Part 3

"Kuuleppa tuota, Maija! Kuulehan varsin tuota! Vannonpa, että jos ei tuo lintu herkeä povaamasta sadeilmaa, niin pelottaapa niin, etten tohdi kylvää viljaani ennen kesäkuuta. Niitä on moniaita lintuja niinkuin peltoraukat ja peltopyyt, jotka voivat haastaa asiat hyvin kohdalleen, mutta en ole koskaan kuullut lintua, joka osaa lausua sanoja selvään ja kirkkaasti niinkuin tuo mokoma. Näyttää tulevan joen uomasta. Taidanpa tässä kulkea alas sitä tietä nähdäkseni, onko alankopelto jo valmis kynnettäväksi."

"So, so, Abram Johnson", sanoi hänen vaimonsa, "jos sinä, jota pidetään muka kunnon miehenä, tahdot rämpiä sohjossa ja sateessa puoli peninkulmaa nähdäksesi linnun, niin sano se suoraan, mutta älä Herran nimessä puhu nyt kyntämisestä, sillä siihenhän se, niinkuin totta tosiaan tiedät, ei valmistu viikkoonkaan vielä. Katsomatta tiedät!"

Abram irvisti vähän tyhmänsekaisesti. "No sanonpa syytä sitten linnuksi, jos niin tahdot, Maija. Olen kuunnellut sitä tallista koko päivän, ja sen sävelissä on jotain luonnollista elikkä inhimillistä, mikä sen minun nähdäkseni erottaa kaikista linnuista mitä milloinkaan olen kuullut. Olenpa oikein utelias näkemään sen. Kun minä tallista käsin kuulin sen laulavan, tuntui minusta, että se oli melkein justiin kuin joku ihminen."

"Älä höpsi!" huudahti Maija. "Laulaneeko tuo hiventäkään paremmin kuin mikä muu lintu tahansa. Onpahan vain vanha Wabash kertailemassa kaiut. Lintu joen partaalla kuuluu aina kaksi vertaa niin kauniilta kuin yksi vuorilla. Sen sain tietää jo neljäkymmentä vuotta takaperin. Ja eiköpä tuo lie jo mennyt, kun sinä sinne pääset."

Abramin avatessa ovea raikahutti punainen profeetta ennustuksensa: "Vesi vie! Vesi vie!"

Mies meni ulos, hiljaa painaen oven kiinni, ja vähääkään välittämättä viljapellosta astui suoraa tietä laulajaa kohti.

"Enpä tiedä, onko tämä niin vallan parasta vihlomisille ja romatismeille", mutisi hän kääntäen ylös kaulusta ja vetäen alemmas vanhaa hattua, suojatakseen kasvojansa roiskahtavilta vesitipoilta. "Eihän minun nyt oikeastaan sopisi mennä; mutta onhan lupa sanoa, että minä yhtä mielelläni kuolisin kuin olisin vastaamatta, milloin minua _kutsutaan_ tuonne alas joen partaalle."

"Vesi vie! Vesi vie!" kaikui kardinaalin ennustus.

"Kiitos, poikaseni! Hauska kuulla sinua! Enhän juuri tarvitsisi koko ilmotusta, mutta sainpa siitä suunnan paremmin tietooni. Voin osilleen merkata pensaasi, ja iltakin on kulunut aika pitkälle ja mahtaa olla melko lähellä maatapanon aikasi. Näillä paikkein pitäisi sun jossain olla. Olisitpa potra poika, jos nyt asettuisit suoraan tuohon istumaan tai sanoisit missä olet. No, ja missä olet, häh?"

Abram kurkisteli ja vilkuili pitkin aidan sivua, pilkisteli pensaisiin ja etsiskeli lintua. Äkkiä suhahtivat siivet ja tulipunainen viiva leimahti ilmassa.

"Taisinpa säikähyttää sinut naapuripitäjään saakka", mutisi hän.

