Part 1
Produced by Tapio Riikonen
KARJALAN KANKAHILTA I
Kertonut -r-
(Jälkipainos Kyläkirjaston Kuvalehdestä.)
Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1884.
K. J. Gummerus'en kustantama.
SISÄLTÖ:
Viiden veljen tyttäret Pajarin tytär Siirnitsa Pyhäsaari Kolinvuorelta
VIIDEN VELJEN TYTTÄRET.
Tarina Karjalasta.
Katri Hillutar oli sangen vanha. Hän muisti pitäjämme kohta satavuotisen kirkon uutena olemisen, muisti kertoa monta kaunista tarinaa pitäjämme vanhimmista oloista ja asukkaista, osaksi omia havaintojaan, osaksi mummonsa ja äitinsä kertomia.
Suntion muorikaan, joka oli aivan harmaapäinen, ei muistanut aikaa jolloin Katri olisi ollut nuorena. Ei kukaan tietänyt hänen ikäänsä, sillä syntymävuottansa ei löytynyt kirkonkirjoissakaan. Mutta syntymäpäivänsä tiesi vanha Katri tarkkaan, sillä hän oli syntynyt Pääsiäis-aamuna, jona hän aina muistuttikin syntymäpäivästään. Me lapset emme siinä koskaan huomanneet mitään erinomaista.
Kerran kurkistellessaan ikkunasta järvelle, sanoi hän: "Tuolla Kontioniemen-rannalla on iso aarre; kolmilaitainen venhe täynnä rahaa ja hyvyyttä. Siellä ne kyllä pysyvät; vaikka kohta on kolme keinoa, jolla ne lunastaa voisi.
"Se saapi aarteen, joka yksiöisellä jäällä ajaa yksiöisellä hevoisella lahden poikki, tai se, joka viskaa viisinaulaisen rautakirveen kirkkorannasta yli lahden. Vaan kolmas keino on kauhea. Se, joka sitä koettaa, kadottaa sielunsa: kolmivuotias valkeaverinen ja valkeatukkainen poikalapsi on tapettava aarteen kohdalle sen lunastukseksi. Tämä keino on kamala ja hirvittävä." --
Kyllähän ihminen elinaikanaan voipi joutua onnettomiin tilaisuuksiin. Eihän uskoisi kukaan äidin voivan murhata lastaan, vaan pitkällinen kurjuus, nälkä ja puute voivat pian semmoisenkin hirmutyön matkaansaattaa. --
"Kyyneleet vieläkin silmiini nousevat joka kerta kun mieleeni juohtuu tuo onnettomuus, johon kerran olin joutua", jatkoi Katri. "Se oli Kustaakuninkaan sodan jälkikesänä. Sota ja katovuodet olivat rasittaneet maatamme. Viholliset ampuivat miesvainajani Ruskealan kirkolla. Kuuteen viikkoon en suurusta maistanut. Ristopoikani itki yhä nälissään. Joka yö näin virvatulen palavan aarteella tuolla niemen kyljessä. Silloin mieleni muuttui, jo olin poikani uhrata aarteen lunastukseksi, vaan loinpa ensin silmäni lapseeni; -- oi, hän oli niin kaunis, niin suloinen katsella, tuo poikaseni! Sydämeni oli pakahtumaisillansa. Minä sieppasin poikani syliini ja läksin itkien kylää kohti juoksemaan. Maantielle jouduttuani tuli vaunuilla ajaja vastaani. Tuo viskasi minulle hopea-riksin. Nyt olin pelastettu murha-aatoksistani. Kyynelsilmin usein vielä kiitän Jumalaa tuosta avusta; aarretta ei sen koommin mieleni tehnyt. Siellä minulta saavat rahat rauhassa olla, nuo viiden veljen hyvyydet." --
"Viiden veljen? Ketä ne olivat?" kysyi eräs Katrin kuulioista.
