Chapter 4

"Häpeäisit, vanha koira, ettes ole ilmoittanut minulle mitään pojastani Pietari Andrejevitshistä, vaikka olen sinulle sen ankarasti käskenyt; minun täytyy muitten ihmisten kautta saada tietoja hänen vehkeistään. Niinkö sinä täytät velvollisuutesi ja isäntäsi käskyn? Minä panen sinut, vanhan koiran, totuuden salaamisesta ja huonosta hoidosta sikoja paimentamaan. Saatuasi tämän kirjeen, pitää sinun heti kohta kirjoittaa minulle, miten hänen terveytensä nyt on, jonka sanotaan jo olevan paremman, kuin myöskin mihin kohtaan hän haavotettiin ja onko haava kunnon lailla parannettu".

Nähtävästi oli Saveljitsh oikeassa; minä olin loukannut häntä nuhteellani ja epäilemiselläni. Minä pyysin häneltä anteeksi, mutta ukko ei leppynyt.

-- "Vai piti minun elävän tämmöiseen päivään asti", voivotteli hän; "vai tämmöisen pahan saan nyt esivallaltani! Minä se vaan olen vanha koira ja sikopaimen ja minä se myös olen syypää sun haavaasi? Ei maar, Pietari Andrejevitsh! en ole minä siihen syypää, vaan yksinään tuo kirottu munsyöri: hän sinua opetti pitelemään rautaisilla vartailla ja polkemaan, niinkuin pistelemisellä ja polkemisella häijystä ihmisestä pääsisi! Pitipäs vaan palkata munsyöriä ja kuluttaa rahoja turhan päiten!"

Mutta keltäs sitten oli isäni saanut tietoa minun käytöksestäni. Kenraaliltako? Tuskin, sillä hän nähtävästi ei juuri suurta lukua minusta pitänyt. Ivan Kusmitsh puolestaan ei suinkaan olisi pitänyt tarpeellisena ilmoittaa isälleni kaksintaisteluani. Minä arvelin sinne ja tänne. Vihdoin pysähtyivät epäluuloni Shvabriniin. Hänellä yksin oli etua kantelemisesta, joka vaikuttaisi lähtöni linnasta ja eroni kapteenin perheestä. Minä menin kertomaan kaikki Maria Ivanovnalle. Hän tuli kuistilla vastaani.

-- "Mikä teitä vaivaa?" kysyi hän, nähtyään minut. "Olette niin kalpea!"

-- "Kaikki on lopussa!" vastasin minä ja annoin hänelle isäni kirjeen.

Hän kalpeni vuorostansa. Luettuansa kirjeen hän antoi sen takasin ja sanoi vapisevalla äänellä:

-- "Kaiketi ei minun ole sallittu... Sukulaisenne eivät tahto minua perheesenne. Tapahtukoon kaikessa Jumalan tahto! Jumala paremmin tietää, mikä meille on hyödyllistä. Ei auta, täytyy tyytyä kohtaloon, Pietari Andreitsh; olkaa edes te onnellinen..."

-- "Niin ei saa käydä!" huudahdin, ottaen häntä kädestä; "sinä rakastat minua; minä olen valmis kaikkeen. Tule, menkäämme vanhempiesi luokse; he ovat hyväntahtoisia ihmisiä eivätkä kovasydämmisiä ja ylpeitä... He siunaavat meitä ... me astumme vihille ... ja sitten, aikaa voittaen, saamme, siitä olen vakuutettu, isäni lepytetyksi; äitini tulee meidän puolellemme; isä kyllä antaa anteeksi..."

-- "Ei, Pietari Andreitsh", vastasi Masha; "minä en lähde sinun kanssasi vihille ilman vanhempiesi siunausta. Ilman heidän siunaustaan et ole onnellinen. Nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan tahdon alle. Jos joskus maailmassa löydät olennon, johon rakastut, niin Jumala kanssasi, minä sitten teidän molempain edestä..."

