Part 2

Kun hän ei enää voinut löytää mitään ihailtavaa, niin jokin muu kahlehti hänen tarkkaavaisuutensa. Kun hän viskasi "tship"-huutonsa, niin kuului virran takaa vastaus: "tship"; siellä ei varmastikaan ollut mitään kardinaalia, niin että hän epäilemättä kuuli oman äänensä kuten näki itsensä. Hän valitsi silmäänpistävän oksan ja lähetti sieltä terävän huudon: "tship!" yli vetten, ja se tuli samallaisena hänelle takaisin. Sitten hän äänteli lempeästi ja hellästi, niinkuin hänen oli tapana Limberlostissa tehdä pienelle lempisiskollensa, joka useasti tuli istumaan hänen vierelleen vaahteraan, missä hän nukkui, ja lempeänä ja hellänä palasi vastaus. Silloin kardinaali ymmärsi. "Vhit! Vhit! Vhit!" Hän vihelsi sen kovaa ja vihelsi sen hiljaa. "Tiri! Tiri! Tiri!" Hän vihelsi sen hellästi ja tiukasti ja käskevästi. "Hio! Hio!" "Hip! Hip! Hip! Hip!" Tämän helähtävän käskyn kuullen saapui joka lintu, niin kaukaa kuin virta kantoi hänen äänensä, tiedustamaan ja pysähtyikin ihailemaan. Yhä uudelleen hän kaiutti jokaisen muunnoksen, minkä kykeni keksimään. Hän yritti uljaasti livertää ja vieretellä, ja sitten hän, sydän niin tulvillaan iloa, ettei ennen milloinkaan, puhkesi raikuvaan lauluun: "Hyvä miel'! Hyvä miel'! Hyvä miel'!"

Illan tullen hän muuttui levottomaksi ja rauhattomaksi, niin että verkalleen soluili takaisin Limberlostiin; mutta se päivä sittenkin ainaiseksi riisti häneltä halun pysyä rämeen lintuna. Yöllä hän levottomasti pörhisteli höyheniään ja tunnusteli tulisiko tuulenhenkäystä niityiltä. Hän oli jälleen maistavinaan jyvää ja kirkasta vettä. Hän ihmetteli kuvaansa virrassa ja ikävöitsi äänensä kaikua, kunnes alkoi unissa sipistä: "Vhit! Vhit! Vhit!" Aivan aamun koittaessa muuan punarinta-satakieli herätti hänet laulaen: "Silmät auk'! Silmät auk'!", ja hän vastasi unisena: "Tir! Tir! Tir!" Tovin takaa punarinta lauloi toistamiseen erinomaisen pehmeästi ja hellästi: "Silmät auk', kiuru! Silmät auk', kiuru! Silmät auk'! Silmät auk'!" Nyt kokonaan valveutuneena kardinaalikin luikkasi riemukkaasti: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!", ja sittenpä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän oli matkallansa kohti kimaltelevaa jokea. Se oli entistä ehompi, ja jokainen seuraava päivä tapasi hänet herkuttelemasta viljapellossa ja kylpemästä välkehtivässä vedessä; mutta aina hän illan suussa palasi perheen luo.

Kun mustat hallat alkoivat riipiä Limberlostia ja ravinto oli enimmäkseen supistunut kuiviin siemeniin, niin tulipa päivä, jolloin kuningas järjesti joukkueensa ja antoi taikamerkin. Iltahämärissä hän johdatti heidät etelään, peninkulman toisensa perästä, kunnes heidän hengityksensä kävi lyhyeksi ja tuo outo lento alkoi kivistää heidän siipiänsä; mutta joelle tehtyjen retkien johdosta oli kardinaali muita vahvempi ja helposti pysyi kuninkaan rinnalla. Varhain aamulla, ennenkuin edes punarinta-satakielet havahtuivat, kuningas laskeusi Floridan nevamaille. [Everglade eli Everglades on nimeltään tämä rämeinen aromaa Itä-Floridassa. Suom.] Mutta kardinaali oli kadottanut kaiken mieltymyksen rämeissä elämiseen, niin että hän uppiniskaisesti läksi liikkeelle omin nokkinsa ja lyhyessä ajassa löysikin toisen joen. Se ei ollut vallan yhtä ihastuttava kuin tuo kimalteleva joki; mutta kaunishan oli sekin, ja sen lievästi loivalla rinteellä oli appelsiinitarha. Sinne kardinaali jäi saaden aivan sydämensä toiveitten mukaisen talvikodin.

