Part 4

"Olkoon, ottakoot sitten minkä ottavat", kopeili Vappu ja kohotti olkapäitään. "Mutta jos he vaan uskaltavat pistää tänne nenänsä, siinä on kysymys", jatkot hän ja asettui oikein sankarilliseen asemaan, "sillä näittehän, miten keikahti kumoon venäläinen heti ensi kerralla. Onhan meillä kaksi pyssyä; ukko ja minä kaadamme niillä ryntääjiä toisen toisensa jälkeen ja sinä, Anni, täytät pyssyjä, sillä minun luullakseni on asia autettu".

"Mutta olethan unhottanut, äiti, että heitä on liiaksi paljon kahdelle ampujalle", uskalsi Anni muistuttaa.

"Liiaksi paljon, liiaksi paljon! Minä lähetän hiiteen heidät, vaikka heitä olisi sadottaisin", vastasi miesmäinen vaimo, joka oli oppinut kotonansa hallitusta pitämään, jopa siihen määrään asti, että paikkakunnan asukkaatkin pitivät häntä perheen oikeana päänä ja puhuivat siis tavallisesti Vapusta ja hänen Antistaan, sen sijaan kun muutoin on tapana puhua päin vastoin; "sitä helpompi heihin on osata", jatkoi hän vielä ylönkatseellisesti.

Anni, joka ei vieläkään aikonut myöntyä, lausui:

"Mutta jos he ympäröivät pirttimme ja..."

"Ja mitä?" huudahti äiti, kun tytär itse keskeytti puheensa.

"Polttavat meidät pirtissämme", lisäsi Antti, joka tähän asti oli antanut naisten sanailla. "Sitähän kai Anni tarkoittaa eikä hän siinä väärin ajattelekaan".

"Niin, sehän on selvää, että sinä ajattelet samoin kuin tyttökin", lausui Vappu ivaten; "niinhän sinä olet aina tehnyt".

"Kas niin, eukko", sanoi vanha karhunkaataja sovittaen. "Saathan sinä taivahisen nimessä pitää terveen järkesi ja..."

"Vai niin, luuletko minun sitten sen kadottavani?" keskeytti Vappu terävästi. "Oh, enpäs vaan ukkoseni; minä tiedän vielä varsin hyvin mitä teen ja sanon".

"Kyllä kai, kyllä kai; mutta sinä olet liiaksi hurjistunut, voidaksesi ajatella, mihin vaaraan antaudut, sillä se on liian selvää totuutta, mitä Anni puhuu. Laitahan vaan itsesi valmiiksi, niin lähdemme takamaille. Mutta koe jouduttautua, sillä aika on lyhyt. Tiedäthän itse, että tästä ei ole pitkä matka Paavolaan".

"Minä en liiku paikaltanikaan", vakuutti Vappu, sillä kun hän oli itsepäisellä tuulella, oli hän oikea "vastahakoinen akka".

"No, tee sitten niin kuin tahdot", vastasi Antti tyynesti. "Jää kotiin sinä, Anni ja minä lähdemme kumminkin".

Vanhan karhunkaatajan ääni oli tällä kerralla kuitenkin niin varma ja vakava, että tämä muuten niin kielevä Vappu huomasi parhaaksi olla vaiti. Sanaakaan lausumatta lähti hänkin hankkiman itseänsä pakoretkelle.

Mutta lähdöstä ei tahtonut tulla valmista, sillä raskaalta tuntui jättää koti kentiesi ainaiseksi, sillä miten matala ja köyhä se olikin, oli se kuitenkin rakas. Monta kertaa puhkesi Vappukin kyyneleihin, jotka virtailivat alas hänen poskiansa myöten.

Karhu-Antti täytti mitä huolellisimmin molemmat pyssynsä, sillä eihän hän saattanut olla varma, kohtaisiko hän karhuja tahi venäläisiä taikka kentiesi kumpiakin ja molemmat olivat yhtä vaarallisia. Ruutisarven ja haulipussinsa ripusti hän tavalliselle paikalleen kaulaansa ja niin oli hän valmis epätietoiselle matkalleen.

