Part 6

Kardinaali tuli häntä vastaan pellon nurkkauksessa ja hyppeli pensasten ja aidan yli vain muutaman metrin päässä hänestä. Abramin levitettyä varastonsa laudalle tuli lintu keikistellen, veikistellen, noppasi murusen näppärästi ja kiikutti sen sumakkiin. Hänen puolisonsa suvaitsi ottaa sen vastaan mielihyvin; ja uros kantoi emolle palasen toisensa jälkeen, kunnes tämä kieltäysi aukaisemasta nokkaansa enempää ottaakseen. Hän haukkasi keveän illallisen itse; ja sitten pyrähtäen viiniköynnökseen päätti päivän tuntikauden laulaa lirittäen. Tuon tuostakin hän käänsi kiiluvan, utelevan silmän Abramiin, muttei hetkeksikään kadottanut näkyvistään pesää eikä pyöreätä harmaata pikku puolisoansa. Samoin kuin emo hautoi muniansa, samoin hän palvoi emoa; ja jotta tämä saattaisi tajuta hänen palvontansa syvyyden ja kestävyyden, kertoi hän lakkaamatta yhä uudelleen, jokaisella hellällä vivahduksella, minkä voi säveliinsä sisällyttää, että emo oli "rakas niin! rakas niin!"

Kardinaali ei ollut tiennyt, että puoliso, jota hän niin oli kaivannut, täyttäisi hänen elämänsä sellaisella loppumattomalla ilolla, mutta juuri samana päivänä, kun tämä onni näytti olevan täysimmillään, sattui sumakissa suru. Hän oli viipynyt yli ajan metsästäessään lihavaa koita, jota hän aivan erikoisesti halusi puolisolleen, ja tämä, sietämättömän janon kiusaamana, jätti pesän ja läksi alas joelle. Huomaten hänet siellä kardinaali riensi hautomaan hänkin puolestaan, ja saapui juuri paraiksi nähdäkseen näpistelevän punaisen oravan ehättävän pois muna hampaissa.

Raivostuneesti kirkaisten heittäytyi kardinaali hänen kimppuunsa koko voimallaan. Tämä hurjistunut hyökkäys maksoi oravalle silmän; mutta lintu-isopa menetti hänkin poikasen, sillä orava pudotti munan pesän ulkopuolelle. Haikeana kardinaali keräsi pois juoruavat kuorenpalaset, niin ettei kenkään ne nähdessään katsoisi ylös ja äkkäisi hänen aarrettansa. Jälellä oli kolme munaa; ja hautova lintu murehti tuota yhtä menetettyä niin säälittävästi, että kardinaali istui kiinni pesän laidassa koko lopun päivää ja kuiskasi jos miten monasti emon lohdutukseksi, että hän oli "rakas niin! rakas niin!"

5. luku.

"Kas siin'! Kas siin'!" luikkasi kardinaali.

Tämä kehoitus soi herkeämättä orapihlajan korkeimmalta oksalta eikä kardinaali kumminkaan ollut tosissaan. Hänet oli saattanut aivan pois suunniltaan uusi ja ihana kokemus ja hänestä oli mahdotonta olla päästämättä valloilleen tunteitansa. Hän vaadiskeli talonpoikaa ja jokaista turkis- ja höyhenpukuista jokivarren kansalaista katsomaan; ja sitten hän hääräsi kuin mikäkin hurjimus, jos joku niistä rohkeni lähestyä, sillä sumakkipensaassa oli suuria asioita tapahtumassa.

