Part 5

"Jaloittelu käy aika sievään linja-aitaa pitkin", sanoi Abram, "etkä ole koskaan nähnyt mokomanlaista punavarpusta. Se on niin iso kuin kaksi tavallista. Ja niin punainen, että joka pensas, johon se laskeutuu, on kuin tulessa. Se on sitten ihan varma, että se on ollut jonkun hoidokki, ja minua se on pitänyt sinä miesnä. Minä voin helposti päästä kuuden jalan päähän siitä. Se on kaunein lintu, minkä silmäni milloinkaan ovat nähneet; ja mitä lauluun tulee, niin se näkyy heittäneen ilmat ja paraikaa kutsuu ihmisiä taloksi-asettumisensa kekkereihin tänäpäivänä. Se on eleskellyt tässä yksin kokonaisen viikon ja laulanut kuin paras mestari. Mutta tänä päivänä se on napannut itselleen eukon ja aivan se on yhtä paha mairittelemaan kuin minä milloinkaan. Minua tosiaan peloittaa, että se kerrassaan särkee kurkkunsa."

Maija tuhahti.

"No, no, älä lähde, jos olet väsynyt, kultaseni", sanoi talonpoika. "Minä vain ajattelin, että se ehkä sinua huvittaisi. Minulle se on tehnyt erinomaisen hyvää. Jäseneni ovat niin norjentuneet, että hoksaanpa melkein juoksujalkaa kiirehtiväni vakoa ylös ja sitten minä alas aitaan päin astun aivan vitkalleen, niin että voin pysyä sen lähellä niin kauan aikaa kuin suinkin."

Maija tuijotti häneen jäykästi. "Abram Johnson, oletko ihan kaistapäinen?" kysyi hän.

Abram nauraa hohottamaan. "En rahtuakaan enempää kuin miksi sinä tulet, muruseni, kun vain kerran saat silmiisi sen veitikan. Tule pois, jos voit. Olet kutsuttu sinäkin. Sehän käskee koko kylän tulla katsomaan."

Maija ei sanonut enää mitään, mutta itsekseen hän päätti, ettei hänellä olisi aikaa hullutella linnun takia, kun oli hoidettavana talous ja kevätompelutkin olivat käsissä. Kun hän johdatti mieleensä Abramin innostuneet ylistelyt linnusta ja sai leyhäyksen tuoksukylläistä ilmaa mennessään keittiöstä kaivolle, täytyi hänen tunnustaa, että mieli teki lähteä; mutta hän lopetti puolipäivätyönsä ja päättävästi asettui neuleensa ääreen. Hän pisteli hartaasti, ja veti langan kireäksi nopeassa kaaressa, jonka oli oppinut vuosien kokemuksesta; ja vaikkakin hänen silmänsä vaelsivat rantaan päin ja vaikkakin hän monasti pysähtyi käsi koholla ja kuunteli tarkkaavasti, ei hän sitä huomannutkaan. Kahden tienoissa levottomuuden henki, joka vaati tyydytystä, oli vallannut hänet. Lujasti nipistäen huulet yhteen, katse tuimana, kulmakarvat kurtussa hän jatkoi ompelemista. Puoli kolme hänen kätensä putosivat helmaan, Abramin uusi hurstipaita solui permannolle, ja hän nousi empien ja astui huoneen poikki vaatesäiliölle, josta otti päällyskenkänsä ja asetti ne keittiön lieden eteen, jotta olisivat valmiina, jos hän joutuisi niitä tarvitsemaan.

"Pyh!" mutisi hän, "minun on saatava tämä paita valmiiksi tänä iltana. Aamulla on sitten kirnuttava ja leivottava, ja iltapuolella tulee Mary Jane Simms kyläilemään."

Hän palasi akkunalle, nosti paidan ylös ja ompeli tavattoman kiivaasti seuraavan puoli tuntia; mutta kello kolme hän heitti työn jälleen, avasi keittiön oven ja katseli alas joelle päin.