Tähän vanha vastasi:
"Niitä, näet, ennen muinoin oli viisi veljestä yhdessä talossa tuolla niemellä elämässä. Tuolla, jossa nyt on tuo sankka petäjikkö, oli summattoman vauras talo. Siinä talossa olivat kaikki huoneet rakennetut yhteen jaksoon ympäri pihamaata, jonka keskellä asuinhuoneet. Ainoasti sola oli jätetty yhteen kohtaan huoneitten väliin ja sekin varustettu suurella vaski-ovella, joka saranoillaan vonkui niin, että kuului tänne lahden yli. Siitä aina täällä tiettiin milloin talonmiehet ulkona liikkuivat. Silloin täällä ei vielä ollut kirkkoakaan; kirkkomatka oli aina Taipaleesen tai Liperiin tehtävä. Siellä tuonkin talon miehet kyllä useasti kävivät, mutta tyttäriä harvoin vaan sinne laskettiin, ei kuin kerta kesässä. Eihän olisi hyvä ollutkaan usein kylässä käyttää tätä tyttöparvea; olipa näitä piikaisia pikkaraisen, ei enempi kuin viisi viidettäkymmentä, viiden veljen tyttäriä.
"Talossa, näet, eli viisi veljestä, vanhoja kreikanusko-karjalaisia. Neljälle veljelle oli lahjoitettu kymmenen tytärtä kullekin, vaan viidennelle ei onni riittänyt niin pitkälle. Hänelle oli ainoastaan suotu viisi tytärtä; tuosta hän ei paljon pahoillaan ollut, sillä kaikki tämän talon tyttäret olivat niin yhden näköisiä, etteivät isänsäkään voineet heitä toisistansa eroittaa. Kaikki olivat pellava-päitä, sinisilmäisiä, punaposkisia, ja äärikunta kutsui heitä yleensä 'viiden veljen tyttäriksi.'
"Sanoipa tuo mummo-vainaja", jatkoi Katri, "paimentyttönä ollessansa kerran heitä Jaaman kankaalla tavanneensa. He olivat kirkkomatkalla Taipaleesen. Silloin oli ollut helteinen kesäpäivä. Lehmät, joita mummoni paimensi, märehtivät puolitorkuksissa honkain varjossa. Suurelle kivelle oli noussut mummoni itse kukkaiskiehkuroita sitomaan; alkoi siitä vähitellen kuulua humina hongikossa, lähenivät äänet lähenemistään ja soivat vihdoin hänen korvissansa kuin keväällä allien ralli virtavesillä. -- Kanervikkoa kaaloi tyttöparvi laulaen seuraavaa laulua:
"'Kylä meitä kylliksi, Ääri äijäksi sanovi, Vaan eipä meitä äijä ole, Kuin viisi viidettäkymmentä, Viiden veljen tyttäriä. Viiden veljen tyttäriä' j.n.e.
"Tämä tyttö-parvi kirkkopuvussansa kanervikkoa kaalatessaan oli auringon paisteessa ikään kuin häilyvä keijukaisjono. Harvoin kaikki yht'aikaa joutuivat näkösälle: milloin yksi, milloin kaksi, milloin puoli parvellinen katosi kanervikkoon, vesakkohon vierähteli. Oli tuossa nuoruutta, oli hempeyttä. Viisitoistavuotiaasta viisikolmattaiseen asti olivat kaikki toinen toisensa näköiset, aivan kuin mansikat aholla, tai sorsan pojat selkävesillä soudellessaan. 'Onnellinen tyttölauma', sanoi mummoni arvelleensa. --
"Olisiko kukaan silloin voinut luulla kaikkien näiden nuorien ennen vuotta katoavan teille tietymättömille! Vuoden kuluessa oli viha tuhotyönsä tehnyt: talo niemellä poltettu, vaskiportti järveen upotettu, ihmiset kaikki hukkaan joutuneet. Sota peitti heidän jälkensä. -- Olisivatko joutuneet vankeuteen ja viety orjuuteen Venäjän maalle, tai oliko surma tavannut heitä pakosalla? Ei koskaan ole heistä yksikään käynyt täältä mitään perimässä, vaikka tänne jättivät kaikki summattomat rikkautensa, jotka nyt aarteena ovat tuolla niemen rannalla.
