Part 13

"No, vastaa siis minulle suoraan, jos kristitty olet: Onko meidän turvallista luottaa heidän sanoihinsa, antautua heidän käsiinsä ja siis tulla maihin?"

"Te ahdistatte minua kovin tiukasti. Antakaahan minunkin tehdä teille kysymys: Onko vähänkään luultavaa, että saatte laivanne irti, jos hylkäätte avuntarjouksen?"

"Kyllä me laivan vesille saamme; nyt myrskyn heikennyttyä emme pelkää."

"Sitten en voi sanoa olevan parasta luottaa heihin."

"No, se on rehellistä puhetta."

"Mutta mitä sanon heille?"

"Anna heille hyviä sanoja kuten hekin meille."

"Mitä hyviä sanoja?"

"No, anna heidän ilmottaa kuninkaalle, että me olemme muukalaisia, jotka ankara myrsky ajoi tälle rannikolle; että sydämen pohjasta kiitämme hänen kohteliaasta tarjouksestaan, jota ilomielin käytämme, jos meille esiintyy pulaa; mutta että meillä ei tällähaavaa ole aihetta tulla maihin. Huomauta myöskin, että me emme turvallisesti voi jättää laivaa sen ollessa nykyisessä tilassaan, meidän kun päinvastoin täytyy huolellisesti pitää silmällä sen asemaa ja olla valmiit ensimäisellä suotuisalla nousuvedellä koettamaan saada se irti, asettuaksemme ankkuriin."

"Mutta hän odottaa teidän sitte saapuvan maihin vieraisille hänen luokseen, toivoen jotakin lahjaa kohteliaisuutensa palkinnoksi."

"Saatuamme laivan selvälle vedelle ja paikattuamme sen vuodot me osotamme hänelle kiitollisuuttamme."

"Ei, voittehan tulla hänen luokseen yhtä hyvin nyt kuin silloinkin."

"Hei, ystävä, ymmärrys hoi; enhän sanonut, että me sitte tulemme hänen luoksensa: kiitollisuuttamme vain osotamme sitte!"

"No, sanonpa hänelle kuitenkin, että te tulette maihin hänen luokseen sitte kun laiva on saatu irti."

"Siihen ei minulla ole mitään sanomista; latele hänelle mitä mielesi tekee."

"Mutta hän raivostuu julmasti, jos en niin sano."

"Kenelle raivostuu?"

"Teille."

"Mitä me siitä piittaisimme?"

"No, hän lähettää koko armeijansa teitä vastaan."

"Ja entäs jos olisikin hänen koko joukkonsa jo täällä? Mitä luulisit heidän voivan meille tehdä?"

"Hän odottaisi heidän polttavan teidän laivanne ja tuovan teidät kaikki luoksensa."

"Onko hänellä laivoja?"

"Ei, ei ole laivoja."

"Eikä veneitä?"

"Ei, eipä niitäkään."

"No, mitä siis hänestä välittäisimme? Mitä voisit sinä meille tehdä, jos sinulla olisi satatuhatta miestä käytettävänäsi?"

"Voisivathan he sytyttää laivanne tuleen."

"Me antaisimme heille kanuunoillamme niin tuliset tuliaiset, ettei heidän tulituksestansa mitään tulisi, sen takaan."

"Mutta entä jos kuningas antaisi teille panttivankeja turvaksenne?"

"Mitä voisi hän antaa muita kuin pelkkiä palvelijoita ja orjia sellaisia kuin sinäkin, joiden henkeä hän ei pidä suuremmassa arvossa kuin me englantilaisen koiran?"

"Ketä vaatisitte panttivangeiksi?"

"Hänet itsensä ja teidän korkea-arvoisuutenne."

"Mitä hänelle tekisitte?"

"Samaa kuin hän tekisi meille -- hänen päänsä katkaisisimme."

"Ja mitä tekisitte minulle?"

"Sinulleko? Me veisimme sinut takaisin kotimaahasi, ja vaikka sinä ansaitset hirsipuun, niin tekisimme sinusta jälleen ihmisen ja kristityn, emmekä menettelisi sinun kanssasi niinkuin sinä olisit halunnut meidän kanssamme menetellä -- kavaltaisi sinua tunnottomien pakanain käsiin, jotka eivät tunne Jumalaa, eivätkä lähimäistänsä kohtaan sääliä."

"Saattepa siinä mieleeni ajatuksen, josta teille huomenna puhun."