Seuraavana aamuna kultakiharainen tyttönen ja valkohapsi vanhus kävivät käsikkäin hedelmätarhan läpi. Lapsi näki punavarpusen ja heti vaati sen omaksi nimikokseen, ja samana päivänä julistettiin, että erittäin ankarat ajat uhkaisivat sitä, joka kiusaisi tai edes säikähdyttäisi kardinaalia. Siten alkoi linnulle täydessä turvallisuudessa sarja päiviä, jotka olivat sulaa ihanuutta. Hedelmätarha ihan kuhisi hyönteisiä, joita houkutteli väkevä tuoksu, ja toukat koversivat kuorta. Ruoka oli melkein yhtä hyvää kuin Limberlostissa, ja olihan aina joki, mistä juoda ja missä pärskytellä mielin määrin.

Noina päivinä lapsonen ja vanhus oleilivat hedelmätarhassa tuntikausia tarkastaen lintua, joka näytti joka päivä käyvän isommaksi ja koreammaksi. Kuinka upealta vaikuttikaan hänen nyt loistavan punainen kardinaalinvaippansa vahanvihreitä lehtiä vasten! Kuinka kookkaalta ja hohtavalta näyttikään lintu leikkisästi kiitäessään ja puikkelehtiessaan kermanväristen kukkasten keskellä! Ja kuinka pikku tyttö, kädet ristittyinä, palvoi häntä, kun hän, kaula turpeana, kiikkui ylimmällä oksalla ja lauloi elähyttävää lauluansa yhäti uudelleen: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" Joka päivä he tulivat näkemään ja kuulemaan. He ripottelivat leivänmurusia; ja kardinaali tuli niin ystävälliseksi, että tervehti heidän tuloaan reippaalla huudolla: "Tship! Tship!" jota ihastunut lapsonen yritti jäljitellä. Pian heistä tuli niin hyvät ystävät, että nähdessään heidän lähenevän hän rupesi vienolla äänellä kutsumaan: "Tship! Tship!" ja jäi sitten silmät pyöreinä ja pää kallellaan odottamaan hänen vastaustaan.

Toisinaan joku hänen perheensä jäsen löysi Nevoilta tiensä hedelmätarhaan, mutta kun kardinaali oli alkanut tuntea jotakin omistusoikeuden tapaista, närkästyi hän pahasti tunkeilijalle ja läksi kuin tulinuoli tätä takaa ajamaan. Milloin hyvänsä tämä kokemus sattui jollekulle kulkurille, palasi tämä rämeille mielessään myönneskellen, että appelsiinitarhan kardinaali oli vähintään kaksi kertaa niin iso ja vahva kuin hän ja niin hämmästyttävän punainen, että se oli kerrassaan ihme ja kumma.

Eräänä päivänä nousi lievä tuulonen pohjoisesta ja huojutti appelsiinipuitten oksia, kantaen niiden tuoksun halki maan ulos merelle asti ja levittäen tilalle viileän, hienon, pistävän hajun. Kardinaali kohotti päätä ja vihelsi utelevan äänen. Hän ei ollut varma, etsiskelihän vain matoja ja ennusteli onnea ehein, täyteläisin sävelin: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" Uudelleen tuuli pyyhkäisi hedelmätarhaa ja niin voimakkaana, että tällä kertaa siitä ei voinut erehtyä. Kardinaali pyrähti ylimmälle oksalle, töyhtö pystyssä ja pyrstö hermostuneesti vavahtaen. "Tship! Tship!" hän huuteli kiivaan itsepäisesti. "Tship! Tship!"