"Ison-vihan hirmu-aallot olivat huuhtoneet maatamme. Äitini-äiti ynnä joitakuita muita pelastui selän kaukaiseen saareen, jossa he pitkät vuodet kärsivät kovaa kurjuutta ja hätää. Eivät aina pitkinä kesinä uskaltaneet tulta polttaa muualla kuin kuusen havuilla peitetyissä kuopissa, etteivät viholliset savusta arvaisi ihmisten saarella elävän. Kaikki kirkotkin silloin poltettiin. Tähän asti oli vanha kreikanusko täällä vallinnut. Äitini vasta opetteli lukemaan, läksi suomalaiseen rippikouluun ja joutui niinmuodoin tähän puhtaasen lutherilais-uskoon. -- Semmoiset olivat ajat mummoni nuorena ollessa."
"No eikö Katri tiedä mitään muuta noiden viiden veljen tyttäristä?" kysyi taas joku.
"Kyllä kaiketi tiedän vielä muutakin, vaikka moni tuota ei totena pidä, mutta olenpa kun olenkin itse nähnyt yhden heistä.
"Lienee lähes neljäkymmentä vuotta takaperin. Maamme oli jo joitakuita vuosia ollut Venäjän vallan alla. Eräänä kesänä Elokuussa läksin lehtikerppuja taittamaan lampailleni talvi-eläkkeeksi. Niitä aina niemeltä saatiin ja senvuoksi nytkin päätin soutaa lahden poikki. Päivä oli lämmin ja ihana. Kävelin, lauleskelin, lehdeksiä taittelin, ja jouduin vihdoin tuolle vanhalle talon sijalle. Petäjät kasvoivat tiheästi sen jäännöksillä ja uuni-kummuilla. Yht'äkkiä ilmestyi viereeni mättäälle ikivanha maankarvainen ämmä. Oliko hän maasta noussut, vaiko pilvistä pudonnut, -- sitä en voi sanoa. Kohta hänen toki älysin ihmiseksi, moni muu olisi häntä kyllä voinut luulla maahittareksi. Hän alkoi puhua vieraalla murteella, ja värisevällä äänellä pyysi hän minulta leipää ostaa, osoittaen hopearuplaa. Ääneti katselin muukalaista, sillä hän oli sangen outo nä'öltään. Vartalonsa oli pitkä, vaan ijästä köykistynyt. Pää valkoinen, kuin hyypiö. Päässä punainen säpsä, niinkuin nytkin vielä kreikan uskoisilla, ja rinnallansa vihko nauhaan pujotettuja hopea ruplia. Kädessä oli hänellä pitkä sauva, täynnä piirroksia ja ristejä, ikäänkuin päivänlaskut vanhan kansan kalenterissa. Omituisella tavalla äänensä värähteli kun hän anomuksensa uudisti: 'haluan kerran syntymämaani riistaa nauttia, ennenkuin taivaan Taatto minulle antaa ijankaikkisen leivän.' Annoin eukolle eväsrieskani. Hän teki ristinmerkin, lankesi polvillensa ja kumartui maata suutelemaan. Kyyneleet vierivät karpaloina hänen kurttuisille kasvoillensa, vaan nähtävästi leimusi taivaallinen ilo tässä ihmeellisessä vanhuksessa. Vielä söi hän toisen palan, teki uudestaan ristinmerkin, nousi, tarttui käteeni ja suuteli sitä, aina vaan itkien. Viimein puhkesi hän lausumaan: 'Oi, lapseni, tiedätkö miltä maistaa kun sata vuotta saa syödä vieraan maan leipää ja juoda vieraan virran vettä? Sata vuotta olen polkenut vieraan maan tantereita! Sata vuotta on palanut povessani lakkaamaton halu kotimaahani päästä! Annas luen vuodet tarkkaan', liitti hän, sormillansa koperoiden pitkin sauvansa vartta. 