Mutta pikemminpä mies oli säikähtynyt kuin lintu pelästynyt, sillä kardinaali tulla pyrähti suoraan häntä kohti, aivan muutaman askelen päähän, ja sitten se pensaassa heiluen liritti ja luritti, tirkisteli ja kurkisteli, vihelteli katkonaisia säveliä ja ilmaisi erinomaista ihastusta nähdessään valkohapsisen vanhan miehen. Abram katsoa tuijotti kummissaan.

"Siunatkoon!" lausahti hän. "Iso kuin mustarastas, punainen kuin hehkuva hiili, ja tulee suoraan päin miestä. Sinä olet jonkun holhokki, se sinä varmasti olet. Mutta ei, et ole sitäkään. Tyystinpä menettää luontonsa jokaikinen lintu kököttäessään ohuella puikolla pienessä teräslankaisessa mökissä, ja aina ovat niiden sulat rytistyneet. Mutta sinuapa ei ole nähty häkin sisällä, sillä sinulla on jokaikinen sulka paikallaan. Olethan sinä koreampi kuin punaisin silkkivaate. Ja tuon heiskunnan ja pyörinnän ja mahtavan astunnan olet sinä saanut itsensä Luojan suurissa metsissä, oppinut ajamaan tuulessa ja ammahtamaan yli vetten. Häkki ei kyllä koskaan ole kiusannut sinua. Mutta jonkun holhokki sinä sittenkin ihan varmaan olet. Ja minä näytän siltä mieheltä ja sinä koetat selittää sitä minulle, hiis vie!"

Kumartuneena Abramiin päin kardinaali käänteli päätään puoleen ja toiseen, kurkisteli ja viserteli ja odotti vastausta -- "tship, tship", -- pieneltä kultakiharaiselta tyttöseltä, mutta sitäpä ei mies millään keinoin saattanut tietää.

"No se on sitten yhtä varmaa kuin köyhän kuolema", sanoi hän. "Sinä luulet tuntevasi minut ja yrität kertoa minulle jotakin. Toivoisinpa tottastenkin tietäväni mitä haluat. Aiotko sanoa minulle 'hyvää päivää?' Hyvä, enpä usko kenenkään olevan kohteliaampi minua, mikäli tiedän."

Abram nosti vanhaa hattukuluaan, ja sadepisarat välkkyivät hänen valkeissa hiuksissaan. Hän ojensi selkäänsä ja seisoi hyvin suorana.

"Hyvää päivää, herra Punapeippo. Mitäs kuuluu tänä iltana? Enpä justiin muista milloinkaan nähneeni teitä ennen, mutta vasta kun kohdataan, niin kyllä tunnen hyvin. Milloinka saavuitte? Tulitte kai ylimääräisellä pikajunalla halki yön? No hyvä, ette koskaan ole ollut tervetulleempi mihinkään paikkaan elämässänne. -- Antaisin aimo summan rahaa tällä samaisella hetkellä, jos tahtoisit sanoa tulleesi asettumaan tälle joenrinteelle. Mitäs pidät siitä? Minun mielestäni se on justiin niin lähellä paratiisia kuin osua saattaa maan päällä.

