Part 14

Annoin vähitellen taivuttaa itseni lähtemään, ja kaikki pitivät matkaa nyt turvallisempana, kun minäkin olisin mukana. Siirsimme ampumavarat ja muut laivan tarpeet isoon laivaan, sälytimme purteen loputkin myytävät tavaramme, minä toimitin ammatista nyt eroavien osuutta vastaavan erän rahoja ja kalleuksia -- ja niitäpä olikin uhkea määrä -- salaa tavarakääryjen sekaan ja liikkeelle läksimme.

Ennen lähtöä kutsuin kaikki laivan upseerit neuvotteluun, jossa sovittiin, että laiva odottaisi meitä kahdeksankolmatta päivää erään pienen saaren luona Arabian puolella lahtea. Jos pursi ei siksi palaisi, niin he purjehtisivat erään läntisemmän saaren luo ja odottaisivat siellä viisitoista päivää. Ellei purtta vieläkään kuuluisi, päättäisivät he jonkin tapaturman meitä kohdanneen ja yhtymäpaikkana olisi sitte Madagaskar.

Me suuntasimme kulkumme suoraa päätä Bassoraan eli Balsoraan. Teimme kauppoja kolme tai neljä päivää eräässä kauppamiesten asumassa isossa kylässä, huolimatta mennä varsinaiseen kaupunkiin ennen kuin salainen aikeemme oli pantu täytäntöön. Enin osa lastia tulikin jo siten myydyksi. Ostettuamme useita tavaroita ja valmistauduttuamme ostamaan lisää oli veneemme rannassa ja sen miehistönä kaikkiaan kaksitoista miestä. Minä, William, lääkäri sekä eräs neljäs, jonka olimme valinneet erilleen, olimme asioilla ja juuri iltahämyssä me neljä saimme lähetetyksi erään turkkilaisen viemään puosmannille kirjettä. Antaen miehelle toimeksi juosta minkä käpälistä lähti me jäimme piiloon katselemaan seurauksia. Kirjeeseen oli lääkäri laatinut sisällöksi:

"PUOSMANNI TUOMAS: -- Me olemme kaikki kavalletut. Jumalan nimessä pelastautukaa veneellä ja kiirehtikää purteen, muutoin olette hukassa. Kapteeni, William kveekari ja George uskonsa-muuttaja on siepattu kiinni; minä pääsin pakoon ja piilouduin, mutta en voi liikahtaa minnekään, muutoin minut perii kuolema. Heti purteen tultuanne lähtekää matkaan henkenne edestä. Hyvästi! -- R. S."

Me näimme turkkilaisen vievän perille kirjeen, ja kolmessa minuutissa kiirehtivät miehet veneeseen ja alkoivat vimmatusti soutaa. Heti purteen päästyänsä he näkyivät noudattaneen neuvoa, sillä aamulla olivat he näkymättömissä emmekä heistä sen koommin ole mitään kuulleet.

Olimme nyt hyvässä paikassa, Bassoraan mentyämme, ja mukavissa oloissa, me kun olimme lyöttäytyneet persialaisiksi kauppiaiksi. Toverimme oli tehokkaasti peloteltu pois, ja meillä ei ollut muuta ajateltavaa kuin vähitellen puuhata itsemme Europaan rikkauksinemme, jotka tosin suunnattomalla paljoudellaankaan eivät minussa enää iloa herättäneet, sillä minä olin alkanut yhä raskaammin mietiskellä sitä tapaa, jolla ne oli haalittu.

Satuimme hyväksi onneksi tutustumaan erääseen hollantilaiseen, joka oli matkustanut Bengalista Agraan, Suur-Mogulin pääkaupunkiin, sieltä tullut maitse Malabarin rannikolle ja jollakin laivalla Persian lahdelle. Hänen aikomuksenaan oli mennä ylös virtaa Bagdadiin sekä sieltä karavaanilla Aleppoon. Kun William puhui hollanninkieltä ja oli kaikin puolin miellyttävä mies, niin me piankin jouduimme hänen kanssaan läheisiin väleihin ja päätimme kulkea hänen mukanaan. Hänellä oli seurueenansa useita palvelijoita, yksi niistä armenialainen, jonka hän oli opettanut puhumaan hollantia.