'Tuossa on pyhän Iljan päivä, ja silloin on siitä ajasta ummelleen sata vuotta kun minut ja siskoni vangittuina vietiin sotasaaliina loitos Venäjän maalle. Silloin oli meitä monta, oli viisi viidettäkymmentä, viiden veljen tyttäriä. Nyt ainoastaan minä, nuorin, olen jäljellä! Muut kaikki on maa peittänyt povellensa. Heti sinä hirmuyönä, kun kotimme tässä poltettiin, viisi meistä joutui hukkaan. Tuo kauhea yö ei koskaan katoa muististani. Paimenet kertoivat Kalmukkien jälkiä Jaamalla nähneensä. Miehet alkoivat hyvyyksiään piiloittaa. Muonaa kerättiin kotiin. Karja ajettiin pihaan. Vaskiportti suljettiin, ei ketään laskettu ulkona liikkumaan. Mies pantiin perheen-pirtin korkeammalle harjalle seutua silmäilemään. Juhla-pirtin sopessa paloi lakkaamatta tuohus pyhän Miikulan kuvan edessä. Joka ehtoo kävivät isämme aitoissamme meitä siunaamassa. Viisi meitä aina makasi samassa aitassa. Kahdeksan oli aittaa yhdessä rivissä. Yhdeksäs oli toisten syrjässä. Sen ovi varmaan jäi viholliselta huomaamatta kun muut aitat ryöstettiin. Muistan kuinka tuskallisen hätäytyneenä heräsin unestani, kun Kalmukit karkasivat aittaamme. Hyökkäsin ulos. Kauheus sielläkin kamoitti vastaani. Taivas musta kuin terva. Tuli loimosi ympäri pihaa, lehmät ammuivat, naiset parkuivat, miehet tappelivat kuin vimmatut. -- Viholliset, kun eivät vaskiporttia auki saaneet eivätkä muualta voineet taloon päästä, sytyttivät sen ylt'ympäri tuleen. Silloin täytyi meidän miesten portista pyrkiä ulos ja siinä syntyi hirvittävä melske. Viholliset ryntäsivät pihaan, ryöstivät sisältä, tuli vieläkin ahnaammasti ulkopuolelta. Keihäillä ahdistettiin sekä ihmiset että elukat vihdoin solasta ulos pimeään yöhön. Päivän valjettua huomattiin isät, äidit ja viisi siskoista kadonneiksi. Tuolla kummulla, jossa nyt kasvaa tuo tuuhea maaputkapensas punaisine mehevine marjoineen, siinä oli ennen sisarieni aitta...
"'Kaksi neljättäkymmentä oli vielä meitä onnettomia Venäjälle joutuessamme. Kahdeksan oli matkalla kadonnut. Ah, armahani, et tiedä mitä vainon aikana ihmislapsi saa kärsiä! -- -- --
"'Kaksi neljättäkymmentä meitä, paitsi paljon muita poloisia, seisoi orjina Tihvinänlinnan markkinoilla. Päivä päivältä väheni parvi. Mi vietiin sinne, mi tänne. Sydämeni oli katketa. Kumman kestävä on kuitenkin ihmissydän! -- --
"'Muutamana yönä herätti minut nerokas Maarina, vanhin sisareni, ja kuiskasi korvaani: ''vartioitsijamme makaavat, nyt on pa'olle pyrkiminen.'' -- Kolme yötä, kolme päivää juoksimme kuin pedot metsissä. Vihdoin jouduimme Ojatti-joelle, Vepsäläisten luo. He ymmärsivät meidän kieltämme ja suojelivat meitä. Nerokas Maarina joutui kohta talonemännäksi. Minä paimenena palvelin pitkät vuodet. Maarinan leskeksi jouduttua, asuin hänen luonansa. Armas oli aina tuo sisareni. Kuollessansa jätti minulle kaiken perintönsä. Helistimetkin kaulassani ovat hänen antamansa; ne olivat olleet hänen morsius-lahjansa. Ainoastaan hänen silmänsä salli Taivahinen minun ummistaa. -- Neljäkymmentä vuotta yksin kävelin sitten vieraalla maalla, vieraan kansan keskellä.