Matkalle hankittaessa oli kuitenkin aurinko jo ennättänyt laskullensa. Lintujen rattoisa laulu alkoi vaieta ja metsässä näyttivät varjot yhä synkemmiltä kuin ennen. Viileä tuuli, illan seuralainen, henkäili raittiutta kesäiseen ilmaan.

Viimein oltiin kuitenkin valmiina matkalle. Katsellen pitkään ja surullisesti ympäri matalaa majaansa, avasi Antti oven.

"Tulkaa nyt, ja Jumala olkoon kanssamme!" huokasi hän ja astui hitaasti jalkansa oven ulkopuolelle.

Mutta sitä kiireemmin veti hän jalkansa takaisin. Kuolon kalpeus levisi tuon vanhan karhunkaatajan kasvoille, ja soperrellen kuiskasi hän vaimolleen ja tyttärelleen:

"Liian myöhään!"

Äiti ja tytär riensivät myöskin ovelle nähdäkseen, mikä se oli, joka niin hämmästytti ukkoa. Sen he kyllä aavistivatkin, mutta kuitenkin tahtoivat he nähdä sen omin silmin.

Tuo näkö, mikä heitä kohtasi, saattoi heidät vapisemaan; kielevä ja äsken niin rohkea ja kopea Vappukaan ei enää muistanut äskeisiä kerskauksiaan, kun hän sai nähdä todellisuuden edessänsä.

Paavolasta johtavaa tietä myöten tuli joukko venäläisiä sotilaita; pian olivat he tuolla pienellä polulla, joka sieltä saattoi Antin pirtille. Kiireesti alkoivat he järjestyä ympäri matalaa ja sammaltunutta tupaa juuri kuin se olisi ollut jonkunlainen varustettu linnoitus, ja niin oli kerrassaan Antin ja hänen perheensä pakomatka suljettu.

"Niin, nyt ei ole muuta neuvoa kutu nöyrtyä ylivoiman eteen", lausui Antti tuskallisesti, sillä hän tiesi piirittäjillä oleman syytä itseään ja perhettänsä vastaan, sillä olihan Vappu ampunut heidän alaupsierinsa, joka vielä nytkin makasi verissänsä tuolla kostolle saapuneiden kumppaneidensa keskellä. Ja senkin tiesi hän, että kostajat eivät tienneet armosta mitään, sillä hän ei itse eivätkä muutkaan heitä olleet armahdellen kohdelleet. Itse olisi hän, miten ainakin urhoollinen karhunkaataja, ottanut hämmästymättä vastaan kohtalonsa, olisipa se sitten ollut millainen tahansa, mutta se oli hänen perheensä, joka häntä huoletti, etenkin nuori tyttärensä, joka hänestä oli rakkaampi kuin oma elämänsä, -- "Jumala suojelkoon ja auttakoon meitä!" huokasi hän siis raskaalla sydämellä.

Ja tämä rukous olikin oikein paikallansa.

Muutaman minuutin kuluttua oli pirtti ympäröitty. Kapteini Konoffski astui tuvan ovelle Antin eteen ja tähtäsi pistoolilla suoraan hänen rintaansa.

Vapun ja Annin yhteinen hätähuuto sai kuitenkin hänen luopumaan aikomuksestansa ampua heti tuo vanha karhunkaataja hengettömäksi.

"Sinäkö ammuit tuon alaupsierin?" parkasi venäläinen, osoittaen kuollutta sotilasta.

"Niin, minä ammuin", vastasi Antti ja katsoi venäläistä suoraan silmiin.

"Et", huusi Vappu, jonka rohkeus myös alkoi herätä, kun otettiin puheeksi hänen urhotyönsä, josta hän äsken niin oli kopeillut; "se olin minä".

