Part 4

Hän oli sellainen ujo pelokas pieni poloinen, että kaikki naaraat ivasivat häntä; eivätkä urokset näyttäneet milloinkaan huomaavan, että hänestä saattoi tulla erittäin kaunis vaimo. Jokaisella muulla naispuolisella kardinaalilla Rainbow Bottomissa oli useita uroksia liehittelemässä ympärillään, mutta tällä säikkyvällä pikku raukalla vain ei koskaan ollut kosiskelijaa; ja hän kaipasi kuitenkin rakkautta niin suuresti. Ei ollut kenkään ennen tavoitellut häntä; ja nyt oli tuo loistelias muukalainen suudellut häntä.

Tietysti hän ymmärsi, ettei se suudelma oikeastaan ollut hänelle. Se oli aiottu sille julkealle olennolle, joka oli vastannut hänen kutsuunsa, mutta kun se kerran hänelle tuli, niin hänen se oli tavallaan kaikesta huolimatta. Hän kätkeytyi viidakkoon lopuksi päivää säikähtyneempänä kuin milloinkaan. Hän hautoi asiaa alinomaa, ja huomenis hän oli Hevoskengän alimutkassa teroittaen korviaan noille suloisimmille äänille, joita milloinkaan oli kuullut. Koko päivän hän lymyi ja vuotti, ja seuraavat päivät olivat täynnä kaipausta, mutta -- hän ei tullut koskaan!

Sitten aamuna muutamana hänet valtasi käsittämätön rohkeus ja täytti kaipaus, joka vei hänet vasten tahtoaankin, ja hän läksi lentoon jokea alas. Peninkulmia hän pujottelihe viidakoissa, katseli ja kuunteli, kunnes viimein saapui ilta ja hän palasi Rainbow Bottomiin. Seuraavana aamuna hän läksi liikkeelle varhain ja lensi sille paikalle jolta oli kääntynyt takaisin edellisenä iltana. Sieltä hän luikahti halki pensaikkojen ja tiheikköjen, vavisten ja väristen, mutta sittenkin lujasti pyrkien eteenpäin, jännittäen kuuloaan, saapuisiko korvaan joku ääni loistavasta muukalaisesta.

Aamupäivä oli juuri puolivälissä, kun hän saapui sumakkipensaan tienoille, ja hänen siinä varovasti hypähdellessään eteenpäin raikahti vain lyhyen välimatkan päässä hänen etsimänsä laulajan täyteläinen ja sointuisa ääni hänen korvaansa. Hän pyrähti ilmaan ja pakeni peninkulman, ennenkuin älysi pakenevansa. Sitten hän pysähtyi ja kuunteli ja kuulikin uljasten, vilpittömäin sävelten kiirivän jokea myöten. Aivan lähellä maata liikkuen hän kulki takaisin, nähdäkseen, voisiko huomaamattomana keksiä paikan, mistä saattaisi katsella muukalaista, joka oli suudellut häntä. Kun hän viimein joutui paikalle, jossa saattoi nähdä hänet kokonaan, huomasi hän laulajan kauneuden niin hurmaavaksi ja hänen laulunsa niin kiehtovaksi, että vähitellen hyppeli yhä lähemmäksi älyämättä edes että liikkui.

Korkealla sumakkipensaassa oli kardinaali laulanut, kunnes kurkku oli kuiva ja toivon lähdekin miltei tyrehtynyt. Ei ollut muuta odotettavana kuin tappio Rainbow Bottomin väen rusentavan ylivoiman taholta. Hän oli koettanut loistaa koreudellaan ja esittää kaiken sen musiikin mitä milloinkaan oli hänelle neuvottu, ja sepittänyt paljon lisää. Mutta ei ainoakaan ollut tullut häntä etsimään. Pitikö hänen sittenkin Limberlostiin? Vielä tämän päivää hän koettaisi säilyttää arvonsa ja asumuksensa. Hän pyrähteli, keikahteli ja heilahteli. Hän vihelsi ja lauloi ja liversi. Yli alankomaan sekä kimaltelevaa jokea ylös ja alas hän lähetti kaikin mahdollisin muunnoksin, joihin suinkin pystyi, viimeisen kerran profeetallisen ennustuksensa: "Vesi vie! Vesi vie!"

