Part 4

Toiset lähellä olevat villit, samoin kuin nekin, jotka olivat meidän muiden seurassa loitompana, säikähtyivät niin kamalasti tulen leiskahdusta, pamausta ja maanmiehensä äkkikuolemaa, että ensin tovin seisoivat turraksi hätääntyneinä. Mutta heidän toinnuttuansa muuan etäämpänä meistä seisonut alkoi äkkiä kirkua jotakin taisteluhaastetta; muut kaikki vastasivat, juosten hänen ympärilleen, meidän tyhmistyneinä ällistellessämme tätä menoa.

Parin kolmen minuutin kuluttua alkoi kirkuva kutsu kiiriskellä paikasta toiseen, kylästä kylään ja toiselle puolelle jokeakin, ja tuossa tuokiossa näimme alastoman liudan kiitävän joka taholta kokouspaikalle. Vajaassa tunnissa oli niitä viitisensataa koolla, joillakuilla jouset aseinaan, useimmilla keihäät, joita he osaavat käytellä niin taitavasti, että voivat linnunkin keihästää lennosta.

Meillä ei ollut pitkiäkään aikoja neuvotellaksemme, sillä väenpaljous karttui hetki hetkeltä; ja uskonpa, että jos olisimme kauvan siekailleet, niin heitä olisi kertynyt vaikkapa kymmenen tuhatta. Meillä ei senvuoksi ollut muuta valittavana kuin paeta laivaamme, jossa tosiaan olisimmekin varsin vankasti puolustautuneet, tai astua eteenpäin ja koettaa, mitenkä yhteislaukaus tai pari raehauleilla tehoaisi.

Päätimme heti käyttää jälkimäistä keinoa, luottaen siihen että jyske ja tuhoisat seuraukset ajaisivat heidät oitis pakoon. Asetuimme riviin joka mies ja marssimme rohkeasti heitä vastaan. He seisoivat valmiina vastaanottamaan meidät, nähtävästi luottaen siihen, että heidän keihäänsä tekisi lopun meistä kaikista; mutta me pysähdyimmekin keihäitten kantomatkan ulkopuolelle. Seisoimme melkoisen matkan päässä toisistamme, jotta ampumalinjamme ulottuisi laajalle, ja annoimme heille sellaisen tervehdyslaukauksen, että kuusitoista kuukertui paikalle ja kolme kaatui moniaan kymmenen askelta juostuansa.

Yhteislaukaustamme seurasi hirmuinen kirkuna ja ulina. Me seisoimme liikkumattomina ja latasimme pyssymme uudestaan. Kun hekään eivät kaikonneet, niin me ammuimme toistamiseen heidän keskeensä. Tällä kertaa sai kymmenkunta surmansa, mutta kun he eivät seisseet yhtä tiheässä kuin ennen, niin kaikki miehemme eivät ampuneet. Seitsemän oli nimittäin saanut käskyn säästää laukauksensa ja edetä heti kun toiset olivat ampuneet, näiden vuorostaan ladatessa jälleen.

Heti toisen laukauksen jälkeen me luikkasimme huikeasti ja nuo seitsemän marssi parikymmentä askelta lähemmäksi, ampuen taaskin. Taakse jääneet latasivat kaikella kiireellä ja etenivät vuorostaan, mutta nähdessään meidän lähenevän villit karkasivat tiehensä kiljuen kuin noidutut.

Saapuessamme taistelukentälle näimme ison joukon ruumiita kentällä hajallaan, paljoa enemmän kuin saatoimme olettaa tappaneemme tai haavoittaneemme, niin, enemmän kuin meillä oli ollut luotejakaan pyssyissämme. Olimme tästä seikasta ihan ymmällä, kunnes huomasimme, että pelkkä säikähdys oli pökerryttänyt monet; saattoipa joku olla haavatta kuollutkin.

Näistä kauhistuksen herpaamista tulivat useat toinnuttuansa palvomaan meitä, otaksuen meidät jumaliksi tai paholaisiksi -- en tiedä kumpaisiksiko, emmekä sillä suurta väliä pitäneet. Toiset polvistuivat eteemme, toiset heittäysivät kasvoilleen, ja kaikki tekivät lukemattomia mitä täydellisimmän alistumisen merkkejä. Nyt juolahti mieleeni, että me saatoimme sodan oikeudella ottaa niin monta vankia kuin mielemme teki, viedäksemme ne retkellemme kuormankantajiksi. Miehet olivat oitis minun mieltäni, ja niinpä sidoimme noin kuusikymmentä rotevaa nuorta miestä, selittäen heille, että ottaisimme heidät mukaamme. Nämä näyttivätkin varsin suostuvaisilta, mutta luonnollisesti piti meidän silti pysyä varuillamme, huomattuamme tämän kansan rajuksi, kostonhimoiseksi ja petolliseksi, joten orjiimme ei käynyt ollenkaan luottaminen.