Kapteini katsoi Vappua jotenkin pitkään. Sitten vetäytyivät hänen paksut huulensa ivalliseen hymyyn, joka viimein puhkesi halveksivaiseksi nauruksi. Vähän aikaa täten hauskaa pidettyänsä lausui hän:

"Sinäkö olisit ampunut minun alaupsierini, mitä lörpötyksiä! Mutta", jatkoi hän vieläkin ivaten, "se on aivan samantekevä kuka hänet on ampunut; ukko kuitenkin on kuoleva, ja jos akka on hänen ampunut, ei varmaankaan ole tämä ensimäinen kerta, jolloin ukko kärsii akkansa tähden. Mutta sinä, sievä tyttö, kaunis neito", lisäsi hän, luoden helliä silmäyksiä äitinsä takana piileksivään Anniin, "sinä saat seurata minua. Minulla on Pietarissa suuri ja kaunis talo, jossa sinä saat asua ja elää kuin helmi kullassa. Olethan sievä ja kaunis neito kun oletkin!"

Hämmästynyt Anni vetäytyi takaperin ovelle saakka. Hän aikoi siitä siirtyä tuvan sisäpuolelle ja lukita oven sieltä.

Mutta kapteini huomasi hänen aikomuksensa, ja kun Anni oli juuri vetämäisillään ovea kiini, syöksyi hän esiin ja veti hänet takaisin ulos.

"Ei sinne", lausui hän lauhkealla äänellä ja tarttui häntä vyötäisille. "Niin kurjassa hökkelissä ei sinun kaltaisesi neidon tarvitse asua!"

Tuskin oli kapteini ennättänyt lausua sanansa ennenkuin Antin nyrkki painokkaasti koski häntä poskelle, niin että hän kaatui maahan pitkälleen.

"Suomalainen nainen on liian hyvä sinulle, eikä meidän maassamme ole tapa sillä tavalla tyttöä pyytää", huusi Antti ärtyneenä. Samalla ojensi hän pyssynsä, aikoen laskea luodin tuon maassa kieriskelevän väkivaltaisen kosijan lävitse. Mutta hänen aikomuksensa jäi hyvissä ajoin sikseen, sillä parvi sotilaita ryntäsi hänen päällensä.

Ja lyöntiä ja lykkäyksiä jaettiin siinä tuolle onnettomalle isälle, joka tahtoi suojella väkivallalta rakasta lastansa, ja varmaankin olisi hän joutunut jo tällä hetkellä ärtyneiden vihollisten veriseksi uhriksi, jos Vappu ja Anni eivät olisi syöksyneet joukkoon suojelemaan häntä ottamalla itse vastaan vihollisten lyönnit. Kyllä saivat hekin tuntea venäläisten kovuutta, mutta he eivät siitä huolineet, kun vaan saivat suojelleeksi ukkoa edes vähänkään tuolta kauhealta rääkkäykseltä. Ja jopa viimein lyöjäin raivo vähän tyyntyi, nähdessään heikkoja naisia edessänsä.

Kapteini oli jo myöskin päässyt jaloilleen ja vihasta kuohuen hän ärjyi:

"Pistäkää lävitse se konna kuin silli! Kuuletteko! Pois naiset, viskatkaa heidät mäkeen tieltänne!"

Sotamiehet tottelivat. Huolimatta heidän rukouksistaan ja tuskanhuudoistaan riistettiin Vappu ja Anni irti Antista, vaikka he kaikin voimin hänen vaatteistansa kiinni pitivät. Työntämällä vietiin heitä kiroten ja meluten vähän syrjään taistelupaikalta.

Miten rääkätty Antti jo olikin, ryntäsi hän vielä kuitenkin voimakkaana seisaalleen. Silmänsä säihkyivät raivosta, otsasuonensa paisuivat ja kovasti olivat sormensa puristetut kiini pyssyyn, jota hän ei ollut heittänyt kädestänsä maahan kaadettunakaan ollessansa.

"Kurjat raukat!" huusi hän uhkaavalla ankaralla äänellä; "näinkö te kohtelette...?"