3. luku.

"Tuu liki! Tuu liki!" aneli kardinaali.

Laikahtaessaan tähän laululajiin hän tunsi, ettei hänen laulunsa luvannut parasta saavutusta. Hän oli melkein lannistunut. Ei näyttänyt avautuvan muuta tietä kuin lentää Limberlostiin, ja hän ylenkatsoi rämettä niin kerrassaan, että rakastaminen kadottaisi osan suurinta viehätystään, jos hänen täytyisi sieltä lähteä etsimään puolisoa. Aika tuntui joutuneen niin pitkälle, että vaadittiin tarmokkaita toimenpiteitä, ja kardinaali oli valmis niihin ryhtymään; mutta miten saattaisi hän tarmolla pakottaa pientä vaimoa, joka ei mielinyt tulla hänen rukoilevimmistakaan kehoituksistaan? Kovin haluttomasti hän noppi marjoja ja lennähytti ilmaan utelevan huudon: "tship!" Mielessä rahtunen toivoa hän kohosi yhtenään urkuparvelleen ja lähetti ulos määräyksen, joka vivahti paljon enemmän anomukseen: "Tuu liki! Tuu liki!" ja sitten hän kumartui eteenpäin ja kuunteli tarkkaavasti joen sorinaa, jottei sieppaamatta jäisi vienoinkaan vastaus: "tshuk!", jonka se kantaisi luo.

Hän saattoi kuulla karpin puhkuvan, kun se kieriskeli rantamalla. Iso hauki huiski ympärilleen, murkinoidessaan pikku kaloilla. Sumakkia vastapäätä musta kuha rohkeasti ponnahtaen koppasi ennen veteen läiskähtämistä suuhunsa jokaisen kovaonnisen, hunajataakkaisen hyönteisen, joka putosi alas herkuttelemasta valkoteräisen villin omenapuun makeilla kukkasilla. Hän tajusi punaisen oravan terävä-äänisen narskutuksen ja nautakarjan märehtimisen, kun se laiskasti jauhaa pureskeli palasiaan pajujen keskellä. Ja hänen jännitettyyn korvaansa raikui kuin rummun pärrytys tikan koputus kuolleeseen sykomooriin, hieman hänen yläpuolellansa.

Kardinaali vihasi tikkaa pahemmin kuin inhosi kyyhkystä. Sehän oli vain hullun makeileva, mutta tikka oikea siniparta. Kardinaalia ihan himoitti kiskoa sulat sen selästä, kunnes se olisi yhtä punainen kuin sen pää, sillä tikka oli suorinut asunsa mitä hienoimpaan kuosiin ja käynyt kosiskeluun suloisin sävelin ja hivelevän hellästi. Imelä kuin kyyhkysen oli ollut hänen mairittelunsa, ja yksinäinen kardinaali oli kärsinyt vieläkin katkerampaa tuskaa, kun hänen täytyi olla toisen onnen todistajana; mutta tuskin oli hänen pullea, lempeä vaimonsa suostunut hänen hyväilyihinsä ja hyväksynyt sykomoorin asuinsijaksi, kun tikka kääntyi häntä vastaan, nokki julmasti ja tempasi töyhdön höyheniä hänen rinnastaan. Sellaista tyrannimaista menettelyä ei voinut puolustaa vähimmälläkään tavalla; ja sen näkeminen raivostutti kardinaalia äärettömästi. Hän odotti varmasti näkevänsä tikkarouvan eroavan miehestään ja kaikkoavan uudesta kodistaan, ja mitä vakavimmin toivoi hänen niin tekevän, mutta eipä tämä sitä tehnytkään, painoi vain lauhkeana höyhenensä kokoon, riensi työhön hoppuisasti ja koetti kaikin tavoin ehättää edelle ja torjua puolisonsa tyytymättömyyttä. Tämä kohtelu teki miehen vieläkin väkivaltaisemmaksi, ja nyt väistyi tikka-rouva joka kerta joutuessaan miehensä ulottuviin. Se sai kardinaalin niin kostonhimoiseksi, että hänen ihan teki mieli nousta ylös ja takoa sykomooriin tikan päätä, kunnes saisi hänet oppimaan, kuinka kohdella puolisoansa säädyllisesti.