"Vanha Wabash on oikea punoja käännellessään ja kiemurrellessaan ja puolen matkaa sillä on kalkkikivipohja ja vesi on yhtä kaunista ja kirkasta kuin Maijan lähteessä. Ja kuulesta, mitä koreuteen tulee, herra Punapeippo, niin saat viedä koko roskan, ellei se ole kaikki aivan yhtä pyntättyä kuin naisväen keväthattu. Katsohan vain, kuinka ruoho ryömii suoraan alas niin että painuu veteen asti Oletko milloinkaan nähnyt noin korurimsuisia pajuja? Ja kunhan hiukan vuotat, niin kukkiva katinjuusto, jota kasvaa pitkin tätä välkehtivää jokivartta, on yhtä kaunis kuin puutarharuusut. Maija sanoo, että niistä tulisi kauniimmat kuin hänen omansa, jos olisivat kerratut: mutta hyvä jumala, herra Punapeippo, ovathan ne toki. Katsohan niitä vain ensin rinteellä ja sitten taas vedessä. Ja onhan meillä vähän tuonnempana tihiänään melooneja, orjantappuroita ja villiä viiniköynnöksiä ja metsäomenia ja punaisia ja mustia orapihlajia ja kuusamia ja sumakkeja ja benzoepuita ja isoja puita. Herra armahtakoon, herra Punapeippo, nämä sykomoorit ja vaahterat ja tulpaanipuut ja saarnit ja jalavat ovat niin mokoman kauniit tässä pitkin vanhan Wabashin rantoja, että nehän pannaan runokirjoihin ja niistä tehdään viisuja. Mitäs siitä ajattelet? Justiin siinä vähän matkaa takanasi seisoo viiteen haaraan jakautunut sykomoori, ja jokainen niistä viidestä on mahtavan komea puu, jonka latva pilviä hipoo ja juuret kaivautuvat vanhan joen alle; ja hiemaista ylempänä on vaahtera, jossa on kahdeksan isoa puuta yhdessä. Melkein kaikkea, mitä nimittää taitaa, voit löytää tämän vanhan Wabashin varrella, jos vain tiedät, mistä mitäkin tavoittaa.

"Niitä on perin vähän valkoisia miehiä, jotka perustavat sellaisesta, mutta intiaanien oli tapa tietää. He tulivat meloen alas kanooteillaan kalastelemaan ja pitivät leiriä justiin näitten puitten alla ja äitimuori oli ylen kiukkuinen niitten vanhoille naisille. Uutisasukkaita ei ollut niin tihiässä silloin ja piti olla tuhottoman tarkka, ettei suututtanut niitä, jotta toivat tarjolle marjavasujaan. Metsät täynnä marjoja! Niitä sai saavittain vain poimimisen vaivalla, emmekä me olleet vielä ruvenneet paljonkaan viljelemään vehnää ja se täytyi hevosselässä kuljettaa yli Ohioon jauhatettavaksi. Se käväisy vei isältä aikaa viisi päivää; ja sitten piti noiden kirottujen vanhojen intiaaniakkain tulla ja äidin täytyi antaa niille isot valkeat vehnäkakkunsa. Siitäpä hän sitten justiin tuli niin armottoman vihaiseksi. Hänen oli tapa nousta ylös yöllä, laittaa hiivansa ja leipoa ja antaa uunin jäähtyä ja kätkeä leipä ulos vehnälaariin ja ajaa sen haju ulos huoneesta hyvissä ajoin aamulla, niin että hän saattoi sanoa, että koko mökissä ei ollut ainoata kyrsääkään. Joo, jos sinä haet hyvää nokittavaa, niin marjoja on vaikka koko luomakunnalle pitkin tätä jokea; ja odotappa vain muutama päivä, kunnes huhtikuun muori on nakannut alas kuuronsa ja minä kyntänyt tuon viljapellon!"

Abram asetti jalan aidan kolmannelle poikkipuulle ja nojasi kyynäspäätä ylimpään. Kardinaali sirkutti suloisesti ja hyppeli ja kumarteli yhä lähemmä.

