Part 5

Spof'illa oli jotenkin samanlainen onni. Puolihämärässä onnistui hänen ensin aluksi päästä huomaamatta kallioiden suojassa aina "koskenniskaan" asti. Soutajia oli varoitettu olemaan mahdollisimman varovaisia, jotta yritys ei ennenaikojaan ilmi tulisi.

Vääpeli Spof'illa oli kolme venettä mukanansa. Itse oli hän ensimäisessä. Koko väestössä ei ollut ketään semmoista, joka ei olisi tuntenut kulkuväylää. Enin osa heistä oli ennen leikkinyt lapsena Tampereen kaduilla ja sen ympäristöillä.

"Katsohan tuonne", kuiskasi eräs soutamassa oleva talonpojan renki kumppanilleen ja osoitti toisella kädellään kaupungin keskukohtaan päin. "Tuossa kahdenkertaisessa rakennuksessa kirkon tällä puolella asuu minun äitini. Eukko ei osan aavistaakaan minun täällä olevani. Arvaapas, miten iloiseksi hän tulisi kohdattuaan minun, sillä varmaankin hän uskoisi meidän ajavan venäläiset täältä pois joka ainoan, vai miten sinä arvelet?"

"Kyllä kai; niinhän me teemmekin", vastasi puhuteltu varmuudella. "Ja onhan meillä Spof mukanamme, täytyyhän sen onnistua", lisäsi hän, luoden kerskailevan silmäyksen päällikköönsä.

"Hyvä, pojat", tokasi ukko Stooli, "tehkää tehtävänne vaan, niin ei ole mitään hätää meillä!"

Spof'kin oli kuullut tämän keskustelun, ja se näytti miellyttävän häntä, sillä tulihan siinä ilmi poikain urhoollisuus ja päällikköönsä luottavaisuus, jotka ovat kumpainenkin sotilaan välttämättömiä hyviä puolia; semmoisten miesten kanssa ei hän epäillyt antautua taisteluun monin kymmenin kerroin lukuisampaakaan vihollista vastaan.

Paikaltansa, ensimäisen veneen perä-istuimelta piti hän alituisesti silmällä miehiänsä ja ympäristöään. Veneet olivat juuri ennättäneet rantaan, kun meteli kaupungista vaati Spof'ia olemaan vieläkin varovaisempana. Meteli kasvoi yhä kasvamistaan ja pian voivat suomalaiset käsittää sen syyn. Sotamiesrivien tahdinmukaiset askeleet, kasakkain hevosten kuohuminen ja kanuunarattaiden jyrinä ilmaisi selvästi, että jotakin erinomaista kaupungissa oli aikeissa.

"Jokohan lienevät pakomatkalla?" jupisi Spof itsekseen ja iloinen toivon välähdys näkyi hänen silmissään.

Paukkaus kaupungin syrjäpuolelta antoi hänelle vastauksen. Toinen paukkaus kuului heti sen jäljestä ja sitten kuului paukkinaa yhtä mittaa, josta saattoi arvata kaupungissa majailevan vihollisen saaneen jotakin todellista tekemistä.

"Aha, sehän on Roth, joka on ennättänyt paikalle", huudahti Spof iloisesti. "Rynnistäkää eteenpäin, pojat!"

Tuskin oli hän viimeiset sanansa saanut lausuneeksi ennen kuin parvi venäläisiä sotilaita juoksujalassa riensi rantaan hänen eteensä. Spof ei enää ollut tietämättömissä venäläisiltä, sen hän saattoi käsittää. Heti tervehtivät suomalaiset kohteliaita vastaanottajiansa tiheällä kiväärin tulella, joka näytti hyvin hämmästyttävän heitä.

Mutta samassa silmänräpäyksessä saivat nämä tervehdityt apua. Suomalaiset, jotka jo olivat aikeissa kiivetä rantakalliolle veneistään, työnnettiin suurimmaksi osaksi niihin takaisin. Niiden joukossa oli tuo renkikin, joka kehui äitinsä asuvan kaupungissa. Saatuansa ankaran kolauksen erään venäläisen pyssyntukista otsaansa, putosi hän veteen veneiden välille. Kukaan ei tässä sekasorrossa joutunut häntä auttamaan eikä kukaan häntä huomannutkaan ennen kuin koski jo oli hänen niellyt kuohuvaan kitaansa ja käärinyt vaahtoisiin vaippoihinsa. Vanha äiti ei saanut koskaan enää nähdä urhokasta poikaansa.

