Part 6

Mutta vasta nyt, kun kavaltaja oli saanut voittonsa ja alkoi siitä riemuita, vasta nyt hän heräsi puolinaisesta horrostilastaan, sillä luoteja vinkui yhtä mittaa hänen ympärillään, huomauttaen aseman vakaisuutta ja vaarallisuutta ja teroittaen rakastuneen mieleen olevan muutakin mietittävää kuin Karhu-Antin kaunosilmä Anni. Hän silmäili hätäisesti ympärilleen; kumpaisellakin puolellansa oli hänellä vihollisia miehiä, sillä nyt ei ollut hänellä enää turvaa entisiin ystäviinsäkään, venäläisiin, koska hän heidän johtajansa surmaamalla oli heidän perikatonsa välttämättömäksi tehnyt. Pitkää aikaa ei hänellä ollut viivytellä; nuo mustat silmät, kiväärin piiput, näette, kauhistuttivat häntä kovin siitä asti, kun hän oli Karhu-Antin maalitauluna seisonut. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän muutamien suurien kivilohkareiden välissä, johon hän koki piiloutua kuin jänes pensaasen. Täällä sai hän aikaa miettiä tarkemmin asemaansa, josta ei mikään muu kuin joku erinomainen ilmestys enää olisi voinut häntä kunnialla pelastaa; sen alkoi hän jo itsekin tajuta, niin kunniallisena miehenä kuin hän pitikin itseänsä, sillä vihaavathan tuhmat talonpojat herroja, eivätkä ymmärrä heidän tapojansa eikä käytöstänsä. Näin mietti onneton mies raukka kiven kolossa sillä aikaa kun pyssyjen paukkina saarnasi hänelle oikeuden kovuutta. Ja Anni, -- riistääköhän vielä viimeinkin kova onni tuon lumoavan keijukaisen häneltä ja saattaa kentiesi hänet Pekalle! Olisipa se mieltä masentavaa, surkeata, -- eivätköhän venäläiset kuitenkin surmaa häntä, nähdessään tappiolle joutuvansa. Jospa uskaltaisi onneton mies hiiskua piilopaikastaan mennäkseen sen tekemään, sillä muutoinhan Anni jää Pekalle kuitenkin eikä onnen hyljäämä mies parka saa siis rauhassa kuollakaan. Sillä kuolemahan on välttämätön, koska hän itse oli surmannut kapteinin, joka kentiesi olisi saattanut voittaa suomalaiset ja siis pelastaa hänenkin henkensä, vaikka Anni sittenkin olisi kyllä mennyt menojaan. Mutta parempi kai olisi kuitenkin ollut henki ilman Annia kun kadottaa molemmat ja olla vielä apuna suurimman vihamiehensä Pekan onnelliseksi pääsemisessä. Kovin surkeata! Tämmöisiä mietteitä risteili onnettoman kilpakosijan päässä piillessään kiven kolossa vihollisiansa.

Mutta jo heti maalle noustua oli Anni kapteinin käskystä viety kauaksi taistelupaikalta saaren keskikohdalle saakka.

Sinne laskivat sotamiehet vieläkin puolittain tainnuksissa olevan neidon, joka siitä saakka kun hän oli kotoansa ryöstetty ei ollut paljoa mitään tietänyt siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään.

"Mitä luulet sinä kapteinin hänellä tekevän?" lausui toinen sotamiehistä.

"Mistäs minä sen tiedän", vastasi toinen.

"Mutta minä tiedän", arveli kysyjä.

"No, mitä sitten?"

"Hän ottaa hänet vaimoksensa".

"Ohho, tuommoisen musikan tytön; kyllähän hän saisi tuommoisia tusinoittain Pietarissakin".

"Mutta kapteini on, näetkös, rakastunut tähän; kapteinin sydän tuntuu niin kummalliselta, niin kuumalta ja kylmältä yht'aikaa".