"Enpä ollut häävin luullut koko talveen, että enää ryhtyisin tähän peltoon. Olen kääntänyt sen nyt joka kevät neljänkymmenen vuoden aikana. Ostin sen ollessani nuori poika, justiin mennyt yhteen Maijan kanssa. Otin aika velkataakan siihen; mutta olin aina pitänyt näistä rintapelloista eikä minun osuuteni tätä vanhaa Wabashia ole ollut kaupan elikkä myytävänä kertaakaan näinä menneinä neljänäkymmenenä vuotena. Olen tarrautunut siihen kiinni ahnaasti kuin kuolema, sillä siitä minä olen aivan varma, että se on sula paratiisi. Ensi kerran kun kynnin tätä peltoa, herra Punapeippo, minä vain kajosin pintapaikkoihin. Olin justiin nainut Maijan enkä koskenut maahan liika usein koko sinä kesänä. Olen kyntänyt sen joka vuosi siitä pitäen, mutta olenpa ajatellut koko tämän talvea, kun romatismi repi toimessaan, että antaisin sen olla tänä keväänä ja tekisin siitä niityn; mutta enpä tiedä. Kerta vauhtiin päästyäni luulen, että saattaisin suoriutua vallan mainiosti enkä tuntisi sitä niin pahasti, jos sinä jäisit rohkaisemaan minua hiukan ja ennustamaan ilmoja. On vietävän vastenmielistä tunnustaa, että olen raihnautunut, ja jos sinä sanot, että on kestäminen, niin luulenpa koettavani. Pelkkä näkemisesi lämmittää vanhaa sydäntäni kerrassaan, ja jokainen hyppy, minkä teet, panee minutkin melkeinpä loikkaamaan.

"Mitä ihmettä sinä kurkistelet? Veikkonen! Luulenpa että muruja! Joku on sinua ruokkinut. Ja sinä tahdot että minä pitkittäisin samaa työtä? No minutpa keksit aivan parhaiksi, herra Punapeippo. Ruokkiako sinua? Paatpa vetoa, että minä kyllä olen halukas. Ei sinun tarvitse edes etsiä toukkia, jollet tahdo. Eiköhän vain ole niin, että sinä olet aika nälkäinen nyt justiin, kun tuo noukkiminenkin on niin hankalata näinä varhaisina kevätpäivinä. Varjele pahasta! Toivonpa, ettet tunne tulleesi liika varhain. Minä tuon sinulle kaikkea niin mieluisata kuin Punapeippo milloinkaan on toivonut varhain huomisaamuna, jos vain lupaat pysähtyä tänne ja heiskuttaa tulisoihtuharjaasi pitkin minun jokirinnettäni tänä kesänä. Nyt ei ole muruistakaan mukanani. Äläs, onpa sittenkin. Tässähän on kourallinen maissia, jotka otin Jaavan kukkoa varten, mutta siitä viis! Onhan se lihava kuin porsas nyt. Jyvät ovat isonpuoleiset ja kovat sinulle. Mutta minähän saatan niitä särkeä sinulle hiukan."

Abram aukaisi ison saranaveitsensä, ripotteli rivin jyväsiä ylimmälle poikkipuulle ja sahasi ja särki ne niin hienoksi kuin suinkin; ja kun hän pääsi pienan toiseen päähän, niin kardinaali sävähyttäen huutonsa: "tship!" kiepsahti alas ja sieppasi murusen toiselta ja pyrähti takaisin pensaaseen, koetteli, hyväksyi ja sirkutti kiitoksensa.

"No jopa nyt jotakin!" sanoi Abram silmät pyöreinä. "Pystytkö sinä sellaiseen? Niin sinä siis tosiaan olet holhokkilintu? Vieläpä parasta lajia holhokkia koko maailmassa! Teet iloiseksi jokaisen, joka näkee sinut, ja on kai itsesikin mahdollista olla iloinen. Ja olenko minä ystäväsi näköinen? Hyvä, hyvä! Minä hirviän mielelläni otankin sinut hoidokikseni, jos vain sinä huolit minusta; ja mitä ruokaan tulee, niin huomisesta pitäen otan asiakseni laittaa sinulle pikku pöydän tälle samalle pienalle joka päivä. Maija kyllä sanonee, että minä olen tullut vallan hupsuksi, mutta, siksi toiseksi, jos vain kerrankin saan hänet tänne alas katsomaan sinua, niin siinäpä on hänkin satimessa, sillä oletpa sinä korein luontokappale minkä Luoja linnuksi loi, ainakin mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Katsoppa tuota töyhtöä, joka liehuu tuulessa! Paha on ketään kehua päin silmiä; mutta sen häpeän minä otan omalle osalleni ja sanon sinulle nyt suoraan ja vakavasti, että olet, kissa vieköön, korein kappale, minkä milloinkaan olen nähnyt.