Viime päivinä oli kardinaali hautonut tunnin joka aamu puolisonsa käydessä liikuntoa saamassa, kylpemässä ja siistimässä itseään päiväpaisteessa. Hän oli tullut puolisonsa luo tänä aamuna kuten tavallisesti, mutta tämäpä katselikin häneen tuskallisin silmin ja kieltäytyi liikahtamastakaan. Hän oli hypännyt ihan pesän reunalle ja kerta kerran perästä vaatinut häntä lähtemään. Mutta emopa vain pörhisti sulkiaan ja yritteli kääntää munia, joita oli hautomassa, mutta ei vain mielinyt hievahtaa. Kardinaali kurkotti noukkaansa ja sievästi tyrkkäsi häntä huomauttaakseen, että nyt oli hänen vuoronsa hautoa; mutta emo katsoi häneen melkeinpä vihaisesti ja maksoi tiukalla iskulla, ja sitten hän älysi, että emo ei tahtonut tulla häirityksi. Kardinaali kantoi hänelle jokaisen herkkupalan, minkä löytää taisi, ja oleili hänen lähistössään, huolestuneena ja levotonna, melkeinpä koko päivän.

Oli myöhä iltapäivä, ennenkuin emo, janosta miltei puolikuolleena, läksi juomaan. Hän oli tuskin ennättänyt salavaan ja kumartunut veden puoleen, kun kardinaali istui jo pesän partaalla. Hän tutki sitä tarkalleen, mutta ei voinut huomata mitään muutosta. Hän taivuttautui eteenpäin ottaakseen munat huolellisen tarkastuksen alaisiksi, ja jostakin tuli hänen korvaansa hennoin pieni "tship!" mitä hän milloinkaan oli kuullut. Pystyynpä nousi kardinaalin töyhtö ja hän suhahti salavaan. Vaaraa ei ollut näkyvissä, ja hänen puolisonsa painoi ahnaasti ruusunkarvaista nokkaansa veteen. Hän riensi takaisin kehdolle ja kuunteli tarkkaavasti, ja taaskin tuo heikko ääni saapui hänen korvaansa. Pesän alta, sen ympäriltä ja kautta koko sumakin hän etsi, kunnes viimein, lopen hämmentyneenä, istahti jälleen pesän reunalle. Ääni oli tällöin niin paljon täyteläisempi, että hän äkkiä kumartui ja silitti munia nokallaan; silloinpa kardinaali käsitti. Hän oli kuullut kuoreen sulettujen poikastensa ensimäiset heikot huudot!

Hurjasti huudahtaen hän syöksähti ylös ilmaan. Hänen sydämensä jyskytti haljetakseen. Hän ampasi kuin nuoli alas jokea. Jos hän laskeutui pensaaseen, ei hän malttanut kuin kerran heilahtaa siinä, karkasi pois ja heittäytyi suin päin lentoon. Hän kiepsahti korkeimman tulpaanipuun latvaan ja huuteli pilviin leivoselle: "Kas siin'! Kas siin'!" Hän ryntäsi joenrinteelle ja kertoi asiasta peltoraukoille, pistäysi sitten viidakkoon ja julisti asian rastaille ja punarinta-satakielille. Isänhellyydessään hän meni niin pyörälle ilosta, että unohti tavallisen eristäytymisensä ja oli ystävyksin jokaisen kimaltelevan joen partaalla lekuttelevan lintusen kanssa. Heittipä hän tavanomaisen varovaisuutenakin, lensi huudeskellen sumakkipensaassa ja hyväili puolisoansa niin hillittömästi, että tämä katsoi häneen ankarasti ja töyttäsi häntä kiivaasti siipeen palauttaakseen hänet järkiinsä.