Ilma oli täynnä kaikkinaista varhaisen keväimen päihdyttävää suloisuutta. Tuulenleyhkä, joka sipaisi hänen poskiaan, kantoi hienoa siitepölyn lemua ja puhkeamassa olevien lehtien kirpeätä, tuoretta tuoksua. Kiemurrellen kohti pilviä kuin viittaava sormi nousi punasinervä ja harmaa savupatsas juuriläjästä, jota Abram paraikaa poltti, ja hajallaan peninkulman laajalti ympärillä näkyi puolitusinaa muita samanlaisia, kertoen hänen naapuriensa ahkeruudesta. Etäisen soiton kaltaisena kuului korvaan hänen satojen mehiläistensä siipien surina niiden janosta hurjistuneina reunustaessa vesiallasta. Halkopinolla helmikana kajahutteli lakkaamatta huutoansa: "Hut räk! Hut räk!" Pihamaan poikki kulki vanha kalkkunakukko pyrstö viuhkan muotoisena, siivet maata viistäen ja ilmaisten ihastustaan kevään ja rakkauden ajasta äkillisin pärskähdyksin. Karjapihan veräjällä potra Bramaputrakukko reippaasti vaati voitteloille elämästä ja kuolemasta erästä heimolaistaan kolmen peninkulman takaa. Joelta nousi hänen sinisen, haaremiansa epäluuloisesti vartioivan koirashanhensa kimeä kirkuna. Kanatarhassa kanat kaakattivat joukolla ja suuriäänisesti, ja karjapiha oli täynnä nautakarjaa, joka ammui vapaalle niittylaitumelle päästäkseen, vaikka se tuskin oli vielä kelvollinen laitumeksi.

Oviaukossa empien seisovasta pikku naisihmisestä tuntui kuin koko luonto olisi liittoutunut viekoittelemaan hänet työstänsä, ja juuripa silloin raikahti selvänä ja käskevänä kardinaalin kehotus: "Tuu liki! Tuu liki!"

Silkka hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan. "Niin totta kuin olen elävä olento", lausahti hän, "se on muuttanut laulua! Sitähän se Abram tarkoitti, kun sanoi, että minä olen kutsuttu. Se kutsuu katsomaan kumppaniansa. Minäpä lähden."

Heikko mielenkiihtymyksen puna kohosi hänen poskilleen. Hän pisti päällyskengät jalkaansa ja heitti vanhan saalin päänsä yli, meni pihan halki, seurasi polkua hedelmätarhan poikki ja joutui kyläkujalle. Ladon alipuolella hän kääntyi takaisin ja yritti mennä yli. Kuraa oli syvälti ja se oli paksua, hän kadotti toisen päällyskengän; kepin avulla hän pyydysti sen pois ja viippuen toisella jalalla asetti sen uudelleen paikalleen.

"Olisi sekin jotakin ollut, jos olisin keikahtanut tuohon kuraan", urisi hän.

Hän astui latoon ja tuli ulos minuuttia myöhemmin, sulki ja telkesi oven huolellisesti, ja sitten mennen tien poikki kulki linja-aitaa pitkin alas joelle päin.

Pellon puolimaissa Abram näki hänen tulevan. Ei ole tarvis mainita, kuinka usein hän oli vilkaissut sille taholle päivän kuluessa iltapuoleen. Hän läiskäytti vanhaa Harmoa ohjasperillä ja painui alas pengertä, silmät loistavina, kasvot punaisina ja kädet lujasti kouristaen auraa, joka väänsi esiin kerroksen mustaa multaa hänen edetessään.

Kummastellen hänen tulehtuneita kasvojaan ja sädehtiviä silmiään Maija käsitti, että hänen koko olentonsa tulkitsi sisäistä riemastusta.