Pian olimme pukeutuneet komeisiin persialaisiin asuihin ja annoimme partamme kasvaa kuten persialaiset, ja me saimme kiittää hollantilaista ystäväämme siitä, että hän senkin kaiken hommasi puolestamme, sillä mehän emme persialaisuudestamme huolimatta osanneet kielestä sanaakaan. Englantilaisia kauppiaita karttelimme kerrassaan, hollantilaisen tätä huomaamatta. Viivyimme Bassorassa kaikkiaan kolmisen kuukautta, ja siellä alkoi mieleni synkistymistänsä synkistyä. Toisiin oloihin jouduttuani ja Williamin sanojen herättämänä olin alkanut ajatella itsestäni ja maailmasta aivan toiseen tapaan kuin ennen. Yhä elävämmin tunsin, että tilinteon aika oli lähenemässä, että katumus kaiketi jo oli myöhäistäkin. Omaisuuteni ei ollut minusta muuta kuin multaa, jonka säilyttämisestä en yhtään välittänyt; maalliset harrastukseni katosivat.

William oli kyllä havainnut raskasmielisyyteni, mutta ei ollut siihen vielä kajonnut, kun minä eräänä iltana kävelyllä kaupungin ulkopuolella itseämme viillytellessämme aloin puhua hänelle väärin saadun rikkautemme jättämisestä. Hän oli viisas ja varovainen mies, ja kaikki minun käyttäytymiseni oli jo pitkän aikaa ollut kokonaan hänen neuvojensa mukaan sovitettua. Niinpä oli hänen huolekseen nytkin jäänyt kaikki Europan-matkamme turvaaminen ja valmisteleminen, ja hän oli juuri tehnyt minulle selvää muutamista toimenpiteistä, joihin oli ryhtynyt kotimatkamme ja omaisuutemme suojelemiseksi. Silloin minä äkkiä keskeytin hänet.

"Mitä, William", huudahdin, "luuletko meidän konsanaan pääsevän Europaan kaiken tämän lastin keralla, mikä meillä on hallussamme?"

"Luulenpa tietenkin", arveli William, "niinkuin muutkin kauppiaat vievät tavaransa perille, kunhan vain ei tule julkisesti tiedoksi, mitä kaikkea meillä on mukanamme muutakin kuin purresta haltuumme jääneet kauppatavarat."

"Mutta voitko sinä luulla", intin katkerasti hymyillen, "että jos Jumala on olemassa kuten olet minulle niin kauvan vakuutellut, ja jos meidän täytyy joutua Hänen edessään tilille -- voitko luulla, että jos Hän on vanhurskas tuomari, Hän antaa meidän siten livistää saaliinemme, niin monilta viattomilta ihmisiltä ryöstettyine rikkauksinemme, kutsumatta meitä tilille siitä ennen kuin pääsemme Europaan, missä muka nauttisimme yltäkylläisyydestämme?"

Williamia näytti kysymys hätkähdyttävän ja hämmästyttävän, eikä hän vastannut pitkään toviin. Minä uudistin kysymykseni, lisäten omana vakaumuksenani, ettei sellaista voinut odottaakaan. Tuokion kuluttua sanoi William:

"Esitätpä siinä hyvin painavan kysymyksen, enkä voi siihen mitään varmaa vastausta antaa. Mutta minä sovitan vastaukseni seuraavasti: On ensiksikin totta, että meillä Jumalan vanhurskautta ajatellessamme ei ole vähintäkään syytä odottaa mitään suojelusta. Mutta kun Kaitselmuksen tiet ovat kokonaan toiset kuin inhimilliset aivoitukset, niin voimme vielä toivoa osaksemme laupeutta, katumuksemme jälkeen, emmekä tiedä kuinka armollinen Hän saattaa meille olla. Meidän tulee siis toimia niin kuin pikemmin luottaisimme tähän viimeksi mainittuun, laupeuteen nimittäin, sen sijaan että vaatisimme itsellemme tuomiota ja taivaan kostoa."

