Part 1

KARDINAALIN LAULU

Kertomus lintumaailmasta

Kirj.

GENE STRATTON-PORTER

Tekijän luvalla suomentanut

Heikki Impivaara

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917.

SISÄLLYS:

1. "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" ilakoi kardinaali. 2. "Vesi vie! Vesi vie!" ennusti kardinaali. 3. "Tuu liki! Tuu liki!" aneli kardinaali. 4. "Rakas niin! Rakas niin!" äänteli kardinaali. 5. "Kas siin'! Kas siin'!" luikkasi kardinaali.

Luettuna tämä luonnonelämän kuvaus saattanee yleisöllensä itsestään selväksi, minkätähden rouva _Gene Sratton-Porterin_ tuotanto on nyt otettu tekijän suosiollisella avulla järjestelmällisesti suomennutettavaksi. Samalla ilmenee luonnolliseksi, että hänet ensin esitellään nuorelle partioväelle toimitetussa lukemistosarjassa.

Aikalaisissamme ei ole monta henkisen työn edustajaa niin nopeaan ja valtavaan menestykseen noussutta kuin tämä v. 1868 syntynyt amerikatar, joka 18-vuotiaana meni kotiseudullaan Indianan valtiossa naimisiin ja tähän päivään asti on elellyt samassa syrjäisessä ympäristössään. Molemmat toiset kuuluisat amerikalaiset luonnonkuvaajat -- Seton ja Roberts -- alottivat kirjailijauransa useita vuosia aikaisemmin, mutta viime kehityksellään on rouva Stratton-Porter sivuuttanut heidätkin yleisön suosiossa. Hänen teoksiansa on alkukielellä myyty toistakymmentä miljoonaa kappaletta, ja käännöksinäkin niistä on kaikkialla otettu useita painoksia.

Tämä kaikesta sielustaan luontoon eläytynyt lahjakas ja henkevä nainen on myös taiteilijatar, hänkin, -- etevä valokuvaaja ja piirustaja. Hänen enemmän kaunokirjallisiksi laaditut teoksensa, varsinaiset yleisönromaaninsa, ilmestyvät alkuperäisessä kuvituksessaan suomeksikin; suoranaisemmat luonnontieteelliset kuvaukset taasen on järjestetty huokeahintaisempaan asuun "Partiolaisen kirjastoa" varten. Koko tuotannon pohjana -- siitä asti kun "Kardinaalin laulu" ensimäisenä ilmestyi v. 1902 -- on se elinikäinen innostunut tutkistelu, jonka piiriksi kirjailijatar varhaisessa nuoruudessaan omaksui Limberlostin rämealueen kotivaltionsa koilliskolkalla; sen vaihtelevaa laatua hän kuvailee yksityiskohtaisesti "Limberlostin yöperhosissa", johon suomalainen partioväki voi aikanaan tutustua.

Koko partioliike on vain yhtenä toiminnan tuloksena siitä yleisestä suuresta herätevirtauksesta, joka sai alkunsa luonnontieteen elpymisestä Darwinin järjestelmällisen elämäntyön perusteella. Baden-Powellin järjestöaate liittyy mitä likeisimmin siihen uuteen ymmärtäväiseen suhtautumiseen, joka viime aikoina on muodostunut henkisesti jalostuvan ihmisen kannaksi muuhun luomakuntaan nähden. Mutta rouva Stratton-Porterin pääasiallisesti luonnontieteellisetkin kuvaukset saavuttavat suosiota kaiken kehittyneen yleisön taholla, joskin ne on katsottu parhaiten soveltuviksi tähän erityiseen valikoimaan; aikaihmisiksi varttuessaan nuoret partiolukijat taas mielellään jatkanevat seurusteluansa tämän herttaisen oppaan parissa, hänen valoisien, kauniiden romaaniensa välityksellä, jotka pelkästään kaunokirjallisen tyylin kannalta arvostellen eivät ole taiteen korkeimpia tuotteita, mutta sisällöllään avaavat ihasteltavaksi uuden maailman.

V. H.-A.

1. luku.

"Hyvä miel'! Hyvä miel'!" ilakoi kardinaali.