Sinä yönä nukkui kardinaali sumakissa aivan kiinni puolisossaan ja sulki vain toisen silmän kerrallaan. Aamulla ani varahin tuodessaan hänelle ensimäisen ruoka-annoksen hän tapasi hänet pesän partaalla pudottelemasta kuoren palasia ulos; hiipien kurkistamaan hän näki mitä pikkaraisimman korallinkarvaisen pienokaisen, jolla oli silmät kiinni ja ruumiissa pieniä pilkkuja hienoa silkkistä untuvaa. Sen noukka oli auki, ja vaikka hänen sydämensä oli vieläkin täydempi kuin edellisenä päivänä, älysi kardinaali mitä se merkitsi; ja sen sijaan että olisi heittäytynyt uusiin ylistyksiin hän heti omaksui isänvelvollisuudet ja alkoi etsiä ruokaa, sillä nyt oli kaksi tyhjää kupua hänen perheessään. Seuraavana päivänä niitä oli neljä. Silloin oli hänellä tosi työ. Kuinka innokkaasti hän haki ja kuinka iloisesti hän lensi sumakkipensaalle jokainen herkullinen pala suussa! Poikaset olivat liian pieniä emon niitä jättää; ja muutamina ensimäisinä päivinä kardinaali oli alituiseen siivillä.

Ellei hän voinut löytää riittävästi maukasta ravintoa heille puista ja pensaista tahi talonpojan lahjain joukosta, laskeutui hän maahan ja haki kuin punarinta-satakieli. Hän unohti tarvitsevansa kylpyä tai omistavansa oksan missä paistatella päivää; mutta mihin hyvänsä hän joutuikin, pulpahti hänen täydestä sydämestään alinomaa huuto: "Kas siin'! Kas siin'!"

Hänen puolisonsa ei päästänyt ääntä kertaakaan. Hänen silmänsä olivat isommat ja lempeämmät kuin koskaan, ja niissä kiilui alituinen lemmentuli. Niin hellästi hän hoivaeli noita kolmea punaista vasta syntynyttä pienokaista! Hän oli niin kerrassaan vaipunut niiden ruokintaan, silittelyyn ja lellittelyyn, että kokonaan laiminlöi itsensä ja laihtui pahanpäiväisesti. Kun kardinaali harva se minuutti toi ruokaa, ei hän tuntunut olevan muuta kuin rakkautta ja kiitollisuutta tämän uskollisen huomaavaisuuden takia, ja kerta hän kurottausi esiin ja hellästi suuteli hänen siipeänsä. "Kas siin'! Kas siin'!" kiljahti kardinaali, ja hurmauksissaan taaskin unohti itsensä ja lauloi sumakkipensaassa. Sitten hän kantoi ruokaa toimekkaammin kuin koskaan, peittääkseen hairahduksensa.

Talonpoika tiesi, että puuttui vielä tunti päivälliseen, mutta hän oli niin hätäinen kertomaan Maijalle uutisia, ettei saattanut kestää jännitystä minuuttiakaan kauempaa. Sumakista kuului uusi laulu. Hän oli äkännyt sen kääntäessään ensimäistä kolkkaa lapioauralla. Hän oli kuunnellut hartaasti, ja hoksannut tarkoituksen melkeinpä heti. -- "Kas siin'! Kas siin'!" Hän sitoi vanhan harmaan tamman aitaan estääkseen sitä syömästä laihoa ja läksi heti katsomaan. Panemalla pönkän nojalleen orapihlajaa vastaan hän saattoi silmätä sumakkiin ja selvästi nähdä pesän somine poikasineen, joita nyt päivänvarjon tapainen lehdistö hyvästi suojasi. Abramista tuntui, ettei hän mitenkään voisi odottaa päivälliseen saakka. Hän tutki huolellisesti valjaita toivoen jonkun soljen puuttuvan ja yritti keksiä aurassa jotakin vikaa, joka pakoittaisi hänet kotiin viilaa hakemaan; mutta hän ei voinut löytää syyn varjoakaan lähteäksensä. Kun hän sitten oli odottanut, kunnes tunti vain oli jälellä päivälliseen, ei hän jaksanut kestää kauempaa.

"Onpa uutisia sulle, Maija", huusi hän kaivolta, jossa oli sammuttavinaan ankaraa janoa.

"Älähän nyt mitä", vastasi Maija itsetietoisesti hymyten. "Jos se koskee punavarpusia, niin on se käynyt puutarhassa jo kolmasti tänä aamuna kiljuen 'Kas siin'!', jotta aivan haljetakseen; ja siitäpä minä päättelin, että heidän pienokaisensa ovat kuoriutuneet. Siinäkö sinun uutisesi?"