Tuuli tuli nyt navakkana ja kestävänä, aivan toisenlaisena kuin mitä kardinaali milloinkaan oli tuntenut, sillä sen viileä henkäys kertoi päiväpaisteessa murtuneista jääpeitteisistä kentistä. Sen kostea tuntu tuli ryöppyisistä sadekuuroista, jotka huuhtelivat pohjanpuolen kasvoja. Sen ohut tuoksu johtui tuhansien puhkeamassa olevien lehtien ja orastavien, nuorten taimien sekoituksesta: sen väkevä lemu oli osmankäämien siitepölyä.

Limberlostin puolella oli vanha Luonto-emo puhisten ja kohisten käynyt käsiksi jokavuotiseen suursiivoukseensa. Tehokkaalla luudallansa, maaliskuun ahavalla, hän lakaisi puhtaaksi joka sopen ja raon. Pesusoikossansa, jonka huhtikuun kuurot täyttivät yli reunojen, hän peseskeli koko luomakunnan kasvoja, ja jos nämä toimenpiteet eivät riittäneet aikaansaamaan hänen mielensä mukaista puhdistusta, antoi hän lopullisen kiilloituksen raekuuroilla. Kimalteleva joki täyttyi yli äyräittensä; murtaen jäät ja kulettaen rikkakuormaa se vyöryi merta kohti. Jää ja lumi eivät olleet aivan lopen hävinneet; mutta kauan kohtuinen maaemo vaaliskeli lapsiansa. Se kyyristeli joka askeleella, sillä maa kiehui elämää. Madot ja koppakuoriaiset ponnistausivat valoon ja lämpöön. Työntäen syrjään mullan ja lehdet päältänsä vuokot ja orvokit kohottivat hentoja kullanvihreitä päitään. Mahla virtaili, ja lehdettömät puut peittyivät paisuviin silmuihin. Hienot sammalet hiipivät jokaista lahovaa hirrenpäätä pitkin. Kivien ja aitojen jäkälät saivat tuoreen, lukemattomin harmaan ja viheriän vivahduksin luodun maalauksen. Tuhannet kukkaset ja köynnökset versoivat maasta peittääkseen viime vuoden mätänevät lehdet. "Hautojen kaunis runsas tukka" luikerteli yli niittyjen, levisi tienvarsille ja verhosi jokaisen paljaan paikan.

Limberlost heräili elämään ennen peltoja ja jokeakin. Kautta talven se oli ollut paikoista alastomin ja kolkoin, mutta nyt ilmenivät palaavan keväimen varhaisimmat merkit sen sotaisessa musiikissa, sillä kun lehväsammakko puhaltaa pilliinsä ja härkäsammakko rummuttaa, yhtyvät lintujen äänet pian niihin. Osmankäämit olivat ensimäiset kukkimaan, ja sitten seurasivat uskomattoman lyhyessä ajassa kaislat ja ruovot, ja viiniköynnökset muodostivat ikäänkuin huojuvan viheriän meren, ja paisuvat umput olivat aivan halkeamaisillaan. Ylämaassa savu kiemurteli sokeriruokokenttien ja metsänaukeamien ylitse; metsissä eläimet heräilivät pitkästä unestaan; sardelli alotti taas koskaan päättymättömän matkansa ylös kirkasta jokea myöten; viheriät pälvet verhosivat kumpuja ja laaksoja; ja pohjanpuoli maata oli valmis ottamaan vastaan kotiinsa palaavat rakkaimmat kevätaarteensa.