NELJÄS LUKU.

Minusta tulee kapteeni.

Ennen kuin jatkan pitemmälle täytyy minun lukijalle vihjata, että minä tästä hetkestä alkaen kävin vakavammin käsiksi asioihin, pitäen parempaa väliä kohtalostamme. Sillä vaikka kaikki kumppanini olivat vanhempia miehiä, niin aloin kuitenkin huomata heidät neuvottomiksi -- tai kuten nyt sanoisin kylmäverisyyttä puuttuviksi -- silloin kun tarvittiin toimintaa. Ensimäisen varsinaisen tilaisuuden tälle havainnolle antoi äsken mainittu kahakka alkuasukasten kanssa, Lujasti päätettyänsä hyökätä ampuma-asein noiden kimppuun ja havaittuansa että nämä eivät luulon mukaan karanneetkaan pakoon, alkoi heitä jänistää niin, että he kaiketi olisivat kiireimmiten vilistäneet takaisin laivaan, jos se olisi ollut lähellä.

Tällä hetkellä minä innostuin heitä rohkaisemaan. Hoilasin että heidän piti ladata, uudestaan ja ampua toinen yhteislaukaus, vakuuttaen meneväni takuuseen siitä, että neekerit pakenisivat minkä käpälistä lähtisi, jos vain neuvoani noudatettaisiin. Tästä reipastuneina he laukaisivat toistamiseen, säästäen minun esityksestäni muutamia panoksia varallekin.

Toisen yhteislaukauksen jälkeen minun oli suorastaan pakko asettua käskijäksi.

"Nyt, seigneurs", huudahdin, "hurratkaamme."

Avasin oman kurkkuni ja huikkasin kolmasti, kuten englantilaisilla merimiehillä on sellaisissa tilaisuuksissa tapana.

"Ja nyt seuratkaa minua", kehotin niitä seitsemää, jotka eivät olleet ampuneet, "niin vannonpa tekevämme puhdasta heistä", ja oikeassa olinkin, kuten olen jo kertonut.

Tästä päivästä alkaen olin heidän puheissaan aina Seignior Capitanio, mutta kun minä vastustelin seignioria liian ylhäisenä nimityksenä, niin lausui tykkimiehemme, joka sujuvasti puhui englantia: "No, olkoonpa siis nimenäsi kapteeni Bob", ja kapteenin nimeä sain sitte vakinaisesti kantaa.

Portugalilaiset kunnostautuvat kyllä silloin, kun heidän edellään käy joku esikuvana, mutta oman onnensa nojaan jäädessään he peräti lannistuvat. Sitä sain jälkeenpäin kokea monet kerrat, ja olenkin usein kummastellut, että joukko miehiä, joiden oma miehuus pyrki lujalle ottaessa pettämään, alun pitäenkään uskalsi ajatella ja alottaa niin tuiki epätoivoista ja suurisuuntaista yritystä kuin meidän edessämme oleva matka oli.

Heidän joukossaan oli tosin pari kolme uupumatonta miestä, joiden rohkeus ja uutteruus oli kaikkien muiden tukena, ja he alusta asti ratkaisivatkin asiain menon. Nämä olivat tykkimies ja sepäksi sukeutunut taiturimme, sekä osaltaan myöskin toinen kirvesmiehemme. Nähdessään minun ottavan hiukan ryhtiä he pysyväisellä ystävällisyydellä liittyivät minuun.

Tämä tykkimies oli nerokas matemaatikko, monipuolisesti opiskellut mies ja sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti kehittynyt merenkulkija. Alituisissa keskusteluissani hänen kanssaan minä opin oman varsinaisen kasvatukseni perusteet, joita minun oli helppo sittemmin täydennellä. Hän erityisesti kannusti minua pyrkimään eteenpäin maailmassa ja hankkimaan tietoja, jotka tekisivät minut päteväksi suuriin yrityksiin. Vahinko vain, että hyvät päätökseni tässä suhteessa pyrkivät unohtumaan, milloin sattui kylläkin rauhallista tilaisuutta niiden toteuttamiseen.