"Abram Johnson", kysyi hän juhlallisesti, "oletko saanut voimalumouksen?"

"Olen", huudahti Abram ja tempasi pois vanhan huopahattunsa ja tuijotti sen kupuun kuin innoitusta etsien. "Sinäpä sen sanoit, muruseni. Olen voiman lumoissa. Sain sen pieneltä punavarpuselta. Kevään voiman! Laulun voiman! Rakkauden voiman! Jos tuo pieni punainen olento, jonkun joutavan heittiön maalitaulu, voi ottaa kaiken mitä pyytää elämältä tänäpäivänä, niin miksei siis ajatteleva, järkevä mies oivaltaisi elämän siunauksia. Sinäpä sen sanoit, Maija; minä olen saanut voiman lumouksen. Se on Jumalan voima, mutta tuo pieni punapeippo on minulle opettanut, kuinka käydä siihen käsiksi. Tulehan tänne, Maija!"

Abram kiersi ohjakset aurankurjen ympäri ja varovasti vei vaimonsa aidan luo. Hän keksi Maijan seisomasijaksi paksun kaarnanlohkareen ja asetti hänet niin että hän joutui ison tammen peittoon. Sitten hän astui hänen taaksensa ja viittasi sumakkipuuhun ja siinä istuvaan naaraslintuun.

"Pysy nyt hiljaa minuutin aika ja saatpa maksun siitä, että vaivauduit tänne, kultaseni", sopotti hän.

"Enpä tiedä, olenko milloinkaan nähnyt nolomman näköistä lintua kuin tuo on", vastasi Maija.

"Miehelleen se on ensiluokkainen. Hänen puoleltaan ei ole mitään vastaanhangoittelua, sen vakuutan sulle", virkkoi Abram.

Morsian hyppeli arasti sumakkipensaassa. Hän nokki kuivia marjoja ja yritti monasti korjata pukuaan, joka tosiaan oli pahasti pörhistynyt; ja noukan juurella oli tippa kuivunutta verta. Hänestä näkyi selvästi, mitä kovia koettelemuksia hän oli kokenut, ja kumminkin hän oli erittäin miellyttävä lintu; sillä kuoppaset hänen pulleassa ruumiissaan näkyivät höyhenpeitteen läpi, ja kardinaaliperheen tavallisten vallattomain mustien silmien asemesta oli hänellä hellät ruskeat, loistaen lempeä, josta ei voinut erehtyä. Hän oli kaunis lintu ja teki kaiken voitavansa tullakseen sieväksi jälleen. Hänen liikkeensä ilmaisivat pettämättömästi, kuinka pelokas hän oli, ja sittenkin hän pysyi sumakkipensaassa ikäänkuin peläten jättää sitä; ja pälyili tavan takaa odottelevana puitten latvain lomitse.

Alhaalta joelta raikahti riemun huudahdus. Pikku lintu sipaisi silittäen sulkiaan ja odotti levottomasti. Nyt tuli kardinaali leimuavan raketin kaltaisena ja ilmassa liitäessään kutsui häntä. Tulija laskeusi hänen vierelleen, tuikkasi hänen nokkaansa palasen ruokaa, antoi hänelle suudelman ruuansulatusta edistämään, hyväillen pyyhkäisi noukallaan hänen siipisulkiansa ja lensi sitten kuusamaan. Kardinaalirouva nautti ateriasta. Se oli juuri hänen makunsa mukaista. Hän piti suudelmasta ja hyväilystä, kaipasi toden perään kaikkea sitä, mitä toinen hänen hyväksensä teki, ja mikäli hän rupesi tajuamaan toisen hellyyttä, sikäli heräsi hänessä katumus, että oli mielettömässä pelossaan pakottanut hänet sellaiseen hirveään metsästykseen, sekä ajatus hyvittää häntä. Hän teki soman pikku hyppäyksen kuusamaan päin ja lähetti toiselle ihastuttavan kehotushuudahduksen. Kimakasti viheltäen rajattomasta riemastuksesta kardinaali lennähti luo.