Yläilmoista helisivät nuo ensimäiset iloiset sävelet, kohoten lähemmältä Luojan istuinta kuin minkään muun linnun: "Kevät kiirehtii! Kevät kiirehtii!" Pitkäsääriset peltoraukat kaahailivat ympäri Limberlostissa ja jokea pitkin, viskoen pilvimaailmastaan huutojansa: "Titterili! Titterili!" Hedelmätarhan punarinta-satakielet vetivät viime vuoden ruohon kauan sitten kuivuneita lehtiä lumen alta niillä sisustaakseen saviseinäisiä pikaripesiään; ja sinikertut asustivat ontossa omenapuussa. Aidan ylimmällä leveällä poikkipuulla kyyhkyset kokoilivat harvoja jykeviä puikkojaan ja risujaan yhteen. Siinä oli niin erinomaisen hyvä kehdon paikka heille. Tuulen puremat, lahot vanhat pienat olivat aivan samaa väriä kuin hommakas kyyhkysmuori. Sen punareunainen silmä sopi taustaan kuin pieni punainen jäkälän mykerö. Varmaankaan ei kukaan koskaan keksisi sitä sieltä. Limberlost ja kimalteleva joki, pellot ja metsät, tietä reunaavat pensaat ja aitaukset, kannot, rungot, ontot puut, vieläpä Maaemon paljas ruskea rinta, kaikki odotti saadakseen tuudittaa kukin omaansa jälleen; ja salattuja ihmeitä oli, että kukin palasi omalle paikalleen.

Ilma oli huumaava. Tuulen kantamat hienot, voimakkaat, ihastuttavat tuoksut, auki kääriytyvien lehtien, jääveden huuhtomien kasvien ja ensi siitepölyn lemu oli kuin elämännestettä ihmiskunnalle. Elukat ulkona kedolla olivat suorastaan juopuneita siitä ja kautta talven kuivalla ruokitut karjalaumat läksivät ensi kertaa laitumelle pää koholla, peuhaten, ammuen ja kirmaten kuin mitkäkin hurjimukset.

Pohjoistuuli, joka tulla pyyhälti jäisiltä koleuksilta, tempasi mukaansa tämän keväisen tuoksun ja kantoi sen appelsiinitarhoihin ja Nevoille; ja kiihtyneenä nielaistuaan henkäyksenkin sitä kardinaali hehkuen lennähti halki hedelmätarhan, sillä kenenkään opettamatta hän tiesi, mitä se merkitsi. Kutsu oli tullut. Joutopäivät olivat ohitse.

Oli aika lähteä kotiin, aika reuhata hurjassa hilpeydessä, aika käydä kosiskelemassa, aika armastella, aika ottaa omansa, etsiä kumppani ja rakentaa pesä. Koko sen päivää hän lentää räpytteli sinne tänne, hermostuneena tuon tuntemattoman pelosta ja vavisten suloisesta odotuksesta; mutta hämärän tullen hän aloitti matkansa pohjoista kohti.

Sivuuttaessaan Nevat hän liikutti siipiä verkalleen ja tuon tuostakin lähetteli alas vaativan kutsunsa "tshipI", mutta vastaustapa ei kuulunutkaan. Silloin kardinaali älysi, että pohjatuuli oli saattanut oikean sanoman, sillä kuningas oli seurueineen hänen edellänsä matkalla Limberlostiin. Peninkulman toisensa jälkeen hän lailla liekin liehuvaisen kiisi halki sinimustan yön, eikä kestänyt niinkään kauan, ennenkun hän saattoi eroittaa pimeydessä välkähtelevän pilkun, joka piirti pilviä hänen edellänsä. Kardinaali lensi järkähtämättä suoraa suuntaa, kunnes voitonriemun sykähyttäessä sydäntä ponnahti ylös lennossaan ja sieltä kaukaa korkeudestansa lennätti alas pöyhkeän ja vaateliaan kutsun kuninkaalle ja tämän seurueelle, purjehtiessaan samalla heidän ylitsensä, ja hävisi näkyvistä.