"No, jopa nyt jotakin!" virkkoi Abram ällämystyneenä.

Iltapäivä oli puolissa, kun Abram käänsi Nancyn ja läksi kyntämään vakoa, joka vei suoraan sumakille. Hän aikoi pysähtyä siellä, sitoa hevosen aitaan ja lähteä joen rannalle varjoon tervehtimään kardinaalia. Oli hyvin kuuma, ja helle tuntui niin ankaralta, että hän sydämessään nautti siitä, että pääsisi vaon päähän ja saisi levähdyksen, jonka oli itselleen määrännyt.

Päivälliskellon nopeat tarmokkaat lyönnit: "Pim, pam!" leikkasivat ilmaa selvästi ja terävästi. Nykäisten pysäytti Abram hevosen. Sehän oli varoitus, jonka Maija oli luvannut lähettää hänelle, jos näkisi pyssyniekkoja otustelijoita. Hän varjosti silmiänsä kädellään ja tarkasteli ilmapiiriä kulmat kurtussa ja silmät siirollaan. Ensin pilkahti hänen silmäänsä pyssynputkella häilyvä valonvälkähdys, ja sitten hän saattoi erottaa metsästäjän asuun puetun miehen verkalleen vaeltavan alas kujaa pitkin.

Kerkeästi Abram sitaisi Nancyn aitaan. Kiirehtien niin nopeaan kuin taisi hän saapui vastapäiselle kulmaukselle ja nakerteli siinä nuorta vehnänkortta sekä katseli kuin muina miehinä maisemaa, kun metsästäjä kulki sivuitse.

"Päivää!" virkkoi hän perin ystävällisellä äänellä.

Metsästäjä vaelsi edelleen kohottamatta katsettaan tai antamatta kuuluvaa vastausta. Ystävällisestä, vanhanaikuisesta Abramista tuntui tällainen mitä töykeimmältä epäkohteliaisuudelta; ja hänen silmänsä välähti ja hänen äänensä soinnahti vähän väkinäiseltä, kun hän nosti kättä haluten puhutella miestä.

"Pysähtykää hetkiseksi, ystäväni", lausui hän. "Koska te olette minun maillani, lienen oikeutettu kysäisemään, oletteko nähnyt moniaita asettamiani tauluja, jotka koskevat pyssyn käyttöä?"

"En minä ole sokea", vastasi metsämies; "ja minun kasvatustani on hoidettu niinkin laajasti, että voin saada selon ilmoituksistanne. Niin monet ja isot ne sitäpaitsi ovatkin, että luulisin, ukkoseni, voivani lukea ne, vaikka minulla ei olisi silmiäkään."

Tuskin peitetty pilkkahymy ja nimitys "ukkoseni" satutti hytkähdyttävästi Abramin hermoja, vaikka olikin jo kuusissakymmenissä ja rauhan mies. Välke hänen silmissään kävi tiukemmaksi ja hartiat kohosivat huomattavasti, kun hän vastasi:

"Minäpä tarkoitinkin ne luettavaksi ja ymmärrettäväksi! Valtatiestä, joka sivuuttaa tuvan tuolla töyräällä, suoraan joelle ja tämän pellon viimeisestä raja-aidasta samaan jokeen on kaikki minun maatani, ja taulut ovat täydessä voimassa jokaista sen jalkaa kohti. Vielä lujemmin kuin muina aikoina juuri kesäkuussa, jolloin joka toisessa pensaassa ja mättäässä asustaa nuori lintuperhe. Taulujen on määrä ylläpitää lainlaatijain säädöksiä ja auttaa suojelemaan metsänriistaa ja laululintuja; ja teidän olisi ehkä hyvä panna merkille, että minä en ole niin lopen vanha, vaan että pystyn puolustamaan oikeuksiani ketä elävää miestä vastaan tahansa."