Talonpoika puristi tiukasti vaimonsa olkapäätä, mutta Maija kääntyi häneen päin leimuavin, kyyneleisin silmin. "Ja sinä kutsut itseäsi säädylliseksi mieheksi, Abram Johnson?"

"Säädylliseksi?" virkkoi hölmistynyt Abram epäröiden. "Säädylliseksi? Luulenpa olevani."

"Mutta minäpä en luule sinun olevan!" puuskahti hänen vaimonsa kivakasti. "Sinä et tiedäkään mitä on säädyllisyys, jos niitä siinä salaa kurkistelet. Ne ei ole lintuja. Ne on enemmän kuin lintuja. Ne on ihmisiä. Ihan tavallisia oikeita ihmisiä."

"Maija", pyyteli Abram, "Maija kulta".

"Minä suorastaan häpeän sinua", keskeytti hänet Maija. "Mitä luulisit hänen tuntevan, jos hän tietäisi miehen tässä vaanivan häntä? Eikö hänellä ole oikeus rakastaa ja osoittaa hellyyttä, maksaa toiselle miten paraiten taitaa? Ne ovat ihkasen tavallisia ihmisolentoja, enkä minä tiedä mistä sinä olet saanut oikeuden vakoilla naisolentoa, joka tekee parhaansa mitä taitaa."

Maija riistäysi hänen kouraisustaan irti ja lähti alas linja-aitaa.

Muutamalla askeleella saavutti Abram hänet, koppasi syliinsä ja painoi kuihtuneen, kevätkukkaisen poskensa vaimonsa samoin lakastunutta, kyynelten kastamaa poskea vastaan.

"Maija", kuiskasi hän hätäisesti. "Maija, kultamuruseni, enhän minä tarkoittanut mitään epäkunnioitusta sukupuoltasi kohtaan."

Maija kuivasi silmiään saalinnurkkaan. "Enhän minäkään sitä sano, Abram", myönsi hän; "mutta sinä olet justiinsa niinkuin kaikki muutkin miehet. Et ajattele koskaan. Lähde nyt kynnöllesi ja jätä rauhaan tuo pieni naaraslintu."

Hän irroitti miehensä käsivarren ja kääntyi kotia kohti.

"Kultaseni", kutsui Abram lempeästi, "koska kerran toit niille taskun täyden vehnäjyviä, niin voithan yhtä hyvin antaa ne minulle".

"Siunatkoon!" huudahti Maija punastuen. "Unohdin kokonaan tuon vehnän. Ajattelin, että ruokaa ehkä on niukalti, kun on vielä niin varhaista, ja jos tahdot ripottaa niille vähän vehnää ja joitakuita leivänmurusia, ne ehkä jäävät ja pesivät sumakkipuuhun, sinä kun olet niin hassahtanut niihin."

"Sitäpä justiinsa minä totisesti toivon niiden tekevän ja minä olen kanneskellut muonaa ja suostutellut sitä minkä olen tainnut kokonaisen viikon", kertoi Abram langeten polvilleen ja tehden kurttuisista käsistään kupposen, johon Maija kaasi vehnän vyöliinastaan. "Minä ripottelen ne aidan harjalle ja ne tulevat perässä neljännestunnissa. Kiitoksia, Maija. Se oli hyvä ajatus."

Maija katseli häntä kiinteästi. Kuinka rakas hän olikaan. Kuinka rakas oli aina ollut. Kuinka onnelliset he olivat yhdessä. "Abram", kysäisi hän empien, "voinko mitään muuta tehdä -- sinun lintujesi hyväksi?"