Hän ei jatkanut lausettansa loppuun saakka, vaan ryntäsi sen sijaan kapteinin ohitse tupansa ovelle. Täällä seisahtui hän paikalleen ja koko pirtin oven täytti hänen kookas ruumiinsa.

Venäläiset joutuivat hetkeksi neuvottomiksi, mutta viimein tointuvat he ensimäisestä hämmästyksestään ja riensivät kaikin miehin tuvan ovea kohden.

Kun Antti oli laukauksellaan kaatanut yhden vihollisensa, tarttui hän tyhjän pyssynsä piippuun kiini ja käytti sitä puolustusaseenansa semmoisella menestyksellä, että kokonainen kasa kuolleita, kuolemaisillaan olevia haavoitettuja vihollisia keräytyi hänen eteensä.

Konoffski yhä kiihtyi raivossaan. Itsepäisempää vastustajaa ei hänen eteensä ollut milloinkaan sattunut. Kaksi kertaa yritti hän itse tunkea Antin pirttiinsä, mutta kummallakin kerralla täytyi hänen vetäytyä takaisin verisine otsineen. Antin pyssyntukki oli nimittäin kolahtanut vasten hänen kasvojansa ja riivaissut pitkän haavan hänen vasemmasta silmästänsä aina leukaan saakka. Verisenä täytyi hänen siis palata takaisin ja komentaa ampumaan tuo karhun kaltainen vastustaja pirttinsä kynnykselle; mutta ne, jotka olivat häntä lähimpänä, eivät sitä voineet tehdä, sillä Antin ankara ase häilyi liian lähellä heitä, ja taempana olevat taas eivät voineet omia ystäviään vahingoittamatta lau'aista pyssyänsä heidän suojassaan tappelevaa hirviötä vastaan.

Mutta miten voimakas Antti olikin, täytyi hänen voimansa kuitenkin viimein menehtyä. Viimeisellä lyönnillään lähetti hän vielä ruskeapartaisen moskovalaisen yli niskojensa kaatuneiden kasaan, mutta samassa kaatui hän itsekin verisenä pirttinsä ovelle.

"Jumala varjele vaimoani ja rakasta lastani!" oli hänen viimeinen lauseensa.

Enempää ei hän saanut puhua tässä elämässä. Totellen kapteinia, joka viimeinkin oli kokonaan virkistynyt tuosta tunnottomuuden tilasta, mihin Antin voimakas lyönti oli hänen saattanut, ryntäsi koko venäläinen parvi kuin hurjistuneet pedot tuota yksinäistä taistelijaa vastaan, ja ennen kuin muutama minuuti ennätti kulua, oli vanha karhunkaataja hengettömänä ruumiina, jota tuskin enää voi tuntea, siliä niin olivat monet pistot ja lyönnit hänen raadelleet, sitten kun hän ei enää niitä voinut puolestansa torjua.

Neljän sotamiehen vartioimina seisoivat Vappu ja Anni jonkun kyynärän matkaa mökistä kuunnellen ja kärsien vartijainsa raakoja uhkauksia. Siitä näkivät he myöskin varsin hyvin, miten kävi Antille. He olivat monta kertaa joutua tunnottomuuden tilaan, mutta virkosivat kuitenkin yhtä monta kertaa ja olivat Antin kaatuessa täysin tunnoillaan.

"Nyt tiedät, Anni, mitä me saamme vartoa", huokasi Vappu tuskallisesti ja kohousi niin paljon kuin mahdollista oli, nähdäkseen miehensä ruumiin. "Rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan, ettei kukaan ihminen joutuisi tämmöisten käsiin", lisäsi hän, huomaamatta, että juuri hänen oma laukauksensa oli lopullisesti määrännyt heidän kohtalonsa semmoiseksi, ja riistänyt hengen hänen mieheltään. "Niin, äiti", vastasi Anni huolimatta venäläisten sotamiesten uhkaavista liikkeistä, "onhan varsin kohtuutonta viholliseltakin rääkätä yksinäistä miestä tuolla tavalla. Meidän omat sotilaamme eivät suinkaan niin tekisi vihollisilleen".