Masha purskahti itkuun ja meni kamariinsa; minä yritin mennä hänen perässänsä, mutta tunsin, ett'en voisi itseäni hillitä ja senvuoksi läksin kotiani.

Minä istuin syvissä mietteissäni, kun äkkiä Saveljitsh keskeytti minut.

-- "Kas tässä, hyvä herra", sanoi hän, näyttäen minulle kirjoitetun paperin. "Katso nyt, olenko oman herrani kannustaja ja koetanko kylvää eripuraisuutta isän ja pojan välille".

Minä otin paperin: se oli Saveljitshin vastaus isäni kirjeesen. Se kuului sanasta sanaan näin:

"Herrani Andrei Petrovitsh, armollinen isämme!"

"Teidän armollisen kirjeenne olen saanut, jossa moititte minua, orjaanne, jotta muka häpeäisin, kun en ole esivaltani käskyjä täyttänyt; mutta minä en olekaan vanha koira, vaan uskollinen palvelijanne ja noudatan esivaltani käskyjä ja olen aina uutterasti teitä palvellut aina harmaapäiseksi asti. Pietari Andrejevitshin haavasta en kirjoittanut mitään siitä syystä, jotta en teitä turhan päiten pelästyttäisi ja, niinkuin kuulen, rouva, äitimme Avdotja Vasiljevna, muutoinkin on jo pelästyksestä tullut sairaaksi, ja hänen terveytensä edestä minä rukoilen Jumalaa. Mutta Pietari Andreitsh sai haavan rintaan, oikean olkapään alapuolelle, aivan luun alle, ja se oli kaksi tuumaa syvä, ja hän makasi komendantin talossa, jonne me hänet kannoimme rannalta, ja häntä paransi täkäläinen parran-ajaja Stepan Paramonov. Mutta nyt on Pietari Andreitsh, Jumalan kiitos, terve, eikä hänestä muuta osaa kirjoittaa kuin hyvää. Päälliköt, niinkuin olen kuullut, ovat häneen tyytyväiset; Vasilisa Jegorovna pitää häntä kuin omaa poikaansa. Mutta että hänelle semmoinen temppu sattui, niin se on vaan niin paljon kuin että ihminen on aina heikko ihminen: kompastuu hevonenkin, neljän jalan juostuansa. Ja sitten te vielä sanotte lähettävänne minut sikoja paimentamaan; siihenkin on teillä oikeus, koska olette isäntäni. Ja lopuksi sanon kaikkein alamaisimmat terveiset.

Teidän uskollinen palvelijanne. Arhip Saveljitsh".

Minä en saattanut olla pari kertaa naurahtamatta, lukiessani hyväntahtoisen ukon kirjettä. Minä itse en kyennyt vastaamaan isälle; äidin rauhoittamiseksi oli mielestäni Saveljitshin kirjeessä kylliksi.

Siitä saakka tilani muuttui. Maria Ivanovna ei enää paljoa puhunut minun kanssani ja koetteli kaikin tavoin kartella minua. Linnanpäällikön talo tuntui minusta nyt kylmältä. Vähitellen totuin istumaan kotona yksinäni. Vasilisa Jegorovna ensi alussa nuhteli minua siitä, mutta huomaten itsepäisyyteni, jätti minut rauhaan. Ivan Kusmitshiä kohtasin ainoastaan virkatoimissa; Shvabrinin kanssa tulin yhteen hyvin harvoin ja vastenmielisesti, sitä enemmin kuin huomasin hänessä salaista vihaa minua kohtaan, joka vielä enemmin vahvisti epäluuloani. Elämä tuntui minusta raskaalta. Minä vaivuin synkkämielisyyteen, jota edistivät yksinäisyys ja tyttöni. Rakkauteni tuli kiihtyi kiihtymistään yksinäisyydessäni ja tuli hetki hetkeltä yhä tuskallisemmaksi. Halu lukemiseen ja kirjallisiin harrastuksiin minulta katosi. Henkeni oli uuvuksissa. Minä pelkäsin joutuvani joko mielipuoleksi tai hukkateille. Mutta äkkiä tuli tapauksia, joilla oli suuri vaikutus koko elämääni ja jotka pakoittivat sieluni voimat uuteen vireyteen.