"Mutta, Herra armias! Sinun ei sovi olla niin huoleton! Pitäisihän sinun tietää olevasi eipä paljoa muuta kuin maalitaulu. Mikset toki pysy vähän poissa näkyvistä? Tuolla tapaahan sinä pistät joka miehen silmään tämän joen varrella, ja sinun sievä, mielistelevä, lörpöttelevä olentosi ei pelasta yhtään ainutta höyhentäsi. Ampuvat, suoraan pienen punaisen sydämesi tuosta pienestä punaisesta kuorestasi, sen ne vainenkin tekevät. Se on heikkarin häpeällistä! Ja onhan sitä muka lakikin sinua suojelemassa. Ja nätti sakkokin sinunlaistesi tappamisesta, mutta ei näy kukaan siitä perustavan. Joka houkkio tahtoo näyttää tähtäämiskykyään,ja olethan sinä loistavin kappalemerkiksi koko jokivarrella.

"Mutta jos sinä suostut jäämään tälle paikalle, niin paha päivä sille könsikkäälle, joka sinuun kajoaa, sen minä sinulle lupaan, herra Punapeippo. Tämä maa on minun, ja jos sinä jäät tänne asumaan, olet sinäkin minun niin kauan kunnes on aika palata sen toisen vanhan äijän tykö, joka on minun näköiseni. Mahtaneeko olla yhtään kernaampi ruokkimaan sinua ja seisomaan puolestasi kuin minä?"

"Tääll'! Tääll'! Tääll'!" vihelteli kardinaali.

"Hyvä, olenpa perin iloinen, jos sanot jääväsi tänne! Arvelenpa, että kaikki käykin hyvin, ellet kohtaa jotakuta noista Limberlostin kanasista, joka houkuttelee sinut soille. Siunatkoon! Limberlostia ei voi verratakkaan jokeen, herra Punapeippo. Olet pöhlö, jos lähdet. Ka, kun lähtö tuli puheeksi, niin täytyypä lähteä itsenikin, muuten tulla hynttäsee Maija linja-aitaa pitkin lyhty kädessä; ja huomaanpa nyt, että olen vähän kosteakin, etten sano likomärkä. Mutta sinähän varoitit minua, veikkoseni, eikö totta? Hyvä, minähän sanoin Maijalle, että sinun näkemisesi olisi melkein kuin ihmisten kohtaamista, ja niinhän se on ollutkin. Koko joukon enemmän kuin uskoinkaan, ja olenpa haastellut enemmän kuin kokonaisessa vuodessa. Tuskinpa taidat ajatella, että minun muka huhutaan olevan ylen vaitelias ukko, vai mitä?"

Abram ojentausi ja kosketti hattunsa reunaa, soreaksi, puolisotilaalliseksi tervehdykseksi.

"No, hyvästi nyt, herra Punapeippo. Ei koskaan eläissäni ole minulla ollut enemmän hupia kohdatessani ketään olentoa paitsi ensi kerran Maijan nähdessäni. Ajattele nyt kyntämistä, ja jos sinä ennustelet, niin minä uskon sinua! Hyvästi; ja koetahan vähän paremmin varoa itseäsi. Tulen sinua katsomaan huomisaamuna murkinan jälkeen, oli ilma mikä tahansa."

"Vesi vie! Vesi vie!" huuteli kardinaali hänen jälkeensä miehen poistuessa.

Abram kääntyi ja juhlallisesti tervehti toisen kerran. Kardinaali hypähti ylimmälle poikkipuulle ja herkutteli makeilla viljanjyvillä, kunnes hänen kupunsa oli täysi, ja sitten hän asettui sumakin latvaan ja paneutui makuulle. Varhain seuraavana aamuna hän oli liikkeellä hienossa asussa ja täysin sävelin tervehti sumakin oksalta päivää: "Vesi vie! Vesi vie!"