Ja molemmat sotamiehet nauroivat niin ivallisesti, niin makeasti, että Annikin siitä vähän heräsi tainnuksistaan ja alkoi ensin kovin sekanaisilla silmäyksillä tarkastella ympäristöänsä.

"Missä minä olen?" soperteli hän paremmin itsekseen kuin vartijoillensa, samalla kun hän peitti käsillään kasvonsa, huomattuaan sotamiehet lähellänsä.

"Missä sinä olet!" huudahti toinen vartijoista. "Sitä todellakaan me emme itsekään voi sinulle sanoa".

"Emmekä pidä sillä väliäkään", muistutti toinen.

"Oi, minua tyttö raukkaa!" valitti Anni ja kyyneleitä alkoi runsaasti virtailla hänen poskillensa; hänelle alkoivat nyt vasta seikat selvitä ja hämärä muistinsa vähän virkistyä.

"Niin", jatkoi edellinen sotilaista, "me emme voi sinulle sanoa missä nyt olemme, mutta me voimme sanoa sinulle, miksi sinä olet tuleva".

Anni katsoi ihmetellen puhujaan.

"Sinusta tulee ylhäinen rouva Pietarissa", täydensi toinen sotamies, "jota kunniaa et suinkaan ansaitsisi".

Anni ei näyttänyt heitä kuulevan eikä ymmärtävän.

"Etkö usko?" kysyi sotamies. "Kysy vaan kapteinilta!"

"Isä, äiti!" valitti murheellinen neito käsiään väännellen, kyyneleitä vuodattaen; "missä olette te?"

Sotamiehet nauroivat. He olivat tottuneet semmoisia kuulemaan, näkemään ja tekemään.

"Kas niin", lohdutteli toinen heistä, "ole rauhassa nyt, kyllä sinulle vielä hyvin käy!"

Anni koki nousta ylös, kuullessaan sotamiehen lauseen, jonka hän käsitti omalla tavallaan.

"Antakaa minun mennä!" pyysi hän.

Sotamiehet katselivat toinen toistansa, sillä heitä alkoi jo liikuttaa surevan neidon kyyneleet ja hänen murheesta värähtelevät sanansa, vaikka hänen kohtalonsa ei heistä niinkään onnettomalta tuntunut, päin vastoin he tiesivät, että moni neito Pietarissa Annin sijassa ollen olisi kyyneleitä ilosta vuodattanut, sillä olihan kapteini määrättömän rikas.

Anni otaksui heidän vaiti olonsa myöntymiseksi ja lausui uudestaan pyyntönsä:

"Antakaa minun mennä!"

"Mihin, mihin sitten?" kysyi sotamies.

"Kotiin!"

Vartijat hymyilivät surullisesti ja katsoivat toinen toisiinsa.

"Kysy kapteinilta!" lausui heistä toinen; "hän se on, jonka käskyjä on sinun totteleminen samoin kuin meidänkin".

"Häneltäkö, joka -- joka surmautti minun isäni? -- vai miten se olikaan?" kysyi Anni hyvin miettiväisenä, sillä vielä tuntui koko onnettomuuksien sarja hänestä paremmin unelta kuin täydeltä todelta.

Sotamiehet eivät vastanneet. Sääli valloitti väkisinkin alaa heidän sydämessään.

"Vastatkaa minulle!" pyysi Anni, tullen yhä rauhattomammaksi. "Onko hän surmauttanut minun isäni?"

"On; hänen käskystäänhän se tehtiin".

Tämä lause selvitti Annin mieleen koko onnettomuuden oikeassa valossaan. Kaikki oli siis totta eikä mitään pahaa uuta. Hänen isänsä oli surmattu, äidistänsä hän ei tiennyt mitään, itse oli hän ryöstetty ja nyt hän oli sotamiesten vartioittavana, ja kuka voi aavistaakaan, mitä vielä olisi tuleva. Hän alkoi itkeä niin toivottomasti, vuodattaa niin paljon kyyneleitä, että hänen vartijansa joutuivat varsin vasten tahtoansa kokonaan säälin ja surkuttelun valtaan.