Epäilemättä oli metsästäjän äänessä suurempi annos kunnioitusta hänen kysyessään: "Olisiko se teistä rikkomus, jos mies ilman muuta käy teidän maittenne poikki linja-aitaa pitkin päästäkseen erään ystävän tilalle?"

"Eipä tietenkään!" virkkoi Abram huojentuneena ja sydämellisesti. "Tietysti ei. Minua ilahuttaa, jos se teille sopii. Minä vain tahdoin kiinnittää huomionne siihen, että linnut ovat suojatut tällä tilalla."

"Minulla ei ole vähintäkään aikomusta häiritä teidän kallisarvoisia lintujanne, sen vakuutan teille", lausui metsämies. "Ja jos te vaaditte selvitystä, miksi kannan pyssyä kesäkuussa, niin tunnustan toivoneeni voivani pudottaa oravan eräälle sairaalle ystävälle. Mutta oletan, että se ei sellaisestakaan syystä ole sallittua teidän maillanne."

"No mitäs joutavia, hyvä ystävä!" virkkoi Abram. "Enhän minä ole tolkuton. Jos on kysymys sairaasta, niin tietysti minua ilahuttaa, jos voitte lävistää jonkun oravan. Minä vain kaiken kaikkiaan halusin saattaa selville lintuja koskevan kohdan. Onni myötä ja hyvästi teille!"

Abram suuntasi kulkunsa pellon poikki Nancyn luo, mutta tavan takaa hän kääntyi taaksensa katsomaan kiiltävää pyssynputkea, kun metsästäjä kaarti kulmauksen ja kääntyi alas joen rinteelle. Hän näki kulkijan loittonevan linja-aidalta ja katoavan tiheikköön.

"Sehän menee suoraan sumakille", mutisi Abram. "Minä sitten olen ihan pöhkö, kun en pysynyt hänen rinnallaan sen paikan ohitse asti. Ja kuitenkin: minä kirkastin sen tyystin ja kokonaan ja hän antoi sanansa, ettei koskisi lintuihin."

Hän irroitti Nancyn ja toistamiseen läksi sumakkipuulle päin. Hän oli kyntänyt huolellisesti ja kohdistanut huomion tasan tammaan ja viljapeltoon; mutta sen vaon hän puoliksi tärveli, sillä hänen silmänsä vaelsivat kardinaalin talolle ikäänkuin hän olisi ollut noiduttu, ja hänen kätensä vapisivat sopimattomasta mielenliikutuksesta, kun hän tarttui auran kurkeen. Viimein hän pysäytti Nancyn ja seisahtui tuijottamaan joelle päin.

"Nyt sen täytyy olla aivan sumakin luona", kuiskasi hän. "Herra Jumala! Kylläpä minä olen iloissani, kun näen sen häijyn pyssynputken välkehtivän toisella puolella."

Samassa näkyi ohut savupilvi, ja rätisevä kaiku kiiri kimmahtaen alas Wabashia. Abramin silmät laajenivat ja merkillinen vaaleus valahti hänen huuliinsa. Hän seisoi hetken kuin kykenemättömänä liikkumaan. "Pim! pam!" kaikui Maijan toinen varoitus.