He olivat yleensä umpimielisiä henkilöitä, ja ne välähdykset, joita kumpikin oli tänäpäivänä saanut toisistaan, olivat yllätyksiä, joitten suhteen he olivat varsin ymmällä. Abram ei sanonut mitään, sillä hän ei osannut sanoa mitään. Hän vain hitaasti pudisti päätänsä ja kääntyi auralleen, silmät kosteina. Maija suuntasi askeleensa linja-aitaa kohti, mutta pysähtyi useaan toviin kuuntelemaan; eikä se ollutkaan mikään kumma, sillä kaikki punapeipot peninkulmain päästä jokivarrelta olivat kerääntyneet sumakkipensaan ympärille katsomaan, oliko lintumaailmassa tappelu käynnissä; mutta kardinaalihan siellä vain teki kuperkeikkoja ilmassa, huutaen sydämen kyllyydestä: "Tuu liki! Tuu liki!"

4. luku.

"Rakas niin! Rakas niin!" äänteli kardinaali.

Morsian oli asettunut sumakkipensaaseen. Asuinpaikka oli hänen valitsemansa, ja äänekkäästi uros hyväksyi hänen vaalinsa. Naaras sijoitti ensimäisen oksan, ja tutkittuaan sitä tarkkaavaisesti uros vietti päivänsä kantamalla hänelle joukon muita, juuri niin samankaltaisia kuin mahdollista. Jos naaras tarvitsi kuivaa ruohonkortta, niin uros kantoi ruohonkorsia, kunnes toinen rupesi tipahuttelemaan niitä maahan. Jos naaras ahersi paikalleen villin viiniköynnöksen kuorta, niin kuori uros viiniköynnöksiä, kunnes toinen ei huolinut enemmästä. Ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hän oli noina päivinä niiden metsien vankin kardinaali, ja unohtanut hän oli kantavansa punaista takkia. Naaras ei ollut terävä-älyinen arkkitehti. Hänen pesänsä oli epäilemättä löyhä, kelvoton röttelö; mutta hän oli sen rakentanut ja sallinut uroksen auttaa. Se oli naaraan pesä; ja uros keksaisi riemulaulun sen kunniaksi. Joka aamu hän istui pesän reunalla ja tuijotti sanattomassa hämmästyksessä jokaista uutta kaunista munaa; ja joka kerta hautomaan asettuessaan istui naaras onneensa vaipuneena ja katseli aarteitansa ylväänä ja hurmaantuneena omastaan.

Sitten painoi hän ne vasten lämpöistä rintaansa ja käänsi jumaloivat katseet kardinaaliin. Jos tämä lauloi kuusamalta, silmäsi hän sille taholle. Jos uros keijui viiniköynnöksellä, kääntyi hän pesässään. Jos kardinaali läksi viljapellolta hakemaan matoja, seisoi hän hajasäärin munilla ja kurkisteli alas vahtien hänen jokaista liikettään peittämättömän tuskallisesti. Kardinaali unohti pöyhkeillä koreudellaan, mutta naaras nautti siitä joka ainoa päivän hetki. Uskomattoman ujo ja arka hän oli ollut kosinnan aikana, mutta hän teki parannusta ollen verrattoman jalosydäminen ja uskollinen aviopuoliso.

Entä kardinaali? Hän kummeksi itsekin huomatessaan kykenevänsä saamaan niin monia ja niin erilaisia tunteita. Ei ollut siinä kyllin, että hän hautoi emon mennessä kylpemään tai jaloittelemaan. Kaikki parhaimmat makupalat, jotka hän löysi, kannettiin emolle. Kun tämä kieltäysi ottamasta enää mitään vastaan, istua kökötti kardinaali läheisimmällä naapurioksalla monta tuntia päivässä, sulat sileinä ja töyhtö alas painettuna, äänettömään kunnioittavaan ihailuun vaipuneena.