"'Viimein kuulin syntymäpaikkani ja koko suloisen Suomen joutuneen Venäjän kuninkaan vallan alle. Ikuiset metelit olivat siis kerran tauonneet. Nyt uskalsin sotaa pelkäämättä lähteä syntymäsijaani etsimään. Luuletko kanervain muualla näin mettä tuoksuavan, niin suuresti erehdyt! Luuletko muualla maailmassa löytyvän noin kirkasta raitista vettä, kuin täällä Höytiäisessä? Ei, armahani! Siitä vedestä heti kotipaikkani tunsin, kun rantahietikolle jouduin. Silloin kun minut täältä vietiin, kirkkoa ei vielä ollut tuolla lahden takana. Uusi sukupolvi orastaa nyt maassa. Tämä honka, jonka juurella nyt seisomme, on minulle sangen tuttu. Sen juurella olen siskoineni monet kerrat tarhasilla ollut. Siihen aikaan ylettyi sylyykseni sen ympäri, ja nyt tuskin meidän kahden ylettäisi. Tuossa, johon on kaatunut tuo laho koivu, kasvoi silloin nuori solakka puu. Kaikki on muuttunut, -- minä yksin olen elossa niiltä ajoilta, paitsi tämä vanha honka. Vaan maa -- maa on sama, jossa synnyin, jossa kasvoin, jota sata vuotta ikävöitsin. Nyt olen kyllin elänyt. Taivaan Taatto, ota tykösi!'
"Vanhus, joka tähän saakka oli ollut sangen kiivas, vähitellen raukeni ja herkesi äänettömäksi. Minä odotin vielä kotvasen hänen virkistymistänsä, vaan kun ei virkkanut sanaakaan, niin pyysin vihdoin hänet venheeseni, kylälle lähtemään. Niemellä, näet, ei ollut ihmisasuntoa. Vanhus vaan istui äänetönnä. Onnellisuus loisti silmistänsä. Houkutuksilleni ainoastaan vähän pudisteli päätänsä. Viimein läksin iltamalla kotiini. Ilma kun oli lämmin, niin jätin akan rauhaan, aikoen aamulla miesten kanssa käydä häntä korjaamassa. Seuraavana aamuna ei eukkoa enää voitu mistään löytää. Yhtä äkisti oli hän kadonnut kuin ilmautunutkin. Miehet pilkkasivat minua unennäkiäksi, vaan tiedän hyvin nähneeni eukon ja muistan tarkkaan hänen kertomuksensa. Mutta eikö hän vaan liene vaipunut rahakellariin aarteitaan sieltä hakiakseen; hän luultavasti paraiten tiesi, missä hyvyydet olivat piiloitetut, joita muut yhä turhaan hakivat? Ja niin hän kuitenkin sai hautansa sata vuotta ikävöittyyn syntymämaahansa."
Pajarin tytär.
Kertomus Kiteeltä.
Yö oli lämmin. Sakea sumu peitti järven pinnan, niin että perässä istuessani tuskin soutajaa eroitin venheen toisesta päästä.
Jo kauan olimme soudelleet ristiin rastiin. Ranta yhä pakeni edessämme. Aikaan nähden jo ammoin olisimme olleet matkamme päässä.
