Part 7

"Hui!" huudahti Anni, sillä hän ei uskonut voivansa olla turvassa niin kauan kuin semmoinen ihminen vaikkapa kuolleenakin olisi häntä lähellä.

Ja nyt lähtivät kaikki miehet kulkemaan puhuttua henkilöä kohden, johon Pekka ja Stooli kyllä osasivat, sillä aikaa kuin Anni jatkoi kertomustaan.

"Sepä luoti kohtasi oikeaan paikkaan!" lausui Spof, kun hän kaukaa näki entisen nimismiehen lepäävän nurmikolla. "Paha vaan, että luodin tuottama kuolema on liiaksi helppo rangaistus semmoiselle kavaltajalle".

Sillä kuolleelta jo näytti tuo kavaltaja, niin liikkumatonna lepäsi hän samalla paikalla, mihin Stooli ja Pekka olivat hänen jättäneet.

Mutta lähemmäksi tultua nähtiin kuitenkin jonkunlaisia elonmerkkejä hänen tuskasta vääntyneillä kasvoillansa ja hänen toinen kätensäkin, pistettynä nutun suojaan, liikkui juuri kuin se olisi sinne kokenut jotakin salata tahi sieltä jotakin salattua esiin ottaa.

Annia vavistutti tuollainen näkö; hän vetäytyi mahdollisimman lähelle Pekkaa, joka rohkeana astui aivan onnettoman miehen viereen.

Kun haavoitettu näki nämä molemmat onnelliset seisovan vieressään, käänsi hän katseensa heitä kohden, lausui muutamia katkonaisia sanoja, joita kukaan kuulijoista ei tajunnut, mutta kolkoilta ne kuuluivat niin kuin ainakin kuolevaisen kostajan ääni. Yht'äkkiä ilmestyi hänen kätensä nutun alta; siinä oleva pistooli kääntyi sukkelasti onnellista paria kohden. Mutta sen huomasi Stooli, joka seisoi kuolevaisen toisella puolella ja piti sattumalta tarkalla silmällä hänen kaikkia liikkeitänsä, jotka hänestä tuntuivat hieman epäiltäviltä.

"Katsokaapa konnan vehkeitä!" huudahti siis Stooli, huomattuaan pistoolin ilmestyneen nähtäväksi, ja samalla koki hän pikaisesti pyssyllään kuroittaen saada sen kolahtamaan pois omistajansa kädestä.

Samassa laukesi pistooli. Laukaisiko sen haavoitettu onneton mies itse tahi Stooliko sattui pyssyllään koskemaan sen liipaisimeen, ei varmaan kukaan keksinyt, mutta siitä lähtenyt luoti tunkeutui maassa makaavan miehen leuan alta hänen päähänsä ja teki niin viimeinkin lopun kurjan kavaltajan elämästä.

Kaikki ympärillä seisovat jäivät hetkiseksi aikaa äänettömiksi. Melkeinpä väristyttävällä kauhulla katselivat he kuollutta, joka itse oli ollut syynä onnettomuuteensa; joka oli miekkaan ryhtynyt ja miekkaan hukkunut, mutta kumminkin tuottanut lähimmäisilleen paljon onnettomuutta ja ollut syynä verenvuodatuksiin. Hän oli täysin kohtalonsa ansainnut.

"Niin käyköön jokaiselle isänmaan kavaltajalle!" lausui viimein Spof pitkän äänettömyyden jäljestä. "Semmoinen ei ansaitse parempaa loppua". --

Paljon ei ole enää lisättävänä. Saaressa olevat venäläiset sotamiehet olivat etsineet tietä maalle päästäkseen. Nähtyään pelastumisensa turhaksi, tulivat he vapaaehtoisesti tarjoutumaan vangeiksi, joiksi he otettiinkin.

Pekka saattoi Annin Paavolaan ja toimitti siellä hautaan surmatun Karhu-Antin. Sitten otti hän Annilta hellät jäähyväiset ja palasi Spof'in joukkoon, josta hän sodan loputtua tuli kotiinsa korpraalina ja kantoi kunniarahaa rinnassaan.

Sitten vietettiin Pekan ja Karhu-Antin Annin häät, joissa Pekan sotatovereita oli läsnä useampia. Ja niin oli Pekka saanut iki-omikseen molemmat tämän pienen kertomuksen pääkappaleet, nimittäin Karhu-Antin Annin ja Spof'in pistoolin. Edellisen kätki hän sydämeensä iki-päiviksi -- taikka ajatteli ja uskoi ainakin niin, niin kuin kaikki rakastavaiset sen asian kyllä hyvin käsittävät -- ja jälkimäistä kantoi hän usein sydämellään, nimittäin nuttunsa taskussa, joka oli jotenkin samalla kohdalla kuin missä hänen sydämensä syvemmällä, ruumiissa nimittäin, sykki lämpimästi tämän kertomuksen kuuluisalle keijukaiselle; muutoin sillä oli tavallinen paikkansa Pekan ja Annin pienen pirtin peräseinässä naulassa ihan heidän vuoteensa kohdalla. Ja se antoi sittemmin lukemattomat kerrat aihetta Pekalle aina uudestaan kertomaan tuon kauniin ja kallisarvoisen aseen vaiheita kylän nuorisolle.