Mutta palatakseni asiaan: kun tykkimies näki osuuteni taistelussa ja kuuli ehdotukseni, että pidättäisimme joukon vankeja kuormastomme kantajiksi, niin hän kääntyi minuun koko joukkomme edessä.

"Kapteeni Bob", sanoi hän, "sinun on mielestäni ruvettava päälliköksemme, sillä tämän yrityksen onnistuminen on kokonaan sinun ansiotasi."

"Ei, ei," intin vastaan, "älä minua imartele. Sinun pitää olla Seignior Capitanio, meidän kenraalimme; minä olen siihen virkaan liian nuori."

Lopuksi sovimme, että hänestä tuli meidän päällikkömme, minun pakostakin jäädessäni hänen virkatoverikseen.

Vangeissa oli eräs kookas, solakka, kaunismuotoinen mies, jolle kaikki toiset näyttivät osottavan suurta kunnioitusta. Hän oli, kuten jälkeenpäin käsitimme, erään heidän kuninkaansa poika; isä oli kaatunut ensimäisellä yhteislaukauksellamme, ja hän itse oli saanut luodin käsivarteensa ja lantioonsa. Jälkimäisestä haavasta vuoti runsaasti verta, joten hän oli jo kovin heikossa tilassa, jotapaitsi edellinen luoti oli murtanut ranteen. Eläjäksi ei näyttänyt poloisesta olevan, mutta kun hän tuntui tavallista tärkeämmältä henkilöltä, niin johtui mieleeni, että voisimme käyttää häntä hyödyksemme ja kenties tehdä hänestä jonkunlaisen johtajan oman väkensä keskuudessa. Annoin hänet senvuoksi haavurimme hoitoon, ja koetin merkeillä ilmaista onnettomalle, että me kyllä vielä tekisimme hänestä terveen.

Tämä herätti heissä uutta jumaloitsemisen tunnetta, he kun uskoivat, että me saatoimme näkymättömillä välikappaleilla sekä surmata että jälleen saada vainajat virkoamaan. Nuoren prinssin pyynnöstä jotkut hänen lähimpänsä vaivalloisesti tulkitsivat meille, että armollisesti parantaisimme hänen isänsäkin, joka makasi kentällä ruumiina, otsa lävistettynä.

Emme ilmaisseet itseltämme puuttuvan kykyä siihen, mutta annoimme heidän ymmärtää, että surmansa saaneet olivat ensin osottautuneet meille vihamielisiksi, joten heidän kuolemansa oli varottavana esimerkkinä pidettävä voimassa. Siten kävisi peruuttamattomasti kaikille niskureille. Mutta jos hän, prinssi, suostuisi tulemaan matkassamme ja noudattaisi ohjeitamme, niin me emme häntä jättäisi kuolemaan vammoihinsa. Tämän oivaltaessaan hän pyysi eräältä seuralaiseltansa nuolen, otti sen vioittumattomaan käteensä, nosti sen kohti aurinkoa, taittoi sen kahtia ja asetti kärjen rintaansa vasten, ojentaen sitte tuon puolikkaan minulle. Tämän käsitin valaksi, että valon jumala aurinko häneen nuolensa iskeköön, jos hän konsanaan herkeäisi olemasta ystäväni. Ja niinpä hän todella ahersikin uskollisesti palveluksessamme sittemmin kuukausimääriä.

Haavuri huomasi vammoista toisen pelkäksi lihashaavaksi, mutta ranteesta oli yksi luu murtunut. Sen hän lastoitti, sovittaen käsivarren kaulasta riippuvaan silmukkaan ja merkeillä opastaen häntä suureen varovaisuuteen liikkeissään. Kuuliaisesti mies tottelikin määräyksiä, jotta paraneminen edistyi säännöllisesti.