"Tuo on kovin säälittävää!" valitteli toinen heistä.

"Jospa voisimme pelastaa hänet", ehdoitteli toinen.

"Älä lausu vaan kovalla äänellä semmoisia!"

"Niin, pyhän Mikaelin kautta, meidän ei kävisi hyvin, jos kapteini sen kuulisi".

IX.

Rinnakkain ryntäsivät Pekka ja vanha Stooli venäläisiä vastaan saaren rantaan päästyään ja heillä oli erinomaisen hyvä apu toisestaan.

"Luuletteko sen naisen olleen Annin, joka oli venäläisillä mukana?" kysyi Pekka levottomana eteenpäin mennessään.

"Epäilemättä se oli hän".

"Sitten on Anni raukka jo hukassa", huokasi Pekka surullisesti.

"Ole huoletta vaan. Anni on reipas ja rohkea tyttö, hän kyllä pitää huolen itsestään, hän ei ensiksi hukkaan joudu. Tiedäthän itse, miten urhokkaasti käyttäytyi hän entistä nimismiestä vastaan", lohdutteli Stooli.

"Niin juuri, tuota tuhmaa tolloa kohtaan; minä luulen hänen saaneen tarpeensa", vastasi Pekka ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn, joka ilmaisi hieman itserakkautta, koska hän tiesi voittaneensa sen, mitä tuo onnistumaton kosija ei ollut voittanut. "Minä luulen, että hän ei enää käy Annia kosimaan toista kertaa".

"Niin luulen minäkin".

Stooli ja Pekka olivat nyt ennättäneet rantapensaiden eteen ja siinä oli heitä vastassa kolme venäläistä.

"Ota sinä tuo yksi partaniekka, kyllä minä huolen pidän noista kahdesta", tuumasi Stooli Pekalle.

"Kahdestako? Miten tulette te toimeen kahden kanssa?"

"Sen kyllä pian näytän sinulle".

Tämän sanottuansa viskasi ukko suuren kiven, minkä hän oli järven rannasta ottanut säästääkseen niukkoja ampumavarojansa, suoraan venäläisen päähän. Kolaus oli niin ankara, että se vaivutti saajansa heti tunnotonna maahan.

Silmänräpäyksessä oli hän antanut toiselle yhtä voimakkaan lyönnin pyssynsä tukista, niin että hänestäkään ei enää ollut mitään vastusta. Pekalla oli myöskin yhtä hyvä menestys, hänen vastustajansa, joka oli suurempi ja voimakkaampi kuin ne, mitkä ukko Stooli oli kaatanut, teki kylläkin sitkeämpää vastarintaa, mutta viimein täytyi hänenkin maahan sortua.

"Kas niin!" huudahti Stooli ja ojennaiksi katsoakseen ympärilleen. "Siinä meni jo kolme meidän puolestamme. Nyt on meillä..."

Viisi venäläistä näkyi samassa loikovan piilossa pensaan takana ja aikovan juuri nousta vastarintaa tekemään.

"Minä luulen, että tässä saaressa kasvaa venäläisiä puissa", ihmetteli Stooli harmissaan. "Viisi vielä! Sehän on hullunkurista. Mitäs meidän nyt on tekeminen?"

"Samoin kuin äskenkin", vastasi Pekka kuivasti ja ampui maahan yhden venäläisistä, joka juuri tähtäsi Stoolia.

"Niin, sinä olet oikeassa", myönsi Stooli. "Sen me teemme kuin ainakin miehet".

Tämän lausuttuansa ryntäsi ukko heti pensaissa piileviä vihollisia kohden. Mutta innossansa oli mies parka unhottanut, että pensaiden hienot oksat olivat hänelle vaarallisia pauloja. Hän näki ja ajatteli vaan vihollisiansa, muista hän ei mitään piitannut. Siksi kävikin hänelle niin kuin tavallisesti käy semmoisille, jotka eivät huomaa katsoa eteensä eikä sivullensa silloin kuin he innossaan ryntäävät jotakin paikkaa kohden. Ukko ei ollut monta askelta ottanut ennen kuin hänen jalkansa tarttuivat pensasrisuihin ja hän kompastui nenällensä maahan.