Soutajani, mieheksi saapa Pekka poikanen, alkoi jo oudoksua tämmöistä matkan tekoa. Vihdoin sanoi hän: "Ei päivän mentyä mailleen olisi pitänyt viipyä Hiidensaarella; tuskin vaan tänä yönä kotiin pääsemme hukkaan joutumatta." Sitten jatkoi hän: "Hiiden valta siellä yhä vielä on olemassa, päivän laskettua, tuolla korealla saarella. Kerran äitini pienenä tyttönä muiden lasten kanssa oli siellä vaapukassa käynyt. Mitä enemmin ilta lähestyi sitä parempia marjikoita löytyi. Ei aikaakaan, niin päivä meni mailleen. Äitini sen ensiksi huomasi, sillä vanha laho kanto, jonka juurella hän seisoi, alkoi hiljaa sihistä ja suhista, ikäänkuin jotakin sen sisässä olisi salaisesti pakinoitu. Silloin juuri päivän terä pilkisteli taivaan rannalta. Äitini huusi lapset kokoon, siunasi, luki Isä meidän, ja juoksujalkaa joka lapsi venheesen. Lapset olivat jo niin hätääntyneitä, että milteivät vaan venhettä kaataneet rannasta lähtiessänsä. Saivat kun saivatkin sittemmin kaiken yötä järvellä soudella ilman matkan vähintäkään vähenemättä, vaikka kotiin ei olisi ollut paljon päälle kahden virstan. Sumu sakia silloinkin järven peitti, eikä venheessä olijat tienneet yhtään, minne olivat joutuneet. Vasta aamusilla kukon laulettua huomasivat olevansa oman rantasaunansa perillä, aivan maalle pääsemässä. Hiiden vallat niin heidät lumoivat, ett'eivät tätä huomanneet, ennenkuin kukon laulettua. Silloin vasta katosi heistä virman voima."
Minä kun olin juuri matkalla keräämässä kansan taruja, päätin nyt käyttää tilaisuutta ja panna Pekan puhelemaan. Sanoin siis:
"No Pekka, kerro minulle enemmän tuosta Hiidenväestä ja muista muinaisoloista."
"En, hyvä herra, minä tiedä mitään", oli hänen lyhyt vastauksensa.
"Entäs tuo Hiiden joukko, joka kannossa sihisi tuolla ihanalla saarella?"
"Ei, hyvä herra, niistä tänä yönä virkata mitään; parasta vaan, että ollaan niin ääneti kuin mahdollista, sillä kukon lauluille on vielä pitkä aika."
Äänettömyys alkoi käydä ikäväksi. Yht'äkkiä vene työkkäsi kivelle. "Me olemme hukassa!" parkasi Pekka. "Oi jos Jumala tämän yön yli auttaisi, en koskaan kävisi tuolla kirotulla saarella." -- "Nouse vaan maalle, sillä, jos en erehdy, rannassa ollaan", sanoin minä. Vaan Pekka ei maalle noussut, ennen olisi hän antanut leikata päänsä kuin noussut tietymättömälle penkerelle, jonne hiiden virmat oli vetänyt veneen.
"No, istu siinä vaikka ikäsi", sanoin viimein, maalle hypätessäni. Joitakuita askeleita käveltyäni, arvasin manterella olevani. Hapuilin sinne tänne; sattui vihdoin suuri risuläjä eteeni. Siihen tein tulen ja pistin risut palamaan. Vähän ajan kuluttua loimusi valkea iloisesti yön pimeydessä.
Istuuduin kivelle valkian ääreen ja katselin ympärilleni. Maalla ei sumu ollut niin sakea kuin järvellä. Huomasin korkean mäen alla olevamme.
En ollut kauan istunut itsekseni, ennenkuin Pekka hiipi viereeni tulen luokse lämmittelemään. Vähän aikaa töllisteltyään, sanoi hän reippaasti: "Nyt on hätä kaukana meistä! Olemme joutuneet Pajarin mäen alle, Pajarilinnan liepehille, Pajarin tyttären suojelulle."
"Tämä ura", jatkoi hän osoittaen mäen rintaa, "joka täältä rannalta nousee tuonne vasten mäkeä aina mäen harjulle asti ja sieltä yhä jatkuu alas mäen toisella puolella olevaan Hyyppiöjärveen, on mainion Karjalan Pajarin mäenlasku paikka, jota myöten hän huviksensa venheellä mäkeä laski milloin yhteen, milloin toiseen järveen, ja ihmisiä rääkätessään pakoitti aina yhdeksän naista hame korvissa venhettä mäenpäälle takaisin vetämään. Pajarin mäenlaskemisesta on tämä ura mäkeen syntynyt. Siitä minä kohta tämän paikan tunsin.