Joki oli aivan tulvillaan leivosten laulua, ja tänä aamuna helähtivät kuhankeittäjäin ensimäiset kultaiset sävelet. He olivat saapuneet päivän hämärtäessä ja iloitsivat ylettömästi kotiintulosta, sillä he puikahtelivat rannalta rannalle ja lauloivat hurmaavasti. Ei tuntunut olevan loppua ollenkaan jokea alas tulvehtivilla linnunsävelillä, eikä sittenkään kuulunut alkuakaan siitä yhdestä äänestä, jota kardinaali odotti palavasti ikävöiden.

Kuhankeittäjän laulu oli niin innostavaa, että se houkutteli kardinaalin vieläkin yrittämään; istuen oksalla, kumottaen siinä tulipunaisena ja mustana huhtikuun pilvitaustaa vasten, hän koetteli ääntänsä ja päässeenä sävelistään varmaksi rukoillen kutsui: "Tuu liki! Tuu liki!"

Juuri silloin hän näkikin hänet! Hempeänä hän liiteli lähellä maanpintaa, pehmeänä kuin untuva tuulessa, punerva kajastus leijaillen hänen höyhenpuvullaan, nokka korallinkarvaisena, jalatkin ruusunvärisinä -- mitä arin, säikkyvin pikkuinen olento maailmassa. Hänen kirkkaat silmänsä vilkkuivat pelosta, ja siellä alhaalla sananjalkojen, vuokkojen ja viime vuoden kuivien lehtien seassa hän huojutti kiiltävää töyhtöpäätänsä ja tuijotti häneen säikähtyneen kummastelevana.

Tätä kardinaali oli odottanut ja toivonut ja suunnitellut jo päiväkausia. Hän oli useastikin mielessään kuvaillut kaikki tilanteen yksityiskohdat, eikä hän sittenkään ollut valmistunut tapahtuman varalle, kun se äkkiä hänelle sattui. Hän oli arvellut työntävänsä pois monenkin tarjoutuvan anojan, ennenkuin valitsisi yhden hänelle kauneudessa vertoja vetävän; mutta nähdessään tämän aran pikku olennon, joka hiipi eteenpäin aivan maanpinnan lähellä ja varkain vilkuili häneen, kardinaali tunsi itsensä perin vähäiseksi linnuksi, eikä hän totta tosiaan koskaan ollut itseänsä tuntenut pieneksi. Musertava mahdollisuus, että jossakin saattoi olla kardinaali häntä kookkaampi, loistavampi ja ennen kaikkea etevämpi: laulaja, riipaisi häntä pahasti, ja kaikista pahinta: hänen äänensä petti äkkiä.