KUUDES LUKU.

Pugatshevin kapina.

Kuulkaa te, miehet nuoret, nyt, Mitä kertoelemme me vanhukset.

Laulu.

Ennenkuin ryhdyn kertomaan omituisia tapauksia, jotka minä sain omin silmin nähdä, tulee minun sanoa muutama sana Orenburgin kuvernementin tilasta 1773 vuoden lopulla.

Tässä avarassa ja viljavassa kuvernementissa asui koko joukko puolivillejä kansoja, jotka vasta vähän aikaa sitten olivat tunnustaneet Venäjän keisarien ylivallan. Heidän alituiset kapinoimisensa, tottumattomuus lakeihin, ja yhteiskunnalliseen elämään, kevytmielisyys ja julmuus vaativat hallituksen puolelta alituista silmällä pitoa. Sopiviin paikkoihin rakennettiin linnoja ja niihin lähetettiin asumaan kasakoita, jotka ammoisista ajoista saakka olivat asuneet Uralin (Jaik-virran) rannoilla. Mutta Uralin kasakat, joiden olisi tullut voimassa pitää rauhaa ja turvata näitä seutuja, rupesivat itsekin jonkun ajan kuluttua kapinoitsemaan. Vuonna 1772 nostivat he pääkaupungissaan ilmi-kapinan. Siihen oli syynä ankaruus, jolla kenraali-majori Traudenberg koetti saada sotajoukkoansa kurissa-pidetyksi. Seurauksena tästä oli, että Traudenberg murhattiin julmalla tavalla ja hallitus muutettiin. Kapina saatiin viimein tukahdutetuksi kartesseilla ja kovilla rangaistuksilla.

Tämä oli tapahtunut joku aika ennen minun tuloani Belogorin linnaan. Kaikki oli jo tyyntynyt; siltä ainakin näytti. Hallitus oli liian pian uskonut kavalain kapinoitsijain katumusta: nämä yhä vaan toimivat salaisuudessa, odotellen sopivaa tilaisuutta, nostaaksensa uudelleen melua.

Palajan kertomukseeni.

Kerran illalla, lokakuun alussa v. 1773, istuin yksinäni kotona, kuunnellen syksyisen tuulen ulvomista ja katsellen pilviä, jotka kiitelivät kuun alatse. Tultiin kutsumaan minua linnanpäällikön luokse. Minä läksin paikalla. Siellä olivat Shvabrin, Ivan Ignatjitsh ja kasakkain ala-upseeri. Huoneessa ei ollut Vasilisa Jegorovnaa eikä Maria Ivanovnaakaan. Kapteeni tervehti minua huolestuneen näköisenä. Hän sulki ovet, käski kaikkien istua, paitsi kasakkaa, joka seisoi ovella, otti taskustaan paperin ja sanoi meille:

-- "Herrat upseerit! Tärkeä uutinen! Kuulkaas mitä kirjoittaa kenraali".

Hän pani silmälasit silmilleen ja luki seuraavan kirjeen:

"Herra komendantille Belogorin linnassa. Kapteeni Mironoville. Salaista.

Täten ilmoitan teille, että vartijoiltansa karannut Donin kasakka ja lahkolainen Emeljan Pugatshev, suurella julkeudella ottaen itselleen keisari vainajan Pietari III:n nimen, on koonnut rosvojoukon, nostattanut väkeä kapinaan Uralin tienoilla ja on jo valloittanut sekä hävittänyt muutamia linnoja, ryöstäen niitä ja murhaten ihmisiä. Senvuoksi, saatuanne tämän, tulee teidän, herra kapteeni, viipymättä ryhtyä asianmukaisiin toimiin mainitun pahantekijän ja petturin vastustamiseksi ja kenties täydelliseksi kukistamiseksikin; jos hän tulisi teille uskottua linnaanne ahdistamaan".