Perusteellisesti tulkitsin tälle neekerille suunnitelmiamme, samalla kun jo alussa opetin hänelle myöntävän ja kieltävän vastauksen portugalinkielellä. Ruokavarojen hankkimisesta hän sai selitetyksi, että niitä ei pitkään aikaan tarvittaisi, sillä matkan varrelta kyllä löytyisi riistaa. Kantamuksiemme painavuudelle hän pudisteli päätänsä, joten annoin väelle käskyn jakaa ne pienemmiksi nipuiksi, ja me jätimme sen vuoksi kaikki yksitoista kirstuamme tyhjilleen rannalle. Hän ilmaisi toimittavansa meille puhveleita avuksi kantamisessa, arvelipa että mekin voisimme niillä ratsastaa, jos olisimme väsyneitä; mutta sillä me emme pitäneet väliä, olimmehan vain hyvillämme siitä, että kuormajuhdat vielä hädän tullen kelpaisivat syödä.

Kannatin hänet sitte laivaamme ja annoin hänen katsastella kaikkea mitä meillä siellä oli. Hän oli kovin hämmästyksissään, sillä heidän veneensä ovat viheliäisiä pukinnahoista ommeltuja kaukaloita, jotka oli sivelty jollakin iljettävän hajuisella voiteella. Autoimme hänet laivamme kannelle ja osotimme merkeillä, että jos hän johtelisi miehiänsä tavaraimme kantamisessa, niin me emme hänellä kannattaisi mitään. Rantaan palattuamme veimme hänet miestensä luo, ja pyysimme häntä selittämään heille matkamme määrän.

Hän piti heille pitkän puheen ja ymmärsimme hänen sanovan heille, että jos he suostuisivat lähtemään kantajiksi retkelle leijonain maihin, niin heidän piti vastata: "Si, Seignior" ("kyllä, herra"). He vastasivat heti: "Si, Seignior", ja taputtivat käsiään katseensa aurinkoon kohottaen, minkä prinssi tulkitsi meille uskollisuuden vannomiseksi. Mutta pitipä sitte heistä muuan pitkän puheen prinssille, ja hänen eleistänsä käsitimme, että villit suuressa huolessa halusivat jotakin meiltä. Prinssi sai meille selitetyksi, että mekin taputtaisimme käsiämme auringolle (vannoisimme siis), että me emme surmaisi heitä, että me antaisimme heille khiarukkia (leipää), emme pitäisi heitä nälässä emmekä antaisi leijonain heitä syödä. Sanoin olevamme valmiit lupaamaan tuon kaiken, ja hänen uudistetusta kehotuksestaan taputin käsiäni aurinkoa kohti, jolloin kaikki vangit lankesivat kasvoilleen maahan ja noustessaan päästelivät mitä kummallisimpia huutoja.

Lähinnä huolenamme oli nyt saada ruokavaroja sekä vankiemme että omaksi nykyiseksi toimeentuloksemme. Merkeillä ilmottaessani prinssille, mitä mietiskelimme, ilmaisi hän että joku vangeista voisi kylältä noutaa ruokavaroja ja muutamia kuormajuhtia. Kun näytin vastahakoiselta sellaiseen luottamukseen osotti hän monilla merkeillä uskollisuuttaan, sitoipa omin käsin nuoran kaulaansa ja tarjosi minulle sen toisen pään, huomauttaakseen että hänethän perisi hirsipuu, ellei mies palaisi takaisin. Suostuin siis, ja hän antoi eräälle miehelleen tarkkoja ohjeita matkaa varten, viitaten lopuksi aurinkoon, osottaakseen mihin aikaan hänen oli jouduttava takaisin.

Mies läksi vimmatusti juosta porhaltamaan ja piti vauhtinsa kunnes katosi näkyvistä; taival näytti siis olevan melkoinen. Seuraavana aamuna, paria tuntia aikaisemmin kuin oli määrä, huhuili musta prinssi minulle ja viittasi parin engl. penikulman päässä kohoavaa kunnasta kohti, jolla näin pikku karjaa ja useita miehiä ajamassa sitä leirillemme. He toivat ruokavaroiksemme paljon lehmiä, nuoria hiehoja, puolitoistakymmentä vuohta ja kuormajuhdiksi neljä mullia.