Siten he erosivat toisistaan, ja William laivaan tultuansa teki perinpohjaisesti selvää omituisesta keskustelustansa. Selostus oli minulle sekä hupainen että opettavainen, ja minulla oli yllinkyllin syytä tunnustaa, että William oli älynnyt aseman järkevämmin kuin minä.

Hyväksi onneksemme saimme laivan jo samana iltana irti ja veimme sen ankkuriin noin puolitoista engl. penikulmaa ulomma, syvälle vedelle. Meillä oli syytä riemuita, kun oli yhä vähemmän pelkoa hollantilaisen kuninkaasta ja hänen sadastatuhannesta soturistaan. Ja melkein niitä seuraavana päivänä sen verran olikin rannassa, ja elefanttejakin joukossa. Mutta me luulimme olevamme niiltä paremmassakin turvassa kuin todella olimme, sillä oli kymmenentuhatta mahdollisuutta yhtä vastaan, että joutuisimme uudestaan tiukasti kiinni. Tuuli kävi nimittäin maalta päin ja puhalsi laskuveden tavallista ulommaksi, jolloin näimme meitä pidätelleen hiekkasärkän puolikuun muotoisena ympäröivän meitä molemmilla sakaroillaan. Me olimme keskikohdalla kyllä turvassa, mutta kuolema vaani kumpaisellakin sivullamme, hiekkakielekkeet kun ulottuivat parin engl. penikulman päähän merelle päin nykyisestä paikastamme.

Tuo ajattelematon ihmispaljous levisi sille hietikolle, joka oli itäpuolellamme, ollen useimmat nilkkojaan ja toiset polviaan myöten vedessä. Mantereen puolella he niinikään ympäröivät meitä sekä jonkun matkaa toisellakin hietasärkällä, muodostaen kaikkiansa noin kuuden engl. penikulman mittaisen ympyränpuoliskon, eli oikeammin kolme viidennestä ympyrää. Läntinen hietakieleke ei ollut niin laaka kuin toinen, joten he eivät sitä myöten päässeet tunkeutumaan niin kauvas.

Vähänpä he aavistivat minkä palveluksen olivat tehneet meille, tietämättään ja älyttömästi asetuttuansa luotseiksemme. Tosin olisimme saattaneet luodata uutta satamaamme ennen kuin olisimme uskaltaneet lähteä liikkeelle, mutta se ei ole ollenkaan sanottua, sillä minä ainakaan en osapuillekaan tajunnut asemamme vaarallisuutta. Laiva oli saanut pahoja vuotoja, kaikki pumppumme pystyivät tuskin pidättämään vettä lisääntymästä, ja puuseppämme hääräsivät ulkopuolella etsiskellen ja paikkaillen vammojamme, kallistettuaan laivan ensin toiselle ja sitte toiselle kyljelleen. Tällainen kallistamispuuha herätti villeissä laumoissa suunnatonta huomiota, osaksi säikkymistä ja osaksi riemua, ja he luikkailivat ja kiljuivat keskenään kuin vimmatut.

Meillä oli tulinen kiire, senhän voi arvata. Kaikki olivat työssä sekä vuotoja korjatakseen että paikkaillakseen taklaasiamme, joka sekin oli saanut melkoisia vaurioita, joten oli vaihdettava purjeita ja uusi isonmaston märssytanko sekä muuta sellaista laitettava kuntoon. Kesken kaiken näimme noin tuhatlukuisen miesjoukon eriävän siitä raakalaisten armeijasta, joka oli keräytynyt hietaisen poukaman pohjukkaan, ja tulevan pitkin vesirajaa itäiselle kielekkeelle, kunnes olivat noin puolen engl. penikulman päässä meistä. Sitte kahlasi hollantilainen meitä lähemmäksi yksinänsä, heilutellen valkeata lippuansa ja tehden merkkejänsä kuten ennenkin. Lopuksi hän seisahtui odottelemaan.

Miehemme olivat juuri saaneet laivamme asentoon ja tukkineet pahimmat vuotomme. Sen vuoksi käskin miehittää veneet entiseen tapaan ja lähtemään Williamin johdolla neuvotteluun. Minun oli turha itseni lähteä mukaan, kun kerran en osannut hollanninkieltä, joten puhelu voitiin yhtä hyvin tulkita minulle myöhemminkin. Evästin Williamia vain sillä toivomuksella, että hän koettaisi saada vanhan hollantilaisen mukaansa.