"Mutta kuulehan, William", huomautin minä, "katumukseenhan kuuluu parannuksen tekeminen, kuten olet minulle vihjaillut, emmekä me voi koskaan tehdä parannusta. Miten siis voimme katua?"

"Miksi emme voi parannusta koskaan tehdä?" kysyi William.

"Siksi että me emme voi milloinkaan palauttaa mitä olemme riistäneet ja rosvonneet."

"Sitä emme kyllä tosiaankaan voi tehdä", myönsi William, "kun kerran emme mitenkään saa oikeita omistajia tietoomme. Mutta omaisuudestamme luopuminen ja sen heittäminen käsistämme tänne ei olisi sen oikeata käyttämistä; siten vain rikastuttaisimme aivan ansaitsematonta väkeä. Sen sijaan meidän tulee sitä huolellisesti vaalia, ja edistää sillä mitä oikeata voimme; ja kuka tietää mitä tilaisuuksia Kaitselmus suonee meille tehdäksemme oikeutta ainakin joillekuille niistä, joille olemme vääryyttä telineet? Meidän tulee siis ainakin jättää ratkaisu Hänelle ja käydä tietämme. Ehdottomasti on nykyisenä velvollisuutenamme pyrkiä johonkin turvapaikkaan, missä voimme odottaa Hänen tahtoansa."

Williamin selvä järki teki minuun varsin edullisen vaikutuksen; ja ellei William olisi siten tyynnytellyt mieltäni, niin olisin varmaankin taivaan kostoa kauhistuen paennut kaiken kehnosti saadun varallisuuteni parista, kammoten sitä paholaisen kirouksena, joka tuottaisi minulle varman kadotuksen, jos koettaisin sitä hallussani pitää. Uutta yhä raskaampana taakkana oli minulle kaikki rikkauteni. Se oli muiden ihmisten omaisuutta, viattomilta tunnottomasti rosvottua, enkä minä voinut konnuudestani muuta ansaita kuin hirsipuun täällä ja kadotuksen tulevaisessa elämässä. Vihasin itseäni mitä katkerimmin, ja kun minun oli mahdoton palauttaa osaakaan ryöstämilleni takaisin, niin juuttui yhä mieleeni, etten voisi katuakaan. Katumus ei nähdäkseni voinut olla vilpitön ilman palautusta, ja sentähden täytyi minun ehdottomasti olla kadotettu.

Minulla ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta. Vaivuin mitä kamalimpaan epätoivoon enkä lopulta voinut ajatella mitään muuta kuin miten eriäisin tästä maailmasta. Tosiaankin pahahenki, jos tällaiset kiusaukset ovat pahanhengen työtä, teki tehtäväänsä uutterasti, ja useaan päivään en muuta ajatellut kuin ampua pistoolilla kuulan aivohini. Mutta Jumala oli armossaan liittänyt William kveekarin ainaiseksi ystäväkseni ja sekä hengelliseksi että maalliseksi neuvonantajakseni. Eräänä iltana vein hänet tavanmukaiselle yksinäiselle kävelyllemme tavallista hätäisemmin. Kerroin sielunhätäni ja pahanhengen hirveät kiusaamiset, ilmottaen vakaasti päättäneeni ampua itseni, minä kun en voinut kestää hirmuista ahdistustani.

"Ampua itsesi!" huudahti William; "mutta mitä siitä hyödyt?"

"No se tekee lopun viheliäisestä elämästä."

"Mutta oletko vakuutettu siitä, että tulevainen on parempi?"

"En, en", sanoin ahdistuneena; "paljoa pahempi varmasti."

"Mutta sittepä on ajatuksesi ehdottomasti pahanhengen herättämä; sillä onpa totisesti kehno syy pahan pulan takia jouduttaa itsensä pahempaan."