Mutta tämä tapaus oli hänelle onneksi onnettomuuden sijaan. Kolme venäläistä oli nimittäin yht'aikaa tähdännyt juuri häntä ja varmaankin olisi heistä joku kohdalle osannut, jos ukko ei olisi vahingossa juuri heidän lau'aistessansa kumoon keikahtanut ja siten heidän luotinsa ohitse menneet.

Kun venäläiset näkivät hänen pensaasen horjahtaneen, aikoivat he paikalla syöksyä hänen päällensä, mutta samassa oli Pekka heidän ja pensaassa piehtaroivan ukon välillä.

"Pidäpäs puolesi, poika, vähän aikaa!" huusi ukko ja koki mahdollisimman kiireesti irroittaa risuja jaloistansa. "Minä olen pian jaloillani myöskin!"

Mutta tässä työssään menetti Stooli kuitenkin vähäsen kallista aikaansa. Pekan täytyi sillä aikaa yksin kestää neljää vihollista vastassa. Mutta hän suoritti kuitenkin tehtävänsä kuin ainakin kelpo mies semmoisella menestyksellä, että hänellä jo oli kaksi taisteluun kykenemätöntä miestä maassa edessänsä Stoolin vihdoinkin jaloilleen selvitessä.

"Sinä tappelet kuin karhu!" huudahti ukko iloissaan. "Urho olet jo nuorella ijälläsi. Tuhannet kiitokset avustasi!"

Stooli ja Pekka tunkeutuivat eteenpäin ja pian makasi kaksi jäljellä olevaakin venäläistä maassa ja niin oli sekin työ suoritettu.

"Mutta mikä lempo väijyy ja tirkistelee vielä meitä tuolta kivien kolosta?" ihmetteli Pekka ja laski samassa laukauksen varsin häntä lähellä olevien ja harvan pensaan puoleksi verhoamain kivien väliin, josta hän äsken taistellessaan oli huomannut miehen pään pistäyvän esiin ja nyt taas olevan saman pään ja vielä ruumistakin jonkun osan nähtävissä.

Mutta tuskin oli Pekka irroittanut sormensa liipasimesta, kun jo kolosta, -- mihin hän oli luotinsa tähdännyt, kuului surkeata parkumista ja kamalaa voihkinata. Pekka ja Stooli säikähtivät kumpainenkin pahanpäiväisesti, sillä he eivät olleet tuollaista ääntä vielä kuulleet keneltäkään niiltä, jotka he olivat maahan hakanneet tahi haavoittaneet. Luulivatpa he jo itse paholaiselta sääriluut katkenneen, sillä taikauskoisia olivat hekin, vaikka olivatkin pelkäämättömiä sotilaita.

Kovin kummastuneina riensivät he siis katsomaan, mihin oikeastaan luoti oli kohdannut.

"Mitä -- mitä taivahisen nimessä teet sinä täällä?" kysyi Pekka suuresti ihmetellen, nähtyään kilpaveljensä, entisen nimismiehen kärsimyksestä vääntynein kasvoin vieritteleivän avutonna kivenkolossa, missä hänen luotinsa oli häneltä hartiat lävistänyt.

Kauhistuneena katseli kuolemaisillaan oleva kavaltaja ampujaansa.

"Sinä -- olet -- tehnyt -- murh -- murhan!" soperteli hän katkonaisilla sanoilla, sillä säikähdys oli häntä pelottanut yhtä paljon kuin varmasti kuoleman tuottava luotikin. "Sinä olet ampunut kunniallista miestä -- joka on -- palvellut -- kruunua -- kaksitoista -- vuotta!" ja taas kuului korvia särkevää parkuvata valitusta.