Hän kiiti halki appelsiinitarhan etsien etanoita aamiaisekseen ja kiikkui silloin tällöin oksilla ja kaiutti rohkaisevan sanansa ihmisille. Kardinaalilinnun laulu kumpusi iloa, sillä nyt oli hänen juhlapäivänsä, hänen huvitteluaikansa. Koko eteläinen maailma oli täynnänsä säteilevää päiväpaistetta, kirjavia kukkasia, hedelmäin yltäkylläisyyttä, lukemattomia hyönteisiä, eikä ikänänsä mitään muuta tekemistä kuin kylpeä, herkutella ja olla onnellinen. Eipä ihme, että hänen laulunsa ennusti iloista mieltä vastaiseksi, sillä onnea oli ollut hänen koko menneisyytensä.

Kardinaali oli vain suvikuntainen, mutta sittenkin heilui hänen töyhtönsä korkeana, parta oli kähärä ja musta, ja kooltaan ja väriltään hän oli sula kumma. Suvun johtajat, jotka olivat suorittaneet monta vaellusta, näyttivät vähäisiltä hänen rinnallaan, ja sulkapuvut, joita oli varistettu vuosi vuodelta, tuntuivat värittömiltä hänen asuunsa verraten. Oli ikäänkuin sykkivä liekkisydän olisi lehahtanut ohi, kun hän kiidälsi oranssitarhan läpi.

Viime keväänä se oli puhkaissut kuorensa tuolla pohjoisessa, lintujen paratiisissa, Limberlostissa. Siellä on tuhansia aareja laajalti mustaa räme- maata, jota kesän aurinko paahtaa ja talven lumi kattaa. Siellä on synkkiä heteikköjä, pimeine vesineen, siellä laakson kaistaleita ja ylänkösoita. Metsän jättiläiset tavoittavat siellä pilviä tahi makaavat samettimaisen liman peitossa, riutuen päivän kirjaamissa lätäköissä, mutta viidakko on melkein läpitunkematon.

Rämeikkö on kuin mikäkin iso linnuille laitettu ruokapöytä. Villit viiniköynnökset kiipeilevät korkeimpain puitten latvaan, päivänvarjon lailla aueten oksilla, ja niiden kiehkurantapaiset liehuvat lonkerot keinuvat kuten silkkiripsut tuulten karkelossa. Linnut laiskottelevat varjossa, kiskovat kuoria puista, keräilevät kuivia kärhiä pesäaineksiksi ja herkuttelevat pistävän kirpeillä hedelmillä. Ne kirkuvat parvissa metsäkirsikkapuitten oksilla ja ahtavat kupunsa täyteen punaisia orapihlajanmarjoja, villiluumuja, Amerikan melooneja, sinivatukoita ja hullumarjoja. Nevan partaalla kasvavat lepät houkuttelevat parvia marjain etsintään, ja rämeen sarat ja ruohot taipuvat maahan siementen metsästäjäin painosta. Mudassa kihisee matoja; ja koko suo liekehtii kukkasista, jotka väreillään ja tuoksuillaan viekottelevat hyönteisiä ja perhosia tuhansittain.

Villit varpustikat pöyhistelevät punassaan ja kullassaan puitten latvoissa, ja kimalaiset ja kolibrit yksissä tuumin riistävät kukkatorvista runsaat hunajat. Ilma villiluumujen ja orapihlajain ympärillä väreilee miljoonain metsämehiläisten siipien liikkeestä, ja hippikerttuset pitävät ylellisiä kemuja. Suon voimakkaat löyhkät viettelevät hyönteisparvia ja kärpässiepot suikahtelevat yhtenä vilinänä niitä takaa ajaessaan.

Jokaisessa ontossa puussa asustaa yökkösiirtola. Käärmeet paistattavat päivää pensaikoissa. Veden väki jättää jälkeensä loistavakareisia juovia, puikkelehtiessaan lampareitten poikki. Kilpikonnat vääntyvät kömpelösti puunrungoilta alas. Sammakot tekevät soman ketteriä hyppyjä lammikosta toiseen. Kaikkea, mikä synnyltänsä on tähän maankolkkaan kuuluvaa -- maanalaista, ryömivätä tai siivekästä -- on tavattavana Limberlostissa; mutta ennen kaikkea se on lintujen tyyssija.