Vavistus kaikkosi hänestä ja hänen lihaksensa kovenivat. Ei ollut reumaattisen jäykkyyden jälkeäkään hänen liikkeissään. Yhdellä tempaisulla hän kiskaisi irti vetoketjut vipupuusta Nancyn takaa. Hän tarttui ohjaksiin, hyppäsi laukin selkään, painoi kantapäät sen kylkiin ja ojentuen sen kaulaa pitkin intiaanin tapaan kiiti viljapellon poikki. Nancyn kaksikymmentä vuotta olivat pois pyyhkäistyt kuten isännänkin kuusikymmentä. Tajuamatta tapahtumaa se älysi, että isäntä vaati siltä kaiken sen nopeuden mihin se kykeni; ja vetoketjut ratisten ja hakaten jaloissa se laukkasi tarmonsa takaa niin että maha melkein viisti orastähkiä sen lentäessä kohti sumakkia. Kerta matkalla Abram ojentausi, pisti käden taskuun, veti esille pelottavan ison saranaveitsen ja ratsastaessaan aukaisi sen. Saapuessaan aidalle hän melkein lensi yli Nancyn kaulan, pistäytyi aidan nurkkaukseen ja muutamalla vetäisyllä leikkasi vankan pähkinäpuukarahkan, pyyhkäisi lehdet pois ja katkaisi latvan syöstessään aidan sivua eteenpäin.

Tätä julmaa lyömäasetta kouraisten, silmät mustina suuttumuksesta hän ilmestyi metsämiehen eteen, joka oletti hänen haihailevan toiselta puolen peltoa.

"Ammuitteko tuota punavarpusta?" karjahti hän.

Kun pyssy oli metsästäjän olalla ja hän itse vielä vaaniskelemassa pensaissa, näytti kielto hyödyttömältä. "Ammuin kylläkin", vastasi hän ja oli jälleen kääntyvinään sumakkiin päin.

Abram näytti aikovan syöksähtää eteenpäin. "Osasitteko siihen?" kysyi hän kammottavan rauhallisesti.

"Luulin osanneeni, mutta arvaanpa vain satuttaneeni sitä siipeen."

Abramin sormet kiertyivät nuijan ympäri. Ystävänsä äänen kuullessaan tuli kardinaali puikahtaen pensasten läpi värähtävänä liekkinä, ja turvaa etsien lehahti häntä niin läheltä, että sen siipi melkein hipaisi hänen poskeansa.

"Kas siin'! Kas siin'!" huuteli lintu miltei kuoliaaksi pelästyneenä. Ei näkynyt hänessä ainoatakaan sulkaa vahingoittuneen.

Abramin huojennus oli niin suuri, että hän näytti lyhenevän kokonaisen tuuman pituudeltaan.

"Nuori mies, kiittäkää ennemmin Jumalaa, ettette osannut tuohon lintuun", sanoi hän juhlallisesti, "sillä jos olisitte tappanut sen, olisin minä hutkinut tämän sauvan säpäleiksi teidän selkäänne, ja pelkäänpä pahoin, etten olisi tiennyt milloin hellittää."

Hän astui innoissaan askeleen eteenpäin, ja metsästäjä, erehtyen hänen aikeistaan, nosti pyssynsä.

"Pyssy alas!" ärjähti Abram,tunkeutuen pensasten läpi, jotka takertuivat häneen, repivät vaatteet hänen harteiltaan ja seisauttivat hänen kulkunsa. "Pyssy pois! Elkää tohtiko nostaa asetta minua vastaan omilla maillani ja annettuanne minulle sananne.

"Sananne!" kertasi Abram musertavan pilkallisesti, vanhat valkoiset värisevät kasvonsa pelottavan näköisinä. "Nuori mies, onpa mulla pari sanaa teille sanottavana. Te olette näöltänne kuin mies ja olette puettu kuin mies, ja kuitenkaan ei yksikään ainoa elävä olento pitäisi teitä tällä hetkellä muuna kuin varkaissa käyvänä koirana. Kaikki aika, minkä Jumala on teihin pannut, on hukkaan kulutettua, ja sama onni on ollut äidillännekin. Arvelen, että Jumala on tottunut siihen, että hänen luomansa olennot vaeltavat väärillä teillä, mutta minun tulee sääli äitiänne. Herra tietää, että nainen saa kärsiä ja raataa kylliksi lastensa hyväksi, ja saada sitten poikansa miehen mittaan ja nähdä hänen omasta tahdostaan rupeavan valehtelijaksi! Nuori mies, totuus on luonteen temppelin kulmakivi. Ei kukaan voi nostaa hyvää rakennusta ilman vankkaa perustusta; ettekä te voi rakentaa lujaa luonnetta ja perustaa sitä valheelle. Mies joka valehtelee ei kelpaa mihinkään. Häneen ei voi luottaa missään elämän suhteissa eikä miltään puolelta. Te annoitte sananne kuin mies, ja kuin mies minä sen otin ja menin pois luottaen teihin, ja te petitte minut. Ikäänkuin ei tuo oravajuttukin olisi ollut valhetta sekin. Onko teillä kukaties sairas ystävä, joka tarvitsee oravan lientä?"