Spof oli itse onnistunut pääsemään maalle. Hänen takanansa oli vanha Stooli ja vielä kolme muuta parhainta urhiota. He vastustivat kotvan aikaa eteenpäin tunkevia venäläisiä ja näyttipä jo siltä, että tunkijain olisi pakeneminen takaperin rannalta ja vesiltä tulleet saisivat vapaamman alan rynnistääkseen heitä vastaan.

Mutta kun Spof, joka jo oli kolme venäläisiä maahan hakannut, toivoi juuri parhainta, silloin onnetar hänelle selkänsä käänsi. Venäläisten rivi aukeni äkkiä ja eräs upsieri tunkeutui sieltä esiin. Hänen takaansa kuului etäältä kaksien kanuunavaunujen jyrinä, niitä kun kiivaalla vauhdilla tuotiin rantaan taistelupaikkaa kohden.

"Kenraali, kenraali!" huusivat venäläiset upsierin tultua näkyviin, ja uusi into heräsi heissä.

Upsieri olikin itse Rajevski, jonka iloiselta illalliseltaan oli täytynyt lähteä taistelun pyörteesen. Sanoillaan ja teoillaan kiihoitti ja rohkaisi tämä vanha sotilas miehiänsä, jotka keräytyivät hänen ympärilleen ja yhä uljaammin rynnistivät he suomalaisia vastaan, jotka kokivat saada itselleen jalansijaa rannalla, voidakseen sitä paremmin käyttää koko voimaansa. Suomalaisetkin olivat keräytyneet, sen mukaan kuin he tässä ahdingossa voivat sen tehdä, urhoisan johtajansa, monta kovaa kokeneen Spof'in ympärille.

Mutta miten hurjasti tappelivatkin suomalaiset, täytyi heidän kuitenkin väistyä vähitellen ylivoiman alta, etenkin kun tappelun asema oli heille niin epämukava. Muutamia heistä oli jo kaatunut ja loput alkoivat peräytyä veneisinsä takaisin. Joku heistä onnettomuudekseen hyppäsi tässä sekasorrossa suoraan veteenkin, mutta kaikki heidät kuitenkin veneisin pelastettiin ennen kuin koski ehti heitä korjata. Spof oli viimeinen mies rannalla, samoin kuin hän oli ollut ensimäinen rannalle veneistä astumaankin. Kun hänkin juuri oli veneesen hyppäämäisillään, tunsi hän takanansa jonkun olevan hyvin lähellä itseään. Se oli itse kenraali Rajevski.

"Antau, taikka olet kuoleman oma!" huusi kenraali ja ojensi häntä kohden pistoolinsa, jonka hopeasilaukset kiilsivät kiväärintukkien valossa. "Antau!"

Vastaukseksi kohotti Spof miekkansa. Tuskin tiesi hän, miten hän löi. Sen hän kuitenkin tiesi ja tunsi, että hänen lyöntinsä kohtasi jotakin kovaa esinettä. Sen jälkeen kuului jokin kova ja raskas esine kolisten putoovan samaan veneesen, mihin hän juuri oli hyppäämäisillään. Pitkä jono sanoja, joita Spof ei ennättänyt tajuta, tulvasi kenraalin huulilta, ja ennen kuin hän oli ennättänyt kohottaa miekkansa uudestaan lyödäksensä, sai hän eräältä kenraalinsa lähellä olevalta sotamieheltä pyssyntukin kolauksen vasten rintaansa niin äkkiarvaamatta, että hän rantakalliolta horjahtui alas omaan veneesensä, mihin hän taintuneena jäi lepäämään.

Sillä tavalla pelastui Spof. Muuten olisi hän varmaankin vangiksi joutunut.

Hyökkäys oli torjuttu samalla ajalla sekä maalla että rannalla, mutta niin paljo oli siitä kuitenkin hyötyä, että sen yön jälkeen venäläiset tulivat yhä aremmiksi ja levottomimmiksi. Rajevskin miete, palata takaperin etelämpään, sai yhä vaan vahviketta. Synkkänä ja mietteisinsä vaipuneena kulki hän jälleen asuntoonsa ja koko vuorokauteen ei hän näyttäynyt upsiereillensa eikä sotilailleen. Eipä edes hänen asuntonsa edessä oleva vartijakaan oikein varmaan tietänyt, oliko hänen herransa vielä elossa, vai oliko hän jo tämän onnettomuuden maailman jättänyt.