-- "Ryhtyä asianmukaisiin toimiin!" virkkoi kapteeni, ottaen pois silmälasit ja käärien paperin kokoon. "Helppo, näet, tuo on sanoa. Pahus näkyy olevan väkevä; meillä taasen on kaikkiansa sata kolmekymmentä miestä, lukematta kasakoita, joihin ei juuri paljoa käy luottaminen, älä ota onkeesi tätä sinä, Maksimitsh" (Kasakka naurahti). "Mutta mikäs auttaa, herrat? Olkaa vireät! Asettakaa vartijat ja yöpatrullit; jos vihollinen tulee, pankaa portit kiinni. Pidä tarkalla silmällä kasakoita, Maksimitsh. Tykki on tarkastettava ja puhdistettava. Mutta ennen kaikkea, pitäkää asia aivan salassa, ettei linnassa kukaan saisi tästä ennen aikoja tietoa".

Nämä käskyt annettuaan, Ivan Kusmitsh päästi meidät menemään. Minä läksin yhdessä Shvabrinin kanssa, haastellen siitä, mitä olimme kuulleet.

-- "Mitähän tästä tulee; mitä arvelet?" kysyin häneltä.

-- "Kuka sen tietää", vastasi hän; "saa nyt nähdä. Mitään erinomaista tästä minun mielestäni ei vielä ole. Jos taas..."

Hän vaikeni ja rupesi viheltämään jotakin franskalaista ariaa.

Huolimatta varovaisuudestamme, levisi kumminkin tieto Pugatshevin tulosta piankin koko linnaan. Ivan Kusmitsh, vaikka kunnioittikin suuresti vaimoansa, ei olisi millään muotoa uskonut hänelle virallisesti saamaansa salaisuutta. Saatuansa kirjeen kenraalilta, oli hän varsin taitavasti lähettänyt Vasilisa Jegorovnan pois kotoa, sanoen, että isä Gerasimille muka kuului tulleen Orenburgista kummallisia uutisia, joita hän pitää syvänä salaisuutena. Vasilisa Jegorovnan oli kohta ruvennut tekemään mieli pappilaan, jonne hän, Ivan Kusmitshin kehoituksesta, oli mukaansa ottanut Mashankin, jott'ei tälle tulisi ikävä kotona yksin.

Ivan Kusmitsh, jäätyään tällä lailla yksikseen kotiansa, oli heti lähettänyt meitä kutsumaan ja pannut Palashkan lukon taakse liiteriin, jott'ei tämä pääsisi kuuntelemaan.

Vasilisa Jegorovna palasi kotia, saamatta minkäännäköisiä uutisia, ja kuuli, että hänen poissa ollessaan oli Ivan Kusmitshin luona pidetty neuvottelua ja että Palashka oli ollut lukon takana. Hän huomasi nyt miehensä pettäneen hänet ja läksi ahdistamaan häntä kysymyksillä. Mutta Ivan Kusmitsh oli varustaunut rynnäkön varalta. Hän ei vähääkään käynyt hämille, vaan rohkeasti vastasi uteliaalle vaimolleen.

-- "Niin näetkös, mammaseni, muijat täällä rupesivat uuneja lämmittämään oljilla, mutta kun siitä saattaa tulla tapaturmia, niin minä annoin kovan kiellon sitä vastaan ja käskin ämmäin lämmittää risuilla ja hakopuilla".

-- "Mitäs varten sitten Palashka pantiin lukon taakse?"

Tämmöistä kysymystä Ivan Kusmitsh ei ollut ajatellutkaan; hän takertui sanoihinsa ja sanoi jotakin, joka ei ollut sitä eikä tätä. Vasilisa Jegorovna huomasi miehensä kavaluuden, mutta tietäen, ettei häneltä nyt mitään saisi urkituksi, lakkasi kyselemästä ja rupesi puhelemaan kurkuista, joita Akulina Pamfilovna suolaa aivan toisella tavalla. Vasilisa Jegorovna ei saanut koko yönä unta silmäänsä, eikä voinut suureksi surmaksensakaan arvata, mitä kummia se semmoinen asia mahtoi olla, jota ei hänelle ole uskottu.