Eräs venäläinen sotamies ojensi piikkinsä Annin rintaa vastaan.

"Niin, pistä vaan", huudahti neito, "eihän näy sinulla olevan mitään tietoa paremmasta menettelystä".

Ja epäilemättä olisi Anni saanut uhatun piikin rintaansa, jos ei kapteini Konoffski samassa olisi ennättänyt paikalle ja estänyt sotamiestä aikomuksensa täytännöstä.

"Mitä sanoit?" kysyi kapteini.

Anni kertoi lauseensa.

"Kauneutesi tähden ainoastaan voin antaa lauseesi anteeksi", vastasi kapteini. "Minä otan sinut vaimokseni".

Inhoten kääntyi Anni pois venäläisestä, joka vielä päälliseksi juuri oli rääkkäyttänyt hänen isänsä kuoliaaksi ja nyt tarjosi hänelle tällaista asemaa. Kapteini näki sen ja koston tuli välähteli hänen silmissänsä.

"Minä otan kumminkin sinut vaimokseni!" parkasi hän.

Anni oli yhä vaiti.

"Herra!" lausui Vappu ja kurotti käsiänsä kapteinia kohden. "Olethan jo tarpeeksi kostanut. Laske nyt jo meidät rauhaan!"

"Vaiti!" käski kapteini ja polki jalkaansa maahan. "Vaiti, tahi pääset menemään samaa tietä kuin miehesikin!"

"Kentiesi se paras olisikin", ruikutti Vappu ja muutamia kirkkaita, kuumia kyyneleitä vieri hänen silmistänsä. "Mutta se on totta", lisäsi hän ja pyyhki kyyneleitä silmistään rystöllänsä, "iso-isäni sanoi, että venäläisille ei milloinkaan tarvitse puhua sääliväisyydestä, sen hän oli saanut kokea ison vihan aikana ja paremmin ei näytä käyvän meillekään".

Monen sydäntä olisi liikuttanut tuo vanhan, köyhän akka raukan ruikutus, mutta Konoffskiin ei se näyttänyt mitään vaikuttavan. Säälimättömyyttä ilmaiseva ivan hymy kasvoillaan, joka yhä enemmän hämmästytti äitiä ja tytärtä, antoi hän käskyjä sotamiehilleen, jotka päällikkönsä esimerkkiä seuraten eivät säästäneet iva- ja pilkkalauseitaan noista onnettomista vangeista.

"Ajakaa pois tuo vanha akka; tyttö jää saaliikseni!" komensi hän.

Sotamiehet tottelivat. Huolimatta Vapun ankarista vastustelemisista työnnettiin hän kappaleen matkaa metsään. Pari muuta sotilasta otti Annin keskellensä, ja kun tarpeelliset toimet kuolleiden ja haavoitettujen korjaamiseksi olivat pidetyt, lähdettiin matkalle rantaa kohden muutamain miesten jäätyä sytyttämään tuleen tuo onnettomuuden maja. Ja pian loistikin kirkas valo taivaalle; tuntikauden kuluttua ei Karhu-Antin mökistä ollut jäljellä muuta kuin nurkkakivet ja uunin perustukset ja hiljaisuus vallitsi sen ympärillä juuri kuin ei mitään olisi siinä tapahtunutkaan.

Juuri kun venäläiset olivat asettuneet pitkään veneesensä ja irtautuneet rannasta, tuli heitä kohden metsästä täyttä juoksua eräs henkilö, jota ei tiedetty vartoakaan.

Se oli entinen nimismies, seurakunnan kirjuri.

"Ottakaa minut mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" parkui hän niin paljon kuin hän hengästyneenä sai ääntä kurkustansa.