Metsästäjä puisti päätä.

"Eikö? Ei sekään ollut totta? Tunnustan, että teette minut uteliaaksi. Tahtoisitteko kertoa minulle, mikä päähänpisto sai teidät keittämään minulle tuon orava-historian?"

Metsästäjä puhui takeltaen. "Tahdoin kai tehdä jotakin, joka saisi teidät tuntemaan itsenne pieneksi", myönsi hän käheällä äänellä.

"Te halusitte saada minut tuntemaan itseni pieneksi", toisti Abram kummastellen. "Voi taivasten tekijä! Nuori mies, oletteko koskaan kuullut bumerangista puhuttavan? Se on eräänlainen ase, jota käytetään Borneossa tai Austraaliassa tai jossain noissa vieraissa maissa, ja se on tehty niin, että pakanat voivat paiskata sen menemään ja se leikkaa sirkkelin ilmassa ja tulee takaisin heittäjän käteen. Minä en voi nähdä itseäni enkä tietää, kuinka pieneltä näytän, mutta mieluummin minä menetän kymmenen vuotta elämästäni, kuin että joku tapaisi minut näyttämästä niin pieneltä kuin te näytätte tällähaavaa. Arvelen, että me näytämme likipitäin siltä, miltä meistä tuntuu tässä maailmassa. Minä tunnen itseni lähes Goliatin kokoiselta tällä erää, mutta teidän kokonne on sellainen että minun on työläs nähdä teissä mitään _miestä_ lainkaan. Ja te halusitte saada minut tuntemaan itseni pieneksi! Oi, oi sentään! Ja niin nuorikin kun lisäksi olette!

"Ja jos ei ollut kaunis asia syödä sanansa, niin miksikä teidän piti tahtoa muutenkaan tappaa punavarpunen? Mikä antaa teille oikeuden käydä ympäri toimittamassa maailmasta sellaista kauneutta ja hupia? Kenenkä luulette luoneen tämän maailman ja kaikki mitä siinä on? Luulette kukaties, että joku teidän kokoisenne on veistänyt sen puunpalasesta, ripotellut hiukan hietaa maaksi, pistänyt sinne muutaman siemenen puiksi ja juoksuttanut valtameret vesikannulla! Minä en tiedä, mitä kivetyt kadut ja talliruokinta tekevät miehelle, mutta jokainen, joka on elänyt kuusikymmentä vuotta maamyyränä, tietää, että koko tämä vanha maailma on täynnänsä töitä, jotka ovat aivan liika isoja jokaiselle muulle paitsi Jumalalle ja julman _isolle_ Jumalalle siksi toiseksi!