Seuraavana päivänä, palaten kirkosta, näki hän Ivan Ignatjitshin, joka oli kiskomassa tykistä riepuja, kiviä, laskuja ynnä muuta soraa, jota lapset olivat sinne työnnelleet.

-- "Mitähän nuo sotaiset varustukset tietävät?" arveli kapteenin rouva. "Eivätköhän vaan odota Kirgisien päällekarkausta? Mutta olisikohan Ivan Kusmitsh ruvennut salaamaan minulta semmoisia vähäpätöisiä asioita?"

Hän kutsui luokseen Ivan Ignatjitshin ja päätti lujasti saada selvän salaisuudesta, joka jo niin kauan oli vaivannut hänen uteliaisuuttansa.

Vasilisa Jegorovna lausui hänelle ensin pari sanaa taloudesta, niinkuin tuomari, joka aloittaa tutkintonsa sivuasioista heikontaakseen syytetyn varovaisuutta. Sitten, oltuaan hetkisen vaiti, hän huokasi syvään ja sanoi päätään heiluttaen:

-- "Herra Jumala! Vai semmoista nyt kuuluukin! Mitähän tuostakin tulee?"

-- "Älkää pelätkö, Vasilisa Jegorovna!" vastasi Ivan Ignatjitsh; "Jumala on armollinen; sotaväkeä meillä on tarpeeksi, ruutia yltä kyllin, tykin olen juuri puhdistanut. Kyllä me Pugatshevin rynnäkön kestämme".

-- "Mikäs mies se Pugatshev sitten on?" kysyi kapteenin rouva.

Nyt vasta huomasi Ivan Ignatjitsh puhuneensa liikoja ja vaikeni. Mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Vasilisa Jegorovna pakoitti hänet ilmoittamaan koko asian, luvattuansa, ettei puhuisi siitä kellenkään.

Vasilisa Jegorovna pitikin sanansa eikä virkkanutkaan asiasta kellenkään, paitsi papin rouvalle, ja tällekin hän sen ilmoitti vaan siitä syystä, että pappilan lehmä oli arolla, jossa se helposti olisi saattanut joutua pahantekijäin käsiin.

Pian puhuttiin kaikkialla Pugatshevista. Jutut olivat erillaisia. Kapteeni lähetti kasakkain alaupseerin hankkimaan tarkkoja tietoja ympäristöiltä ja läheisistä linnoista. Kasakka palasi kolmantena päivänä ja toi sen tiedon, että arolla noin kuudenkymmenen virstan päässä linnasta oli näkynyt suunnattoman paljon tulia ja että Bashkirit olivat kertoneet hirmuisen vihollisjoukon olevan tulossa. Muutoin ei hän saattanut sanoa mitään varmaa, hän kun ei ollut uskaltanut lähteä kauemmas.

Linnan kasakoissa huomattiin tavatonta liikettä; kaikilla kaduilla kokoontui heitä joukkoihin, joissa hiljaa keskusteltiin, mutta jotka heti hajosivat, kun rakuuna tai linnue-sotamies tuli näkyviin. Heidän joukkoonsa lähetettiin vakoojia. Julai, kristin-uskoon kastettu kalmukki, teki linnanpäällikölle tärkeän ilmoituksen. Kasakkain alaupseeri oli, Julain puheen mukaan, tuonut vääriä tietoja; palattuaan tiedustusretkeltään oli kavala kasakka ilmoittanut tovereilleen käyneensä kapinallisten luona, olleensa heidän päämiehensäkin puheilla, joka oli sallinut hänen suudella kättänsä ja kauan aikaa haastellut hänen kanssaan. Kapteeni pani alaupseerin heti kohta kiinni ja määräsi Julain hänen sijaansa. Tämä tieto synnytti ilmeistä tyytymättömyyttä kasakoissa. He nureksivat ääneensä, ja Ivan Ignatjitsh, päällikön käskyjen toimeenpanija, oli omin korvin kuullut heidän sanovan: "Maltas, kyllä vielä muistat, linna-rotta!" Kapteeni aikoi jo samana päivänä ottaa vangin tutkittavaksensa, mutta alaupseeri karkasi, luultavasti toveriensa avulla.