Kauas jokea alas kaikui hänen äänensä, kunnes joku hänen oman heimonsa jäsen niin ilmeisesti tuntui vastaavan, että hän seurasi, tarkastaen rinteet peninkulma peninkulmalta molemmin puolin ja lopulta kuulikin oman sukunsa ääniä. Hän löysi laulajat, mutta ne olivat vain vanhoja vakaisia pariskuntia, jo kauan naimisissa olleita, ja kerrassaan kiinni rakennuspuuhissaan. Kardinaali palasi taas sumakilleen ja tunsi itsensä astetta yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Hän päätti etsiskellä vastakkaiselta taholta ja levittäen siipensä hän lähti jokea ylös. Jokivanaa seuraten hän peninkulmia pitkitti lentoaan kylmän välkkyvän veden ylitse, rinteitä reunustavain tiheikköjen välissä. Ennättäessään niille raskaille paalurakennuksille, joita myöten ihmiset olivat rakentaneet sillan joen poikki ja missä talonpoikain uupuneet hevoset laahustaessaan nostivat pölypilviä ja panivat kaiut kiirimään jyrisevien kavioittensa alla, hän pelästyi; ja kohoutuen korkealle hän paeten purjehti niiden yläpuolitse lyhyin jyrkin kääntein. Mutta missä jättimäiset vaahterat ja saarnit kumartuneina kurottivat oksansa joenuoman poikki vanhan Luonto-emon synnyttämäksi sillaksi oraville, siellä hän ei enää tuntenut pelkoa ja puikahti niin matalalle niiden alle, että hänen kuvansa piirti poimuilevan varjon hopeapolulle, jota hän seurasi.

Hän kierteli ja kaarteli, istahti usein hyvin näköisälle oksalle ja nakkasi raikuvalla vaatimuksella aamua kasvoihin. Joka peninkulmalla hänen kulkemansa tie yhä vain kaunistui. Joen pohja oli kalkkikiveä ja nopeaan virtaava vesi selvää ja kirkasta. Rinteet olivat jyrkänlaiset muutamin paikoin, loivasti viettävät toisaalla ja kaikkialla ahdaten täynnä tiheitä viidakkoja.

Eräässä joen äkkikäänteessä nousi hän korkean saarnin latvaan ja helähytti isoittelevan ennustuksensa: "Vesi vie! Vesi vie!" ja joka taholta kajahti hänen oman sukunsa ääniä. Hätkähtäen kardinaali pudottausi siivilleen. Hän seurasi jokea renkaissa lentäen, kunnes älysi, että tässä saattoi olla tilaisuus voittaa tuo ikävöity jokimorsian, ja liikkuen eteenpäin hitaammin valitakseen korkeimman oksan, miltä levittää ihanuutensa näkyviin, hän huomasi olevansa vain muutaman sylen päässä saarnista, josta käsin oli ennustuksensa lausunut. Kardinaali lensi kapean kannaksen yli ja lähetti toisen kutsumuksen ja odottamatta siihen vastausta uudelleen pyörähti jokea ylös ja kiersi Hevoskenkämutkan. Kolmannen kerran tullessaan samalle saarnille hän käsitti asian.

Joki kiersi isossa kaaressa. Kardinaali pyrähti saarnin vihoviimeiseen huippuun ja katseli ympärillensä. Eipä ollut mistään löydettävissä kauniimpaa näköalaa ihmisen taikka linnun silmälle. Alkukevään huuru ja hohde leijaili ilmassa. Wabash kiersi Hevoskenkämutkaa hopeisena renkaana, jota reunusti kumpaakin rantaa paartavat umpinaiset tiheiköt; ja sisäpuolella aukeni matala avoin kaistale, jota peitti aaltoileva kahila ja kurjenmiekan sininen kukka. Hajallansa siellä täällä oli valtavia puita, mutta juuri keskikohdalla yli kaikkein muitten kohoavana seisoi jättiläissykomoori, juurelta jakaantuneena kolmeen vankkaan runkoon, joitten huojuvat oksat näyttivät lakaisevan taivasta ja joitten juuret kuin mitkäkin ahnaat saiturin sormet kaivautuivat syvälle Rainbow Bottomin mustaan mutaan.