Tämä tosiaankin tehosi järkeen!

"Mutta minun on kuitenkin mahdoton sietää nykyistä tuskaani", voihkasin.

"Ja kuitenkin aijot kestää vielä kauheampaakin tuskaa", muistutti William, "ja ammut siis itsesi, jotta olisit auttamattomissa?"

"Minä olen auttamattomissa."

"Mistä sen tiedät?"

"Olen siitä vakuutettu."

"Niin, mutta varma et siitä voi olla", puheli hän; "varmistuaksesi siis ammut itsesi, sillä totisesti oletkin heti haudan tuolle puolen jouduttuasi kadotettu, kun sitävastoin tällä puolen saatat vain peljätä tulevasi kadotetuksi."

"Minulla oli mennä yönä kauhistuttavia unia. Paholainen oli tulevinaan luokseni kysymään, mikä nimeni on ja ammattini. Sen minä sanoin, ja sain vastaukseksi: 'Oikeaan osasin mieheen; olen sinua etsiskellyt. Tule nyt vain mukaan.' Minä kiljahtelin kauhuissani niin että heräsin omaan ääneeni; ja se painajainen ahdistelee minua päiväkaudetkin."

"Vai niin", sanoi William painavasti; "annappa tänne se pistoolisi."

"Mutta mitä sinä sillä teet?"

"Mitäkö teen!" kivahti William. "No, sinun ei tarvitse ampua itseäsi, sillä minun on pakko tehdä se jo aikaisemmin. Sinähän tuhoat meidät kaikki huikkailemalla unissasi ammattiasi! Olipa onni, ettei hollantilainen ymmärrä englantia. Mutta oman henkeni säästämiseksi täytyy minun tehdä loppu sinusta! Tänne pistooli!"

Tämä hirmustutti minua taas toisin tavoin, älytessäni millaisen turmion voisin saada aikaan. Itseni ampumista en sen koommin ajatellut, ja William sai minua muutenkin melkoisessa määrässä rauhoitetuksi, etenkin kun nyt tiesin toverienikin kohtalon riippuvan käyttäytymisestäni. Vakavasti selitteli minulle William, että katumukseeni kyllä kuului syvällinen inho rikoksiani kohtaan, mutta että siihen ei saanut liittyä Jumalan laupeuden epäileminen, joka päin vastoin kietoisi minut pahanhengen pauloihin. Minun tuli vilpittömästi ja nöyrästi tunnustaa Jumalalle pahat tekoni, anoa Häneltä anteeksiantoa, ja heittäytyä Hänen armonsa turviin, päättäen palautella riistämääni omaisuutta vaikkapa viimeiseen penniin asti, jos Jumala näkisi hyväksi antaa minulle tilaisuutta siihen. Tähän menettelyyn sanoi hän itse tähdänneensä mielensä ja se oli tuonut hänelle lohdutusta.

Siitä asti William kaikessa varovaisuudessaan minun mielentilaani nähden oli huonetoverinani ja karttoi kaikkia asuntoja, missä voitiin ymmärtää englantia. Mutta minä saavutin piankin rauhallisemman olon, lujasti päättäneenä viettää uutta elämää. Rikkauttani en enää pitänyt omanani, vaan lainana, jolla tekisin sellaista oikeutta kuin Jumala minut ohjaisi havaitsemaan. Ihmeellisen tilaisuuden sainkin sittemmin erään häviölle joutuneen perheen pelastamiseen, jonka minun toimintani oli syössyt köyhyyteen.

Hollantilaisen johdolla vuokrattuamme joitakuita veneitä me läksimme Tigris-virtaa myöten Bagdadiin. Meillä oli varsin huomattava tavaravarasto mukanamme, joten me siellä herätimme suurta kunnioitusta. Erityisesti mainittakoon kaksiviidettä kääryä kaikenlaisia intialaisia kankaita, kuten silkkiä, musliinia ja hienoa sitsiä; kiinalaisia silkkejä oli meillä viisitoista kääryä, kaikki purrestamme käsiimme jäänyttä. Teimme niillä edullisia kauppoja, ostimme karavaanimatkaamme varten kameeleja ja ruokavaroja ja läksimme aavikkotaipaleellemme.