Oli vielä yöhämärä, kun hän lensi poikki Limberlostin, laskeutuen kyllin alas nähdäkseen sen paljastetut oksat, siepatakseen vilahduksen sen paisuvien umppujen viheriästä väristä ja kuullakseen sen sammakoiden milloin äänekkäämmän milloin hiljaisemman kurnutuksen. Mutta hänen lennossaan ei ollut vähääkään empimistä. Suoraan ja varmasti hän kiidätti tietänsä kohti kimaltelevaa jokea: vain muutamia peninkulmia vielä, ja hänen silmäänsä sattuivat sen kevättä tulvehtivat kuohuvat vedet. Äkkiä ampaisten alas hän tuikkasi hehkuvan nokkansa sen rakastettuun veteen; sitten hän lensi kauniiseen vanhaan monihaaraiseen sumakkipuuhun ja pisti päänsä siiven alle, lyhyen unen ottaakseen. Hän oli suorittanut tuon pitkän lennon yhteen menoon, polveilematta, ja hän oli uninen. Ylen tyytyväisenä hän pörhisti höyhenensä ja sulki silmänsä, sillä hän oli kimaltelevan joen äärellä; ja tulisi uusi vuodenaika, ennenkun appelsiinitarhassa jälleen soisi hänen rohkaisunsa: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!"

2. luku.

"Vesi vie! Vesi vie!" ennusti kardinaali.

Hänestä tuntui heti ensi hetkestä, että sumakkivanhus vastasi ihanteellisen asunnon mielikuvaa. Hän asettui eräälle oksalle ja järjestellessään höyhenpukuaan ja nokkiessaan viime vuoden happamia kuivia marjoja hän lähetti maailmalle ennustuksensa. Luonto-emo todisti oikeaksi hänen tietonsa lähettäen kohisevan rankkasateen, mutta hän ei pienintäkään piitannut kastumisesta. Hän tiesi miten kääntää punaisen vaatetuksensa mitä mainioimmaksi vedenpitäväksi takiksi; niinpä hän painoi alas töyhtönsä, tasoitti höyhenensä ja rohkeasti kestäen huhtikuun valelun hän yhä edelleen huusi vettä. Hän tiesi näyttävänsä koreammalta sen mentyä ohitse, ja hän näytti tietävän myöskin sen, että jokainen päivä, aurinkoinen tai sateinen, veisi hänet lähemmäs hänen sydämensä toiveita.

Hän oli oikea teikari odotellessaan. Aamusta iltaan hän kylpi, suki sulkiaan, paistatteli päivää, hypähteli ja kisaeli. Hän pöyhisteli ja luikkaili lakkaamatta. Hän anasti sumakkipuun vaatien sitä aivan omakseen ja tappeli lujasti sen omistamisesta monia tungettelijoita vastaan. Se kasvoi tiheämetsäisellä rinteellä, ja kimalteleva joki virtasi kohisten ruohoisten törmien välissä, joiden juurella paisuruohoja kasvoi valkoisenaan. Sen ympärille oli kerääntynyt vahvaksi viidakoksi Amerikan melooneja, villejä viiniköynnöksiä, kuusamia ja erilaisia orapihlajia, jotka houkuttelivat luoksensa matoja ja hyönteisiä; ja aivan vanhan mutkittelevan aidan takana oli jokeen viettävä kesanto muhevaa multaa, joka pian kynnettäisiin maissille, ja tällöin lukemattomat isot lihavat toukat kääntyisivät esiin.