Puolittain kukkain kätkössä neito näytti niin pieneltä, niin ujolta, niin ihastuttavan suloiselta. Kerran pari kardinaali äänsi varovasti "tship" vahvistaakseen itseään ja selvittääkseen kurkkuaan, sillä aivan oudolla tavalla se oli käynyt kuivaksi ja käreäksi; sitten hän hellästi yritti uudelleen. "Tuu liki! Tuu liki!" aneli kardinaali. Hän unohti kaiken arvokkuutensa. Hän tiesi äänensä vapisevan kiihkosta, tiesi sen käheäksi pelosta. Hän pelkäsi yrittää lähestyä häntä, mutta hän kumartui hänen puoleensa pyytäen ja rukoillen. Hän tivasi ja tiukkasi eikä rahtuakaan piitannut siitä että niin teki. Äkkiä tuntui hänestä kunnia-asialta miellyttää häntä ja voittaa hänet. Hän keikkui oksalla. Hän astahteli sivulle, hypähteli ja pyörähteli soreasti. Hän kuherteli ja leperteli ja koetti saada kaikki etunsa näkyviin. Ei hänelle lainkaan pälkähtänyt päähän, että kyyhkynen tai tikka saattaisi huomata hänet, eikä hän olisi hiventäkään välittänyt, vaikka olisivat sen tehneetkin; ja mitä muihin kardinaaleihin tulee, olisi hän hyökännyt vaikka Limberlostin ja Rainbow Bottomin yhtyneitä voimia vastaan.

Hän lauloi laulamistaan. Kaikki suuressa punaisessa, värisevässä ruumiissaan sykähtelevät myrskyiset intohimot hän oli vuodattanut näihin säveliin; mutta neito vain käänteli päätänsä puolelle ja toiselle, kurkisteli häneen ja näytti olevan kyllin säikähtynyt paetakseen henkäystäkin eikä vastannut edes heikointakaan rohkaisevaa kutsua: "tshuk!"

Kardinaali levähti hetkisen, ennenkuin yritti uudelleen. Se vahvisti häntä ja hän pystyi paremmin hillitsemään itseään. Hän saattoi panna merkille, että hänen äänensä oli kirkastumassa ja käymässä pehmeämmäksi. Hänen asemansa oli korjaantumassa. Ehkä oli neito huvitettu. Olihan siinäkin hiukan rohkaisua, että hän oli vielä paikallaan. Kardinaali tunsi hetkensä tulleen.

"Tuu liki! Tuu liki!" Hän oli nyt innoissaan. Varmastikaan ei yksikään kardinaali voinut laulaa täyteläisemmin, raikkaammin, suloisemmin sävelin. Hän alotti aivan alkusen alusta ja taritsi kokonaisen seikkailukertomuksen, jota hän väritti kaikkinaisilla hurjilla, rajuilla, mukaansa tempaavilla sävelillä mitä keksiä taisi. Sitä seuraamaan hän pani kevään iloa ja runsautta läikehtivän laulun, sävelin niin kevein ja ilmavin kuin tuulen henkäisy, ja heiluvin ruumiin hän löi tahtia rytmillisille säveljaksoilleen. Sitten hän laikahti laulamaan rakkaudesta ja kertoi kerrottavansa hellästi, rukoilevasti, intohimoisesti, tavalla, johon vain kosiskeleva lintu kykenee. Nyt hän viritti hurmaantuneen ylistyksen, laulun, joka värisi pelkoa ja hänen rintaansa raastavaa tuskaa. Hän oli melkein päässyt sävelvarastonsa loppuun, ja sittenkin neito näytti pikemmin mielivän lähteä pakoon kuin tulla hänen luoksensa. Hän pelkäsi ottaa edes pienintä pelokasta hypähdystäkään hänen puoleensa.

Epätoivon puuskauksessa kardinaali puhkesi nyt intohimoisimpaan lauluunsa. Hän suoristausi koko mittaansa, taivutti itseään häneen päin ja levitetyin, vavahtelevin siivin, töyhtö korkeimmillaan, vaappuen puolelta toiselle palavassa jännityksessään vuodatti täydellisen ryöpyn väriseviä säveliä. Hänen kardinaaliruumiinsa liiteli haltioituneitten sävelten vyöryvällä virralla, kunnes hän näytti aineellistuneen musiikin liekehtivältä, tykkivältä ilmestykseltä siinä anoessaan, mielistellessään, vaatiessaan ja rukoillessaan. Lopen uupuneena hän nosti päänsä nakatakseen ilmoille viimeisen sävelen mihin vielä pystyi ja silmäsi voipuneena alas nähdäkseen, oliko neito tulossa, mutta saikin silmiinsä ainoastaan etäisyydessä kuultavan himmeän harmaan viivan. Hän oli arvellut niin täydellisesti taivuttavansa lempimänsä pikku neidon, että tämä tulisi hänen luoksensa, ja oli jo puolen päivää kiivaasti ajanut häntä takaa, ennenkuin huomasi niin tehneensä.