Tällä ihanalla paikalla oli taivaankaari viimein aineellisesti toteutunut, [Nimi Rainbow Bottom merkitsee suomeksi Taivaankaaren pohjaa eli juurta. Suom.] ja sen juurelle, vapaasti saatavaksi kaikille ihmisille, jotka tahtoivat etsiä, oli Suuri Alkemisti jättänyt harvinaisimmat aarteensa -- päivänpaisteen kullan, vesipisarain timantit, vihannuuden smaragdit ja pilvien safiirit. Runsain mitoin oli siihen vielä lisätty siemeniä, marjoja ja hyönteisiä linnuille, ja kukkia, hedelmiä ja pähkinöitä lapsille. Kaiken yläpuolella sykornoori huojutti majesteellista päätänsä.

Se muodosti valtaistuimen, joka näytti sopivalta kuninkaan pojalle; hän istahti sen korkeimpaan huippuun, ja peninkulmien päähän joki kantoi hänen kutsumustaan: "Hoi, kardinaalit! Katsokaa tänne! Silmätkää tänne! Oletteko nähneet ketään toista näin isoa? Onko teillä ketään minun kauneudelleni vertoja vetävää? Kuka taitaa viheltää niin kaikuvat, niin kirkkaat, niin suostuttavat äänet? Kuka tahtoo paeta luokseni turvaa etsien? Kuka tahtoo tulla puolisokseni?"

Hän nosti töyhtönsä pystyyn, paisutti raikuvin äänin kurkkuaan ja näytti niin isolta ja korealta, että häntä kuulemaan ehättäneiden kardinaalien joukossa ei ollut ketään häneen verrattavaa.

Musta kateus täytti heidän sydämensä. Kuka oli tämä hehkuva, ylpeilevä muukalainen, joka prameili heidän naistensa silmien edessä? Oli monta naimatonta kardinaalia Rainbow Bottomissa ja monta mustasukkaista urosta. Vielä toisen kerran kardinaali kiikkuen ja välkehtien kuulutti itsestään, ja niin äänekkäänä kuului naisten hyväksyvä äänensorina, että hän sen eroitti. Vaappuen hennolla varvulla, töyhtö suorana pystyssä, kaula haljetakseen paisuneena, sydän ruumisraukalle liika suurena, kardinaali kajahutti kutsunsa kolmannen kerran, jolloin selvänä ja äänekkäänä kuului vastaus: "Tääll'! Tääll'! Tääll'!" Sen lähetti naaras, joka vain päivää varemmin oli suostunut Rainbow Bottomin loistavimman kardinaalin hyväilyihin ja saman aamun oli kuluttanut kantamalla risuja punaorapihlaja-tiheikköön.

Kuninkaallisen korukuherruksen helähyttäen pyrähti kardinaali ilmaan häntä etsimään; mutta naaraan silmittömäksi raivostunut puoliso ehätti edelle ja parahtaen pakeni naaras, jättäen tukon höyheniä puolisonsa nokkaan. Kardinaali vuorostaan iski mieheen kuin välähtävä raketti, ja silloinpa puhkesi punainen sota Rainbow Bottomissa. Naaraat hajaantuivat suojaa etsien minkä kerkisivät. Ohimennen kardinaali suikahutti suuta eräälle pienelle lintuparalle, joka oli liika säikähtynyt pystyäkseen lähtemään pakoon; sitten saarsivat urokset hänet ja alkoi vakava juttu. Kardinaalia olisi äärettömästi ilahuttanut ottelu parin kolmen vastustajan kanssa; mutta puoli tusinaa vaati pikemmin varovaisuutta kuin uhkarohkeutta. Hän karkasi heidän joukkoonsa, hajoittaen heidät oikealle ja vasemmalle, ja oli taas sykomoorissa. Kaikella vielä jälelläolevalla keuhkovoimallaan hän toisti kutsunsa; ja sitten hän laski alas jokivartta sumakkiin päin niin soreasti kuin vain taisi.