Stooli ja Pekka katsoivat ihmetellen toisiinsa. Viimein tarttui jälkimäinen haavoitettua kaulukseen ja kiskoi siitä hänet nurmikolle, jolla ajalla valitus tuli yhä kuuluvammaksi.

"Mutta mikä ihme on sinut saattanut tällaiseen paikkaan?" kysyi taas Pekka, jota alkoi kuitenkin vähän liikuttaa onnettoman miehen kohtalo.

"Minä olen taistellut teidän eduksenne ja tuolla on minun voittoni", lausui haavoitettu mies aina välillä vaikeroiden ja osoitti rantaan päin, jossa todellakin Stooli ja Pekka näkivät venäläisen kapteinin ruumiin.

"Mutta sillä ei vielä ole sanottu, miten olet sinä tänne joutunut, sillä meidän seurassamme et ainakaan tullut", tutki Pekka vieläkin.

"Minä olen kunniallinen mies, palvellut kruunua kaksitoista vuotta", vastasi onneton mies.

"Se ei anna asialle selvitystä", puuttui Stoolikin asiaan.

"Minä -- tuli -- olin -- tuotiin -- vankina", tavoitteli haavoitettu, nähtävästi valehdellen.

Miehet alkoivat aavistaa asian oikeata laitaa, joka ei ollutkaan vaikeata Pekalle, miehen edelliseen ansioluetteloon ja käytökseen nähden.

"Missä on tyttö?" kysyi Pekka, kääntäen asian toiseen suuntaan.

"Mikä -- tyttö?" soperteli haavoitettu, nähtävästi vielä kärsimyksiensä lisäksi kovasti hämillään.

"Anni?"

"Anni -- An -- An -- Anniko?" tavaili mies parka ikään kuin houreissaan. "Minä -- en -- ole -- Annia nähnyt -- Annia, missäs olisin nähnyt hänen, minä joka olen täällä taistellut".

Tällä ajalla oli alkanut kuulua saaren keskikohdalla päin tappelun melskettä, joka yhä muuttui suuremmaksi ja huomautti siis Stoolille ja Pekallekin, että täällä ei ollut aikaa turhilla kysymyksillä viettää sairasvuoteiden vieressä.

"Meidän täytyy mennä!" muistutti Stooli nuorukaista, joka kiivaasti ahdisteli haavoitettua miestä kysymyksillään armaansa olinpaikasta. "Kyllä löydämme hänen vielä tästä, ei hän enää karkuun juokse. Anna kohtalon ilmaista Annin olinpaikka. Kyllä hän ilmaantuu, kun aika joutuu; meitä tarvitaan."

"Oikein", lausui Pekka ja juosten kiirehtivät he puiden ja pensaiden ohitse sinne päin, mistä melskettä kuului.

"Millä kostan tuon murhamieheni!" ähkyi haavoitettu avuton mies nurmikolla, johon Stooli ja Pekka hänen jättivät. "Minä kuolen, mutta pitääkö minun jättämän tuo kirottu konna rauhaan ja -- kentiesi vielä Annikin hänelle!" Hän koki ponnistella epätoivon vimmassa voimiansa päästäkseen ylös, mutta se oli turhaa vaivaa, kovin koski hänen hartioihinsa. Luoti Pekan tuliputkesta oli sittenkin kohdannut hänet ja tämä luoti oli työnsä tehnyt. Mutta sen sijaan tuntui hänen taskussaan olevan joku esine ja tarkemmin muistettuaan tiesi hän siellä olevan kapteinin pistoolin, jolla hän auttajalleen oli antanut kuolinhaavan. Tietämättä oikein mitä teki, kiskoi hän sen esiin ja -- siinä oli vielä toinen piippu ja se oli valmis lau'aistavaksi. Jonkunlainen tyytyväisyyttä ja koston vimmaa osoittava hymy ilmestyi haavoitetun kasvoille sen keksittyään, sillä, arveli hän, jos venäläiset eivät jo kaada Pekkaa, tulee hän kuitenkin vielä niin lähelle, jotta hän saattaa suorittaa lainansa -- jos hän vaan niin kauan pysyisi hengissä. Ja tätä jäi vartoomaan haavoitettu kuolevainen, suorittaaksensa viimeisen tehtävänsä eläessään ja sitten kuollakseen siinä hänelle lohdullisessa tiedossa, että hänen kilpaveljensäkään ei mailmassa saavuttanut sitä onnea, johon onneton kohtalo ei häntäkään laskenut. --