Hänen oli pakko melkeinpä joka hetki heittäytyä tappeluihin asumuksensa puolesta; oli jotakin erikoisen kaunista tuossa vanhassa haarakkaassa pensaspuussa, joka veti puoleensa kodin katsojia. Vakava punarinta-satakielipariskunta alkoi laittaa asuntoa itselleen siihen samana aamuna, jolloin kardinaali saapui, ja pari mustaarastasta yritti vallata sen ennen ehtoota. Punarinnat tuottivat hänelle vain vähän vaivaa. Ne olivat helposti voitetut, ja heikon vastarinnan jälkeen asettuivat taloiksi oratuomeen ylempänä rinnettä; mutta ilma oli täynnä "tship" -huutoja, puheen pärinää ja punaisia ja mustia höyheniä, ennenkuin rotevat mustatrastaat tunnusti tapanneensa. He olivat vanhoja asukkaita ja tiesivät mitä ovat toukat ja nuoret jyvät, mutta he tunsivat myöskin, milloin saivat nokalleen, ja he siirtyivät jokea alas vaivaistammeen, yrittäen vakuuttaa toisillensa, että sehän oli se paikka, jota he alunpitäen olivat tavoitelleet.

Kardinaali jäi rehentelemään ja pöyhistelemään sumakkipensaaseen, mutta sydämessänsä hän tunsi toimiskelunsa yksinäiseksi. Koska hän oli kuninkaan poika, oli hän aivan liian ylväs kerjätäkseen itselleen aviokumppania, ja sitä paitsi vei sumakkipensaan vartioiminen kaiken hänen aikansa; mutta hänen silmänsä olivat avoinna kaikelle mitä tapahtui hänen ympärillään, ja hän kadehti syvästi mustanrastaan kiiltävää, uskollista pikku mielitiettyä. Hän melkeinpä liikoja jännitti ääntänsä yrittäessään lemmenlaulussa kilpailla kiurun kanssa, joka kiikkui pilvien seassa joen toisella puolen olevan niityn yläpuolella ja vuodatti alas puolisolleen laulussa jumaloivan lempensä ja mieltymyksensä. Hän kirkaisi niin julman kateellisen "tship"-huudon rakastelevalle peltoraukka-parille, että ne lähtivät painaltamaan pakoon joen ahdetta alas tietämättä, että rikos, mistä heitä syytettiin, oli vain se että he olivat naimisissa eikä hän ollut. Kyyhkysistä taas, jotka jo olivat hautomassa muniaan linja-aidalla vaahterain alla, ei kardinaali oikein tiennyt, mitä arvella.

Hän oli yksin, hän oli rakkauden kaipuusta sairas, ja hänellä oli hallussaan hienoin rakennuspaikka joen varrella puolisoansa varten, mutta kun tämä oli niin hidas saapumaan, oli hänestä vaikeata sietää toisten uskollisuutta hänen itsensä odottaessa totista lempeä; mutta kardinaali arveli, ettei hän milloinkaan saattaisi niin kokonaan unohtaa itseään, että jäljittelisi tuon uroskyyhkysen esimerkkiä. Eihän se osoittanut vähäisintäkään arvokkaisuutta: se oli niin makoileva, että oli aivan häpeällistä. Se ahtoi arvokkaan körttiläiseukkonsa ihan huolestuttavan täyteen ruokaa; se takertui pesän reunaan kiinni ja yritti auttaa hautomisessa, niin että miltei työnsi vaimonsa pois munilta. Se kiusasi sitä hyväilyillään ja kuherteli lemmenlauluaan, kunnes joka ainut aidassa asustava orava tunsi hänen historiansa juurta jaksain. Kardinaalin kärsivällisyys oli hioutunut niin ohuelle terälle, että hän eräänä päivänä iski kyyhkysen kimppuun ja kiskaisi sen selästä ison tukun sulkia. Palattuaan sumakkiin hänen täytyi tunnustaa, että hänen kiukkunsa johtui aivan yhtä paljon siitä, että hänellä ei ollut ketä rakastaa kuin siitä, että kyyhkynen oli niin vastenmielisen armasteleva.