Kultamme, jalokivemme ja helmemme pidimme näkymättömissä, mutta minä en koko matkalla ollut niistä huolissani, uskoen että kun olin rikkauteni ryöstöllä hankkinut, Jumala sen myöskin säätäisi minulta jälleen samalla tavalla otettavaksi; ja luulenpa voivani sanoa, että olisin kernaasti suonutkin niin tapahtuvan. Mutta samaten kuin minulla oli armollinen Suojelija yläpuolellani, oli minulla mitä uskollisin ystävä ja holhooja sivullani pitämässä ainaista huolta sekä minusta itsestäni että omaisuudestani. Kahdessa kuukaudessa saavuimme Bassorasta Alepon kautta Aleksandriaan.

Siellä me kaikki, neljä entistä merirosvoa neuvottelimme mitä tekisimme. Toiset kaksi päättivät lähteä hollantilaisen seuralaisemme mukana hänen kotimaahansa, satamassa kun sattui olemaan hollantilainen laiva. William ja minä taasen sanoimme asettuvamme Moreaan, joka silloin kuului Venetsialle. Emme varovaisuuden vuoksi ilmoittaneet heille matkamme oikeata määrää, mutta saimme kuitenkin järjestetyksi tavan, jolla tulevaisina vuosina pysyimme heidän kanssaan kirjeenvaihdossa. Rauhallisesti on heidänkin uusi uransa muodostunut.

Lopulta läksimme Venetsiaan, kun tapasimme sinne menevän laivan. Turvallisesti saavuimme kolmessa viikossa perille kaikkine aarteinemme ja sellainen lasti mukana, ettei liene vielä kaksi yksityistä miestä moista tuonut tuohon rikkaaseenkaan kaupunkiin. Nyt oleskelimme siellä armenialaisina kauppiaina, ja olimmekin jo oppineet niin paljon armenialaista ja persialaista mongerrusta, että saatoimme puhella keskenämme kenenkään meitä ymmärtämättä, vaikka toisinaan tuskin ymmärsimme itsekään.

Muutimme vähin erin viimeisetkin tavaramme rahaksi, asetuimme pitempiaikaiseen asuntoon ja eleskelimme kuin veljekset, Kumpaisellakaan ei ollut mitään erillisiä harrastuksia; me puhelimme paljon vakavista asioista, ja Venetsiassa pidettiin meitä hyvin kunnianarvoisina kreikkalaisina liikemiehinä.

Jonkun ajan kuluttua kertoi William alkaneensa ajatella, ettei hän enää saisi Englantia nähdäkseen, ja ettei se hänessä todellakaan enää kovin suurta kaipuuta herättänyt. Mutta kun olimme voittaneet niin suunnattomia rikkauksia ja kun hänellä oli muutamia köyhiä sukulaisia Englannissa, niin hänen teki mieli kirjeellisesti tiedustaa heidän olojansa ja kenties lähettää avustustakin sellaisille ansaitseville, jotka vielä olivat elossa. Minä suostuin siihen mielelläni. Niinpä kirjotti William sisarelleen ja eräälle sedälleen, saaden noin viiden viikon kuluttua vastauksen kumpaiseltakin, osotteenansa Signore Constantine Alexion, Ispahanista.

Sisareltaan hän sai hyvin liikuttavan kirjeen, joka ilmaisi mitä sydämellisintä riemastusta siitä, että hän oli hengissä, sitte kun hänelle oli jo ammoin ilmotettu veljensä saaneen surmansa merirosvojen käsissä Länsi-Intiassa. Sisar pyyteli veljeä ilmottamaan, millaiset hänen olosuhteensa olivat; itsellään ei hänellä ollut tilaisuutta suuriakaan tehdä hänen hyväkseen, mutta tervetullut sydämen pohjasta olisi hän sisarensa luokse. Hän oli jäänyt leskeksi neljän lapsen kanssa, mutta hän piti pikku puotia, jolla sai jotenkuten elätetyksi perheensä. Hän oli lähettänyt veljellensä viisi puntaa siltä varalta, että hän vieraassa maassa tarvitsisi rahaa kotiin päästäksensä.