Hän otettiin veneesen. Mutta tuskin oltiin taas päästy vähän matkaa rannasta ennen kuin toinen olento ilmestyi rannalle. Tämä oli Annin äiti, joka oli seurannut kiusaajahenkiänsä saadakseen selkoa tyttärestänsä. Kun kapteini näki hänen, punastuivat hänen kasvonsa vihasta ja julmuudesta, ja käskevällä äänellä lausui hän eräälle sotamiehelle:

"Anna akalle tarpeelliset jäähyväiset, ett'ei hän meitä enää seuraa!"

Työ oli tehty yhtä pian kuin käskettykin. Käskyn saanut nosti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja laukasi, ja samalla oli ruikuttava Vappu, joka oli vyötäisiään myöten veteen juossut, kadonnut Näsijärven aaltoihin.

Mutta veneen pohjalla makasi Anni tunnotonna. Hän ei siis tiennyt mitään äitinsä onnettomasta lopusta.

VII.

Mutta sillä aikaa kun kapteini Konoffski teki Teiskonretkiänsä, auttaakseen onnetonta, tappiolle jäänyttä kilpakosijaa hänen kostotuumissaan, silloin olisi häntä kyllä tarvittu Tampereellakin.

Eräänä päivänä siihen aikaan oli Rajevski kovin pahalla tuulella. Hyvin ärtyneenä monista loppumattomista vastoinkäymisistä käveli hän rauhatonna edes ja takaisin majapaikassaan Tampereen torin varrella. Siinä kuuli hän taukoomatta tuon valtavan kosken pauhinan ja usein kävi hän sekä Pyhäjärven että Näsiselän rannalla katselemassa siintäviä vesiä, joita myöten, etenkin viimeksi mainitulta järvellä, hän sai aina pelätä ryntäyksiä tapahtuvan.

Nyt hän kuitenkin oli asunnossaan, jossa hän, miten jo mainittiin, käveli edes ja takaisin, pysähtyen tuon tuostakin erään torille päin aukeavan akkunan eteen siitä näkyvää seutua tarkastelemaan. Vähän aikaa takaperin oli hän tullut maahan sotajoukkoneen, jota mikään ei voinut vastustaa. Helposti oli hän ajanut kaikki vihollisensa pohjoiseen päin yhä etemmäksi, niin että häntä itseäkin ihmetytti tämä hänen erinomainen onnensa. Mutta pian tuli tässä muutos tapahtuneeksi ja se käänsikin hänen tilansa vähitellen niin päin vastaiseksi että hän sitä ajatellessaan tunsi itsensä oikein pahoinvoivaksi. Hän oli saanut kärsiä tappioita monessa kohden ja hänen oli täytynyt kääntyä takaperin ja niin oli hän tullut Tampereelle.

Mutta ei siinä vielä kylliksi. Hänen ympärillään nousivat maan asukkaat häntä vastaan ja tekivät hänelle vahinkoa vahingon lisäksi. Hänen muonakuormastonsa otettiin pois tahi poltettiin; hänen partiojoukkonsa otettiin vangiksi tahi hakattiin maahan.

Ja kaikki tämä oli tapahtunut verrattain lyhyessä ajassa.

Melkein joka päivä sai hän muistutuksia upsiereiltaan, miten huonossa tilassa hänen armeijansa oli, ja melkein joka hetki näki hän jonkun nälkiintyneen sotilaan hiipivän asuntonsa ohitse.

Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pietariin pyytäen apua. Muutamiin ei vastattukaan; toisiin vastattiin, mutta suurimmaksi osaksi joutuivat ne suomalaisten partioretkeläisten saaliiksi.

Semmoista ei ukko Rajevski voinut kärsiä joutumatta huonolle tuulelle, niin tasamielinen ja leikkisä kuin hän muuten olikin luonteeltaan. Hän muuttui kuivakiskoiseksi ja äreäksi lähimmille upsiereillensakin, jotka sitten vähitellen poistuivatkin hänestä, niin että hän viimein jäi melkein yksinäisyyteen, jos eivät virkatoimet pakottaneet jotakuta hänen luonansa viivähtämään.