Seurasi tiukka tilinteon hetki, ennenkuin suloinen rauha jälleen vallitsi Rainbow Bottomissa. Vastanainut pariskunta viimeisenä sopi välinsä; naarakset turvautuivat pian keimailuihinsa ja unohtivat viehättävän muukalaisen -- kaikki paitsi pientä rukkaa, joka sattumalta oli saanut suudelman. Häntä ei koskaan ennen oltu suudeltu eikä hän koskaan ollut odottanut suudelmaa saavansa, sillä hän oli kaikenlaatuista ja monta vastoinkäymistä kokenut olento.

Alkuaankin hän oli kuoriutunut viidennestä munasta; ja jokainen tietää, kuinka epäedullista on alottaa elämänsä, kun on neljä tanakkaa vanhempaa poikasta selässä. Muna oli heikko, ja hento oli pienokainen, joka sen kuoren rikkoi. Perheen muut jäsenet sieppasivat lähestulkoon kaiken ravinnon, niin että tyttöriepu miltei nääntyi nälkään pesässä eikä koskaan oikein päässyt kokemaan kelpo aterian ihanuutta, ennenkuin kaksi vanhempaa oli lentänyt pois. Sitä kesti vain moniaan harvan päivän; sillä toiset lähtivät sitten ja heidän vanhempansa seurasivat heitä niin kauas maalle, että pikku riepu jääden yksin pesään kirkumaan, oli melkein menehtyä. Nälän ajamana hän kapusi oksalle ja harjoitteli siipiään, kunnes onnistui suorittamaan jonkinlaisen lennontapaisen erääseen lähipensaaseen. Mutta hän lensikin harhaan eikä oksalle ja putosi maahan, johon jäi makaamaan kylmissään ja väristen.

Hän huuteli säälittävästi ja oli puolikuollut, kun päivänpaahtama, avojalkainen poika, ongenvapa olalla, kulki sivuitse ja kuuli hänen valituksensa.

"Voi sinua poloista pientä, olethan melkein kuollut", hän sanoi. "Minäpä tiedän, mitä teen sinulle. Kannan sinut tuonne toiselle puolelle ja panen pensaikkoon, jossa kuulin muitten punavarpusten laulaa tirskuttavan, ja sitte kyllä emosi sinua ruokkii."

Poika kääntyi takaisin ja varovaisesti asetti hänet oksalle aivan lähelle veljien olinpaikkaa, ja siinä hän sai ruokaa juuri sen verran, että pysyi hengissä.

Sitten hänen kärsimyksensä jatkuivat. Kerran ajoi orava häntä takaa, ja hän vältti kuoleman ryömimällä koloon, niin pieneen, että hänen takaa-ajajansa ei voinut seurata. Isolta siniseltä käärmeeltä hän pelastui, ensimäistä kertaa kylpemässä ollessaan, vain siten, että haukka piti silmällä käärmettä ja sieppasi sen juuri oikealla hetkellä pelastaakseen pienen, hytisevän linturaukan. Mutta hän oli niin pahasti säikähtänyt, ettei pitkään aikaan pystynyt liikahtamaankaan.

Kaikki lintumaailman tuskat lankesivat hänen osallensa. Hän oli niin heikko ja hento, että muutossa eksyi perheestään ja tuli seuranneeksi muutamia muukalaisia, jotka eivät olleet liioin ystävällisiä. Elämä etelässä oli ollut täynnä ahdistusta. Kerran kuula viisti niin läheltä häntä, että hän menetti kaksi siipikynäänsä, ja se teki hänet entistäkin pelokkaammaksi. Pohjoiseen tultaessa hän oli uupunut jälleen ja lopulta vaeltanut Rainbow Bottomiin yksinään ja eksyneenä.