Kirje tuotti kyyneleet Williamin silmiin ja kovin liikutettu olin minäkin.

"Mitä tekisin tämän kelpo naisen hyväksi?"

"Hän on lähettänyt sinulle viisi puntaa", puhelin minä tovin mietiskeltyäni; "ja hänellä on neljä lasta elätettävänä sekä oma itsensä viidentenä. Sellainen summa on köyhälle vaimolle hänen olosuhteissaan samaa kuin viisituhatta puntaa meille. Lähetä hänelle viidentuhannen punnan maksuosotus ja pyydä häntä salaamaan kummastuksensa siitä, kunnes taas saa tietoja sinusta, mutta jättämään puotinsa ja ottamaan talon jostakin maaseudulta läheltä Lontoota, siellä eleskelläkseen kohtuulliselta näyttävällä tavalla, odotellen sinulta jälleen uusia viestejä."

"Tuostapa näen, että sinulla pälyilee joitakin ajatuksia takaisin Englantiin uskaltamisesta", sanoi William.

"Siinä toden totta erehdyt; mutta juolahtihan vain mieleeni, että sinun sopisi uskaltaa, sillä mitä olet sinä tehnyt sellaista, ettei sinun kävisi päinsä siellä näyttäytyä? Miksi haluaisin pidättää sinua poissa omaistesi parista pelkästään omaksi seurakseni?"

"Ei mitenkään", huudahti William lämpimästi; "olemme retkeilleet niin kauvan yhdessä ja tulleet toveruksina niin pitkälle, että olen päättänyt elämäni ijän pysyä sinun seurassasi. Ja mitä sisareeni tulee, niin en voi lähettää hänelle niin suurta rahasummaa, sillä kenen on kaikki tämä raha mikä meillä on? Enin osa on sinun."

"Ei, William", vakuutin minä, "minulla ei ole penniäkään, mikä ei samalla ole sinun. Kaikki on ehdottomasti tasattava, ja ellet sinä lähetä summaa hänelle, niin lähetän minä."

"Mutta se säikähdyttää hänet ihan järjiltään", esteli William.

"No, menetelkäämme varovasti. Lähetä hänelle sadan punnan maksuosotus ja pyydä häntä ensi tilassa odottamaan lisää, luvaten lähettää hänelle niin paljon, että hän tulisi toimeen pitämättä puotia."

William lähettikin hänelle hyvin ystävällisen kirjeen ja liitti mukaan sadankuudenkymmenen punnan maksuosotuksen, huomauttaen voivansa lyhyen ajan kuluttua kartuttaa lahjaansa. Kymmenkunta päivää jälkeenpäin hän lähetti viisisataaneljäkymmentä puntaa ja paria päivää myöhemmin taaskin kolmesataa puntaa, mainiten lähettelevänsä tarpeeksi paljon, jotta sisar voisi maaseudulta hankkia talon.

Hän odotti sitte vastausta kaikkiin kolmeen kirjeeseensä, ja sisar ilmotti, että hän oli vastaanottanut rahat, mutta pysynyt hiiskumatta kenellekään koko asiasta; hän ei ollut edes maininnut veljensä olevan elossa, pitäen viisaampana ensin kysyä tämän mieltä olojensa tunnetuiksi tekemisestä.

"Hei, William", huudahdin minä tuon kirjeen nähdessäni, "tälle naiselle voipi uskoa mitä tahansa ja henkensäkin. Lähetä hänelle loputkin noista viidestätuhannesta punnasta, niin uskallan lähteä kerallasi Englantiin hänen asumukseensa milloin vaan tahdot."