Sattui uusi seikka, joka vieläkin lisäsi linnanpäällikön levottomuutta. Oli saatu kiinni muuan Bashkiri, jolla oli ollut kapinaan yllyttäviä kirjoituksia. Sen johdosta päätti hän uudestaan kutsua kokoon upseerinsa ja jälleen toimittaa Vasilisa Jegorovnan pois kotoa jollakin sopivalla tekosyyllä. Mutta kun Ivan Kusmitsh oli aivan suora ja vilpitön mies, niin ei hän löytänyt muuta keinoa kuin sen, jota hän jo kerran oli käyttänyt.

-- "Niin, näethän, Vasilisa Jegorovna", sanoi hän vaimolleen, yskien; "isä Gerasim kuuluu saaneen kaupungista..."

-- "Älä valehtele, Ivan Kusmitsh", keskeytti puoliso hänet; "sinä, näen mä, taas aiot kutsua kokoon sotaneuvoston, puhellaksenne siinä Emeljan Pugatshevista; minua et petä enää, ukkoseni".

Ivan Kusmitsh äimästyi.

-- "Vai niin", sanoi hän; "no kun kerran asian tiedät, muija kulta, niin saat jäädä sitten; puhutaan sitten sinun kuullesi".

-- "Sepä se, ukkoseni", vastasi vaimo; "ei sinusta kavalaksi; kutsuta vaan upseerit tänne".

Me kokoonnuimme uudelleen, Ivan Kusmitsh vaimonsa läsnäollessa luki meille Pugatshevin julistuksen, jonka oli huononpäiväisesti kirjoittanut joku kasakka. Ryöväri ilmoitti aikomuksensa rynnätä linnaamme vastaan; kehoitti kasakoita ja sotamiehiä yhtymään joukkoonsa ja uhkasi linnanpäällikköä rangaistuksella, jos tämä tekisi vastarintaa. Julistus oli kirjoitettu karkein, mutta ankarin sanoin ja oli sitä laatua, että se suuresti vaikutti yksinkertaisiin ihmisiin.

-- "Katsos tuota pahusta!" huudahti kapteenin rouva. "Mimmoisia ehdotuksia ilkeää tehdä! Vai pitäisi meidän vaan mennä herraa vastaan ja laskea liput hänen jalkainsa juureen! Sen mokoma! Eikös hän tiedä, että olemme jo neljäkymmentä vuotta olleet sotapalveluksessa ja ennättäneet jo sillä ajalla nähdä jos jotakin? Onkohan tosiaankin ollut semmoisia päälliköitä, jotka ovat totelleet tuota rosvoa?"

-- "Eipä luulis tuota", vastasi Ivan Kusmitsh. "Mutta kuuluupa rosvo valloittaneen jo monta linnaa".

-- "Nähtävästi hänellä tosiaankin on suuri sotajoukko", arveli Shvabrin.

-- "Siitä me kohta saamme tiedon", sanoi kapteeni, "Vasilisa Jegorovna, annas tänne jyvä-aitan avain. Ivan Ignatjitsh, tuopas tänne Bashkiri ja käske Julain tuota tänne ruoskia".

-- "Maltas, Ivan Kusmitsh", virkkoi rouva, nousten ylös. "Jahka vien Mashan jonnekin pois kotoa, muutoin kuulee huudon ja säikähtää. Eikä minuakaan tutkinto huvita. Hyvästi, hyvät herrat".