Hän kirmasi ja peuhasi ylös ja alas joen rinnettä. Mutta sumakkipensaassa hän ei ääntänyt heikointakaan "tship" -huutoa, joka herättäisi huomiota. Niin huolekkaasti hän koetti päästä näkymättömäksi, että näytti vain puolelta oikeasta koostaan. Lähtiessään liikkeelle hän aina antoi emolle hellän pikku suukkosen ja pyyhkäisi nokkaansa hänen siipeänsä pitkin -- hänelle ominainen hyväily, jota hän mielikseen osoitti kumppanilleen.

Joskus tuntiessaan, että häiritsi emoa liika usein, hän asettui kuusamaan ja lauloi kaikin voimin, lauloi onnesta ja rakkaudesta. Hänen soitantonsa oli vähemmän äänekästä nyt. Intohimon korkeat, helisevät, riemulliset sävelet olivat pehmenneet ja vaimentuneet. Hän sommitteli kehtolauluja, tuutusäveleitä. Hän kertoi emolle, kuinka rakasti häntä, kuinka taistelisi hänen puolestaan, kuinka vartioi häntä, kuinka antaisi merkin, jos mikä vaara olisi lähestymässä, kuinka ylpeä oli hänestä, kuinka erinomaisen pesän hän oli rakentanut, kuinka kauniina piti hänen muniansa, mitä pulskia poikasia niistä sukeutuisi. Täynnä hellyyttä, riutuen rakkaudesta, pehmeänä yltäkylläisestä sydänherkkyydestä kardinaali lauloi kärsivälliselle pienelle hautovalle puolisolleen: "Rakas niin! Rakas niin!"

Talonpoika nojausi kylvökoneeseensa ja kuunteli häntä tarkkaavasti. "Minä vaikka vannon, että se on taaskin muuttanut laulua, ja tällä kertaa en kuolemaksenikaan osaa sanoa mitä se kertoo." Joka kerta kardinaalin kohottaessa äänensä pysähtyi kylvökoneen ratina, ja Abram, koko mies yhtenä korvana, kuunteli ja pohti säveleitä.

Eräänä iltana hän sanoi vaimolleen: "Maija, oletko pannut merkille punapeippoa viime aikoina? Sillä on nyt uusi nuotti, ja tällä erää olen kerrassaan ymmällä. En kuolemakseni osaa keksiä, mitä se sanoo. Etköhän sinä mene huomenna sinne alas ja koeta kirkastaa sitä minulle? Olisi soma tietää tuo."

Kehoitus mairitteli Maijaa. Hän olikin aina uskonut, että hänellä oli musikaalinen korva. Tässä oli nyt tilaisuus osoittaa sitä ja samalla kertaa tehdä Abramille mieliksi. Hän joudutti työnsä seuraavana aamuna ja hyvin varhain hiipi linja-aitaa pitkin. Kätkeytyneenä tammen taakse, hörökorvin ja tykkivin sydämin hän kuunteli hartaasti. "Klip, klip" kuului koneen ratina, kun vanha rakas Abram astua retuutti kukkulaa ylös. "Tship! Tship!" varoitteli kardinaali lentäessään puolisonsa luo.

Hän antoi tälle hiukan ruokaa, silitti hänen siipeänsä ja kuusamaan lentäen lauloi rakkaudesta, joka hänet täytti. Kun hän siinä laulella luritti hellän hyväilevää laulelmaansa, tulkitsi kuuntelevan vaimon sydän sen samoin kuin hautova lintukin.

Välkehtivin silmin ja hehkuvin poskin vaimo riensi aitoviertä alas. Innosta hengästyneenä ja vapisevana hän kohtasi Abramin puolitiessä. Unohtaen tavallisen arvelevaisuutensa hän kiersi käsivartensa miehensä kaulaan ja vetäen hänen poskensa omaansa vasten huudahti: "Oi, Abram, minä sain sen, sain sen! Minä tiedän mitä se sanoo. Voi, rakas Abram! Minun omani! Minulle niin rakas. Rakas niin!"

"Rakas niin! Rakas niin!" kertasi kardinaali.

Abramin kasvoille levinnyt hämmästys vaihtui ymmärtämiseksi. Ja Maija kohosi jaloiltaan, kun hän nosti päätänsä.

"Kautta sieluni! Saithan sinä sen selville, kultaseni! Sitähän se hokee, sehän on selvä kuin päivä. Osaan erottaa sen selkeämmin kuin mitään mitä se ennen on laulanut, älyänhän minä sen nyt."

Hän sieppasi Maijan syliinsä, painoi hänen päätänsä rintaansa vasten vanhalla vapisevalla kädellä, mutta kasvot, jotka hän käänsi aamuaurinkoa kohti, olivat kauniit.

"Soisipa Jumala", virkkoi hän värisevin äänin, "että jokainen elävä olento maan päällä eläisi yhtä onnellisesti kuin minä ja tuo punapeippo". Kumpikin toistansa syleillen he kuuntelivat autuain kasvoin, kun viljapellon takaa helkkyivät kardinaalin heleät sävelet: "Rakas niin! Rakas niin!"

Tämän perästä Abramin mieltymys lintuperheeseen muuttui lieväksi kiihkoksi. Hän kantoi ruokaa linja-aidan harjalle joka siunattu päivä, satoi tai paistoi, yhtä säännöllisesti kuin hän suki ja ruokki tallissa Nancya. Mieltymys kardinaaliin ja huolehtiminen sen puolesta loi hänen hellään vanhaan sydämeensä yhäti uhkuvaa myötätuntoa jokaista lintua kohtaan, joka asusti hänen tilallaan.

Hän painoi maahan kepin merkitäkseen paikan, jossa peltoraukka-naaras hautoi viljapellossa, niin ettei ajaisi Nancya pesän päällitse. Kun hän sulki raitin peräveräjän, jätti hän aina huolellisesti kolmannen poikkipuun alas, sillä siinä istui varpunen hautomassa aukossa, johon se sulettaessa olisi pistetty. Lepät ja orjantappurat saivat häiritsemättä kasvaa hänen aitansa nurkkauksissa tänä keväänä, jos hän hoksasi, että niiden kätköstä häämötti huolekassilmäinen pikku lintuemo. Hän jätti neliömetrin apilasta sillensä, koska hänestä tuntui, että leivonen, joka laulaa lähempänä Korkeimman Luojan valtaistuinta kuin mikään muu lintu, oli saalistamassa joitakin näkymättömältä enkelikuorolta tulevia säveliä, helistäen ne verrattoman puhtaina ja hellinä alas hautovalle puolisolleen, jolta tuon vihannan pälven kaataminen riistäisi kodin ja onnen. Hän lykkäsi lehtien varisemiseen saakka kevätkarsimisen jätiltä jääneitten varpujen polttamisen hedelmätarhan takana, jos huomasi kauniin rastasparin asustavan niissä; ja rastaan laulu ihastutti häntä melkein saman verran kuin leivosenkin. Hän jätti onton oksan vanhaan punaiseen paratiisiomenapuuhun, siksi että kun hän tuli sitä katkaisemaan, räpyttelikin siinä ympärillä sinikerttupari, levottomuudesta mieletönnä.

Hänen taskunsa olivat pullollaan vehnää ja leivänmurusia, ja hänen sydämensä paisui onnesta. Oli hänen vanhuutensa kevätaika. Taivaankansi ei ollut koskaan näyttänyt niin siniseltä eikä maa niin ihanalta. Kardinaali oli avannut hänen sielunsa lähteet; elämä sai uuden värin ja ilon; jokainen Luojan työ paljasti tuoreen, tähän asti käsittämättä jääneen viehkeyden. Hänen lihaksensakin tuntuivat vetreentyvän, ja uusi voima nousi noudattamaan hänen korkealle lentävän sielunsa vaateita. Hän ei ollut vuosikausiin päättänyt päivän työtä niin vaivattomasti ja iloisesti; ja hän saattoi nähdä nuortumisensa vaikutuksen Maijassa. Tämä hääräili huoneessa hyräillen laulunpätkiä, jotka olivat Abramin korvalle suloisempiakin kuin lintujen sävelet; ja viime päivinä hän oli huomannut, että Maija pukeutui uudelleen iltapäivä-ompeluansa varten, pani kaulalleen pitsikaulurin kuin pyhäpäivinä ja valkean vyöliinan eteensä. Abram pistäysi heti kaupunkiin ja osti vaimolleen kauniimman kaulurin kuin mitä hänellä koskaan oli elämässään ollut.

Sitten hän etsi käsiinsä kylttimaalarin ja tuli kotiin kantaen kimpun laudanpalasia, joihin oli isoin välkkyvin mustin kirjaimin maalattu:

METSÄSTYS KIELLETTY TÄMÄN TILAN MAILLA.

Hän oli hieman nolo näyttäessään niitä Maijalle. "Tuntuuhan minusta rahtusen epäystävälliseltä tällaisten merkkien asettaminen naapurien nenän eteen", myönteli hän, "mutta asianlaita on niin, ettei se ole niin paljon naapureille kuin kaikenlaisille poikasille, jotka tarvitsevat kohennusta, ja sitten kaupunkilaisille, jotka nimittävät itseään urheilijoiksi ja tappavat kolibrin nähdäkseen, osaavatko siihen. Ennen aikaan olivat puut ja pensaat täynnä lintuja ja oravia, kaniineja oli ihan yltäkyllin ja kaloja kuhisi joessa. Minun oli tapana pyydystää tästä lähistöstä sen verran peltopyitä ja villikalkkunoita, kuin tarvittiin ruokailun vaihteeksi. Minun määräni oli aina ottaa vähän ja jättää vähän. Mutta katsohan, miten nyt on laita. On sula ihme, jos voin saada kahden markan kuhaa. Villikalkkunan kotkottaminen säikähyttäisi minut ihan pahanpäiväiseksi, ja mitä pikkulintuihin tulee, on niitä justiin neljännes entiseen verraten, mutta laihopa siihen sijaan tulee tärvellyksi. Saattaisin tehdä mitä tahansa pikkulintujen hyväksi niiden laulun ja koreuden ja niiden nokkelan olennon takia, mutta enhän minä ole niin tomppeli, etten näkisi, että kaikki, minkä ne tekevät minulle, on mulle sulaa säästöä. Ylös ne pannaan, nämä taulut, ja paha sen perii, sanon minä, jonka minä tapaan vahingoittamasta minun lintujani!"

Maija tarkasteli taulua ajatuksissaan. "Ei sinun pitäisi olla pakotettu panemaan näitä ylös", sanoi hän viimein. "Jos on niin säädetty, että niiden on hyvä olla täällä ja lakeja on laitettu niitä suojelemaan, pitäisi ihmisten menetellä vähän järkevästi ja jättää ne rauhaan. Minä en ole koskaan elämässäni ollut niin kiintynyt lintuihin kuin nyt; ja aionpa katsella ympärilleni minäkin. Jos kuulet päivälliskellon kalahduksen ollessasi ulkona pellolla, niin tiedät sen tarkoittavan, että joku hiiviskelee näillä main pyssy olalla."

Abram koppasi Maijan kiinni ja painoi kaikuvan muiskun hänen poskelleen, jossa tyttökauden ruusut vielä kukkivat hänelle. Sitten hän täytti taskunsa jyvillä ja leivänmurusilla ja vaelsi joelle kattaakseen pöydän kardinaalille. Hän saattoi kuulla hänen terävän, kimakan "tship"-huutonsa ja hellät vienot lemmensävelensä tallista lähtiessään, jakoko matkan sumakkipensaalle asti ne kaikuivat hänen korviinsa.