Spof ja muut suomalaiset olivat ahdistaneet vihollisiaan yhtä ankarasti kuin Stooli ja Pekkakin. Tätä voivatkin he tehdä sitä paremmalla menestyksellä, kun venäläisillä ei näyttänyt olevan mitään johtoa vastustuksessaan, vaan yksi pakeni sinne, toinen tänne ja jos joku yritti kovempaa vastarintaa tehdä, oli hän yksinänsä ollen pian voitettu. Venäläisiltä oli johtaja poissa; kukaan ei tiennyt mihin hän oli joutunut, sillä hänen loppuansa ei nähnyt kukaan muu kuin hänen ampujansa, entinen nimismies, joka alkuansa oli häntä avuksensa hakenut, mutta kun auttaja sitten rupesi liian vaativaiseksi sai hän, asiaa vielä puoleksi pilanaan pitäen, maksaa sen hengellänsä.

Hajalleen joutuneet, pakoon päässeet venäläiset olivat keräytyneet saaren keskikohdalle, ja sinne kulki pelkäämätön ryntääjäin johtaja Spof heidän jäljessänsä. Täällä syntyi uudestaan kiivas taistelu. Mutta siinä oli urhokkaalla Spof'illa ensiksi perin huono onni. Taistelun innossaan oli hän huomaamattansa joutunut ahdinkoon suuren kiven ja muutamien paksujen puiden välille. Vastassansa oli hänellä useampia vihollisia, joiden kaikkien lyöntiä hän ei mitenkään ennättänyt torjua, vielä vähemmin kunnollisesti maksaa, johon suurena syynä oli hänen ahdas ja epämukava asemansa, josta ei saattanut siirtyä sivuille enempää kuin taaksekaan päin. Ylivoima oli jo saattanut hänen sellaiseen ahdinkoon, että hänellä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin antauminen, sillä hänen miekkansakin jo erään onnettoman, puoleksi paksua petäjää ja puoleksi erään vastustajansa päätä kohdanneen lyönnin jäljestä jäi vastustajain käsiin. Ja tästä syntyi melskettä, joka kiirehti Stoolia ja Pekkaa paikalle joutumaan.

Puoleksi jo vihollistensa vallassa olevalla Spof'illa ei siis enää ollut muita aseita kuin Rajevskin pistooli, jonka oli varaksi kätkenyt nuttunsa alle.

Stooli, Pekka ja pari muutakin miestä saapuivat paikalle juuri kun venäläiset riemuten alkoivat kaikin miehissä tunkeutua Spof'in päälle. Mutta mitä tehdä nyt, se oli vaikea päättää, siliä ruutia et ollut enää apuun saapuneille miehillä ja toiset olivat jo pyssyään lyöntiaseenansa käyttäen tehneet ne ampumiseen kelvottomiksikin. Käsirysyssä siis käytiin vihollisten kimppuun, mutta heitä ei ollut sillä tavalla helppo saada pikaisesti maahan hakatuiksi.