Kun hän siis yksinänsä taas kerran tarpeekseen astuttuaan lattiaa päästä päähän oli pysähtynyt akkunan eteen tirkistelläkseen siitä torille, jonka poikitse yksi ja toinen sotamies vitkalleen kulki katsellen kaupunkilaisia, jotka arkaillen ja matkan päästä taas vuorostansa häntä töllistelivät, ilmoitti vartija erään upsierin tahtovan välttämättä puhua hänen kanssaan.

"Kuka se on?" kysäsi Rajevski taas äkäisesti tapansa mukaan. Itsekseen jupisi hän: Minä kyllä arvaan, että hänellä taas on joku onnettomuuden sanoma minulle ilmoitettavana. "Laske hänet sisään!" käski hän vartijaa, kääntämättä silmiänsä pois torilta, jossa hän näki, millaisella pelvolla hänen sotamiehiään katseltiin, ja häntä huvitti nähdä olevansa pelätty edes jossakin paikassa.

Upsieri oli seisonut jo hetkisen aikaa ovenpielessä ennen kuin Rajevski kääntyi häntä kohden.

"Taasko te tuotte onnettomuuden sanomaa?" lausui hän kuivalla äänellä, nähden heti tulleen kasvoilta, ettei hänellä mitään entistä iloisempia sanomia ollut herralleen kerrottavina.

"Herra, minulla..."

"Ei ole mitään parempia, tarkoitatte kai," tokasi Rajevski. "Ei, sen kyllä uskon", ja taas alkoi kenraali pitkillä askelilla mitata asuntonsa lattiaa. "Tuskinpa saan enää ruokarauhaa ikäviltä uutisilta, joita minulle yhä tuodaan. No, mitä teillä sitten on ilmoitettavana?" jatkoi hän ja seisahtui nuoren upsierin eteen, tarkastellen häntä niin terävillä silmäyksillään, juuri kuin jos olisi tahtonut hänet niillä lävistää. "Lausukaa kaikki mitä tiedätte, vaikkapa se olisi pahinta kuin mitä milloinkaan eläissäni olen kuulla saanut!"

"Ne muonavarat, mitkä eilen lähetettiin Hämeenlinnasta, ovat..."

"Niin lopun osaan kyllä ulkoa", keskeytti Rajevski. "Minulle on yhden tekevää kuka ne otti, poissa ne ovat kuitenkin kaikessa tapauksessa, se on luonnollista. Jos teillä on vielä muitakin samanlaatuisia ilmoituksia, niin puhukaa! Minä alan jo vähitellen tottua niihin".

"Sanansaattaja Pietarista on..."

"Myös joutunut vihollisten käsiin, arvaan minä. No niin, sekään ei ole mitään uutta! Enemmän, enemmän!"

"Siinä on jo kaikki, mitä minulla oli kertomista".

"Saatte sitten mennä! Varmaankin tulee toinen piakkoin kertomaan minulle samallaisia tietojansa".

Eikä monta tuntia kulunutkaan ennen kuin Rajevski sai vielä huonompia ilmoituksia.

Hän oli nimittäin silloin juuri illallisella muutamien ylhäisimpäin upsiereinsä seurassa. Keskustelu, joka aluksi koski vakavampia asioita, muuttui vähitellen vilkkaammaksi ja pian kaikui ruokasalissa iloinen nauru, joka kehutaan olevan niin ansiollista ruo'ansulamiselle. Kaikki pakollisuus ja vakavuus seurasta näytti kadonneen ja venäläiset upsierit näyttivät niin rattoisilta ja iloisilta kuin jos he olisivat juuri äskettäin palanneet jostakin kunniakkaasta voitosta. Tuon tuostakin kaikui seurassa jonkun iloisen laulun säveleitä ja pian oli tuo ennen niin synkkämielinen Rajevski iloisimpana seurassa.