Muonavarastoa oli siinä riittävästi, leiväksi saivat meille kelvata eräät juuret, joita olimme ennenkin käyttäneet. Tapettujen vuohten nahat määräsin kuivattavaksi päiväpaisteessa ja niistä ryhdyimme valmistamaan reppuja, sulloaksemme niihin matkatarpeitamme, jotta näitä olisi helpompi kantaa. Nähdessään puuhamme lähetti musta prinssi noutamaan meille kolmen miehen kantamuksen paljoa parempia nahkoja, jotka käytimme suurella menestyksellä siihen tarkotukseen. Samalla kertaa tuotiin prinssille kaksi keihästä, tavallista hienompia, ne kun olivat tehdyt mustasta sileästä puusta ja kärjikseen saaneet jonkun tuntemattoman otuksen hampaan, joka oli peukalon paksuinen ja varsin terävä. Prinssi ei tahtonut ottaa niitä vastaan ennen kuin minä annoin luvan, vaan käski tuomaan ne minulle. Olin tullut vakuutetuksi siitä, että hän oli sanansa pitävä ja rehellinen, joten luovutin nuo komeat aseet hänelle.

Valmistausimme lähtemään. Prinssi kuitenkin ilmaisi minulle, että jonkun matkaa pohjoisempana oli joki, jota myöten pääsisimme laivallamme melkoisen kauvas länttä kohti. Nähtävästi oli joki sama, joka näkyy Quilloan nimisenä kartallamme Mosambikin rannikon pohjoisimmassa osassa. Me päätimme ottaa prinssin ja niin monta villiä kuin laivaamme saatiin mahtumaan, purjehtiaksemme virran suuhun; minun osakseni tuli karavaanin kapteenina marssia samaan paikkaan maitse. Kahdeksan miehistämme jäi saattueekseni sekä kolmekymmentäseitsemän vankia; kaikki matkatavarat kuljetettiin laivalla. Ajoimme mulleja edellämme; ne olivat aivan kesyjä ja vantteria halukkaasti kantamaan mitä hyvänsä -- neekerit ratsastelivatkin niiden seljässä neljä kerrallaan. Ne söivät kädestämme, nuoleskelivat jalkojamme ja olivat säyseitä kuin koirat.

Meillä oli ruuaksemme mukanamme kuusi tai seitsemän lehmää, ja neekerit oppivat kerkeästi suolaamaan ja kuivaamaan niiden lihoja. Maitse oli pääsy virralle hyvin helppoa ja jouduimme perille saman päivän iltana; mutta laiva ehti jokisuuhun vasta viiden vuorokauden kuluttua, sillä lahdella oli tuuli tyventynyt ja joki teki alajuoksunsa varrella pitkän kaaren pohjoiseen päin, meidän osuessamme tämän eteläiseen polvekkeeseen. Tällävälin me neekerien alotteesta valmistimme oivallisia nahkaisia vesileilejä.

Taatakseen väkensä uskollisuuden tällä matkallamme oli prinssi jättänyt neljän miehensä tehtäväksi pitää vankeja kytkettyinä kaksittain ranteista yhteen. Mutta me havaitsimme heidät niin rehellisiksi ja varsinkin niin tottelevaisiksi häntä kohtaan, että me jonkun matkan päähän hänen maastansa päästyämme laskimme heidät vapaiksi, vaikkakin hän palattuansa sidotutti heidät uudestaan ja säilytti sen kurin pitkän aikaa.

Maa oli jokivarressa ylävää, ruoho rehotti vehmaana, karjaa kävi laitumella joka suunnalla; metsää ei ollut lähellä, mutta loitompana näkyi kasvavan tammea, seeteriä ja mäntyä, aimo jättiläisiä seassa. Joki oli sievoinen avoin kanava, jolla nousu- ja laskuvesi tuntui kuudenkymmenen engl. penikulman päähän; vireästi laskettelimme ylös virtaa nousuveden aikoina, tuulen navakasti puhallellessa idän kulmilta. Niin kauvan kuin uoma pysyi leveänä ja syvänä painalsimme kepeästi laskuvettäkin vastaan, mutta ylävarrella jouduttuamme kulkemaan joen omaa häiriintymätöntä juoksua päin huomasimme sen liian voimakkaaksi itsellemme ja aloimme pohtia laivamme jättämistä.

Mutta prinssi ei tahtonut mitenkään suostua siihen, sillä huomatessaan laivassa aikoinaan punomamme köysivaraston komensi hän kaikki rantaa myöten samonneet vangit hinaamaan meitä pitkin äyrästä, ja kun heidän työtänsä keventääksemme pidimme purjettamme yllä, niin miehet juoksentelivat kelpo vauhtia kiidättämässä meitä. Tällä tavoin olimme hinaajia vaihdellen kaikkiaan edenneet ylös virtaa parinsadan engl. penikulman vaiheille, kun se alkoi vähitellen soukentua, ja seuraavana päivänä saavuimme isolle vesiputoukselle, joka näytti aivan pelottavalta, sillä vesi syöksyi jokseenkin kohtisuoraan runsaasti kuusikymmentä jalkaa alas, pauhaten niin ettemme voineet kuulla toisiamme; sen kuohun olimme erottaneet jo kymmenkunta engl. penikulmaa alempana.