No niin, William meni kuudenkymmenen tai seitsemänkymmenen kyynärän päähän rannasta, kohotti valkean lipun kuten hollantilainenkin ja alotti seuraavasti kaksinpuhelun, miestensä levätessä airoillaan:

"No, ystävä, mitä nyt sanot?"

"Tulen samalla lempeällä asialla", vastasi hollantilainen.

"Mitä! Oletko tulevinasi lempeällä asialla, kun sinulla on takanasi kaikki tuo kansa sota-aseinensa? Mitä se merkitsee, sanoppa?"

"Kuningas kiirehdyttää meitä kutsumaan kapteenin ja kaikki hänen miehensä maihin, ja hän on käskenyt väkensä osottaa heille kaikkea mahdollista kohteliaisuutta."

"Ja ovatko kaikki nuo tulleet pelkiksi kutsujiksi?"

"He eivät tee teille mitään vahinkoa, jos tulette sovinnollisesti."

"Mutta sinäpä vasta olet pölhö. Mitä pelkäämistä meillä olisi mokomasta armeijasta, jos emme sen toivomuksia tottele? Mikä saa sinut esiintymään noin typeränä?"

"Voitte luulla olevanne suuremmassakin turvassa kuin olette; te ette tiedä, mitä he saattavat teille tehdä. Voivathan he laivannekin polttaa."

"Mahdotonta; mutta näethän että meillä on enemmänkin laivoja, päästäksemme pois."

Juuri tällä hetkellä nimittäin näimme purren lähenevän meitä idästä pitkin rannikkoa, parin meripenikulman päässä. Se herätti meissä suurta tyytyväisyyttä, sillä se oli ollut kadoksissa kolmetoista päivää.

"En tiedä mitä oikein tekisin", päivitteli hollantilainen. "Soisinpa olevani poissa heidän paristaan; he ovat veristä kansaa, ja hoputtavat minua vain suostuttelemaan teitä maihin."

"Kyllä kai sen tiedät, mitä sinun olisi tehtävä. Osaatko uida?"

"Kyllä, uida osaan; mutta jos yrittäisin uida luoksenne, niin minussa törröttäisi tuhannen nuolta ja heittokeihästä ennen kuin olisin veneenne vieressä."

"Minä tuon veneen ihan lähellesi", lupasi William, "ja vien sinut mukanani heidän kaikkien uhalla. Annamme niille yhden ainoan yhteislaukauksen, niin takaanpa että he kaikkoavat tiehensä."

"Siinä erehdytte, sen vakuutan", intti hollantilainen. "He ryntäisivät kaikki heti rantaan, ampuisivat tulinuolia vastaanne ja sytyttäisivät sekä veneenne että laivanne."

"Siihen uskallamme antautua, jos tahdot tulla pois."

"Kohteletteko minua kunniallisesti, tultuani joukkoonne?"

"Annan siitä kunniasanani", vakuutti William, "että sinä saat täyden vapauden mennä minne haluat, vaikkakaan et sitä ansaitse."

Samassa ampui laivamme kolme kanuunanlaukausta, ilmottaakseen purrelle, että se oli nähty. Se käänsikin heti suuntansa suoraan ankkuripaikkaa kohti. Mutta on mahdotonta kuvata sitä sekamelskaa ja meteliä, hyörinää ja hajaannusta, mitä nuo laukaukset saivat aikaan tuossa suunnattomassa ihmispaljoudessa. He kävivät heti aseisiinsa käsiksi, marssivat käskysanan saatuansa lähemmä ja muitta mutkitta tervehtivät meitä kymmenillä tuhansilla tulinuolillansa, joiden kärjissä oli pieni tulikiveen tai muuhun sellaiseen aineeseen kastettu vaatetukko, joten ne ilmassa sinkoillessaan yleensä syttyivät tuleen.

Tämä aavistamaton hyökkäystapa hämmästytti meitä ensin, sillä lukumäärä oli alussa niin suuri, että laivamme syttyminen tuleen tuntui mahdolliselta. William päätti heti soudattaa laivaan ja kehottaa meitä viipymättä lähtemään merelle; mutta siihen ei ollut aikaa, sillä he eivät hellittäneet hetkeksikään, joten ilma pysyi täynnä liekkejä, tuhoaseiden sadellessa joka haaralta.