Kun siis päivä valkeni, oli pienoinen Spof'in laivasto Näsijärvellä matkalla pohjoiseen päin. Kulku oli hyvin hiljaista, toisinaan ei kuljettukaan, sillä kovin olivat uupuneita miehet yöllisien ponnistuksien jäljestä eikä heillä ollut mitään hätää sitten enää, kun he kerran olivat onnellisesti päässeet niin etäälle, ett'ei heidän enää venäläisten kuulia tarvinnut pelätä.

Juuri kun aurinko nousullaan kultasi itäisellä taivaanrannalla puiden latvat, vasta silloin heräsi Spof tainnuksistaau, joka häntä oli pitänyt kahleissaan jo tuntikausia.

Raskaasti huoaten kohousi hän käsivartensa nojalla, katseli vähän aikaa ympärilleen ikään kuin seutua ihmetellen ja lausui viimein:

"Missä nyt olemme?"

Vanha Stooli, joka huolellisesti oli hoidellut tointunutta, selitteli hänelle paikan missä oltiin ja viimeiset tapahtumat, joita Spof ei oikein tahtonut muistaa. Lopetettuaan kertomuksensa äskeisestä taistelusta, osoitti hän veneen pohjalla olevaa pistoolia ja lausui:

"Ja tässä on kaikki, mitä voitimme!"

"Aha!" huudahti Spof ja hänelle alkoivat jo asiat selvitä. "Se on Rajevskin pistooli, jolla hän aikoi ampua minut!" Ja Spof katseli Stoolin kanssa ihastellen tuota kaunista kaksipiippuista pistoolia, jonka pää oli erinomaisen kauniisti ja runsaasti hopealla huoliteltu.

"Aivan niin", todisti Stooli, "minä näin sekä sen kun te löitte että sen kun tuo kultakauluksinen kenraali sillä aikoi ampua teidät. Mutta kuula ei koskenutkaan teihin, sen sijaan se erään kenraalin oman miehen maahan kaatoi ja ase itse kolahti meidän veneemme pohjaan ja minä otin sen huostaani. Se on siis teidän omanne."

"Erinomaisen kaunis ase", kertoi Spof ja tarkasteli saalistansa, "ja ennen ollut Rajevskilla, mutta nyt se on minun omani!"

"Niin, se on varma, se", kertoi Stooli.

"Mutta keitä täällä sitten on vastaamme tulossa?" ihmetteli Spof ja tirkisteli eteenpäin, josta näkyi juuri, ainakin kymmenhankainen vene kaukaa katsellen, tulevan Tamperetta kohden suoraan Paavolasta.

Kaikki katsoivat huomautettuun suuntaan.

"No, hitto vieköön, nehän ovat venäläisiä niin totta kuin meitä nimitetään suomalaisiksi", vakuutti Spof, joka tarkalla silmällään jo kaukaa oli keksinyt, että tulijat eivät olleet seudun asukkaita tavallisilla kaupunkimatkoillaan.

Yksi toisensa jäljestä ilmoitti omistaneensa Spof'in ajatuksen.

"No, taistelusta taisteluun, sepä näyttää olevan tehtävämme", lausui Spof ja nyt ohjattiin venettä suoraa vastaan tulevaa alusta kohden ja ryhdyttiin tarpeellisiin varustuksiin vihollista kohdataksi.