Lähetys toimitettiin. Sisar ilmotti kohdakkoin, että hän oli setänsä silmissä tekeytynyt sairaaksi ja kykenemättömäksi jatkamaan liikettään sekä ottanut ison rakennuksen lähellä Lontoota, ollen aikovinaan antaa asuntoja vuokralle elannokseen. Kaikesta päättäen tuntui hän käsittävän, että veli jostakin syystä tahtoi kotimaahansa palattuaan oleskella tuntemattomana ja kaikilta ihmisiltä rauhassa.

Siten avautui meille ovi, jonka olimme katsoneet koko elämämme ajaksi meiltä sulkeutuneen. Me päätimme kaikessa salaisuudessa palata synnyinmaahamme. William kiitteli sisarensa järkevyyttä ja ilmotti tämän arvanneen oikein siinä, että hän tahtoi tulla takaisin kokonaan uutena miehenä. Vieläpä toisi hän mukanaan mitä rakkaimman ystävän, joka myöskin puolestaan lähetti hänelle viisituhatta puntaa. Siten teimme tuon köyhän vaimon perheen rikkaaksi; ja kuitenkin petti urheuteni, kun oli ratkaiseva askel otettava, enkä uskaltanut lähteä. Kun William ei suostunut hievahtamaankaan ilman minua, niin pysyimme alallamme vielä kaksi vuotta, pohtien mitä tehdä.

Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää maailmassa, enkä tiennyt miten olisin voinut käyttää suuria varojani mihinkään hyväntekeväisyystarkotuksiinkaan. Siten olin ensimäisen lahjotukseni tehnyt tuolle naiselle, jonka aulis ystävällisyys veljeänsä kohtaan ilmaisi jaloa ja hyväntekeväistä luonnetta; ja toivoin hänen avullaan saavani toiminta-alaa vastaiselle elämälleni. Mutta, kuten sanoin, ennen lopullista Englantiin lähtöä valtasi minut mitä tuskallisin epäröiminen, samalla kun Williamin sisar yhtämittaa valitteli, että me nähtävästi emme lopultakaan luottaneet häneen ja hänen huolenpitoonsa, vaikka olimme korvaamattomassa määrässä saattaneet hänet kiitollisuuden velkaan.

Viimein aloin taipua ja sanoin Williamille:

"Veli William, jos lupaat minulle pari kolme seikkaa, niin lähden reippaalla mielellä Englantiin."

"Annas kuulua", huudahti William.

"Ensinnäkään et saa ilmaista itseäsi Englannissa ainoallekaan muulle omaisellesi kuin sisarellesi -- et ainoallekaan. Toisekseen täytyy meidän pitää täyspartamme ja edelleenkin käydä kreikkalaisista. Kolmanneksi emme saa milloinkaan julkisuudessa puhua englantia, ja neljänneksi elämme aina yhdessä ja olemme veljeksinä."

William suostui kaikkiin ehtoihin, mutta englanninkielen kaihtaminen olisi hänelle vaikeinta, vaikka hän siinäkin kohdassa yrittäisi parhaansa. Jätettyämme suuria rahasummia isompien ulkomaisten satamakaupunkien pankkeihin me läksimme laivalla Genuasta ja saavuimme rauhassa perille niin ylellisin varustuksin kuin itämaalaiset pohatat konsanaan. Jonkun aikaa myöhemmin minä menin naimisiin uskollisen suojelijattareni, Williamin sisaren kanssa, ja olen paljoa onnellisempi kuin ansaitsen.

Olen selkeästi ilmaissut teille palanneeni Englantiin, ensin rohkeasti paljastettuani millaista elämää olen ulkomailla viettänyt. Siksi on minun parasta jo heti lopettaa, jotteivät jotkut olisi halukkaita liian tarkoin tiedustelemaan vanhaa ystäväänne KAPTEENI BOB'ia.

End of Project Gutenberg's Kapteeni Singletonin seikkailut, by Daniel Defoe