Part 7

"Minä olin aivan liika kovasti romatismin kynsissä voidakseni käydä käsiksi peltotöihin tänä keväänä, kunnes tuo lintu tuli tänne, ja sen punatakki ja tulinen laulu lämmittivät minua niin, etten ole sellaista tuntenut vuosikausiin. Työ on käynyt kuin rasvattu, ja mieleni on laulanut elämän ilosta ja onnesta joka hetki siitä pitäen kuin se tuli. Minä olen kantanut sille ruokaa tuolle aidanharjalle kerran kahdesti joka päivä kuukauden ajan ja voin päästä kolmen jalan päähän siitä. Vaimoni tulee sitä katsomaan ja tuo sille ravintoa ja me melkein palvelemme sitä. Kuka te olette tullaksenne tänne pyyhkäisemään pois sen elämänilon ja meidän ilomme siitä linnusta, ja aivan ilman aikojaan? Olisitte jättänyt maahan mätänemään, jos olisitte siihen osannut; ja minä ja Maija kun olemme sitä niin rakastaneet!

"Pysähdyttekö koskaan ajattelemaan, kuinka täynnä tämä maailma on rakastamisen arvoisia asioita, jos sydämenne on kyllin iso päästämään niitä sinne? Rakkaus käskee meitä elämään ympäröivien esineitten kauneuden vuoksi ja ilosta että saamme olla niiden parissa. Ja se on minun uskoni, että ainoa tie, jolla voimme saada ihmiset rakastamaan meitä, on että kykenemme pitämään arvossa heidän tekojaan. Jos mies panee kaiken sydämensä ja sielunsa ja verensä ja lihansa ja nikamansa taulujen maalaamiseen, niin voitte puhua talonhoidosta hänelle koko päivän ja hän pysyy mykkänä; mutta osoittakaapa vain hänelle näkevänne mitä hän sihtaa teoksellaan, niin rakastaa hän teitä kuin veljeänsä. Mitä hyvänsä jollekulle onnistuu, onnistuu se siksi että hän rakastaa sitä niin, että panee siihen kaiken parhaimpansa; ja siten, kun rakastatte hänen tekojansa, rakastatte häntä itseään.

"Melkeinpä veisi surma tuollaisen maalarin, joka on pannut parhaimpansa itsestään maalaukseensa, jos sitten tulisi joku otus mieheksi niinkuin te ja kaataisi tärpättiä sille yksistään vain nähdäkseen värin juoksevan; ja minä arvelen, että täytynee olla Jumalasta kovin väsyttävää, kun Hän ensin saa miettiä miten luoda ja antaa muodon ja värin tuon linnun tapaiselle kappaleelle ja sitten nähdä teidän tulla maleksivan ja ampuvan pienen punaisen sydämen sen ruumiista vain näyttääksenne, että sen te osaatte. Sehän on itse elämä, tällä joenrinteellä. Yhtä kernaasti soisin näkeväni teidän kaivavan pensaston paikaltaan ja kuivaavan joen ja tärvelevän sen taulun, jonka ne laittavat pilviä kohti, kuin näkeväni teidän pudottavan tuon punavarpusen puusta. Se on kaiken olevaisen punainen elonkipuna. Jumala lie luonut sen silloin kun Hänen sydämensä sykki kuumana rakkaudesta ja halusta luoda jotakin verratonta, ja Hänpä näki, kuinka kaunista olisi tuikata sen sulat vereen, jota oli vuodattamassa sen suoniin.

"Minun mielestäni ei ole parempaa tapaa rakastaa ja palvella Jumalaa kuin suojella ja pitää arvossa niitä ihania lahjoja, joita hän on antanut iloksemme ja hyödyksemme. Tämän linnun palveleminen on jonkinlaista uskontoa minulle. Kauneuden keksiminen pilvissä, puissa ja ruohoissa ja vedessä, minkä Jumala on luonut, ei ole muuta kuin Hänen ylistystänsä. Koko maailma on pyhättö. Voitte jumaloida kaikkea päänne päällä leijuvista pilvistä aina jalkainne alla nuokkuviin ruohoihin saakka.