Mutta kapteini Konoffski -- sillä hän se oli palausmatkallaan Paavolasta, jossa hän oli surmauttanut Karhu-Antin Vappuineen ja ryöstänyt heidän tyttärensä sekä heidän tupansa polttanut -- oli myöskin keksinyt vastaan tulevan aluksen ja oivaltanut, keitä siinä oli. Mutta hänen ei tehnyt mielensä taisteluun, sillä hän oli varsin sekanaisilla tunteilla hänkin. Hän katsoi parhaaksi pyörähtää ympäri ja päästä seikkailusta kiireisellä paolla, ja pian oli hän kulkemassa Näsiselän kirkkaalla pinnalla takaisin pohjaiseen päin aamuauringon hohtavassa valossa. Mutta kauaksi hän ei kuitenkaan huolinut paeta, sillä olihan koko Paavolan seutu hänelle tuttua ja siellähän sopi vaatia tuolta entiseltä nimismieheltä, joka hänen käskettävänään oli, ravintoa itselleen ja väelleen; eikä siellä ollut maan asukkaistakaan pelkoa, koska heitä ei enää viime aikoina ollut ainoatakaan näkynyt eikä kuulunut. Hän siis yht'äkkiä teki käännöksen oikealle ja poikkesi Paavolan rantaan.

Tämän kaiken näkivät suomalaiset, jotka jo parhaassa vauhdissaan pakenijoita takaa-ajoivat. Mutta nähtyään heidän nousevan maalle, katsoivat he parhaaksi heittää ryntäyksen toistaiseksi, sillä olivathan he perin uupuneita edellisestä tappelusta ja olivathan viholliset hyvässä tallessa siksi kun heidän kimppuunsa jouduttiin käymään, sillä varmaankin he veneellä aikoivat Teiskosta takaisin yrittää, koska maamatka kaikkein ymmärtääksi olisi heille ollut liian pitkä ja vaarallinen. Suomalaiset laskivat siis lähellä olevaan saareen, sieltä vartioidaksensa heitä kuin jalopeura saalistaan, saaden samalla levähdyttää raajojansa ja uudistaa vaipuneita voimiansa.

Päivä kului. Venäläisiä ei kuulunut. Jopa alkoi tuskaksi käydä innokkaille odottajille. Kesä-öinen hämäräkin jo laskeusi eikä vieläkään odotettuja vesille ilmestynyt.

Silloin ei enää vanha Stooli voinut kärsiä nuorekkaan intonsa paisunutta valtaa. Kesäisen yön hämärässä kierteli hän muutaman toverinsa keralla hiljaisesti soutaen maalle. Sieltä kuuli hän joltakulta paossa piileksivältä kyläläiseltä, mitä viholliset olivat tehneet Karhu-Antin perheelle ja hänen asunnolleen; siellä hän myöskin salaisesti hiipien pitkin rantoja keksi venäläisien varustauvan yön hämärässä salaisesti puikahtamaan Tampereelle.

Pian oli vanha Stooli sen huomattuaan väkensä luona jälleen ja samassa oli koko Spof'in sotajoukko veneineen valmiina aiottua matkaa estämään.

Yön hämärimpänä aikana alkoikin pian kuulua hiljaista airojen loisketta ja pian näkyi jo suuri venekin ohjaavan kulkuaan Paavolasta Tamperetta kohden, mahdollisimman etäällä saarta, mihin suomalaiset olivat asettuneet.

Mutta pian kohtasi venäläinen alus vastassaan kolme suomalaista venettä, niin salaa ja hiljaisesti kuin olivat he luulleetkin matkaan lähteneensä.

"Heihin surma nuolensa iskeköön!" jupisi kapteini Konoffski ja antoi käskyn ohjata venettä aukealle selälle päin, josta hän kovalla soudulla luuli voivansa kiertää vainoojansa. Mutta turhaa oli kuitenkin tämä toivo, ja viimein ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin laskea suoraan pohjaiseen päin Näsijärven aavalla selällä.

Suomalaiset seurasivat kuitenkin häntä jäljessä. Vene, minkä kulkua Spof ohjasi, oli parhaimmin varustettu soutajilla, joiden lisäksi vielä nuori ja ravakka poika otettiin selältä omalla veneellään soutelemasta; se riensi pakenijain jäljessä kuin kotka, toisten veneiden jäädessä yhä enemmän jälkeen päin.

Mutta pakenijat ponnistivat voimiansa hekin ja retki tuli niin pitkäksi kuin jo edellä olemme kertoneet, kunnes se viimein päättyi vasta lähellä Kurun kirkkoa, jonka jo myös olemme kertoneet.

VIII.

Tämän pitkän poikkeuksen jäljestä palaumme taas alkuperäiseen kertomukseemme.