Tässä oli meidän tehtävä täysi pysähdys ja nousimme maihin joka mies; jos meillä olisi ollut pienempiä veneitä, niin olisimme voineet kannatuttaa ne kosken ohi ja pitkittää niillä matkaamme paljoa edemmäksi ylös virtaa. Maaseutu näytti yhäti rehevältä ja kuhisi karjaa; joitakuita ihmisiäkin näimme, mutta he puhuivat aivan toista kieltä kuin meidän vankimme. Villipetoja näimme aivan lähellämme vasta kaksi päivää ennen koskelle tuloamme, jolloin kolme mitä upeinta leopardia seisoi virran pohjoisella äyräällä, maissa matkaavien vankiemme käyttäessä yksinomaan eteläistä parrasta.

Tykkimiehemme huomasi ne ensimäisenä, juoksi sieppaamaan luikkunsa ja sulloi siihen kelpo panoksen.

"Nyt, kapteeni Bob", sanoi hän, "missä on prinssisi?"

Huusin tämän esille.

"Kuulehan", selitti tälle tykkimies, "rauhota nyt väkeäsi ja sano heille, että he saavat nähdä tämän kapineen puhuvan tulta yhdelle noista otuksista, tuottaen sille kuoleman."

Neekeriparat olivat sen näköisiä kuin olisivat he kaikki olleet joutumassa surman suuhun, vaikka prinssi heille mitä vakuutteli. He seisoivat ällistellen, kun tykkimies äkkiä laukaisi. Hän oli aika tarkka ampuja ja kaatoi pedon kahdella päähän osuneella rautapalalla. Leopardi tempautui takajaloilleen, huitaisi etukäpälillään ärähtäen ilmaa ja kaatui kuolleena seljälleen; toiset kaksi säntäsivät säikähtäneinä pakoon.

Mutta kylläpä olivat vankimmekin pökerryksissään. Neljä, viisi suistui maahan kuin ammuttuina, monet lysähtivät polvilleen ja ojensivat kätensä meitä kohti joko palvoaksensa meitä tai rukoillen oman henkensä puolesta, ja hätkähtipä prinssikin kaikesta valmistelustansa huolimatta niin kuin olisi ollut hyppäämäisillänsä virtaan. Hän sitte suurella vaivalla sai väkensä jälleen viihdytetyksi.

Nähdessämme otuksen saaneen surmansa teki minun kovasti mieleni korjata sen talja. Ilmaisin merkeillä prinssille, että hän lähettäisi joitakuita miehiänsä tuonne nylkemään pedon. Heti kun hän oli vain sanan lausahtanut, kirvoitettiin heistä neljä tarjokasta irti siteistänsä; nämä syöksyivät päistikkaa virtaan, uivat ylitse ja kävivät käsiksi työhön hänen kanssansa. Me olimme antaneet prinssille veitsen ja sillä hän vuoli neljä puuveistä niin näpsää, etten ole eläissäni niiden veroista nähnyt; ja vajaan tunnin kuluttua he toivat minulle taljan, joka olikin harvinaisen iso, nimittäin noin seitsemän jalkaa korvista häntään ja lähes viisi jalkaa leveä seljästä, viehättävän täplikäs kauttaaltansa. Tämän leopardintaljan toin monia vuosia myöhemmin Lontooseen.

Olimme nyt matkaamiseemme nähden kaikki samalla tasalla, jalankulkijoita, koska kerran aluksemme ei edemmäksi päässyt. Kiskoimme laivamme pieneen poukamaan, missä pääjokeen yhtyi soukempi sivuhaara, ja jätimme sen sinne jälkeentulevaisten ihmeteltäväksi. Käytimme kaksi päivää matkatavaraimme jakamiseen sekä kesyjen puhveliemme ja neekeriemme kuormittamiseen. Tärkeimmät matkatarpeemme olivat ruuti ja luodit. Ruudin me sulloimme pieniin kuivatuista nahoista neulottuihin reppuihin, joissa karvapuoli oli sisäänpäin, jotta kosteus ei pääsisi tuntumaan, ja nämä reput sovitimme toisiin, mullinnahoista tehtyihin säkkeihin, jotka olivat hyvin paksuja ja kovia, karvapuoli ulospäin, jotta mitään märkyyttä ei pääsisi tunkeutumaan sisälle. Tämä menettelytapa tehosi niin hyvin, että ruutimme aina säilyi kuivana rajuimpina ja pisimpinäkin sadeaikoina. Kukin meistä sai sitäpaitsi aina mukanansa pidettäväksi neljänneksen naulaa ruutia ja puoli naulaa luoteja; se riitti nykyiseen tarpeeseemme, eikä meidän tehnyt helteen vuoksi mieli kantaa enempää painoa kuin oli ehdottomasti välttämätöntä.