"Täällä useasti ennen marjoja noukin. Tuohon kuusen juurelle kerrankin kaadoin marjatuohiseni; vahinkoa itkin, kunnes mättäälle nukuin. Unissani tuli tuo hempeä helmikaula, pahan Pajarin tyttö parka, pyyhki kyyneleet silmistäni, syötti, juotti ja marjat maasta poimi. Unesta herättyäni oli marjarove jälleen täpötäynnä vieressäni, ja vieläpä voileipä kädessäni. Niin se Pajarin Oiti aina suosii onnettomia."
"No, pannaanpa nyt tupakkaa", arvelin minä Pekalle, kun näin että kielensä kahleet vihdoinkin olivat lauenneet.
Eihän tämmöisenä surma-yönä mieli teekään lähteä tulen äärestä vesakoita kaalelemaan. --
"Suojeleeko tuo Pajarin tytär aina kaikkia?" kysyin Pekalta. --
"Suojelee ja lohduttelee kaikkia viattomasti kärsiviä, jotka vaan joutuvat hänen suojelusalalleen. Olkoonpa, kerron alusta alkaen koko Pajarin jutun", tuumasi Pekka.
"Vanha Pajari, näette, tuo kuuluisa ihmisten kurittaja, joka tällä mäellä ennen asui, oli ilkitekoihinsa ja rikoksiinsa niin paatunut, ett'ei hän enää välittänyt Jumalasta eikä esivallasta, eikä kansa mitenkään enää jaksanut kärsiä hänen orjuuttaan. Vihdoin läksivät miehet täältä Ruotsin kuninkaalle valittamaan Pajarin ilkitöistä ja kysyivät, miten hänen kanssansa oli meneteltävä. Kuningas antoi silloin lupakirjan miehille tappaa Pajari. Tästä tämä ei millänsäkään. Saatuansa tiedon kuninkaan kirjeestä, päätti hän sitä julistettaessa lähteä kirkkoon, siten vielä ylenkatsettaan osoittaaksensa. Valkoisella oriillaan ratsasti hän Herran huoneesen ja astui hevosineen päivineen ristikäytävälle, keskelle kirkkoa kuulutusta kuuntelemaan.
"Kuninkaallisen käskyn kuultua hyökkäsi kansa miehissä Pajaria vastaan. Tämä iski kannuksensa ratsunsa kylkeen; ori kiiti kuin nuoli kirkosta ulos. Täyttä laukkaa laski nyt Pajari Syrjäsalmelle päin, kohti Venäjän rajaa, jonka yli päästyänsä hän olisi ollut turvassa.
"Mutta koko kirkkoväki ajoi häntä perästä, huutaen kostoa sortajalle.
"Kun pakeneva Syrjäsalmelle ehti, oli siellä jo venhemiehiä häntä vastassa. Edessä tie suljettu, takana kostonvimmaiset talonpojat.
"Pajari poikkesi tieltä syrjään, pakoitti hevosensa veteen, ja uimalla vielä hetkeksi pelastui hän hevosinensa saareen. Siihen kuitenkin venhemiehet, jotka olivat olleet vesillä vartioimassa, hänet heti kiersivät.
"Niin oli vihdoin vanha pahantekiä joutunut koston kynsiin.
"Vaikka saari oli pieni, koetti Pajari vieläkin henkeänsä pelastaa; piiloutui kiven alle, vaan ei tämäkään keino auttanut.
"Sattuipa pieni poika paadelle nousemaan, jonka alla Pajari piili, tunsi kiven tutisevaksi pahantekiän sydämen tykytyksestä. Poika pilkisteli kiven alle, näki siellä palavat silmät, alkoi miehille huutaa: 'Jänis louhessa lymyy, keträsilmä kiven alla.'
"Täältäpä Pajari vedettiin esiin, nostettiin hevosensa selkään, ja elävänä kudottiin mies hevosinensa kiviraunioon. Pajarilta pää vaan heitettiin näkymään, ja suun eteen pantiin makea voileipä näläntuskan kiihottamiseksi.