Piinatutkinto oli ennen vanhaan niin juurtunut tapa oikeudenkäynnissä, että lempeä sääntö, joka määräsi sen poistettavaksi, pysyi vielä kauan aikaa voimatonna. Ajateltiin, että syytetyn oma tunnustus on välttämätön hänen täydelliseen syylliseksi julistamiseen, -- perätön ajatus, joka sitä paitsi sotii juridillista käsitystä vastaan, sillä jos syytetyn kieltoa ei pidetä todistuksena hänen viattomuudestansa, niin sitä vähemmin saattaa hänen tunnustustansa pitää hänen syyllisyytensä todistuksena. Nykyjäänkin olen vielä vanhain tuomarien kuullut valittelevan piinatutkinnon poistamista. Siihen aikaan ei kukaan epäillyt sen tarpeellisuutta, ei tuomari, eipä syytetytkään. Senpävuoksi kapteenin käsky ei meitä ketään kummastuttanutkaan. Ivan Ignatjitsh meni hakemaan Bashkiria aitasta, jonka avain oli ollut Vasilisa Jegorovnan hallussa, ja muutaman minuutin kuluttua tuotiin vanki eteiseen. Kapteeni käski hänet saattaa sisään.

Bashkiri astui vaivalla kynnyksen yli (hän oli raudoissa) ja otettuaan päästään korkean lakkinsa, jäi seisomaan oven suuhun. Minä katsahdin häneen ja säpsähdin. En milloinkaan unohda tuota miestä. Hän näkyi olevan kahdeksattakymmentä vuotta vanha. Hänellä ei ollut nenää eikä korvia; hivukset olivat ajetut pois; parran sijassa törrötti muutamia harmaita karvoja; hän oli lyhyt kasvultaan, laiha ja kyyryssä, mutta hänen vinot silmänsä vilkkuivat vielä tulisina.

-- "Aha!" sanoi kapteeni, tunnettuaan hänet noista hirveistä tuntomerkeistä yhdeksi niitä kapinallisia, jotka oli rangaistu v. 1741. "Näytpä olevan vanha susi; tunnet jo meidän sudenrautoja. Et olekaan ensi kertaa kapinoimassa, koska leukasi on noin sileäksi höylätty. Astupas lähemmäksi; puhu, ken on sinut lähettänyt?"

Vanha Bashkiri loi kapteeniin aivan mielettömän katseen ja oli vaiti.

-- "Miks'et puhu?" jatkoi Ivan Kusmitsh; "vai etkö ymmärrä i:täkään venättä? Julai, kysypäs häneltä teidän kielellä, kuka hänet on lähettänyt meidän linnaamme".

Julai toisti tatarinkielellä kapteenin kysymyksen. Mutta Bashkiri katsoi vaan yhä typerästi kuin ennenkin eikä vastannut.

-- "Kyllä minä saan sinut puhumaan", sanoi kapteeni. "Riisukaas mieheltä tuo kirjava narrikaapu ja mitatkaapas vähän hänen selkäänsä. Julai, kelpo lailla!"

Kaksi invalidia rupesivat riisumaan Bashkiria. Onnettoman kasvot osoittivat levottomuutta. Hän vilkkui joka haaraalle kuin ketunpoika, jonka lapset ovat saaneet kiinni. Mutta kun toinen invalideista pani hänen kätensä kaulaansa ja nosti ukon selkäänsä ja Julai jo nosti ruoskan -- silloin rupesi Bashkiri valittamaan heikolla rukoilevalla äänellä ja päätään viskellen avasi suunsa, jossa kielen asemasta oli vaan pieni tynkä.

Muistaissani tämän tapahtuneen tällä vuosisadalla ja tietäessäni nyt eläväni keisari Aleksanderin lempeän hallituksen aikana, en saata olla ihmettelemättä sivistyksen nopeita edistyksiä ja ihmis-oikeuksien leviämistä. Nuorukainen! Jos muistelmani sattuvat käsiisi, muista, että paraimpia ja hyödyllisimpiä muutoksia ovat ne, jotka seuraavat tapain parannuksesta, ilman mitään väkinäisyyttä.

Kaikki olivat hämmästyneet.

-- "No", sanoi kapteeni, "hänestä emme mitään tolkkua saa. Julai' vie Bashkiri takaisin aittaan. Meillä, hyvät herrat, on jotakin vielä juttelemista".