Mutta keskellä kiivainta taisteluansa muisti Spof pistoolinsa ja sen hän sai kaivaneeksi povestansa, vaikka venäläisiä olikin hänessä kiini useampia. Ampumisen tilaisuutta hän ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään saavan, sillä ahdistajat, huomattuaan hänellä sellaisen aseen, kokivat kaikin mokomin sitä häneltä ryöstää ja karkasivat siis entistä kiivaammin hänen kimppuunsa. Tässä olivat hyvät keinot tarpeesen, sillä hän ei mitenkään mielinyt antaa tätä asettansa vihollisille, siliä siitä varmasti olisi seurannut ainakin kahden suomalaisen kuolema, koska molemmat piiput olivat valmiiksi täytetyt, eikä hän sitä itse voinut millään tavalla käyttää tässä hirveässä ahdingossa.

Yht'äkkiä nousi ajatus hänen aivoihinsa. Ennen kuin kukaan vihollisista oli ennättänyt ryöstää häneltä pistoolia oli hän voimakkaalla kädellä viskannut sen heidän ylitsensä sinne päin, missä hän näki omia miehiänsä olevan. Se putosi suoraan Pekan eteen. Venäläisillä ei ollut aikaa kiirehtiä sitä omistamaan, ja se olisikin ollut turhaa kilvoittelua, sillä ennen kuin se oli oikein maahan ennättänyt pudota, oli se jo nuoren karhunkaatajan kädestä, Pekka vilkasi, oliko se valmis lau'aistavaksi, tähtäsi ja kaksi paukkausta kuului peräkkäin ja yhtä monta venäläistä kaatui maahan Spof'in ympäriltä. Kaatuneitten sijat jäivät tyhjiksi ja aukosta ryntäsivät Pekka, Stooli ja muut saapuvilla olevat käsiksi venäläisiin, jotka pian olivat hajoitetut ja niin oli Spof pelastettu ahdingostansa.

"Kiitoksia hyvästä avustasi!" lausui Spof ja puristi sydämellisesti nuoren Pekan kättä. "Ilman sinua olisin menettänyt henkeni tahi joutunut vangiksi, ja jos lopullinen tappio olisi osaksemme tullut, olisin kentiesi saanut vielä matkustaa Sipiriaan. Kiitoksia!"

"Eihän se ole minun ansioni, vaan teidän oma kekseliäisyytenne ja tämä kaunis ase pelastivat teidät pälkähästä", vastasi Pekka ja tarjosi pistoolia Spof'ille. "Tässä on aseenne takaisin, sillä teidänhän tämä on; se oli minulla vaan lainana".

Spof ojensi ensin kätensä ottaakseen Pekalta tuon kallisarvoisen aseen, mutta samassa veti hän sen takaisin ja lausui:

"Ei; pidä sinä pistooli, Pekka! Se oli kyllä sinulla ensin vaan lainana, mutta nyt se on sinun omasi".

"Saanko minä näin kauniin aseen?" vastasi Pekka, joka tuskin saattoi uskoa mitä Spof lausui, mutta hän tiesi kuitenkin sen olevan sotilaan suoraa puhetta, jonka voi heti todeksi ottaa.

"Niin, se on sinun. Sinä olet sen kunniallisesti ansainnut", vakuutti Spof.

"No, se on siis seuraava minua kuolemapäivääni asti ja saava pitää kunniapaikan minun tuvassani", lausui Pekka iloissaan ja kätki huolellisesti kauniin pistoolin nuttunsa alle. "Ja aina kun sillä ammun tahi muuten sitä katselen, olen muistava teitä ja sitä tilaisuutta, missä tulin sen omistajaksi".

Tällä tavalla keskustelivat miehet rauhallisesti, sillä mitään hätää ei heillä enää ollut, koska enin osa venäläisistä jo makasi siellä täällä saaren nurmikolla kuolleina ja jäljelle jääneet olivat kyllä saatavissa, koska he eivät saaresta voineet mihinkään päästä, vaan oli heidän joko kaikkien kaatuminen tahi vangeiksi antauminen. Voittajilla oli yllin kyllin aikaa vähän hengähtää ja käydä aseita ja ampumavaroja itselleen varustamassa rannalta veneestänsä.

"Mutta missä ihmeessä lienee neitoseni?" ihmetteli Pekka hyvin alakuloisena, melkeinpä epätoivoisena.