Sievät kultarinta-kertut pesivät sen puitten latvoihin, mutta punasilmäiset viheriävarpuset valitsevat asuntonsa alempaa. Siellä pitävät kotia kellolinnut, peipposet ja rastaat. Mustiarastaita, harakoita ja variksia asustaa siellä joukottain. Närhit ja kärpässiepot torailevat herkeämättä, ja peukaloiset ylläpitävät loputonta lörpötystä. Kuhankeittäjät riiputtavat pussinmuotoisia pesiään oksilta ja tanagra-sirkkujen kera nokkivat suuhunsa silkkiäismarjoja ja hyönteisiä. Illalla yöhaukat kiitävät ilmassa äänettömin siivin; kehrääjälinnut puhkeavat valittavaan huutoon jatkaen sitä pitkälle yöhön; ja pöllöt mässäävät kuunvalossa runsaine riistoinensa. Aamuhämärissä punarinta-satakielet herättävät jokaisen uuden päivän kaikuäänet kehoituksellansa: "Silmät auk! Silmät auk!" ja vähän myöhemmin kiertävät isot mustat korppikotkat pilvimaiseman kautta tahi liikkumattomina ilmassa kuin jäätyneet tahrapilkut vaanivat Limberlostista ja ympäristöstä ruokaa ja ravintoa. Ruovonpäristäjän kirkuna kaikuu kaiken päivää, mutta senkin voittaa sinihaikaran repivä rääkynä, jolla se panee sammakkomaailman sydämet tärisemään: sitävastoin päästää vain yksinäisiä huutoja harhaileva koskelo, joka on eksynyt laumastaan matkalla pohjoiseen ja nyt täyttää rämeen valittavilla äänillä.

Limberlostin puunlatvain lomitse puikkelehtii lintuja, joitten väri on loisteliaampi kuin koreimman kukkasen, joka kohottaa kasvojansa ilmaan ja valoon päin. Allikon liljat eivät ole niin valkoisia kuin niissä kalastelevat haikarat. Paimenpiiskun varttunut verso ei ole yhtä syvän värinen kuin sillä kiikuskelevan kuhankeittäjän kullanhelakka rinta. Närhit ovat sinisemmät kuin vuohenmiekkatupsas, jonka yläpuolella ne kinastelevat kurkkuäänillään. Peipposten purppura on hienompi kuin anisruohon. Jokaista tulikukka-mätästä kohti, joka lemuaa Limberlostissa, joku kardinaalilintu ylemmässä pensaassa hehkuu sitäkin punaisempana. Niitä ei ehkä ole enempää kuin muita lintuja, mutta niiden loistava väri ja pelkäämätön mielenlaatu, joka pitää niitä alituisesti näkyvissä, synnyttää tällaisen otaksuman.

Kardinaali oli haudottu orjantappura- ja sinivatukkatiheikössä. Isä oli sitkeä, vanha leskimies, jolla oli paljon kokemuksia ja pikainen luonne. Hän oli Limberlostin kookkain ja kiistanhaluisin punavarpunen, joka vastuksetta hallitsi kuninkaana heimoansa. Kärpässiepot, kuningaslinnut [Tyrannus intrepidus -- pieni lintu Pohjois-Amerikassa, rohkea hyökkäämään isompain (haukan ja kotkankin) kimppuun. Suom.] ja lepinkäiset luovuttivat hänelle laajan liikkumisalan, eivätkä edes aina toraisat närhit saaneet kylliksi rohkeutta vastustaakseen häntä. Muutamia päiviä viime menetyksensä jälkeen näki hän hienon, täyteläisen nuoren naaraan, joka niin kerrassaan kahlehti hänen katseensa, ettei hän antanut sille pahaistakaan rauhaa, ennenkuin se salli hänen hyväilyjänsä ja kantoi ensimäisen varvun villiin ruusupensaaseen. Se oli perin ylpeä päästessään Limberlostin kuninkaan puolisoksi; ja vaikka se sydämensä syvyyksissä hetkittäin tunsi pelkoa ylhäistä herraansa kohtaan, ei se sitä näyttänyt, sillä olihan se soreavartinen ja hienopukuinen lintu itsekin.

Se valitsi asuntonsa taiteilijan silmällä ja kokeneemman rakentajan arvostelukyvyllä. Vaikeaksi kävisi käärmeitten ja oravain tunkea tuon orjantappura-tiheikön läpi. Valkeat marjankukat olivat tuskin herenneet houkuttelemasta puoleensa hyönteisparvea, kun jo ruusujen tuoksu kutsui ne takaisin; niitten kuihduttua viehättävät isot marjat kypsyivät ulottuville ja vetivät saalistajia luoksensa. Se rakensi tavallista paljoa huolellisemmin. Se oli kaunis pesä, ei läheskään niin löyhä ja vaappera kuin muitten heimolaisten yli koko nevan. Sillä oli ilmeisesti tarkoitetta pikarin kuosia ja se oli todella sirosti sisustettu pehmeillä saraheinän lehdillä. Mutta laskiessaan ensimäisen munansa kardinaalikuningatar ainiaaksi voitti mainetta. Se oli kaunis, terve lintu, jonka ensimäinen pesänrakentamisyritys täytti rakkaudella ja onnella, ja niin kerrassaan voitti se itsensä tässä tilaisuudessa, että sen oli vaikea saada ketään vakuutetuksi siitä, että tulos oli sen omaa ansiota.

Sen oli tosiaan pakko nostaa nokkansa ja siipensä puolisoansa vastaan tätä munaa puolustaakseen, sillä se oli niin tavattoman iso, että kuningasta ei vähin vaivoin saatu vakuutetuksi siitä, ettei joku kehno siivellisten suvun jäsen ollut luikahtanut pesään ja laskenut sitä emon poissaollessa. Kuninkaasta tuntui varmalta, että munan juttu oli jotenkuten nurinkurinen, ja hän tahtoi kierittää sen pesästä; mutta kuningatar tunsi omansa ja taisteli uljaasti sitä puolustaen. Se lisäsi edelleen heidän tulevaisuudentoiveitaan munimalla kolme uutta munaa. Senpä jälkeen kuninkaassa kypsyi ajatus, että se oli erittäin huomattava lintu, ja hän lensi tiehensä huvimatkalle; mutta kuningatar painui hautomaan, iloisen uskon ja tyytyväisyyden täyttäessä sen mielen.

Kaikkina noina pitkinä päivinä, kun kuumuus kävi ankaraksi eikä kuningas liikoja piitannut hänen ruokahalustaan tai mukavuudestaan, se hoiteli noita neljää munaa vasten rintaansa ja odotti kärsivällisesti. Iso muna oli sen aarre. Sitä se alituiseen hoivaili. Se käänteli sitä monasti päivässä; ja aina tunsi se rintaansa vasten tuon erikoisen puserruksen, joka erotti sen muista. Se oli tietystikin ensimäinen kuoriutumaan, ja kuningatar tunsi saaneensa siinä kyllin, vaikka kaikki muut menisivätkin hukkaan; sillä tämä muna piiskutti ihan kuuluvan äänen, ja ennenkuin tuon ison terrakotta värisen ruumiin silkkiset untuvat olivat edes oikein kuivuneet, nousi kardinaalinpoikanen koholle ja vaati voimakkaasti ruokaa.

Kuningas tuli katsomaan sitä ja heti tunnusti alistuvansa. Hän oli monen lupaavan kardinaalin isä, mutta ei ollut milloinkaan nähnyt tämänkaltaista. Riemullisella ilakoimisellaan hän pani kaikki Limberlostin kaiut kiirimään. Lakkaamatta hän pyydysteli kypsimpiä marjoja ja siemeniä. Hän ahti ruokaa pienokaisen suuhun aamusta iltaan eikä kertaakaan päässyt tuomaan ruokaa tapaamatta poikasta seisomassa toisten päällä huutaen lisää. Kuningatar oli aivan yhtä ylpeä siitä ja ihan yhtä hupsu sitä jumaloimaan, mutta se piti tarkkaa tiliä ja antoi muille matoja kullekin vuoron perään. Ne olivat harvinaisen somia poikasia, mutta mitä toiveita on somallakaan poikasella perheessä, jossa on ihmelapsi? Kardinaali oli yhtä suuri kuin kaksi muuta poikueesta ja niin punainen, että itsepä sen untuvatkin näyttivät purppuralla punatuilta; sen pinta, vieläpä jalatkin olivat punaiset.

Hän oli ensimäinen kapuamaan pesän reunalle ja ensimäinen hypähtämään puunoksalle. Hän yllätti vanhempansa löytämällä etanan ja teki ensi lentonsa niin pitkän matkan päähän, että hänen jumaloiva emonsa sai miltei kouristuksia pelätessään, etteivät vain hänen voimansa pettäisi ja hän putoaisi suohon ja joutuisi jonkun vanhan nälkäisen kilpikonnan uhriksi. Hän palasi kuitenkin eheänä: ja kuningas oli niin mielissään, että kävi sieppaamassa hänelle tavattoman lihavan marjan, ja istuen oksalle hänen eteensä antoi hänelle ensimäisen kielitunnin. Tietenkin kardinaali osasi huutaa "pii" ja "tshi" jo murtaessaan kuorensa; mutta kuningas opetti häntä piipittämään täsmälleen ja ilmeikkäästi, ja hän oppi sinä samana päivänä, että kardinaaliperheen miehiset jäsenet aina kutsuvat "tship" ja naispuoliset "tshuk". Itse asiassa hän oppi niin kerkeään ja oli yleensä niin tarkkaavainen, että ennenkuin kuningas katsoi viisaaksi antaa seuraavan oppitunnin, hän tapasi poikansa oksalla, nokka sulettuna ja kurkku paisuneena, koettelemassa omaa muodosteluansa heimon huudoista: "Vhit! Vhit! Vhit!" -- "Hio! Hio! Hio!" -- ja "Sio! Sio! Sio!" Tämä ihastutti kuningasta siinä määrin, että hän helähytti ne yhä uudelleen ja vointinsa mukaan auttoi poikaistansa.

Hän oli niin ylpeä pojusestaan, että hän jo tänä samana iltana ensi kertaa opetti häntä kunnolla pistämään päänsä siipeen ja nukkumaan yksin. Muutaman päivän perästä, ollessaan varma pojan siipien kestävyydestä, hän opetti hänelle lentämistä. Hän opetti poikaa, kuinka levittää siipensä ja verkalleen purjehtia puusta puuhun; kuinka lentää lyhyin äkkimutkin välttääkseen metsästäjän tähtäyksen; kuinka kääntyä jyrkästi ilmassa ja nopeaan hyökätä turilaan tai vihollisen kimppuun. Hän opetti sopivan kulmasuuntauksen, jolla vastustaa navakkaa tuulta, ja että hänen aina tuli kohdata rankkasade pää edellä, niin että vesi juoksisi höyhenpeitettä pitkin.

Hänen ensimäinen uinti-oppituntinsa oli harvinaisen onnistunut menestykseen katsoen. Kardinaali nautti vedestä kuin sorsa. Hän kylpi, pulikoi ja melskasi niin kauan että emo kävi miltei mielipuoleksi pelosta, että hän saattaisi houkutella paikalle jonkun vesikäärmeen tai kilpikonnan; mutta pelko ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hän oppi kuivaamaan, ruokkoamaan ja siistimään höyhenensä ja oli niin vimmainen pitämään itseään puhtaana, että hän, vaikkakin vain nuorukainen, oli jo niin erittäin lupaava lintu, että monikin Limberlostin siivekkäistä asujamista kävi häntä tervehtimässä.

Pian sen jälkeen kuningas vei hänet pitkälle retkelle ympäri suon ja opetti hänelle miten valita soveliaat paikat matoja metsästellä; miten etsiä lehtien alta muonaksi kelpaavia lehtitäitä ja etanoita; mitkä marjat olivat hyviä ja minkälaisilla ruohoilla oli enimmät ja parhaat siemenet. Hän näytti hänelle, miten löytää pieniä kiviä ruuan jauhamiseen ja mitenkä teroittaa ja kiilloittaa nokkaansa.

Sitten hän kävi käsiksi varsinaisiin musiikkiopintoihin, kuinka tuli viheltää ja miten laulaa ja livertää. "Hyvä miel'! -- Hyvä miel'!" viritti kuningas virtensä. "Yvä iel'! -- Yvä iel'!" matki kardinaali. Nämä laulut olivat vain kouluharjoituksia, mutta hänen äänessään oli sellainen syvyys ja laajuus, joka lupasi jaloa tulevaisuutta, kunhan ikä kehittäisi häntä ja kokemus herättäisi hänen tunteensa. Hän oli erinomainen lauluniekka nuorukaiseksi.

Pian hän menestyi niin oivallisesti itsensä hoidossa, ruuan löydännässä ja lennossa ja kasvoi niin suureksi ja omintakeiseksi, että teki yksin lukuisia retkeilyjä Limberlostin halki; ja niin vaikuttavat olivat hänen mittasuhteensa ja niin taistelunhaluiset hänen tapansa, ettei hänen tarvinnut kokea mitään häirintää. Kuninkaan hallitus uhkasi totta tosiaan väleen lopahtaa; mutta joskin hän lie sitä pelkäillyt, hän ei sitä ilmaissut, ja hänen ylpeytensä ihmeellisestä jälkeläisestään oli päivänselvä. Läpikotaisin tutkittuaan suon kardinaalin valtasi kiihkeä halu päästä pitemmälle matkalle; ja päivän toisensa jälkeen hän aikaili suon laitamilla, katsellen yli avarain viljeltyjen ketojen, melkein sairaana halusta koetella siipiänsä pitkässä, korkeassa, raisussa ilmaretkessä.

Tulipa päivä, jona loppukesän kuumuus pani suon höyryämään ja kardinaali, lennellen liki sen reunoja, tunsi tuulen henkäyksen käyvän ylämaalta, ja pohjoista kohti leviäväin laveitten peltojen näkeminen niin kiehtoi hänen mieltänsä, että hän levitti siipensä ja seuraten mikäli mahdollista puitten ja aitausten muodostamaa linjaa teki ensimäisen matkansa kotoa pois. Se päivä oli niin ihana, että se ratkaisi hänen kohtalonsa. Tuntuisihan siltä, että suon, jota hänen heimonsa piti niin suuressa arvossa, olisi pitänyt riittää kardinaalille, mutta eipä se riittänyt. Jokainen peninkulma sillä lentoretkellä lisäsi hänessä voiman ja tarmon tunnetta ja yhä kiihkeämpää mieltymystä laajalle leviäviin peltoihin ja metsiin. Hänen sydämensä hytkähti ihastuksesta saada kiikkua tuulessa, ajaa eteenpäin päiväpaisteessa ja purjehtia korkealla, allaan äärettömät, loppumattomat pellot, niityt, hedelmätarhat ja metsämaat.

Kuuma ja ummehtunut Limberlost tuntui hänestä onnellisesti vältetyltä vankilalta, ja yhäti vain hän uupumatta lensi suoraan eteenpäin. Lentäessään erään puolituleentuneen, jokeen päin viettävän viljapellon poikki kardinaali näki suuren joukon lintuja siellä laitumella, ja hän laskeutui korkeaan puuhun niitä tarkkaamaan. Pian hän tuli siihen päätökseen, että olisi somaa maistaa tuota uutta ravintoa. Hän keksi kohdan, jossa varis oli jättänyt tähkäpään sievästi siepattavaksi, ja tarrautuen kiinni tuppeen, kuten näki toisten tekevän, ojentautui täyteen mittaansa ja iski lujan terävän nokkansa kermankarvaiseen jyvään. Kardinaalille, joka ennen oli tukehtuakseen saanut metsästää rämeessä ja joka nyt oli tehnyt pitkän kiihoittavan lentoretken, oli keijuminen vaappuvalla korrella ja jyvän mehukkaan maidon juominen kuin ensimäinen maistinannos nektaria ja ambrosiaa. Hän nosti päätä päästessään kultaiseen sydämeen ja murskaten sen pieniin murusiin maisteli sitä ja kelpoitti sen yhtä ihastuneena kuin mikäkin epikurealainen uuden herkullisen ruokalajin.

Ehkäpä saisi uudet kekkerit seuraavalla kedolla. Hän päätti lentää vieläkin pitemmälle. Mutta hän oli kulkenut vain lyhyen matkan, kun muuttikin suuntaa ja kääntyi etelään, sillä hänen allansa oli jotakin pitkää, kimaltelevaa, luikertelevaa, raitojen reunustamaa, ja huimaavan korkealle niiden yläpuolelle kohousi jättimäisiä sykomooreja, vaahteroita, jalavia ja tulpaanipuita, jotka hapuilivat ja huojuivat tuulessa; eikä kardinaali tiennyt mitä se oli. Täynnä kummastusta hän pudottausi yhä alemmaksi. Lintuja oli kaikkialla, monet lensivät ylitse ja tuikkasivat nokkansa siihen; mutta sen kirkas mutkitteleva hopea oli salaisuus kardinaalille.

Runon ja laulun kaunis joki, jonka intiaanit ensimäisinä löysivät ja sitten ranskalaiset, oli nimeltään Ouabache; se kiemurteleva, kimalteleva joki, jota Logan ja Me-shin-go-me-sia rakastivat; ainoa joki, joka saattoi houkutella Wa-ca-co-nahin Salamoniesta ja Mississinewasta; joki, jonka hopeisten sykomoorien ja jättiläisvaahterain alla Godfrey-päällikkö matkusti monta peninkulmaa sijoittaakseen leiritulensa, se joki ei ollut koskaan ollut kauniimpi kuin tänä verrattomana syyspäivänä.

Sulat puristettuina tiukasti kiinni ruumiiseen kardinaali laskeusi salavaan ja kumartui katsomaan kiihkeydestä värähdellen ja tuiskahuttaen kimakoita huutoja: "tship, tship", sillä siinä oli häntä ihan vastapäätä iso punavarpunen, joka ei näyttänyt sopuisalta eikä aralta. Hän luikahutti raikuvan taisteluhaasteen: "tship!" joka lingottiin takaisin hänelle heti, kun se oli päässyt hänen nokastaan. Kardinaali kohotti harjaansa ja puoleksi nosti siipiänsä jäykistäen ne survaisuun; lintu siinä vastapäätä teki samoin. Hämmästyneenä hän ojentautui täyteen mittaansa sukkelasti astahtaen pikku askeleen sivulle, ja toinen lintu ojentausi koholle ja siirtyi sivulle juuri niinkuin hänkin. Se oli kardinaalista liikaa härnäämistä. Jännittäen joka lihaksen hän teki äkkihyökkäyksen häpeämätöntä muukalaista vastaan.

Hän iski veteen niin voimakkaasti, että pärskeet lensivät salaviin, ja jäälintu, joka istui kannolla vastapäätä häntä ja vaani matalikolta mutuja, näki sen. Se levitti nokkansa ja rähähti pauhaavaan nauruun, niin että sen ääni kaikuen kiiti niemeltä niemelle jokea alas. Kardinaali tuskin tajusi, miten pääsi pois, mutta uuden opetuksen hän oli saanut. Tuo kaunis kimalteleva, luikerteleva ilmiö oli vettä, ei paksua, haaleata, mustaa nevavettä, vaan puhdasta, raitista, hopeista vettä. Hän ravisti sulkiaan, häpeästä tuntien olevansa astetta punaisempi; mutta nauru ei saanut karkoittaa häntä pois. Kaikki oli hänestä aivan liian ihanaa. Lyhyen hetken perästä hän uskaltausi alas ja otti pienen siemauksen, ja se oli ensimäinen oikea juoma hänen elämässään. Voi, mutta sepä vasta oli hyvää!

Sammutettuaan kuumuuden ja pitkän matkan synnyttämän janonsa hän rohkaisi mielensä ottamaan kylvyn, ja siinä oli uusi ja ihastuttava kokemus. Kuinka hän polski ja melskasi ja pärskytteli hopeapisaroita ilmaan! Kuinka hän sukelteli, liotti ja vilvoitti itseään tässä loiskuvassa vedessä, jossa sai viipyä niin kauan kuin tahtoi ja päristellä kylliksensä; sillä hän saattoi nähdä pohjan pitkälti joka suuntaan ja helposti välttää jokaisen yrityksen tehdä hänelle pahaa. Hän oli niin märkä, kun kylpy oli lopussa, että tuskin saattoi päästä pensaaseen kuivaamaan ja suorimaan sulkiansa.

Kerta päästyään kunnolliseen asuun hän muisti vedessä näkemänsä linnun ja palasi salavaan. Siellä kimaltelevan joen syvyydessä kardinaali keksi itsensä, ja hänen sydämensä paisui oikeutetusta ylpeydestä. Oliko tuo leveä, täyteläinen rinta hänen? Missä oli hän nähnyt mitään muuta kardinaalia, jolla oli niin iso töyhtö, että se huojui tuulessa? Kuinka suuret ja mustat olivatkaan hänen silmänsä! ja hänen partansa oli melkein yhtä pitkä ja kähäräinen kuin isänkin. Hän levitti siipensä ja ihaili niiden kaartoa ja käänteli ja keikutteli pyrstöänsä. Hän somisti itsensä kerta uudelleen ja laitteli jokaista sulkaa. Hän kiilloitti niskaansa takaapäin siipiensä nenällä, pisti päänsä niiden alle ja hitaasti veti sitä kerta kerran perästä pois silittääksensä harjaansa. Hän kieppui ja keikkui. Hän kiikkui ja pöyhisteli, ja jokainen vilahdus koostansa ja kauneudestansa, mikä sattui hänen silmäänsä, täytti hänet ylpeydellä. Hän rehenteli kuin riikinkukko ja lörpötteli kuin närhi.