Me rupesimme keskustelemaan tilastamme, mutta äkkiä juoksee Vasilisa Jegorovna sisään, hengästyneenä ja kovin levotonna.

-- "Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi kummastellen kapteeni.

-- "Voi hyvät ihmiset!" vastasi Vasilisa Jegorovna. "Alajärven linna on valloitettu tän'aamuna. Isä Gerasimin renki palasi sieltä vast'ikään. Hän näki, kuinka se valloitettiin. Linnanpäällikkö ja kaikki upseerit on hirtetty. Kaikki sotamiehet on otettu vangiksi. Rosvo saattaa olla heti kohta täälläkin".

Tämä odottamaton tieto hämmästytti minua suuresti. Alajärven linnan päällikkö, hiljainen ja sievä nuori mies, oli minun tuttavani; pari kuukautta sitten oli hän, matkalla Orenburgista, nuoren vaimonsa kanssa poikennut Ivan Kusmitshin luona. Alajärven linna oli noin puolenkolmatta peninkulman päässä meiltä. Meidän oli joka hetki odottaminen Pugatshevin tuloa. Maria Ivanovnan kohtalo muistui heti mieleeni, ja minä kauhistuin.

-- "Kuulkaas, Ivan Kusmitsh", sanoin minä kapteenille. "Meidän on velvollisuus puolustaa linnaa viimeiseen hengenvetoon saakka, siitä ei siis puhettakaan. Mutta täytyy pitää huolta siitä, että naiset pääsisivät turvaan. Lähettäkää heidät Orenburgiin, jos tie on vielä turvallinen, tahi kaukaiseen, enemmin luotettavaan linnaan, jonne rosvot eivät pääse".

Ivan Kusmitsh kääntyi vaimoonsa ja sanoi:

-- "Niin, näethän, mamma, eiköhän tosiaankin ole parasta, että lähetämme teidät kauemmas, kunnes olemme suorinneet kapinallisista?"

-- "Mitä joutavia!" sanoi kapteenin rouva. "Missä se semmoinen linna, jonne ei luodit pääse? Ja minkätähden Belogorin linna ei olisi luotettava? Olemmehan, Jumalan kiitos, asuneet tässä jo kolmattakymmentä vuotta. Olemme nähneet sekä Bashkirejä että Kirgisejä; kenties kestämme Pugatshevinkin rynnäkön".

-- "No niin, mamma", vastasi Ivan Kusmitsh; "jää sinä tänne, jos tahdot, koskas luotat meidän linnaamme. Mutta kuinkas Mashan on laita? Hyvä on, jos kestämme, tai jos saamme apua; mutta aatteles, että pahukset valloittavat linnan?"

-- "Niin no, silloin..."

Vasilisa Jegorovna vaikeni ja näytti hyvin levottomalta.

-- "Ei maar, Vasilisa Jegorovna", jatkoi kapteeni, huomattuaan, että sanansa olivat vaikuttaneet, kenties ensi kertaa elämässä. "Masha ei saata jäädä tänne. Me lähetämme hänet Orenburgiin risti-äitinsä luokse: siellä on sotaväkeä sekä tykkejä yltäkyllin, muurikin on kivestä. Paras olisi, että sinäkin lähtisit hänen kanssaan sinne; ämmä sinä tosin jo olet, mutta saatpa nähdä, miten sulle käy, jos linna valloitetaan rynnäköllä".

-- "Olkoon sitten niin", sanoi kapteenin rouva; "lähetetään vaan Masha Orenburgiin. Mutta minua älä unissasikaan pyydä: en lähde. Mitä minä enää vanhoilla päivilläni eroaisin sinusta ja menisin hautaani muualla hakemaan. Yhdessä-elo, yhdessä-kuolokin".

-- "Sopii sekin", sanoi kapteeni. "Mutta on aika rientää. Vene valmistamaan Mashaa matkaan. Huomenna päivän koittaessa hän saa lähteä; annan hänelle saatto-miehetkin, vaikk'ei meillä väkeä ole liiaksi. Mutta missäs Masha on?"