Joka huomen toi uusia tulokkaita, -- pyöreitä nuoria naaraita, pitkällä loma-ajallaan somistaneita ja koppavia uroksia, jotka esiintyivät upeimmissaan ja uljaimmissaan, ja jokainen laulaja melkeinpä halkaisi kurkkunsa koettaessaan kahlehtia pyytämäänsä puolisoa. Ne tulla pyyhälsivät alas joen rinnettä, kuin mitkäkin punaiset, kultaiset, siniset ja mustat raketit; kiikkuivat raidoissa, päristelivät vedessä, puhkesivat sävelvirtoihin, mikäli mahdollista korskeilivat komeudellaan ja soitollaan; ja aika ajoin ne kiihkeästi tappelivat, kun huomasivat, että naaraat, joita he kosiskelivat, suosivatkin heidän kilpakumppanejansa ja halusivat vain olla ystävyksin näiden kanssa.

Kardinaalin mieli pimeni, hänen näitä tarkastellessaan. Ei ollut ainuttakaan jäsentä hänen omasta perheestään heidän parissaan. Hän säälitteli itseään miettiessään, oliko kohtalolla hänenkin varallensa samat koettelemukset, joita hän näki toisten kärsivän. Voi noita kauheita untuvaisia naikkosia! Kuinka ne keimailivat! Kuinka ne virnakoivat! Kuika ne silittivät ja laittelivat sulkiaan ja kuinka ne puoliavoimin nokin ja säihkyvin silmin hyppivät yhä lähemmäksi, ikäänkuin lumottuina. Palavat laulajat, kaula turpeana, lauloivat laulamistaan lopen hurjina intohimoisessa rukouksessaan, mutta juuri kun he tunsivat olevansa varmoja siitä että heidän pienet armaisensa antautuisivat, niin joutuikin näiden istuinpuuksi etäällä pensastossa oleva virpi eikä auttanut muu kuin kärsiä katkera vastoinkäyminen, seurata niitä ja alkaa alusta uudelleen. Kolmena viime päivänä kardinaali oli tarkannut, kuinka hänen serkkunsa, punervarintainen nokkavarpunen, ilmaisi kiihkeätä rakkautta aivan erikoisen viehättävälle pikku naaraalle, joka ilmeisesti rohkaisi hänen lähestymistään, mutta lopulta näkikin hänen jäävän istumaan oksalleen niin valjuna ja lohduttomana kuin kuka inhimillinen rakastaja tahansa, kun hän huomaa, että tyttö, joka on keimaillut hänelle kesäkauden, kuuluukin toiselle miehelle.

Kardinaali lehahti korkeimman sykomoorin ihan ylimpään huippuun ja katseli yli tienoon Limberlostiin päin. Lähteäkö sieltä etsimään rämepuolisoa oman heimonsa parista? Se oli sietämätön ajatus. Asiat alkoivat tosiaan käydä vakaviksi. Ei yksikään lintu kimaltelevan joen varrella ollut sukinut ja koreillut tai pitänyt ääntä enemmän kuin hän. Oliko se kaikki hukkaan heitettyä? Tähän aikaan hän jo aivan varmaan oli odottanut tuloksia. Tänä aamuna viimeksi hän oli paisunut pöyhkeydestä kuullessaan närhi-rouvan sanovan toraisalle miehelleen toivovansa, että voisi vaihtaa hänet kardinaaliin. Eikö kiltti kyyhkysrouva pysähtynyt sumakkipensaan alle, heitettyään hautomisen ottaakseen aamuvalelunsa hiedassa, ja tuijottanut häneen peittämättömän ihastelevana? Epäilemättä hän hartaasti toivoi, että hänen arkiaikaisella, paksulla miehellään olisi tulipunainen takki. Mutta oikea kiitos lähtee vain oman sukupuolen taholta, ja vain tunti sitten oli leivonen kertonut, että hän ei tähystyspaikaltaan pilvien päältä voinut nähdä missään ketään niin loistavaa laulajaa kuin sumakkipuun kardinaalin. Näistä syistä hän pysyi vakuutuksessaan, että hän tosiaankin oli prinssi; ja hän päätti jäädä valitsemaansa asuntoon ja lumousvoimillaan pakottaa kauneimman pikku kardinaalineidon niiltä main etsimään häntä.