"Tietenkin on joka miehellä oma alttarinsa. Minun on tuolla mökissä ylhäällä joen mutkassa. Maija elää siellä. Jumala ei ole koskaan laatinut siistimpää teelmää kuin tehdessään Maijan. Rakastaa häntä on sakramentti. Hän on niin eheä ja puhdas ja vilpitön ja jalosydäminen. Neljäänkymmeneen vuoteen en ole tohtinut kavuta suoraan Maijan eteen ja yrittää sanoin tulkita mitä hän on minulle. Koskaan ennen en ole nähnyt mitään niin kaunista tai hyvää. Ei mikään kukka ole niin tuoksuvainen ja hyvänhajuinen kuin hänen tukkansa päänalusella. Koskaan en ole tavannut mehiläispesän hunajaa niin makeaa kuin hänen rakkaudesta värisevät huulensa. Pitkin koko vanhaa Wabashia ei ole lintua, jolla olisi hänen veroisensa ääni. Jumalan rakkaus ei ole avarampi kuin hänen lempeytensä. Kun hän on käynyt kotona tervehtimässä omaisiaan, olen niin suuresti ikävöinyt häntä, että olen mennyt hänen vaatesuojaansa ja useammin kuin kerran suudellut hänen hameenhelmaansa. En ole vielä koskaan rohjennut suudella hänen jalkojaan, mutta olen aina halannut sen tehdä. Olen päättänyt, että jos hän kuolee ensimäisenä meistä, minä teen sen silloin. Ja Maija olisi itkenyt silmänsä puhki, jos olisitte ampunut punavarpusen. Korunne ovat juuri sen näköiset, että te voisitte ampua. Minä oletan että Jumala laittoi niin, että se kuula menikin sivu. Minä oletan -- --"

"Jos voitte lopettaa, niin Herran nimessä tehkää se!" huudahti metsästäjä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet, ohimot hiestä kosteat ja koko ruumis vapisi. "Minä en voi kestää enempää. Luultavasti ette usko minulla olevan mitään inhimillisiä tunteita ensinkään, mutta kyllä minulla joitakin on, ja huomaan mitä tietä voin saavuttaa lisää. Te ette kaiketi tahdo uskoa minua, mutta minä en enää koskaan tapa mitään viatonta, vaaratonta olentoa enkä valehtele enää koskaan elämässäni."

Hän asetti pyssynsä nojalleen orapihlajaa vasten ja pudotti muut metsästysvehkeensä sen vierelle maahan.

"Minä en näytä olevan sopiva henkilö mitään 'vallitsemaan'", sanoi hän. "Jätän nuo tavarat teille; ja paljon kiitoksia siitä mitä olette tehnyt minulle."

Pensaissa kahahti, joku loikkasi aidan poikki, ja Abram ja kardinaali olivat yksin.

Vanhus lysähti äkkiä istumaan kaatuneen sykomoorin haaralle. Hämmästys melkeinpä häikäisi hänet. Hän kohotti vapisevia käsiään ja katseli niitä kummeksien ja sitten laski ne kummallekin tärisevälle polvelleen tukeakseen itseään. Hän kostutti kuivia huuliaan kielensä kärjellä ja hengitti raskaasti läähättäen. Hän tirkisteli orapihlajaan päin.

"Jätti pyssynsä", mutisi hän käheästi, "ja se on hieno kuin mamselli. Lukko, tukki ja piippu, kaikki kiiltää. Ja koko tuo nahkakääry. Lieneepä maksanut rahaveron. Sanoi, ettei ole sopiva niitä käyttämään. Loikkasi aidan yli kuin pantteri ja saapasti suoraan pellon poikki. Ja jätti minulle pyssyn. Vai niin, vai niin! Ihmettelenpä, mitä sanoinkaan. Lienen ollut melkein _tuima_."

"Kas siin'! Kas siin'!" kiljuskeli kardinaali.

Abram katsoi sitä tarkkaavasti. Lintu vapisi pelosta, mutta ei ollut millään tapaa vahingoittunut.

"Jaa, siinä oli täpärä kutsu, vanha veikko", sanoi Abram. "Minuuttia myöhemmin, ja ilomme olisi ollut ohi ja kesä kerrassaan pilalla. Ihmettelenpä, tiesitkö mitä se merkitsi ja tuleeko sinusta pyssyä kaihtava tämän jälkeen. Toivonpa niin, sillä vähän useampi sellainen annos kaataisi minut totisesti kellelleen."

Viimein hän keräsi voimansa, nosti pyssyn aidan yli ja itse kavuttuaan perästä otti kiinni Nancyn, joka oli ahtanut itsensä täyteen kasvavaa laihoa. Hän kiinnitti vetoketjut, kiipesi hevon selkään, asetti pyssyn poikkipuolin polvilleen ja ratsasti tallille. Hän hoiteli tammaa erikoisen huolellisesti ja huuhteli kätensä ja kasvonsa vesikaukalossa esiintyäkseen hieman siistimpänä Maijan edessä. Hän kääntyi taloon lähteäksensä, mutta oli astunut vain lyhyen matkan, kun pysähtyi, ja hetkisen seisottuaan mietteissään pyörsi takaisin talliin ja antoi Nancylle vielä erän jyviä.

"Lopultakinhan sinä asian ajoit, tyttöseni", sanoi hän taputtaen sitä olalle, "en minä ikänä olisi jaksanut ajoissa ennättää perille jalan".

Hän oli niin väsynyt, että pystyssä pysyäkseen nojasi tammaan, sillä tavaton ponnistus ja väkevä mielenliikutus olivat tuskallisesti rasittaneet häntä, ja siinä huoahtaessaan lausui hän hevoselle tuttavallisesti: "En luule koskaan elämässäni olleeni niin suutuksissa, Nancy. Pelkään olleeni pikkuruikkusen tuima."

Hän näytti pyssyä ja kertoi historian hyvin maltillisesti illallispöydässä; ja Maija oli niin kerrassaan huolissaan hänestä ja linnusta ja niin kuohuksissaan metsästäjän teosta, ettei sanonut sanaakaan Abramin repaleisista vaatteista ja siitä paikkaustyöstä, joka olisi siitä seurauksena. Hän istui pyssyä katsellen ja mietteisiinsä vaipuneena pitkän aikaa; sitten hän sanoi surkutellen:

"Enhän tiedä, mitä sinä olet voinut sanoa sellaista, mikä sai miehen lähtemään tiehensä ja jättämään tuollaisen pyssyn. Poika parka. Toivon, Abram, ettet käynyt hänen kimppuunsa aivan liika ankarasti. Ehkä hän kadotti äitinsä ollessaan pieni naskali eikä ole saanut suurta opetusta."

Abramin voimat olivat kerrassaan lopussa ja hän meni varhain vuoteeseen. Yön jo pitkälle kuluttua Maija tunsi miehensä haparoivan hänen kasvojaan päästäkseen selville, että hän oli hyvin peitossa; ja vetäessään raitia hänen olalleen mutisevan uupuneella ja uneliaalla äänellä: "Pelkään, ettei maksa vaivaa kieltää, Maija, _että minä olin aivan hirveän tuima_."

Sumakkipensaassa säikähtynyt pieni kardinaaliemo kiihkeästi puristi rintaansa vasten kalliita poikasiaan; ja koko yön hän kutsueli puolisoansa: "tshuk! tshuk!" ja tyytyi vasta tämän vastattua: "tship!" Mitä kardinaaliin tulee, oli hän oppinut uuden asian. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tulessa. Hän ei enää koskaan luottaisi kehenkään, jolla olisi kiiltävä kappale, joka syöksee tulta ja savua. Hän oli nähnyt metsästäjän tulevan ja oli rynnännyt kotiin puolustamaan puolisoansa ja poikasiaan, täten tehden itsestään loistavan maalitaulun; ja kun hän ei olisi aikonut lähteä karkuun heidän luotaan, niin yksistään talonpojan saapuminen oli ehkäissyt murhenäytelmän sumakissa. Hän ei ollut oppinut noudattamaan varovaisuutta itseensä katsoen, mutta jos tämän jälkeen pyssy ilmestyi kimaltelevan joen varrelle, hän lähetti varoittavan "tship" -huudahduksen puolisolleen, käskien tämän kyyristyä kokoon pesässään ja pysyä hyvin hiljaa, ja sitten hän kirkui, liehui edestakaisin ja lenteli äkkimutkia pannen itsensä alttiiksi, kunnes oli houkutellut vaaran pois rakkaista omistaan.

Kun poikaset kasvoivat kyllin isoiksi emon jättää ne omin päinsä lyhyeksi aikaa, auttoi hänkin ruuan hankinnassa eikä kardinaalilla enää ollut niin kiire. Hänelle jäi täten aikaa useinkin nousta kuusaman latvaan huutamaan koko maailmalle: "Kas siin'! Kas siin'!", sillä kardinaalin poikaset olivat pulskia. Mutta hänen soittelunsa oli katkonaista, epätasaista ääntelyä nyt, usein suoritettua melkeinpä pala kurkussa ja "tship"-huutojen tunkeutuessa sekaan kuin kouristuskohtauksissa, jos vaara uhkaili hänen puolisoansa ja pienokaisiansa.

Huolimatta kaikesta heidän huolenpidostaan ei kestänyt niinkään kauan, kun suru saapui sumakkiin; ja kaikki vain siksi, että esikoinen oli tuiki ahnas, paljon ahnaampi kuin hänen pikku veikkonsa tai siskonsa, ja voimiltaan yhtä päivää heistä edellä. Hän tuppautui aina esiin, huusi äänekkäimmin ja pisimpään, ja veipä isoimman osan pesään tuodusta ravinnosta; ja eräänä päivänä, jolloin hän vielä oli ylen kömpelö ja epävarma, hän kompuroi reunalle ja kurotti niin pitkälle että putosi. Hän kieri alas joen ahdetta ja pudota molskahti veteen; ja nälkäinen vanha hauki, joka paistatteli päivää ruohistossa, ahmaisi hänet maiskahuttaen. Hän oli niin lihava, suloinen ja mehevä pala, että hauki viivyskeli paikalla kokonaisen viikon, odottaen, tapahtuisiko vielä joku onnettomuus.

Kardinaali, joka oli matoja metsästämässä viljapellossa, kuuli puolisonsa säikähtyneet huudot ja syöksähti sumakkiin paraiksi nähdäkseen heleänvärisen untuvapallo-paran katoavan veteen ja kuullakseen kalan läiskähdyksen. Hän huusi voimattomassa kauhistuksessa ja lenteli paikan kohdalla. Hän odotti ja vartioi, kunnes ei ollut toivoa että poikanen tulisi takaisin; sitten hän lensi sumakkiin yrittääkseen lohduttaa puolisoaan. Tämä ei voinut tottua ajatukseen, että hänen esikoisensa oli mennyt pois, ja loput päivästä täytti hän ilman hätähuudoilla ja voivotuksilla.

Kaksi jälelle jäänyttä poikasta olivat ilmeinen kateuden aihe koko lintumaassa. Urospoikanen oli täydellinen jäljennös isosta tulipunaisesta isästään, paitsi että hänen pikku takkinsa oli harmaa; mutta se oli niin runsaasti punaisella värjätty, että kerrassaan loisti ja heloitti, ja hänen noukkansa ja jalkansa olivat todella punaiset. Ja miten liehuikaan hänen töyhtönsä ja kuinka ylpeäksi ja tärkeäksi hän tunsikaan itsensä, huomatessaan voivansa nostaa ja laskea sitä mielensä mukaan! Hänen sisarensa ei ollut läheskään yhtä loistava kuin hän, ja kuitenkin melkein yhtä ahnas kuin velivainaja. Ritarillisena kuin isä hän salli siskonsa tunkeutua esiin ja ottaa enimmät osat jyvistä ja marjoista, niin että alituiseen näytti siltä, ettei hän voinutkaan niellä enempää, vaikka alinomaa vaati ruokaa.

Sisko läksi ensimäiselle lennolleen niin ahnaana, ettei muistanut pelätäkään, ja tosiaan lensi läheiseen orapihlajaan kohdatakseen kardinaalin, joka oli ruokaa tuomassa, ennenkuin älysi mitä oli tehnyt. Tällä kertaa ahnaus sai palkkansa. Hän ei ainoastaan jäänyt ilman suupalaa, vaan säikähtyipä poloinen ihan hirvittävästi. Silmät harrillaan ja töyhtö kauhistuksesta litteänä hän tarrautui kiinni orapihlajan oksaan kammottava syvyys allansa, ja huojennus oli äärettömän suuri, kun veli rohkaisi mielensä ja purjehtien saapui hänen rinnalleen. Mutta tietenkään ei voitu odottaa hänen myöntävän sitä. Nähdessään, kuinka helposti veli teki tuon, nosti hän töyhtönsä pystyyn, käänsi välinpitämättömästi päätä ja kysyi, eikö veljestä lentäminen ollut perin helppo asia, kun kerran oli rohjennut sitä yrittää; ja sisko sai hänet häpeämään aika lailla, kun oli sallinut hänen ensimäisenä lähteä pesästä. Orapihlajasta he matkasivat edelleen kuolleeseen sumakkipuuhun, mutta siellä he lehtien puutteessa olivat niin selvästi näkyvissä, että pelko kovasti kouraisi emoa, joka kirjaimellisesti tuli ajamaan heidät takaisin sumakkiin.