Kun venäläisten alus uppoutui saaren rannikolla Kurun kirkon lähellä, oli entinen nimismies ensimmäinen, joka hyppäsi veneestä veteen, vaikka hänessä ei ollut pienintäkään uimataiturin vikaa. Mutta hän oli sattumalta jo ennen ollut pari kertaa tässä saaressa ja hän tunsi siis hyvin sen rannikon eikä hän millään tavalla tahtonut viipyä siksi, että hän olisi kentiesi joutunut lähestyvien suomalaisten kanssa mihinkään tekemisiin.

Hänen jälkeensä tuli kapteini ja sitten ne kaksi sotamiestä, jotka Annia kantaa raastoivat.

Entinen nimismies ei ollut astunut vielä monta askelta rantakiviltä, kun hän jo kompastui nenälleen maahan.

"Antaa ukon levätä!" lausui Konoffski välinpitämättömästi, "siten pääsemme hänestä".

Mutta pahasta ei niin vähällä päästä kun kerran on sen kanssa liittoon käyty, sen sai kapteinikin kokea. Muutamat eteenpäin tunkeuvat venäläiset olivat vaan hänen työntäneet niin hitaasti maata tervehtimään ja pian oli hän taas jaloiltaan ja juuri alkamaisillaan asianmukaista nuhdepuhetta työntäjilleen, kun samassa suomalaisten veneestä lähetetty luoti mennä viuhahti niin läheltä hänen päätänsä, että hän, puoleksi säikähdyksestä ja puoleksi sattumuksesta, taas keikahti kumoon maahan, jossa hän hetkisen avutonna sätkytteli koipiansa, ollen melkein tunnotonna, sillä hän ei ollut tottunut sodan melskeesen.

"Anna maata ukkoraukan!" ivasi taas kapteini, kun eräs sotamies luuli velvollisuutensa vaativan nostaa häntä kauluksesta ja raastaa hänet etemmäksi maalle ryntääjäin jaloista. "Meillä ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä".

Mutta vieläkään ei ollut kavaltajan loppu tullut. Taas koki hän kömpiä seisoalleen, joka kuitenkin oli hänestä hirveä yritys, sillä tiheään vinkuivat suomalaisten kuulat hänen ylitsensä kohden venäläisiä, jotka jo olivat kerinneet rantapensaiden suojaan.

"Surman syötävät! Kirottu hetki!" voihki hän tuskissaan, tietämättä mitä hänen olisi oikeastaan tekeminen säilyttääkseen henki raukkansa noilta hurjilta kansalaisiltaan.

Yht'äkkiä hyppäsi hän kuitenkin seisoalleen huomatessaan luotien vinkunan vähäksi hetkeksi hiukan tau'onneen, sillä suomalaiset silloin juuri astuivat maalle veneestään.

"Älkää -- ampuko -- kunniallista -- kruunun palveluksessa -- ollutta -- miestä, -- -- minä -- olen -- suom -- ruots -- minä -- olen -- ihminen -- herra!" parkui hän sanan kerrassaan täyttä kurkkuansa ja koki käsiensä viittauksilla tehdä asiaa vielä käsittävämmäksi, sillä sen hän itsekin tunsi, että hänen oma kielensäkin oli jo ruvennut liittoon hänen vihollistensa kanssa, koska se ei enää tahtonut niitäkään harvoja sanoja kuuluviksi tehdä, mitä hänen jäykistyneet ajatuksensa tuskalla kokoon saivat.

Mutta silloin näki hän ryntääjien joukossa kilpaveljensä Pekan, joka parhaallaan tähtäsi pyssyllään häntä kaataakseen, niin kuin onneton mies raukka luuli, vaikka Pekka ei enempää kuin muutkaan ryntääjät, joutunut huomaamaan tuota onnistumatonta puhujaa. Ja samassa laskeutui hän kiireesti taas maahan, sillä kuolema näytti nyt käyttävän kaikkia keinoja kunniallista, kruunun palveluksessa ollutta miestä vastaan. Kontaten ja itseään vieritellen saavutti hän tuskalla onnettomalle ruumiilleen suojapaikan samoissa pensaissa, joihin venäläiset olivat kätkeytyneet ja sattumus johdatti hänet suoraan kapteinin lähelle.

"No, miten voit, mies raukka?" ilkkui kapteini, jota ei ystävänsä pelastus paljoa miellyttänyt.

Hän ei saanut vastausta kysymykselleen, sillä mahdotonta on sellaisen vastata, joka pelon ja säikähdyksen tähden on melkein kokonaan puhelahjansa menettänyt; hätääntynyt herrasmies vaan mullisteli silmiään kysyjälle ja siivoeli ruumistaan piilopaikkaan pensaan juurelle.

"Minä näen, että te ette voi oikein hyvin; kentiesi teitä hiukan pelottaa?" jatkoi kapteini samanlaisella äänellä kuin ennenkin.

Nytkään ei vastausta kuulunut. Jotakin tuskallista ähkinää vaan kuului pensaan juurelta kahden sammalisen kiven välistä, mihin kuolemaa pakeneva onneton herrasmies koki kaivautua niin syvälle kuin mahdollista oli.

Mutta yhä lähemmäksi tulivat ryntäävät suomalaiset; piiloutuneiden venäläisten laukaukset eivät näyttäneet heitä ensinkään säikyttävän eikä matkallaan estävän. Konoffskin täytyi miettiä pakomatkaa, sillä hänkään ei ollut kuoleman ystävä.

"Nouse pois!" huusi hän naapurilleen, entiselle nimismiehelle ja tarttui häntä kaulukseen, sillä hän alkoi jo lukea koko seikkailua tämän onnettoman ansioksi ja tahtoi siis hänenkin kiskoa ylös tapahtumia katselemaan päivän selkeässä valossa; sillä olisihan saattanut tapahtua niin, että ryntääjät eivät olisi häntä kolostansa keksineetkään eikä hän suinkaan itse olisi uskaltanut paikastaan hiiskahtaa, ja niin hän olisi varsin rauhaan jäänyt, hän, jonka kuitenkin oli alkusyy kaikkeen. "Nouse pois, jos tahdot...!"

Hänen ei tarvinnut lausua enempää, sillä pian oli mies jaloillaan ja yhdessä he kiirehtivät etäämmälle rannalta, katsellen sopivaa turvapaikkaa yhä tiheämmin vinkuvilta luodeilta. Onneton herrasmies vielä ymmärsi kuolemaa paeta.

Nyt kun he kumpainenkin taas olivat päässeet vähän suojaan suomalaisten lentäviltä luodeilta, nyt sai entinen nimismies sen verran levon aikaa, että hän ennätti ajatella, mikä oikeastaan oli hänen tällaiseen ahdinkoon saattanut. Hän muisti, että se oli tuo lumoava neito, Karhu-Antin Anni, jonka tähden hän oli kääriytynyt tämmöiseen loppumattomaan hälinään ja sekasortoon. Ja missä oli tuo lumoava kaunosilmä? Hän oli kapteinin vallassa, kapteinin, jota hän vaan avuksensa oli pyytänyt ja tämän avunteon jo monin kerroin hänelle palkinnut. Huolimatta siis ajan sopimattomuudesta tahtoi hän paikalla ratkaista asian, kun se kerran oli hänen mieleensä sattunut ja kun hän jo sen verran oli tointunut, että puhuminen saattoi välttävästi käydä laatuun.

"Missä on tyttö?" parkasi hän siis kapteinille ja pudisteli hänelle nyrkkiänsä, samoin kuin joku kärsimätönnä etsii tavaroitaan palavassa tahi muuten hukkumassa laivassa, vaikka hän ei pelastuksestaan osaa mitään toivoa.

"Mikä tyttö?"

"Karhu-Antin Anni, ymmärrät kai!"

"Mitä se sinua liikuttaa? Tyttö on minun. Se olkoon sinulle vastaukseksi", lausui kapteini ja kääntyi antaakseen käskyjä miehilleen.

"Sinunko?" parkasi rakastunut herrasmies hurjistuneena eikä hän enää kuullut luotien vinkunaa eikä muistanut mitään hätää olevankaan; kaikki oli unohdettu kun Anni tuli kysymykseen.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän kapteinin edessä. Ja kun kapteini vielä piti koko ryntäystä pilkkanaan, silloin oli hyökkääjä jo tarttunut häntä kurkkuun.

Kumpainenkin heistä kaatui nurin. Sotamiehillä oli kylliksi työtä suojellessaan itseänsä eteenpäin tunkeuvilla vihollisilta, jonka tähden heistä ei kukaan kerinnyt tulla päällikölleen avuksi, jos joku heistä sitä huomaamaankaan joutui.