Hän suunnitteli kaiken erittäin huolellisesti. Kuinka neito kuulisi hänen ihanan laulunsa ja tulisi häntä silmäisemään; kuinka hänen kokonsa ja komeutensa vangitsisi neidon; kuinka tämä arkana tulisi, mutta tulisi, tietenkin, saamaan hänen hyväksymisensä; kuinka hän suostuisi tyytymään neitoon, jos tämä häntä kaikissa suhteissa miellyttäisi; kuinka neito olisi hänelle altis ja uskollinen; ja kuinka hän täydellisesti hyväksyisi hänen kotinsa valinnan, sillä sumakkipensas oli viehättävän kauniilla paikalla ja yhtä hyvä pesän rakentamiseen. Monet päivät hän oli pöyhkeillyt, pilkkaillut, vaatinut voittelolle, olipa viime päivänä alentunut melkeinpä mielistelemään, mutta eipä yksikään kirkassilmä kardinaali-impi tullut tarjolle.

Erään ruskean rastaan toimiskelut tekivät hänet kateudesta villiksi. Rastas tuli hiljaa soljuen ylös jokiahdetta, ruosteenkarvainen, hiipivä olio viidakosta, ja asettuen orjantappurapensaaseen juuri vastapäätä sumakkia lauloi tunnin verran taivasalla. Ei ollut mahdollista luoda sen parempaa musiikkia. Se oli kudottu tuoreeltaan hänen mielikuvituksensa loimista ja kuteista. Se laulu oli niin tulvillaan kevään iloa ja riemua, säveliä, jotka niin syvästi värisivät rakkauden kerjäämistä ja intohimon hellästi tykkivää tuskaa, että sen päättyessä puolitusinaa ihailevia rastasneitoja oli kerääntyneenä ympärille. Huolellisesti ja tarkoin ruskea rastas valitsi niistä miellyttävimmän, ja tämä seurasi häntä viidakkoon kuin loihdittuna.

Siinä oli kardinaalin unelma toteutuneena toiselle suoraan hänen silmiensä edessä, ja se täytti hänet kateudella. Jos tuo halpa, ruskea lintu, joka luikahti esiin kuin olisi sillä ollut varkaus tunnollansa, saattoi näyttäytymällä ja tuntikauden laulamalla voittaa puolison, miksikä ei hän, koko metsän komein lintu, voisi julkisesti upeillen suloinensa ja esittäen lauluansa saavuttaa ainakin samanlaista menestystä? Täytyisikö hänen, uljaimman, kaikista muhkeimman kardinaalin, lähteä etsimään puolisoa minkä tavallisen linnun lailla hyvänsä? Pois sellainen ajatus!

Hän lähti joelle kylpemään. Löydettyään kohdan, jossa vesi virtasi kristallikirkkaana valkean kalkkikivipohjan ylitse, hän peseytyi, kunnes tunsi, ettei voinut tulla kiiltävämmäksi. Sitten kardinaali siirtyi mieluisimpaan aurinkotupaansa ja lehahtaen oksalle nosti sulkansa pystyyn ja lekotteli päivänpaisteessa, ravisteli ja koristeli itseään, kunnes oli siisteimmässä kunnossa.

Vanhan sumakkipuun kaikkein korkeimmalla oksalla istuen hän ponnisteli niin, että musta poskiparta seisoi pörröisenä töpökkänä. Hän puhkesi rajuun huutoon, joka värisi kaikkia hänessä raivoavia intohimoja. Hän tarttui omiin kiiriviin kaikuihinsa ja muunteli ja vaihteli niitä. Hän lasketteli tulemaan laulujansa ja pani kimaltelevan joen soimaan ennustustaan: "Vesi vie! Vesi vie!"

Hän vihelteli viheltämästä päästyään, kunnes sen kuuli koko lintumaailma, vieläpä ihmisetkin, sillä talonpoika pysähtyi keittiönoveensa, kädessä rainnat kuohuvaa maitoa, ja kutsui vaimoaan: