Chapter 8

-- "Sepä se!" sanoin minä. "Eiköhän olisi paras, jos itse jo ajoissa luopuisit heistä ja turvautuisit keisarinnan armoon?"

-- "Ei!" vastasi hän; "myöhäistä on jo katua. Armoa minä en enää saa. Jatkan niinkuin olen alkanutkin, ken tietää? Ehkä onnistunkin? Hallitsihan Grishka Otrepjevkin Moskovassa?"

-- "Niin, mutta tiedätkös, mikä hänen loppunsa oli? Hän heitettiin akkunasta, pistettiin kuolijaksi ja poltettiin; hänen tuhkansa pantiin tykkiin ja ammuttiin".

-- "Kuulepas!" sanoi Pugatshev oudolla innostuksella. "Juttelenpa sinulle tarinan, jonka lapsena kuulin vanhalta Kalmukkilaiselta eukolta. Kerran kysyi kotka korpilta: sanos, korppi, mistä se tulee, että sinä elät kolmesataa vuotta, mutta minä ainoastaan kolmekymmentä kolme? -- Siitä se tulee, vastasi korppi, että sinä juot tuoretta verta, minä raadoista elän. -- Kotka tuosta miettimään ja päätti kuin päättikin ruveta hänkin syömään raatoja. Lensivät he sitten yhtenä, kotka ja korppi. Huomasivat maassa hevosen raadon ja laskeutuivat sen ääreen. Korppi heti nokkimaan ja kiittelemään. Kotka nokkasi kerran, nokkasi toisen, mutta viittasi sitten siivellään ja sanoi: ei ole raadosta kotkan syötäväksi; paras on kerrankin juoda kylläkseen tuoretta verta; kävi sitten kuinka kävikään! -- Miltä sinusta näyttää kalmukkilainen satu?"

-- "Huvittavahan se on", vastasin. "Mutta elää murhalla ja rosvouksella on mielestäni juuri raadon syömistä".

Pugatshev katsahti minuun kummastellen, sanaakaan sanomatta. Me olimme vaiti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Tatarilainen rupesi laulamaan surumielistä laulua; Saveljitsh, torkkuen, heilui kuskilaudalla. Reki luisti tasaisella talvitiellä... Pian näkyi Jaik-virran jyrkällä äyräällä pienen kylän valli ja kirkon torni; neljänneksen kuluttua ajoimme Belogorin linnaan.

KAHDESTOISTA LUKU.

Orpo.

Kuinpa meidän omenapuulla Ei ole latvaa eikä haaroja, Niinpä meidän hovin neidolla Ei ole isää eikä äitiä, Ei, joka varustaisi impyen Ei, joka siunajaisi impyen.

Häälaulu.

Reki pysähtyi linnanpäällikön asunnon eteen. Kansa tunsi Pugatshevin aisakellon; ja suurissa parvissa juoksi perässämme. Shvabrin tuli kuistille vastaan. Hän oli kasakan puvussa ja oli kasvattanut itselleen parran. Petturi auttoi Pugatshevia reestä ja iljettävällä tavalla lausui hänelle ilonsa ja uskollisuutensa. Nähtyään minut hän kävi hämille, mutta tointui pian jälleen ja ojensi minulle käden.

-- "Vai olet sinäkin meidän?" sanoi hän. "Sepä hauskaa!"

Minä käännyin hänestä pois enkä vastannut mitään.

Sydäntäni särki, astuissamme vanhaan tuttuun huoneesen, jossa seinällä vielä riippui kapteeni vainajan upseerin-kirja, ikäänkuin hautakirjoituksena menneistä ajoista. Pugatshev istui samaan sohvaan, jossa Ivan Kusmitshilla oli ollut tapana nukkua, puolisonsa kotiripitysten tuudittamana. Shvabrin itse tarjosi hänelle viinaa. Pugatshev joi ryypyn ja sanoi hänelle, viitaten minuun:

-- "Tarjoa herra upseerille myös".

Shvabrin tuli luokseni tarjotin kädessä, mutta minä käännyin hänestä toistamiseen. Hän näytti olevan hämillään. Hänen terävä silmänsä oli heti kohta huomannut, että Pugatshev oli häneen tyytymätön. Shvabrin pelkäsi häntä ja katseli minuun epäilevin silmin. Pugatshev tiedusteli linnan tilaa, vihollisia koskevia huhuja ynnä muuta sellaista ja kysyi sitten äkkiä:

-- "Sanopas, mitä tyttöä sinä täällä vartioituna pidät? Näytäpäs hänet minulle!"

Shvabrin muuttui kalman vaaleaksi.

-- "Teidän majesteetinne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "hän ei ole vartioituna... Hän on sairas... Hän makaa ylhäällä".

-- "Mennään sinne", sanoi Pugatshev, nousten istualtaan.

Shvabrinin oli mahdoton kieltää; hän saattoi Pugatshevin ylös Maria Ivanovnan kamariin. Minä kuljin heidän perässänsä.

Rappusilla pysähtyi Shvabrin.

-- "Teidän Majesteetinne", sanoi hän. "Teillä on valta vaatia minulta mitä hyvänsä; mutta älkää salliko vieraan astua vaimoni makuukammioon".

Minä säpsähdin.

-- "Olet siis nainut!" huusin Shvabrinille, valmiina repimään hänet.

-- "Hiljaa!" keskeytti minut Pugatshev. "Se on minun asiani. Ja sinä", jatkoi hän, kääntyen Shvabriniin, "älä mutkistele äläkä viisastele: olkoon hän vaimosi tai kuka hyvänsä; minä vaan vien sinne kenet tahdon. Herra upseeri, seuraa minua!"

Kammion ovella pysähtyi Shvabrin ja änkytti:

-- "Teidän majesteetinne, minä huomautan teille ennakolta, että hän on kuumetaudissa ja on houraillut kolmatta vuorokautta lakkaamatta".

-- "Avaa ovi!" käski Pugatshev.

Shvabrin rupesi etsimään taskustaan ja sanoi unohtaneensa avaimen. Pugatshev potkasi ovea jalallaan; lukko hyppäsi sijoiltaan, ovi aukeni ja me astuimme sisään.

Minä katsahdin ja -- kauhistuin. Lattialla, repaleisissa talonpoikaisvaatteissa istui Maria Ivanovna, kalpeana, laihana, hiukset hajallaan. Hänen edessään oli vesiastia ja sen päällä palanen leipää. Nähtyään minut hän säpsähti ja parkasi. Mitä silloin tein -- en muista.

Pugatshev katsahti Shvabriniin ja sanoi, katkerasti naurahtaen:

-- "Kelpo sairashuonehan sinulla onkin!" Sitten astui hän Maria Ivanovnan luokse ja virkkoi: "Sanos, tyttäreni, mistä syystä miehesi sinua rankaisee? Mitä pahaa olet tehnyt?"

-- "Miehenikö!" kertoi Maria Ivanovna. "Hän ei ole mieheni; enkä minä koskaan tule hänen vaimoksensa! Olen päättänyt ennen kuolla, ja minä kuolenkin, jos ei minua pelasteta".

Pugatshev iski Shvabriniin ankaran katseen.

-- "Uskalsitko pettää minua!" kiljasi hän. "Tiedätkös, kelvoton, mitä olet ansainnut?"

Shvabrin lankesi polvilleen... Silloin ylönkatse tukautti minussa kaikki vihan tunteet. Inholla katselin vapasukuista miestä ryömimässä karkulaisen kasakan jaloissa. Pugatshev leppyi.

-- "Annan anteeksi tällä kertaa", sanoi hän Shvabrinille, "mutta muista, että jos vähänkin pahaa vielä teet, niin otetaan tämäkin lukuun". Kääntyen sitten Maria Ivanovnan puoleen sanoi hän lempeästi:

-- "Tule ulos, sorja neiti; minä lahjoitan sinulle vapauden. Minä olen keisari".

Maria Ivanovna katsahti häneen ja arvasi näkevänsä edessään isänsä murhaajan. Hän kätki kasvot käsiinsä ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Minä riensin hänen luokseen, mutta samassa tuli rohkeasti sisään vanha tuttavani Palashka ja rupesi hääräilemään emäntänsä ympärillä. Pugatshev läksi ulos ja me astuimme kolmen kesken ulos vierashuoneesen.

-- "Kas niin, herra upseeri!" sanoi Pugatshev nauraen. "Saatiinpas kaunis impi pelastetuksi! Emmeköhän lähetä pappia hakemaan? Pannaanpas hän vihkimään lankonsa tytärtä, vai mitä? kyllä minä rupean isän-sijaiseksi, Shvabrin teltapojaksi; ja sitten juomme häitä!"

Mitä olin pelännyt, se tapahtui nyt. Shvabrin, kuultuaan Pugatshevin ehdotuksen, vimmastui.

-- "Teidän Majesteetinne!" huusi hän raivoissaan. "Minä teidät petin, minä teille valehtelin; mutta pettääpä Grinevkin teitä. Tämä tyttö ei ole täkäläisen papin langon tytär: hän on Ivan Mironovin tytär, saman miehen, joka hirtettiin linnan valloittamisen jälkeen".

Pugatshev kiinnitti minuun säihkyvät silmänsä.

-- "Mitäs tämä merkitsee?" kysyi hän kummastellen.

-- "Shvabrin on puhunut totta", vastasin lujasti.

-- "Sitäpä et ole minulle sanonutkaan", virkkoi Pugatshev, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

-- "Mutta päätään itse", sanoin hänelle, "olisinko saattanut väkesi kuullen ilmoittaa, että Mironovin tytär oli elossa. He olisivat hänet repineet. Häntä ei olisi voinut mikään pelastaa".

-- "Niinpä niinkin", arveli Pugatshev ja naurahti. "Eivätpä juopuneet tosiaankaan olisi säästäneet tyttö parkaa. Hyvinpä tekikin papin muori, että petti heidät".

-- "Kuulepas", sanoin hänelle, nähtyäni hänen olevan hyvällä tuulella, "en tiedä miksikä sinua nimittäisin, mutta enpä tuota tahdo tietääkään... Mutta Jumala näkee, että hengelläni tahtoisin maksaa sinulle kaiken sen, mitä olet minulle tehnyt. Älä vaan vaadi sitä, mikä sotii knnniatani ja omaa-tuntoani vastaan. Sinä olet hyväntekijäni. Päätä aloitettu työ: päästä minut lähtemään orpo paran kanssa minne meille Jumala tien osoittaa. Ja, ohjatkoon sitten sinua kohtalosi minne hyvänsä, käyköön sinulle kuinka käyneekään, me rukoilemme joka päivä Jumalaa sinun syntisen sielusi pelastuksesta..."

Pugatshevin jäykkä sydän näkyi liikahtaneen.

-- "Olkoon niin!" sanoi hän. "Keltä hirmu, siltä armo: se mielilauseeni. Ota kaunosesi ja vie hänet minne mielit, ja antakoon Jumala teille sopua ja rakkautta!"

Hän käski sitten Shvabrinin antaa minulle pääsökirjan kaikkiin linnoihin ja kaikkien tullien lävitse hänen valloittamallansa alalla. Shvabrin, täydellisesti muserrettuna, seisoi kuin huumaunut. Pugatshev läksi tarkastamaan linnaa. Shvabrin meni häntä saattamaan; mutta minä jäin, sanoen rupeavani varustaumaan matkaan.

Minä juoksin ylös. Ovi Maria Ivanovnan kammioon oli lukossa. Minä kolkutin.

-- "Kuka siellä?" kysyi Palashka.

Minä sanoin nimeni.

Silloin kuulin Maria Ivanovnan suloisen äänen:

-- "Odottakaa, Pietari Andreitsh. Olen pukeumassa. Menkää Akulina Pamfilovnan luokse: minäkin tulen heti kohta sinne".

Minä tottelin ja menin pappilaan. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat minua vastaan. Saveljitsh oli jo ilmoittanut heille tuloni.

-- "Tervetultuanne, Pietari Andreitsh!" puhui papin rouva. "Sallihan näet Jumala meidän vielä tulla yhteen, Kuinka olette voineet? Mekös täällä teitä joka päivä muistelimme! Entäs Maria Ivanovna sitten! Kuinka paljon hän on saanut kärsiä teidän poissa-ollessanne! Voi poloista!... Mutta sanokaas, hyvä ystävä, kuinkas te niin hyviin kirjoihin olette päässeet Pugatsheville! Ihme, ettei hän teitäkin ole hirttänyt? Hyvä toki; kiitos rosvolle edes siitä!"

-- "Älä nyt, muija kulta", keskeytti isä Gerasim. "Ei paljolla puhumisella ihminen autuaaksi tule. Hyvä Pietari Andreitsh! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään! Kauan, kauan jo emme ole nähneet toisiamme".

Papin rouva rupesi nyt minua kestitsemään paraalla, mitä oli, alinomaa vaan haastaen. Hän kertoi millä lailla Shvabrin oli heidät pakoittanut antamaan Maria Ivanovnan hänen huostaansa; kuinka Maria Ivanovna oli itkenyt eikä ollut tahtonut erota heistä; kuinka Maria Ivanovnalla ja hänellä aina kumminkin oli ollut tietoja toisistansa Palashkan kautta (joka on rohkea tyttö ja saattaa kasakkain alaupseerinkin tanssimaan pillinsä mukaan); kuinka hän oli kehoittanut Maria Ivanovnan kirjoittamaan minulle kirjeen ja niin edespäin. Minä puolestani kerroin heille oman historiani. Kerrottuani kuinka Pugatshev oli saanut tietää heidän petoksestaan, rupesivat sekä pappi että papin rouva siunailemaan.

-- "Auttakaa taivaan pyhät!" huokasi Akulina Pamfilovna. "Päästä, laupias Jumala, tästäkin pälkähästä! Onpas tuo Aleksei Ivanitsh vaan aika konna!"

Samassa aukeni ovi ja Maria Ivanovna astui sisään, kaunis hymy kalpeilla kasvoillaan. Hän oli pannut pois talonpoikais-vaatteet ja oli jälleen pukeunut entiseen tapaan, yksinkertaisesti ja sievästi.

Minä tartuin hänen käteensä enkä voinut pitkään aikaan sanaakaan puhua. Me olimme kumpikin ääneti, sillä sydämemme olivat niin täynnä. Isäntä-väki huomasi läsnä-olonsa olevan tässä liikaa ja läksi pois. Me jäimme kahden kesken. Kaikki oli unohdettu. Me puhuimme kauan, mutta emme sittenkään voineet tarpeeksemme puhua.

Maria Ivanovna kertoi minulle kaikki, mitä oli tapahtunut linnan valloituksesta saakka, kuvasi minulle koko kauhean tilansa, kaikki koetukset, joilla kunnoton Shvabrin oli häntä rasittanut. Muistui myös mieleemme entiset onnelliset ajat... Me itkimme kumpainenkin... Vihdoin rupesin selittämään hänelle ehdotuksiani. Mahdoton oli jäädä linnaan, joka oli Pugatshevin hallussa ja jonka päällikkönä oli Shvabrin. Orenburgia ei ollut ajatteleminenkaan, se kärsi kaikkia piiritetyn kaupungin onnettomuuksia. Minä ehdotin, että hän menisi minun vanhempaini luokse. Hän epäili ensin: isäni epäsuosio, jonka hän kyllä tiesi, peloitti häntä. Minä rauhoitin hänet. Minä tiesin isäni pitävän kunnianvelvollisuutenansa vastaan-ottaa isänmaan edestä kuolleen sotilaan tytärtä.

-- "Armas Maria!" sanoin viimein. "Minä pidän sinua jo vaimonani. Kummallinen sallimus on meidät yhdistänyt ainaiseksi: ei mikään maailmassa voi meitä eroittaa".

Hän kuunteli minua vilpittömästi, ilman teeskenneltyä kainoutta, ilman keksittyjä verukepuheita. Hän tunsi kohtalonsa olevan yhdistetyn minun kohtalooni. Hän vakuutti kumminkin tulevansa vaimokseni ainoastaan siinä tapauksessa, että vanhempani suostuvat. Minä en vastustanut. Me annoimme suuta toistemme, palavasti, vilpittömästi, ja niin oli välillämme kaikki varmaksi päätetty.

Tunnin kuluttua toi alaupseeri minulle pääsökirjan, johon Pugatshev oli piirtänyt harakanjalkansa, ja ilmoitti Pugatshevin kutsuneen minua luoksensa. Sinne tullessani oli hän valmis matkaan. En saata kuvailla, mitä tunsin, erotessani tästä kauheasta miehestä, ilkiöstä, pahantekijästä kaikille, paitsi minulle ainoalle. Miksipä en puhuisi totta? Tällä hetkellä tunsin erinomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Minun teki mieleni temmaista hänet pahantekijäin joukosta, joita hän johdatti, ja pelastaa hänen päänsä niin kauan kuin vielä aika oli. Shvabrin ja ympärillämme tunkeileva kansa estivät minua sanomasta kaikkea sitä, mistä sydämmeni oli täynnä.

Me erosimme ystävällisesti. Pugatshev, nähtyään väen joukossa Akulina Pamfilovnan, häristi hänelle sormellaan ja iski silmää; sitten istui hän kuomiin ja käski ajaa Berdin kylään. Hevoset olivat jo liikkeellä, kun hän vielä kerran kurottihe kuomista ja huusi minulle:

-- "Hyvästi, herra upseeri! Kenties kohtaamme vielä toisiamme joskus!"

Me kohtasimme tosin ... mutta kuinka toista oli silloin!

Pugatshev läksi. Kauan katsoin arolle, jossa hänen kolmivaljakkonsa kiiti. Kansa hajosi. Shvabrin katosi. Minä palasin pappilaan. Kaikki oli valmiina lähtömme varalta; minä en tahtonut enää viipyä. Kaikki tavaramme oli pantu kapteenin vanhaan matkarekeen. Kyytimiehet panivat kiiruimmiten hevoset valjaisin. Maria Ivanovna meni sanomaan jäähyväiset vanhempainsa haudoille, jotka olivat kirkon takana. Minä tahdoin saattaa häntä, mutta hän pyysi saada mennä yksinään. Tuokion kuluttua tuli hän takaisin, vuodattaen hiljaisia kyyneliä.

Rekemme oli valmiina. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat kuistille meitä saattamaan. Kuomiin istui meitä kolme: Maria Ivanovna Palashkan kanssa ja minä; Saveljitsh kömpi kuskilaudalle.

-- "Hyvästi, Maria Ivanovna, oma kyyhkyseni! Hyvästi, Pietari Andreitsh!" puheli papin rouva. "Onnea matkalle! Antakoon teille Jumala siunausta!"

Me läksimme. Linnanpäällikön talon akkunassa seisoi Shvabrin. Synkkä viha asui hänen kasvoillansa. Minä en tahtonut riemuita voitostani kukistetun viholliseni nähden, vaan käänsin silmäni toisaalle. Vihdoinkin ajoimme ulos linnan portista ja jätimme iki-päiviksi Belogorin linnan.

KOLMASTOISTA LUKU.

Vangitseminen.

Nyt virkan' puolest' -- anteeks' suokaatten! -- Mun täytyy teidät viedä vankeutehen. -- Niin, mennään vaan! Mut' ensin toki haluaisin Ma, että asiasta selityksen saisin.

Knjashnin.

Näin nyt olin yhdessä tuon armaan tytön kanssa, jonka tähden vielä aamulla olin ollut niin kovassa tuskassa, -- minä en oikein ottanut tuota uskoakseni ja luulin tuon kaiken olevan unta. Maria Ivanovna katsoi miettivästi milloin minuun, milloin tielle eikä nähtävästi vielä ollut ennättänyt oikein tointua. Olimme vaiti. Tunteemme olivat liiaksi rasittuneet. Huomaamattammekin tulimme parin tunnin kuluttua läheiseen linnaan, joka sekin oli Pugatshevin vallassa. Siellä muutimme hevosia. Katsoen kiiruusen, jolla hevosia valjastettiin sekä linnanpäälliköksi asetetun partasuisen kasakan kohteliaisuuteen, huomasin, että meidän ensimmäinen kyytimiehemme oli liiaksikin ennättänyt piestä kieltään ja että minua pidettiin keisarin suosikkina.

Läksimme eteenpäin. Oli jo hämärä, kun saavuimme lähelle erästä soreata pikku kaupunkia, josta, partasuisen linnanpäällikön puheen mukaan, oli suuri sotavoima tulossa Pugatshevin avuksi. Vahtimiehet pysäyttivät meidät. Kysymykseen: "Kuka siellä?" vastasi meidän kyytimiehemme ylpeästi:

-- "Keisarin kummi emäntänsä kanssa".

Samassa piiritti meidät joukko husaareja, sättien ja toruen sanomattomasti.

-- "Tule ulos, sinä peiakkaan kummi!" sanoi eräs vanha kersantti. "Äläs huoli, kyllä sinut pian kummitetaan, niin sinut kuin emäntäsikin".

Minä nousin reestä ja vaadin, että minut vietäisiin heidän päällikkönsä luokse. Nähtyään upseerin, lakkasivat sotamiehet sättimästä. Kersantti vei minua majorinsa luokse. Saveljitsh ei luopunut luotani, puhellen itsekseen:

-- "Siinäpä se keisarin kummina-olo nyt on! Ojasta allikkoon... Laupias Jumala! Mitenhän vaan tämäkään päättynee?"

Reki kulki perässämme.

Viiden minuutin kuluttua tulimme kirkkaasti valaistun talon eteen. Kersantti jätti minut vahtisotamiehen luokse ja meni ilmoittamaan minua. Hän palasi heti kohta ja ilmoitti, ettei herra majorilla ole aikaa ottaa minua vastaan, vaan että hän määräsi minut vietäväksi vankihuoneesen ja emännän käski tuoda luokseen.

-- "Mitä se on?" huusin vimmastuen. "Onko majori mieletön?"

-- "En suinkaan tiedä, herra vänrikki", vastasi kersantti. "Herra majori sanoi vaan, että herra vänrikki olisi vietävä tyrmään ja että herra vänrikin rouva olisi tuotava herra majorin eteen, herra vänrikki".

Minä syöksin kuistille. Vartijat eivät pidättäneet minua, ja minä juoksin huoneesen, jossa istui viisi kuusi husaariupseeria lyömässä kortteja. Majori piti pankkia. Kuinka kovin hämmästyinkään, kun, katsahdettuani häneen, tunsin hänessä Ivan Ivanovitsh Surinin, joka ennen vanhaan oli voittanut minulta sata ruplaa Simbirskin ravintolassa.

-- "Onko mahdollista?" huudahdin. "Ivan Ivanits!! Sinäkö?"

-- "No ihme ja kumma, Pietari Andreitsh! Sepä hauskaa! Mistä matka? Terve, veikkonen! Etkö suvaitsisi pistää korttia sinäkin?"

-- "Ei, kiitoksia! Käskepä paremmin toimittaa minulle asuntoa".

-- "Mimmoista asuntoa? Jää minun luokseni".

-- "Ei sovi; minä en ole yksin".

-- "Tuo kumppalisikin tänne!"

-- "Minulla on mukanani ... vaimo-ihminen".

-- "Hei vaan! Mistä sen olet siepannut? Hi-hi!" Ja Surin vihelsi niin merkitsevästi, että kaikki purskahtivat nauramaan, ja minä kävin aivan hämilleni.

-- "No", jatkoi Surin, "olkoon niin! Saat asunnonkin. Vahinko sentään... Olisimme toki pitäneet täällä yhdessä lystiä kuin ennenkin... Hohoi, poika! Miks'ei tänne tuoda tuota Pugatshevin kummia? vai niskoitteleeko muori? Sano, ettei hänen huoli pelätä, herra muka on varsin sievä, ei tee mitään pahaa".

-- "Mitäs ajatteletkaan?" sanoin Surinille. "Mikä Pugatshevin kummi se on? Se on kapteeni Mironov-vainajan tytär, jonka olen pelastanut Pugatshevin rosvoilta ja jota nyt saatan isäni luokse maalle, jonne hänet jätänkin".

-- "Kuinka! Sinuako sitten minulle äskön ilmoitettiin? Mitä hulluja tämä merkitsee?"

-- "Perästä kerron kaikki. Mutta rauhoita nyt taivaan nimessä tyttöparka, jonka sinun husaarisi ovat peloittaneet pahan-päiväisesti".

Surin ryhtyi heti kohta toimiin. Hän tuli itse ulos pyytämään Maria Ivanovnalta anteeksi vastentahtoista erehdystänsä ja käski kersantin toimittaa hänelle parhaan kortteerin koko kaupungissa. Minä jäin yöksi Surinin luokse.

Päivällisen jälkeen jäätyämme kahden kesken kerroin Surinille tapaukseni. Hän kuunteli hyvin tarkasti. Lopetettuani kertomukseni, pyöritti hän päätään ja sanoi:

-- "Kaikki tuo on hyvä, mutta yksi juttu on paha: mikä piru sinua naimaan vie? Minä olen rehellinen upseeri enkä tahdo sinua pettää; usko minua, naiminen on sulaa hulluutta. Aatteles nyt mikä tuska vetää vaimoa aina perässään ja kuulla lapsi-kakarain huutoa? Hylkää pois hupsu aikomus! Tottele minua: luovu sinä ajoissa kapteenin tyttärestä! Tie Simbirskiin on turvallinen, vast'-ikään olen sen puhdistanut rosvoista. Lähetä hänet huomenna yksinänsä vanhempiesi luokse ja jää itse minun joukkooni. -- Orenburgiin sinun ei sovi palata. Jos jälleen joudut kapinallisten käsiin, niin tokkopa heistä enää niin helpolla pääset. Sillä lailla haihtuu nuo lempi-houreet itsestäänkin ja kaikki tulee jälleen hyväksi".

Vaikk'en ollutkaan kaikin puolin samaa mieltä hänen kanssaan, tunsin kumminkin, että velvollisuuteni vaati minua olemaan keisarinnan väessä. Minä päätin seurata Surinin neuvoa: lähettää Maria Ivanovna maalle ja jäädä Surinin joukkoon.

Saveljitsh tuli auttamaan minua riisumassa. Minä käskin hänen olla huomenna valmiin lähtemään kotia Maria Ivanovnan kanssa. Hän pani heti vastaan:

-- "Älä semmoista ajattele, nuori herra. Ettäkö minä sinut jättäisin? Kukas sinusta sitten huolta pitää? Mitäs vanhemmat sitten sanovat?"

Tuntien hänen itsepäisyytensä, päätin taivuttaa hänet lempeydellä ja sydämmellisyydellä.

-- "Ystäväni, Arhip Saveljitsh!" puhelin hänelle. "Älä nyt kiellä minulta apuasi; palvelijaa minä en tarvitse, mutta minä en saa hetkeksikään rauhaa, jos Maria Ivanovna lähtee ilman sinua. Häntä palvellen, palvelet minuakin, sillä minä olen päättänyt naida hänet, niin kohta kuin asianhaarat sallivat".

Nyt löi Saveljitsh kätensä yhteen ja näytti sanomattomasti hämmästyneeltä.

-- "Naida!" huudahti hän. "Lapsi naimaan menisi, niinkö? Mutta mitäs sanoo pappa ja mamma?"

-- "Kyllä he suostuvat, suostuvat aivan varmaan", vastasin minä, "kun vaan oppivat tuntemaan Maria Ivanovnan. Luotanpa sinuunkin. Isä ja äiti uskovat sinua; ajathan meidän asiaamme, ajathan?"

Ukko oli liikutettu.

-- "Voi herttainen Pietari Andreitsh!" sanoi hän. "Kovin nuorena sinä naida aiot, mutta onhan Maria Ivanovna niin armas ja hyvä, että syntihän olisi ilman ollakin. Olkoon menneeksi! Saatan kuin saatankin hänet, taivaan enkelin, ja uskollisesti kerron ja edespidän, ett'ei semmoiselle morsiamelle myötäjäisiä huoli ollenkaan".

Minä kiitin Saveljitshia ja panin maata samaan huoneesen Surinin kanssa. Innostuneena kuin olin, puhelin hänelle paljonkin. Surin keskusteli alussa vilkkaasti minun kanssani, mutta vähitellen kävi hänen puheensa yhä harvemmaksi ja sekavammaksi; viimein vastasi hän erääsen kysymykseni korsnauksella. Minä vaikenin ja noudatin kohta hänen esimerkkiänsä.

Huomenna varhain menin Maria Ivanovnan luokse. Minä ilmoitin hänelle aikomukseni. Hän hyväksyi ne kohta, pitäen niitä oikeina. Surinin joukon oli lähteminen kaupungista samana päivänä. Ei käynyt viivytteleminen. Minä sanoin samassa jäähyväiset Maria Ivanovnalle, jätettyäni hänet Saveljitshin huostaan ja annettuani hänelle kirjeen vietäväksi vanhemmilleni. Maria Ivanovna purskahti itkemään.

-- "Hyvästi, Pietari Andreitsh", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Jumala yksin tietää, saammeko nähdä toisiamme enää vai emmekö; mutta sinua en unohda milloinkaan; hautaan asti olet sinä pysyvä sydämmessäni".

Minä en voinut vastata mitään. Ihmisiä tuli ympärilleni. Minä en tahtonut heidän nähden antautua tunteitteni valtaan. Maria Ivanovna läksi viimein. Minä palasin Surinin luokse, surullisena, äänetönnä. Hän tahtoi minua huvittaa, minun teki mieleni saattaa ajatukseni toisaalle: me vietimme päivän meluisasti ja läksimme illan suussa liikkeelle.

Tämä tapahtui helmikuun lopulla. Talvi, joka oli tehnyt sotatoimille vastuksia, oli loppumassa, ja meidän kenraalimme varustelivat toimimaan yhteisesti. Pugatshev se aina vielä piiritti Orenburgia. Sillä välin keräytyi lähitienoille yhä enemmin sotajoukkoja, lähestyen kaikilta haaroin rosvojen pesää. Kapinaliset kylät antautuivat heti, nähdessään sotaväkeämme; rosvojoukot pakenivat meitä kaikkialla, ja kaikki ennusti pikaista ja onnellista loppua.

Pian sen jälkeen ruhtinas Golitsin löi Pugatshevin Tatishtshevan linnan luona, hajoitti hänen joukkonsa, vapautti Orenburgin, antaen siten kapinalle nähtävästi viimeisen, ratkaisevan iskun. Surin oli siihen aikaan määrätty kapinallisia Bashkirilais-joukkoja vastaan, jotka hajosivat, ennenkuin saimme heitä nähdäkään. Kevät pakoitti meidät pysähtymään erääsen tatarilaiseen kylään. Joet kävivät tulville ja tiet tulivat mahdottomiksi kulkea. Toimettomuudessamme oli meillä lohdutuksena se ajatus, että piakkoin oli loppuva tämä ikävä vähäpätöinen sota rosvoja ja villejä vastaan.