Ei yksikään kardinaali ollut milloinkaan saanut kestää niin ankaraa metsästystä kuin mihin pienokainen houkutteli hänet seuraavina päivinä. Pelosta ja arkuudesta hän oli viettänyt suurimman osan elämästänsä viidakoissa. Kardinaali taas oli avointen kenttien ja puunlatvojen lintu. Hän kiikkui kernaasti tuulen mukana ja nuolen lailla kiiti halki ilman äkillisin hyökkäyksin. Tämä pujottelu ja puikkelehtiminen puunrunkojen lomitse, lehtien seassa ja halki takkuisten tiheikköjen uuvutti ja kiusasi ja ärsytti häntä enemmän kuin sadan peninkulman reilu lento. Toisinaan hän ajoi neidon lymypaikastaan, ja silloin tämä hurjasti pyöri ylös kukkuloita ja alas laaksoihin etsien toista viidakkoa; mutta mihin hän kulkikin, oli kardinaali vain henkäystä jälempänä, ja jokaiselta matkatulta peninkulmalta hänen intohimonsa vain kasvoi.

Ei ollut aikaa syödä, kylpeä tai laulaa; vain peninkulma toisensa jälkeen väsymätöntä takaa-ajoa. Näytti siltä, ettei tuo pikku olento voinutkaan pysähtyä, vaikkapa olisi tahtonutkin, ja mitä kardinaaliin tulee, täytyi hänen jatkaa tätä takaa-ajoa viimeiseen hengenvetoonsa asti. Oli sula ihme, että tuo säikähtynyt lintu poloinen saattoi pysyä toisen edellä. Hän sai ilmeisesti kärsiä tästä palavasta kosinnasta. Kaksi pyrstösulkaa oli mennyt ja yksi taittunut siipikynä lepatti pahasti. Kerran hän oli lentänyt liian matalalle iskien päänsä aidansäleeseen, niin että ilmestyi pisara verta ja hän surkeasti parkaisi. Moniaan kerran oli kardinaali saanut ahdistetuksi hänet johonkin soppeen ja koettanut pitää kiinni höyhentukusta ja väkisin pakoittaa häntä kuulemaan järkeä, mutta hänpä vain kiskaisi itsensä pois hänen käsistään ja livahti lentoon lopen piestynä ja jättäen kardinaalin siihen puolikuolleena kaipauksesta ja tunnontuskista.

Mutta miten hämmentynyt hän olikin ja mihin hän lensikin päättömässä paossaan, sen ainoan asian hän kuitenkin aina muisti, ettei johtanut kardinaalia sen kiukkuisen suuttumuksen suuhun, joka odotti häntä Rainbow Bottomissa. Läähättäen, pelosta vavisten, kaivaten hyvin kätkeviä lymypaikkoja, riutuneena ja puolisokeana kolhauksista, joita lentäessään halki vieraitten seutujen oli saanut, ampui uupunut lintu tietänsä umpimähkään; mutta hän olisi ennemmin antanut repiä itsensä kappaleiksi, kuin olisi ohjannut komean takaa-ajajansa hänen vihamiestensä kitaan.

Pieni untuvainen olento riepu! Hän oli lentänyt pakoon kaikenlaisia vaaroja koko elämänsä. Ei hän saattanut tajuta, että lempi ja suoja oli tullut tässä loistavassa asussa, ja hän vain pakenemistaan pakeni.

Kerran oli kardinaali, kiihkosta ja rakkaudesta palavana, jättäytynyt jälelle, jotta neito saisi levähtää, ja ennenkuin hän oli älynnytkään, että joku muu lintu oli lähistössä, oli eräs iso häpeämätön julkea sukulainen, Limberlostista käsin kaarrellen, yhtynyt kilpailuun ja ajoi häntä nyt takaa niin kiivaasti, että tämä äärimmilleen kauhistuneena ja parahtaen pyörähti ympäri ja kiiti takaisin kardinaalin tykö turvaa etsien. Kun raivonpuuskaan, joka valtasi hänet kilpailijan nähdessään, yhtyi havainto, että ajettu hädässään turvautui häneen, täytti kardinaalin sellainen suuttumuksen kuohu, että hän näytti kasvaneen kahteen mittaansa. Kuin koston loimuva kekäle hän säntäsi Limberlostin nousukasta vastaan niin että tämä paiskautui maahan kierien kuin sotkuinen höyhenkimppu. Hän hyökkäsi nokallaan ja kynsillään ja siten aivan suunnattomasti runneltuaan kilpailijaansa, niin että tämä hyppäili pois vapisevana, pörhöiset höyhenet oman verensä tahrimina, kardinaali muisti omaa pientä armastansa ja kiirehti takaisin, varmasti toivoen palkintoa.

Mutta tämäpä oli niin oivassa piilossa, että vaikka kardinaali haki, kutsui, rukoili, ei hän löytänyt hänestä jälkeäkään enää koko sinä päivänä. Kardinaali kävi melkein mielettömäksi; ja hänen hellästi anovat huutelunsa olisivat liikuttaneet jokaista muuta paitsi kauhun lyömää lintua. Ei hän edes tiennyt, mihin suuntaan ajaa häntä takaa. Yö lankesi maille ja tapasi hänet kuumeisena rakkaudesta ja pelosta, mutta toi mukanaan lepoa ja mielenmalttia. Neito ei ollut voinut mennä kovin pitkälle. Siihen hän oli liian voipunut. Kardinaalipa ei kuuluttaisi olopaikkaansa. Pianhankin toinen tulisi kärsimään liiallisesti ruuan ja juoman puutteesta.

Kardinaali kätkeytyi salaviin aivan lähelle sitä paikkaa, missä oli armaansa kadottanut, ja odotti niin kärsivällisesti kuin taisi; ja olihan se viisas suunnitelma. Heti päivän valjettua kadonnut hiipi pelosta vapisevana joen rantaan juomaan. Oli melkein raakaa julmuutta, mutta hänen pelkonsa oli voitettava tavalla tai toisella, ja riemusta kirkaisten kardinaali sujahutti itsensä hänen vierelleen. Neito loi häneen tyrmistyneen katseen ja livahti tiehensä. Takaa-ajo alkoi uudelleen ja jatkui, kunnes pakenija oli ilmeisesti nääntymässä.

Ei ollut tilaa kilpailijalle sinä aamuna. Kardinaali lenteli hänen rinnallaan, hyväili häntä, yrittipä suudellakin, milloin vain pieninkin mahdollisuus tuntui tarjoutuvan. Toinen oli miltei kuollakseen väsynyt, hänen lentonsa oli horjahtelevaa ja käymässä yhä lyhyemmäksi. Kardinaali teki kaiken voitavansa. Jos toinen pysähtyi henkäisemään, painui hän niin lähelle kuin suinkin tohti ja rukoili surkeasti: "Tuu liki! Tuu liki!"

Kun neito lähti lentoon, niin kardinaali niin taitavasti ehkäisi hänen kulkunsa, että hän useammastikin sai turvapaikkansa sumakkipensaasta, älyämättä missä olikaan. Kun takaa-ajettu siis teki näin, niin hän asettui oksalle niin lähelle kuin rohkeni, ja kummankin huoatessa hän viserteli hänen korvaansa vienon, pienen kuiskivan lemmenlaulun, syvällä kurkussa, ja joka sävelellä hiljalleen siirsihe lähemmäksi. Neito käänsi päänsä pois, ja vaikka hän läähätti suu ammollaan ja vallan vapisi pelosta, niin kardinaali tiesi, ettei tohtisi mennä lähemmä, sillä silloin tuo vauhko pikku olento pyrähtäisi tiehensä. Kun hän seuraavan kerran turvautui siipiinsä, pysyttelihe kardinaali niin tiukasti hänen jälissään, että hän äkisti käännähti ja hengästyneenä pakeni sumakkiin. Tämän tapahduttua niin useasti, että hän tuntui käsittävän sumakkipensaan turvapaikakseen, istahti kardinaali syrjemmälle ja vuodatti kaiken keuhkoissa jälelläolevan ilman riemahtavan ilolaulun vihellykseen, sillä nyt hän alkoi tajuta miten menetellä. Hän ryöpsähti ylös ilmaan ja tehden pyörähdyksen, joka olisi ollut kunniaksi kärpässiepolle, koppasi lennosta karjapaarman.

Hellästi kuiskien: "tship!" hän verkalleen ja varovasti toi sitä oksalta oksalle yhä lähemmäksi. Koska oli itse nälästä menehtymässä, hän käsitti että toisen täytyi olla miltei nääntymäisillään. Pitäen saalista niin, että neito voi sen nähdä, hän hyppeli eteenpäin toimekkaasti, mutta varovasti, paarma nokassa ja sydän kurkussa. Hän venytti kaulaansa ja jalkojaan niin pitkälle kuin taisi kurottaessaan paarmaa hänelle. Välipä sillä, että hän sieppasi sen nykäisten suuhunsa ja lentää tuijasi neljännespeninkulman sitä syömään. Hän oli ottanut ruokaa häneltä. Olihan siinäkin aluksi. Varovaisesti hän ajeli häntä jälleen sumakkipuulle päin ja väsymättömän kärsivällisesti piti häntä siellä koko jälellä olevan päivän. Hän kantoi hänelle jokaisen valikoidun oivallisen palasen minkä löytää taisi sumakkipensaan välittömästä läheisyydestä, ja tuolloin tällöin toinen ottikin palan hänen suustaan, vaikka hän enimmäksensä oli pakotettu jättämään sen oksalle hänen viereensä. Iltahämärissä hän yhä uudelleen yritti puikahtaa viidakkoon, mutta äärettömän kärsivällisesti ja hellästi ja taitavasti kardinaali johti hänet takaisin sumakkipensaaseen, kunnes toinen heitti yritykset ja naapuruudessa luikertavan villin viiniköynnöksen suojassa istui kardinaalin omalle valitsemalle levähdyspaikalle, pisti uupuneen päänsä siiven alle ja kävi nukkumaan. Hänen vaivuttuaan sikeään uneen kardinaali siirsihe niin lähelle kuin tohti ja toinen silmä luotuna armaaseen sydänkäpyseen ja toinen vaanien, uhkaisiko mahdollisesti mistään vaara, vietti yön valvoen ja vartioiden.

Hän oli melkein loppuun kulunut; mutta tämä oli kuitenkin joka tapauksessa äärettömän paljon parempaa kuin edellinen yö, sillä nyt hän ei ainoastaan tiennyt, missä etsitty oli, vaan myös, että hän oli nukkumassa hänen omalla lempipaikallaan. Hänestä neito oli täydellisen kaunis. Totta kyllä hän oli pörröinen, mutta saattoihan hän siistiä itsensä. Jokunen sulkakin oli mennyttä, mutta ne kasvaisivat pian. Hän oli kuin sydäntä hivelevä kuva, jota kardinaali ahmi lemmensairain silmin, milloin vain harhaileva kuunsäde eksyi viiniköynnöksen lehtien reunalle.

Hellän intohimon aallot silloin tällöin puistattivat häntä. Vienon vienona kuherteluna kuului puolen yötä hänen kurkustaan kutsu: "Tuu liki! Tuu liki!"

Kun punarinta-satakielet seuraavana aamuna ilmaisivat päivän tuloa kimaltelevan virran äyräällä, heräsi kardinaalin vieruskumppani hätkähtäen; mutta ennenkuin hän ennätti päättää mihin suuntaan paeta, hän keksi soman mehevän toukan asetettuna vierelleen oksalle aivan lähettyvilleen ja vallan järkevästi jäi paikalleen murkinoimaan. Sitten kardinaali lensi alas joelle kylpemään. Hän tekaisi siitä niin ihastuttavan kirmailun ja veden läiskinä soi niin virkistävältä voipuneen ja ryvettyneen linnun korvissa, että hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan läksi muutaman kerran hänkin tuikkaamaan itsensä veteen. Kun hän nyt oli märkä, ei hän voinut lentää hyvin, ja kardinaali käytti tilaisuutta nyhtääkseen hänen katkenneita sulkakyniään, auttaakseen häntä puvun siistimisessä ja antaakseen jonkun ylimääräisen hyväilyn. Hän opasti hänet lempipaikalleen auringonkylpyä ottamaan ja seurasi talonpojan auraa viljapellolla, kunnes löysi ison makean kuoriaisen. Hän nokkaisi pois pään, kuori siltä jäykät siipikilvet ja soreasti ojensi sen hänelle. Hän oli niin ihastunut, kun toinen otti sen hänen noukastaan ja jäi sumakkipuuhun sitä syömään, että asettui läheiseen orjantappurapensaaseen, jossa villin elämänlangan valkeat lumikukkaset muodostivat viehättävän taustan hänen tulipunaiselle takilleen. Hän lauloi vanhan rukoilevan laulunsa niin kuin ei milloinkaan ennen, sillä nyt hänellä oli toivon häive sydämessänsä rinnan pelon kanssa.

Hän lauloi laulamistaan, pyöristäen, täydentäen, paisuttaen jokaista säveltä, kumartuen hänen puoleensa houkuttelevan hellästi, välähytellen loistavaa kauneuttansa hänen silmissään, siinä kieppuessaan ja kiikkuessaan, siten tavoitellen hänen hyväksymistään; ja kaikki mitä hän oli kärsinyt ja kaikki mitä oli toivonut, se kuului hänen laulussaan. Juuri kun hänen sydämensä oli pakahtua, kuuli hänen jännitetty korvansa heikoimman, pelokkaimman kutsun minkä rakastava milloinkaan on antanut. Ainoastaan yksi nöyrästi anova, vieno "tshuk!" sumakkipuulta. Hänen laulunsa vaihtui lähes tukahuttavaan hurmauksen puuskaan. Varovasti hän hyppäsi oksalta oksalle häntä kohti. Hellästi ja hiljaa äännähdellen hän hitaasti hipui lähemmäksi, lähemmäksi, ja ihme yli ihmeitten! voipuvin silmin ja värisevin siivin toinen kurotti hänelle noukkaansa suudelmaan.

Päivällisellä sinä päivänä sanoi talonpoika vaimolleen:

"Maija, jos tahdot kuulla kauneinta laulua ja nähdä klookeinta mitä koskaan olet nähnyt, niin lähdeppä alas linja-aitaa katsomaan tuon punavarpusen hullutteluja, jota me tässä ollaan kuultu."

"Enpähän tiedä, että punavarpuset ovat niin harvassa, että minun yhtään tekisi mieli kahlata hyhmässä puoli peninkulmaa tuota nähdäkseni", vastasi Maija.