Eivätkö ne olleet häijyjä epäjumalia, nuo vanhat haltijat?" kysyin minä.
"Yksi kaikki", sanoi Vasko, "olkoon se Miikula tai Jyrki, Ahti tai Tapio, kaikki ne ovat ison Luojan käskyläisiä."
Tämä vastaus tosin kummastutti minua, mutta ennenkuin osasin siihen mitään sanoa, jatkoi Vasko salaperäisellä äänellä:
"Katso tuonne, lapseni, tuolla laakson pimennossa, korkeampana muita puita kumottaa vanha lyylikoivu. Se on ainoa jäljellä vanhoista uhripuista."
Nyt herkesi vanhus äänettömäksi, ei kuunnellut kysymyksiäni, vaan istui itsekseen veneen kokassa. Vihdoin heitin vanhan rauhaan, vaan en malttanut kuitenkaan olla häntä tarkastelematta.
Tuolla veneen perässä istuessaan näytti hän minusta muinaisuuden haamulta. Mielestäni oli hän siinä niin vanhanaikuinen, että vähitellen arvasin hänen asemansa käsittämättömäksi nykyiselle polvelle. Hän oli erakko keskellä ihmiskuohua, häneen koskematta oli aika vierinyt ohitse, jättäen hänet samalle kannalle kuin esi-isänsä olivat olleet.
Sillä välin oli päivä mennyt mailleen. Taivasta ja vettä verhosi ohkainen rusottava auer. Saari edessämme peittiihe salaperäiseen savuvaippaan. Sen laaksot ja lehdot olivat viehättävän lumoavat; milloin luulin siellä näkeväni patsastemppelin, milloin linnan; milloin olin huomaavinani edestakaisin liikkuvia haamuja ikivanhain puiden pimennossa. Loittoa mantereelta kuului karjan kellojen etäinen helinä. Silloin tällöin äänteli yksinäinen kalalokki kaukaisella karilla. Tuon tuostakin pulskahteli kala vedessä onkea koskematta. Tässä olisin voinut haaveksia aina aamuun asti, ell'ei Vasko sanaakaan virkkamatta olisi ruvennut hiljakseen melomaan rantaan päin.
Saarelle tultuamme keräili hän kokoon lahokantoja ja rantapuita, teki tulen tuluksillaan, suomusti kalamme ja pani patansa tulelle.
Tämän kaiken tehtyänsä istautui vanhus tulen ääreen, odottamaan keittonsa kypsymistä. Sillä aikaa minä kannoin eväskonttimme veneestä, tein tuohesta lusikat ja nostin kivipaasia pöydäksi.
Vihdoin ruvettiin aterioimaan. Vasko paljasti päänsä, risti sitten silmänsä venäläisten tavan mukaan, kaivoi esiin povestansa vaskisen pyhän-kuvan, jota kolme kertaa hartaasti suuteli.
Ääneti me aterioitsimme täällä kaukaisella selkäsaarella. Minusta tuntui tämä myöhäinen ilta erittäin juhlalliselta. Ruoalta noustuamme otti Vasko suuren tuohisen, keräsi tähän tarkkaan kaikki keiton tähteet ja kalan ruodot, ja vei nämä äsken mainitun ison puun juurelle. Siellä paneutui hän sitten polvilleen ja alkoi ääneen lukea seuraavaa:
"Vellamo, veen emäntä, Ahti, aaltojen isäntä, Anna mulle ahvenia, Pistä piikkiseikäsiä Avarasta aitastasi Alta aaltojen syvien j.n.e."
Minä katselin kummastuneena Vaskon menettelyä. Hän siis todellakin palveli pyhää Jyrkiä ja Miikulaa ynnä noita vanhoja luonnonhaltijoita.