Kardinaali oli niin suunnattoman ylpeä ja niin tavattoman suuri uskalikko opettaessaan heille lentämistä, kylpemistä ja kaikkea muuta mikä on välttämätöntä nuorten lintujen tietää, että oli suuri Jumalan armo, että he hengissä pääsivät harjoituksista. Hän oli itse oppinut monta taitoa, mutta ei ollut koskaan voinut oppia miten pysyä hiljaa ja kätkeä itsensä. Kovasti kirkuen "tship!", välähdellen ja leimahdellen, hän heittäytyi vaaroihin, jotka saivat kaikki muut linnut kimaltelevan joen varrella ryntäämään piiloon. Piiloutumista hän halveksi eikä koskaan osannut levähtää.

Se kesä oli täynnä rikkaita kokemuksia kardinaalille. Näitten ensimäisten poikasten vartuttua ja lennettyä pois rakennettiin kaksi muuta pesää, ja kaksi muuta poikuetta lenteli sumakin ympärillä. Lehtisadon aikana kardinaali oli pienen parven isä, ja kaikki olivat sieviä, vankkoja, kauniita jokilintuja.

Hän oli elänyt kevään ja tuntenut sen väkeväntuoksuvaa ilmaa, kalpeitten kukkasten viehätystä ja palavaa sydämen nälkää. Oli tuntenut kesän kultaisessa värityksessään, oli nähnyt sen benzoe-puusta ja sarsaparilla-lehvistä tuoksuvat metsät, joita kiehkuroina koristivat villit viiniköynnökset, kuusamat ja punakoisot; joita mattoina verhosivat samettinen sammal ja tähtirikas mandragora viheriän varjon alta pilkistäen esiin, oli kuunnellut kimaltelevan joen taukoamatonta puhelua, ja kokenut lemmen nautinnon rikasta täyttymistä.

Nyt oli tullut lehtisato, ja kaikki kevään lupaukset olivat toteutuneet. Metsät olivat upeat syysvärityksessään. Siellä oli kypsiä punaisia ja mustia orapihlajan marjoja ja villiviinirypäleitä, jotka vain odottivat ankaraa hallaa, ratisten putoilevia pähkinöitä, hoppuisia oravia ja harmaan ja ruskean kiiltäviä kaniineja. Tienvarsilla heloittivat kultaiset paimenpiiskut ja kuninkaallisina upeilivat purppurassaan asterit ja anisruohot. Kuului putoavain lehtien kahinaa, sametinpehmoisten perhosten liipottelua, etelään rientävien siipien surinaa ja seuralaisiaan kokoilevan variskuninkaan ääntä.

Silloin heräsi kardinaalissa tunne, että oli aika johtaa perheensä oranssitarhaan. Eräänä päivänä he meluten ja kirkuen hääräsivät ylös ja alas joen kimaltelevaa vartta, syöksähtelivät viljapellon poikki ja kiikkuivat sumakissa. Seuraavana päivänä oli musta halla riipinyt sen lehteviä oksia. Kankeana ja autiona se seisoi siinä, yksinäisyyden perikuvana.

Oi lintu, ihmeellisine sulkakoruinesi, joka laulat kuin ihminen! Mikä oivallinen, jumalallinen ajatus luoda noin kaunis olento ja niin kaunista soitantoa meidän iloksemme! Sinä terhakka laulaja tulipunaisessa takissasi, liian ylpeä piiloittaaksesi läikehtivän kauneutesi, liian peloton varoaksesi niitä monia vaaroja, jotka sinua ympäröivät; aamunkoitteesta me sinua tervehdimme, Lintumaailman kuningas, sinun vaateliaasti käskiessäsi: "Kas siin'! Kas siin'!"