"Missä on tyttö?" kysyi entinen nimismies yhä ankarammalla äänellä, pitäen lujasti kiini saalistansa. "Jos et heti minulle ilmoita, missä hän on ja lupaa minulle häntä, niin -- niin kuristan sinut!"

Kapteini koki puhua, mutta ilma virtaili liian heikosti hänen puheneuvoihinsa, liian ahtaalta tuntui hänen kurkkunsa. Hän antoi siis merkin, jonka hänen ahdistajansa hyvin ymmärsi. Ahdistajan käsi heltisi vähän.

Ensin kuului pitkä huokaus kapteinin ahdistetusta rinnasta, sitä seurasi voimakas ponnistus ja siinä samassa oli äskeinen hänen ahdistajansa alapuolella.

"Tyttökö?" ivaili kapteini ja nauroi pilkallisesti. "Mitä tahdot sinä hänestä?"

"Laske minut!" soperteli allapäin oleva ja taas kuolema lähestyi häntä hirveän pituisilla askelilla, tällä kerralla venäläisen kapteinin muodossa.

"En", vastasi kapteini, "sillä sinä juuri olet laittanut meidät tähän pulaan; ilman sinua olisimme hyvässä rauhassa Tampereella. Sen maksat sinä hengelläsi".

"Älä kiusaa kunniallista miestä, minä olen palvellut kruunua", kähisi pulassa oleva sen mukaan kuin ilman virta pääsi kulkemaan taas vuorostaan hänen ahtaasta kurkustansa, tuskin tietäen, millä hän uhkailisi kiusaajaansa. "Laske minut, johan minä tukehdun!"

"Tee niin, tee niin!" nauroi kapteini. "Tyttö", jatkoi hän vielä enemmän kiusatakseen uhriansa, "tyttö on minun käsissäni ja minun omakseni hän jääkin. Mitä tekisit sinä hänellä, koska et ilman minun apuani olisi häntä voinut saadakaan. Sinä kutsuit minua, minä tulin ja pidän saaliin omanani!"

Kun onneton mies kuuli nämä sanat, teki hän voimakkaan ponnistuksen, päästäksensä vapaaksi armottomasta kiusaajastaan. Mutta kapteinin kädet olivat liian kovasti tarttuneet häneen. Konoffski jatkoi:

"Tyttö seuraa minua Pietariin ja..."

"Minä jo kuolen!" parkui entinen nimismies.

"Ja siellä on hän tuleva minun vaimokseni", jatkoi venäläinen pilkallisesti. "Sinä et häntä saa, etkä sinä enää mitään tarvitse. Ole rauhassa hänen tähtensä, hän on kylliksi kaunis tullaksensa sievimmäksi rouvaksi mitä Pietarissa on, ja minä en säästä varojani häntä vielä kaunistaessani. Hän saa oleksia pelkässä kullassa ja seurustella ylhäisten kanssa. No, nyt olet kuullut tarpeeksi", ivaili kapteini ja kulutti kallista aikaansa tämmöisen vihollisensa kiusaamiseksi, sillä se huvitti häntä liian paljon tehdäkseen siitä pikemmin lopun ja mennäkseen johtamaan miehiänsä ryntääjiä vastaan.

Mutta ylönkatsottu kanto re'en kantaa, sanoo sananlasku ja sen sai kokea kapteinikin. Kiusaamiseensa oli hän niin mieltynyt, että hän ei keksinytkään laskeneensa jo melkein kuolemaisillaan olevan mies raukan toisen käden irti, ja sillä tämä oli yht'äkkiä irroittanut pienen pistoolin hänen vyöltään ja samassa oli sen luoti lävistänyt oman kantajansa ruumiin. Sillä oli kavaltaja taaskin pelastettu ja kapteini vieritteliihe saamatonna pensaan juurella.

"Ihmeen kaunis tyttö! Eikö niin? Seuraako hän sinua Pietariin kullassa uimaan", ivaili voittanut taas vuorostansa, katsellen kopeana voittamaansa kapteinia, joka samassa veti viimeisen hengenvetonsa, jättäen puolestansa ijäksi päiväksi rauhaan entisen nimismiehen, jonka hän juuri äsken aikoi jo pelastaa onnettoman kohtalon vainoomisista.