"Hyvät herrat", huudahti hän ja kohotti täysinäistä viinilasiansa, "malja Klingsporin turmioksi!"

"Niin, niin, malja ruotsalaisten turmioksi!" huusi koko seura yht'aikaa. "Hävitkööt ruotsalaiset!"

Malja tyhjennettiin riemuiten ja Rajevski itse oli ensimäinen juomaan sen pohjaan asti. Tappiot Siikajoelta, Revolahdelta ja Alavuudella olivat unhotetut, uneksittiin ainoastaan voittoja ja ilta oli jo enemmän kuin puoleksi kulunut ennen kuin juopumus alkoi näyttää oikeita tapojansa venäläisissä upsiereissä.

Kun ilo oli juuri korkeimmillaan, silloin juuri tuli sille pikainen loppu. Ovi lensi auki ja eräs upsieri syöksähti huoneesen. Hän oli juuri sama, joka äsken oli ravinnut Rajevskia niin katkerilla paloilla. Kenraali tunsi hänen heti.

"Mitä", parkasi hän ja nousi äkkiä istuimeltansa; -- "taasko tulette ilmoittamaan -- ilmoittamaan --?"

"Herra kenraali!" vastasi upsieri tyynesti ja loi häneen vakavan silmäyksen. "Uusi ja suurempi vaara uhkaa meitä. Suomalaiset ryntäävät meidän päällemme!"

Upsierin kylmäverisyys vaikutti puoleksi päihtyneisin venäläisiin niin, että he melkein paikalla selvisivät. Tuolla lyhyellä lauseella: "suomalaiset ryntäävät meidän päällemme", oli suurempi vaikutusvoima kuin sadoilla kanuunanlaukauksilla. Rajevski oli ensinnä valmis ymmärtämään asiata.

"Mitä sanoitte?" huudahti hän ja tarttui muutamaan pöydällä olevaan pistooliin.

"Me olemme piiritetyt", kertoi upsieri jylhällä äänellä. "Piiritetyt sekä järven että maan puolelta".

"Se on mahdotonta!"

"No, käykää katsomaan".

Rajevski riensi akkunaan. Kosken toisella rannalla näkyi palavan muutamia hökkelejä ja torilla ja kaduilla oli hälinää ja kiirettä, josta saattoi arvata jotakin erinomaista olevan tapahtumaisillaan. Kun kenraali näki tämän ja kuuli huutoja ja melua kaupungilta, tuli hän kyllin vakuutetuksi upsierin puheen todellisuudesta.

Pitkälliseksi venynyt illallinen lopetettiin heti ja pian oli Rajevski valmiina joukkonsa etunenässä kohtaamaan hyökkääjiä.

Ja keitähän sitten olivat nuo uskaliaat, jotka rohkenivat häiritä hänen rauhaansa? Roth ja Spof. Yhdessä olivat nämä innokkaat ja pelkäämättömät partiosotilaat tehneet päätöksensä karata yöllä äkkiarvaamatta itse venäläisen sodanjohtajan pääasemaa vastaan. Tuuma ei ollutkaan niin hullunaikainen; he eivät olleet suotta porilaisia sotilaita.

Roth karkasi päälle maan puolelta, Spof järveltä. Edellinen tunkeusi aina kaupunkiin saakka, mutta siellä sai hän osaksensa niin ankaran vastarinnan, että hänen lyhyen, mutta ankaran taistelun jäljestä täytyi vetäytyä takaperin, kun hän ensin oli tehnyt venäläisille tuntuvan tappion. Kaksi heidän tavarahuonettaan oli hän sytyttänyt tuleen ja joku kymmenkunta venäläistä sotamiestä makasi kuolleena tahi haavoitettuna taistelupaikoilla.

Turhaan teki Kulneff pelätyitä ryntäyksiään Roth'in pientä joukkoa vastaan; porilaisten pitkät painetit pitivät hänen tarpeeksi kaukana heistä ja tuskalla sai suuri venäläinen joukko tämän pienen parven peräytymään.