"Teidän ei suinkaan tarvitse hälistä ihkasten mitään tieteen keksinnöistä, sillä jos tiede vaikka voisikin todistaa, että maa on auringosta irtautunutta tulenhehkuvaa kuonaa, joka palloutui ja jähmettyi lentäessään avaruuden halki, kunnes painolaki kävi siihen kiinni ja pysäytti sen, niin ei se todista, mistä aurinko on irtautunut tai miksi se on palloutunut eikä kumminkaan jäähtynyt. Taivas päänne päällä, maa jalkainne alla, puut ympärillenne ja joki tuolla noin -- kaikki täynnä elämää, johon teillä ei ole pikkuruisintakaan oikeutta koskea, sillä Jumala on sen luonut ja se on Hänen. Tiedänhän kylläkin, että Hän selvästi sanoi, että ihmiset vallitkoot karjan maassa ja linnut ilmassa. Ja se tarkoittaa, että teillä on valta iskeä kuoliaaksi myrkyllinen kyy sen sijaan että antaisitte sen pistää itseänne. Tarkoittaa, että teidän on parempi ampua hukka kuin antaa sen kiikuttaa pois lampaanne. Tarkoittaa, että on oikein tappaa haukka ja pelastaa kananpoikaset; mutta Jumala tietää, että punavarpusen ampuminen vain siksi, että näkisi sen höyhenien lentävän, ei ole ensinkään minkään vallitsemista, se on vain elukkamaista. Menee yli ymmärrykseni, kuinka te voitte katsoa Kaikkivaltiasta kasvoihin ja sihdata jyväsimen tuontapaiseen luontokappaleeseen. Tarvittaneen enemmän sappea kuin minussa on.

"Jumala ei ole koskaan luonut mitään kauniimpaa kuin tuon linnun ja Hänen on täytynyt olla ylen ylpeä työstänsä. Heittäkääpä vain silmänne siihen tuonne noin. Oletteko koskaan nähnyt mitään niin erinomaisen sievää, koreata, hivelevää? Ovathan täynnä historiaakin nuo pienet punaiset olennot. Oletteko koskaan ajatellut sitä? Viime vuoden lintuja se on, täällä jossakin syntynyt, sen se on näköinen, jos minkään. Läksi etelään talveksi ja sai tuttavia, jotka ovat ruokkineet sitä ja opettaneet sitä _luottamaan_ ihmisiin. Tuli keväällä takaisin yhdessä yössä ja keksi tämän sumakkipensaan toista kuukautta sitten. Se valtasi minut heti ensi kerralla sen nähdessäni.

"Se on isoin ja punaisin punavarpunen minkä koskaan olen nähnyt; ja oikea mestari puhumaan ihan ihmiskieltä. Puhuu yhtä täydesti kuin te ja minä. En tiedä, mitä puhui tuolla etelässä, mutta siitä saatte olla vahvassa uskossa, että se oli jotakin oivaa alaltaan. Kun se asettui tänne, puheli se ilmasta ja kertoi siitä kutakuinkin kohdalleen. Se osasi sanoa 'Vesi vie! Vesi vie!' justiin tällä tapaa. 'Vesi' se äänsi justiin yhtä hyvin kuin minä, ja joskin se vähän venytteli 'vie-e', saattoi silti jokainen pässinpääkin ymmärtää, mitä se tahtoi sanoa ja minkä se sanoi niin korealla äänellä ja niin selvään kuin kello. Sitten se tuli lemmensairaaksi ja kerjäsi kumppania, niin että ihan ruumista runteli. Ja jos minä olisin ollut varpusnaaras, en suinkaan olisi ollut niin hidas tulemaan. Pehmitti minut vallan väleen. Sitten tulee paikalle pieni naaras ja jää sen tykö; ja kun se kertoi naaraalle, kuinka rakasti sitä, niin melkeinpä luuli urkujen soittavan virsiä. Nyt niillä on pesällinen mitä juonikkaimpia pieniä töyhtöpää-poikasia, ja nyt se on halkoa kaiut, kutsuen koko naapuruston katsomaan niitä, niin se on tuhottoman ylpeä.

"Panen pääni pantiksi, ettei sitä ole ennen koskaan ammuttu. Se on melkein kaistapäinen pelkästä kauhistuksesta, mutta aivan liikaa tuittupää jättääkseen perheensä ja kätkeytyäkseen teidänkaltaisiltanne olennoilta. Siinä pojassa ei ole varovaisuutta hiventäkään. Kas nyt, kuinka se rynnistelee ympärinsä antaakseen teille uuden tilaisuuden.