"Tämmöisen surman sai kuuluisa Karjalan kuningas, maamiesten mahtava herra --
"Vielä nytkin sanotaan myrskyisillä syksysäillä kalamiesten kuulevan Pajarin huutavan sulkkusuitsiansa ja kulta päitsiänsä. Ja kuuluupa täällä kerran käyneen herroja Helsingistäkin, joiden sanotaan purkaneen raunion ja sieltä löytäneen Pajarin tulukset ja kannukset.
"Onnettomasti myös Pajarin tyttärelle kävi, ei suinkaan omiensa, vaan isänsä rikosten tähden.
"Ennenkuin Pajari viimeisen kerran kotoaan läksi, koetti hän pelastaa ainokaisen hempeän lapsensa ynnä kaikki kansasta ryöstetyt rikkautensa. Vihastunutta kansaa ei tosin Pajarin tyttären olisi tarvinnut peljätä, ei suinkaan, sillä Pajarin Oitilla oli yhtä monta ystävää kuin isällänsä vihamiestä. Oitin äiti oli, näet, ollut karjalaista sukua eikä ulkomaalaista, niinkuin isä. Aina pienestä pahasesta oli Oiti äidiltänsä oppinut kansaansa rakastamaan, aina hän koetti isänsä pahat teot voimainsa mukaan parantaa. Onnettomain lohduttaminen oli aina ollut Oitin tehtävänä.
"Niin, Pajarilla oli siis tyttärensä ynnä muut hyvyydet pelastettavat, ennenkuin itse läksi pakosalle. Impilahdella oli hänellä hovi toinen, komea, jonka oli tyttärellensä aikonut asunnoksi.
"Jokea myöten oli helppo laskea Laatokalle ja sitä myöten Impilahdelle.
"Aarteensa kaikki kannatti Pajari tällä mäellä olevasta linnastansa venheesen, joka niistä niin täyttyi, ett'ei laitoja paljon näkynyt, vaikka vene oli kolmihankainen. Siihen venheesen talutti Pajari myös ainoan tyttärensä.
"Kaunis kuin päivän koi kuuluu tuona aamuna Pajarin tytär olleen, kun hän täältä isänsä linnan portahilta silmäili syntymäseutua suloista, jonka hänen nyt oli ijäksi jättäminen. Portailta heitti hän jäähyväisensä palvelioille ja orjille, joita oli keräytynyt piha täyteen. Heitä kiitti hän uskollisuudesta, häntä kohtaan osoitetusta rakkaudesta, ja pyysi anteeksi kaiken sorron ja väkivallan. Kaikki läsnäoliat olivat itkusta sulaa, sillä Oitin ääni oli soinut kuin taivaan kannel ja silmäilynsä sulattanut kaikki sydämet tänä eron hetkenä. Sanotaan että se, joka kerran oli nähnyt Oitin siniset silmät, niitä ei koskaan enää unhottanut. Valkoisena kuin kyyhky kotkan rinnalla käveli Oiti nojautuneena isänsä käsivarrelle portaita alas rantaan päin; väkijoukko lankesi maahan hänen eteensä vielä kerran suudellakseen hänen viileviä helmojaan. Kuuluupa itse vanhan Pajarinkin silmistä vedet tippuneen, silloin kun hän sysäsi vesille veneen, jossa ainoa lapsensa lähti. Musta Huotari, Pajarin vanha palvelia, istui perässä; hänen huostaansa oli Oiti uskottu.
"Sinne se meni aaltojen valtaan Karjalan kaunein kulta! Kullalta ja sulkulta välkkyivät hänen vaatteensa aamuauringon säteissä, hartioilla helottivat nuo valkoiset helmensä, joista hän ei koskaan luopunut, ja päälaella paistoi Pajarin kultavanne. Vaan Oiti itse kyyneliänsä pyyhki pitkillä vaaleilla kiharoillansa.
"Tämmöinen oli Pajarin Oiti, silloin kun häntä täällä viimeksi nähtiin. --
"Täältä Pajari sitten ratsasti kirkkoon, ja sillä matkalla saikin hän kauan ansaitun palkkansa.