"Mikä neitonen? Oletko houkkio, mies, joka neitoa etsit sotamiesten joukosta; saatat vartoa neitojasi ainakin siksi kun päästään ihmisten asunnoille?" lausui Spof ivaavalla äänellä, sillä hän oli jo unohtanut sen, mitä veneessä puhuttiin.

"Hänen sydänkäpysensä, tiedätte kai", vastasi Stooli, joka huomasi Pekan vähän hämille joutuneen päällikön sanoista ja tahtoi siis häntä pulasta pelastaa. "Minun on sääli poika parkaa! Hän on tapellut kuin urho ainakin ja meidän täytyy kai palkita häntä etsimällä tyttöstä; sydän se on Pekallakin!"

"Se on oikein!" kuiskasi Pekka Stoolille. "Minä teille vielä palkitsen hyvyytenne".

"Niin oikein, se on tehtävämme!" vastasi Spof, joka nyt vasta muisti veneessä tapahtuneen keskustelun. "Sydän myöskin osansa tarvitsee".

Ja kaikki miehet läksivät kävelemään pitkin saarta, etsien Pekan sydänkäpystä.

Mutta samoin kuin Pekka oli Annin kohdannut ennen Paavolassa, samoin sattui tämän kaunosilmän löytäminen nytkin Pekan omaksi osaksi, ja olisihan kohtalo ollutkin varsin oikkuinen ja säälimätön, jos se olisi tämän kunnian muille suonut.

Vähän matkaa käveltyänsä, nimittäin, kuuli Pekka muutamia haikeita valitussanoja, jotka hänestä tuntuivat niin erinomaisen tutuilta ja saivat hänen sydämensä kovin epäsäännölliseen liikkeesen. Vielä muutama askel, ja kaksi venäläistä sotilasta lähti juosten pakoon pötkimään, sillä he eivät katsoneet maksavan vaivaa ryhtyä kahden enää tappelua uudistamaan, ja Anni seisoi -- tahi oikeammin istui -- Pekan edessä ja vielä ihka elävänä, vaikka kovin surkean näköisenä kasvoiltaan, sillä kyyneleitä oli niitä myöten liukunut tavallista runsaammin. Sitten hetkinen äänettömyyttä, viimein vieno huudahdus surevan neidon huulilta, ja nyt oli Pekan vuoro joutua vangiksi, ihan koviin kahleisin kerrassaan, jotta hänen seuraajansakin näkivät mahdottomiksi rikkoa ja he jättivät siis mies raukan oman kohtalonsa haltuun. Spof'kin luuli kai pistoolin lahjoittamalla pelastajallensa jo kylliksi suorittaneensa velkansa, koska hänkään ei tehnyt mitään vangitun miehen pelastukseksi.

"Pekka, Pekka!" -- "Anni, Anni!" "mistä jouduit sinä tänne?" -- "vielähän sinä olet hengissä!" ynnä muita semmoisia lauseita kuului sekaisin ja toisensa kohdanneet näkyivät olevan kyllin tyytyväisiä vaan paljaisin kysymyksiin ja huudahduksiin, sillä he kai pitivät toinen toisensa vastauksina tekemilleen kysymyksille tahi lienevätkö jättäneet vastaukset toistaiseksi, kunnes aikaa olisi enemmän.

Kun sitten tarpeellisimmat kysymykset olivat tehdyt ja innokkaimmat huudahdukset lausutut, sai Anni kertoa koko kohtalonsa alusta alkaen Spof'ille ja hänen miehilleen. Kun hän oli maininnut entistä nimismiestä, huudahti Pekka:

"Niin oikein, olinhan unhottaa koko asian! Meillä on kunnia tavata häntä itseä täällä ja kuulla asia hänen omasta suustaan, jos hän siitä voi enää mitään kuultavaa ilmoille saada, sillä minä tulin laskeneeksi yhden laukauksen hänen kehnoon ruumiisensa".