Pysyttelimme yhä virran partaalla ja jouduimme siten varsin vähän tekemisiin maan asukasten kanssa; mutta nyt jalkaisin taivaltaessamme satuimme sentään jonkun verran poikkeilemaan tähystelemässä seutuja ruokavarojen hankkimiseksi. Ensimäisen kerran jouduimme jokivarrella hiukankin pysähtymään erään noin viisikymmentä mökkiä käsittävän pienen neekerikaupungin luona, jossa näytti olevan nelisensataa asukasta, sillä he parveilivat kaikki ulos meitä katselemaan ja ällistelemään. Neekeriemme ilmestyessä näkyviin alkoivat asukkaat kapaista aseisiinsa, luullen vihollisten olevan tulossa kimppuunsa; mutta vaikka neekerimme eivät osanneetkaan heidän kieltänsä, saivat he kuitenkin merkeillä sanotuksi, ettei heillä ollut aseita ja että he olivat kaksittain sidotut vangiksi sekä että heidän takanansa oli sellaisia ihmisiä, jotka tulivat auringosta ja pystyivät mielensä mukaan tappamaan ja taas henkiin herättämään heidät kaikki. Mutta nämä suuret miehet eivät toki tekisi heille mitään pahaa, vaan saapuivat rauhallisin aikein. Tämän kaiken tajuttuansa he laskivat pois keihäänsä ja jousensa, ja lähenivät pystyttämään maahan rauhan merkiksi kaksitoista isoa salkoa, alistumisen osotukseksi kumarrellen. Mutta oitis nähtyänsä parrakkaita valkoisia miehiä he kirkuen juoksivat tiehensä kuin säikkyneinä.

Me pysyttelimme heistä arvomme mukaisen matkan päässä, ja näyttäysimme vain kaksi tai kolme kerrallaan. Vankimme selittivät meidän haluavan heiltä ruokavaroja, ja he toivat nähtäväksemme mustaa nautakarjaa. Veitsisepällämme oli nyt runsas varasto kättensä tuotteita valmiina; hän tuli mainiosti toimeen kaupoissa heidän kanssaan. Varasimme mukaamme niin paljon lihaa ja juuria kuin saatoimme neekerien taakoiksi mukavasti jakaa, kolme-, neljäkymmentä naulaa miestä kohti, mikä mielestämme oli tosiaan kuormaa kylliksi noin kuumassa maassa. Neekerit eivät ollenkaan rasittuneet niistä, joskus vain auttelivat toisiansa jonkun tuntiessa väsymystä; ja kun enin osa matkatarpeistamme täten oli ruokavaroja, niin kevenihän kuorma sitäpaitsi aina päivä päivältä, kunnes taas saimme sitä täydennellyksi. Kuormia kantaessaan oli neekereillä kädet vapaina, heidät pidettiin toisesta jalastaan sidottuina kaksittain yhteen.

Vähitellen päästimme joitakuita neekereitä kokonaan vapaiksi, saatuamme heidän prinssinsä vakuutuksen heidän uskollisuudestaan. Kaksi heistä sai muutaman päivän kuluttua lähteä tähystelemään metsänriistaa, ja taitavastipa he jousihaan kaatoivatkin eräällä heinätasangolla tapaamastansa isosta hirvilaumasta kolme muhkeata haarasarvea. Nämä olivat ensimäinen koko maamatkallamme kaadettu riista, ja söimme suurella ruokahalulla. Aloimme opettaa prinssiämmekin syömään meidän tavallamme valmistettua lihaa, ja neekerit piankin seurasivat hänen esimerkkiänsä, ennen enimmäkseen käytettyänsä lihaa ainoastaan raakana.