Nuolissa oli, paitsi tulta, luusta tai terävästä piikivestä muovailtu kärki; joissakuissa oli kärki pehmeätä metalliakin. Siten ne puuhun osuessaan tarttuivat kiinni. William ja hänen miehensä olivat tulisateessaan kiireimmiten vaipuneet veneensä korkeiden varalaitojen suojaan ja yrittivät ensin soutaa loitomma, samalla kun ampuivat tiheimpään joukkoon yhteislaukauksen. Mutta kun se ei saanut ahdistajia peräytymään, niin he rohkeasti soutivatkin lähemmä ja ampuivat toistamiseen. He saivat kyllä paljon tuhoa aikaan, mutta olivat itsekin niin suuressa hengenvaarassa, että heidän jälleen täytyi kaiken voimin yrittää meloa syrjään, kun venekin oli tulta täynnänsä. Onneksi ei kukaan heistä ollut vielä haavottunut.

Nyt oli meillä laivalta avoin ampumalinja ahdistajiin päin. Me tyhjensimme viisi kanuunaa kerrallaan kuusi tai seitsemän kertaa tiheimpään parveen, ja senhän käsittää, millaista jälkeä moisilla panoksilla varustetut laukaukset tekevät. Silti he eivät lähteneet karkuun, vaan ampuivat nuoliansa kuin vimmatut. Vihdoin taukosi äkkiä nuolisade, ja vanha hollantilainen kiirehti jälleen yksinänsä veteen, heilutellen valkeata lippuansa korkealla ja viittilöiden venettämme tulemaan takaisin.

Williamin ei ensimältä tehnyt mieli mennä lähelle, mutta hän taipui viimein. Hollantilainen kertoi hänelle puhutelleensa kenraalia, joka oli väkensä mieshukasta suuresti leppynyt, joten häneltä nyt saattoi saada mitä tahansa.

"Mitä tahansa!" sanoo William. "Mitä tekemistä meillä on hänen kanssaan? Olkoon hän omassa rauhassaan ja vieköön väkensä tykinkantaman ulkopuolelle!"

"Niin", tuumii hollantilainen, "mutta hän ei uskalla liikahtaa eikä nähdä kuninkaan kasvoja; ellei joitakuita miehiänne tule maihin, niin hän on varmasti kuoleman oma."

"No, sittepä hän on kuollut mies", sanoo William, "sillä vaikkapa olisi kysymyksessä noiden kaikkien niin hyvin kuin hänenkin henkensä, niin hän ei ikinä saa ainoatakaan meistä valtaansa. Mutta minäpä sanon sinulle, millä tavoin saat petetyksi hänet ja pääset itse vapaaksi, jos mielesi tekee jälleen nähdä syntymämaasi, ja jos et jo ole mieltynyt loppu-ikääsi viettämään villinä pakanain seassa."

"Kaikesta sydämestäni tahtoisin tulla mukaanne", sureksi hollantilainen; "mutta jos nytkin yrittäisin uida luoksenne, niin he ampuvat etäältäkin niin tarkkaan, etten pelastuisi hengissä."

"Mutta mene sanomaan hänelle", neuvoi William, "että minä olen tarjoutunut viemään sinut laivaan koettamaan suostutella kapteenia tulemaan maihin, ja että minulla puolestani ei ole mitään sellaista vierailua vastaan."

Hollantilainen oli ihastuksissaan heti ensi sanasta.

"Sen teen", hän sanoi; "olen varma siitä, että hän pulassaan antaa minun lähteä."

Hän juoksi pois kuin ilosanomaa viemään, kenraali älyttömästi antoi suostumuksensa ja vannotti häntä, ettei hän tulisi takaisin ilman kapteenia. Toinen lupasi hartaasti, ja pitipä sanansa kuin pitikin.

Hänet tuotiin laivaan; pursi oli tullut poukamamme suulle, me nostimme ankkurimme ja läksimme liikkeelle. Heidät sivuuttaessamme hurrasimme huikeasti, riemukkaina kuljettaen pois heidän lähettiläänsä. Taisipa kenraalille käydä huonosti.

KAHDESTOISTA LUKU.

Käännös elämän uralla.

Kertomukseni lähenee loppuansa. Olimme nyt avoimella ulapalla ja purjehdimme aluksi pohjoista kohti. Oikea määrämme pää oli Madagaskar, Mangahellyn lahti; mutta William vei minut eräänä päivänä purren kajuuttiin, haluten puhella tovin vakavasti kanssani kahden kesken.

"Annatko minun", alotti William, "pukua sinulle suoraan nykyisistä olosuhteistasi ja vastaisen elämäsi mahdollisuuksista? Lupaatko kunniasanallasi, että et pane pahaksesi sanojani?"

"Kaikesta sydämestäni", vastasin minä. "William, olen aina huomannut neuvosi hyviksi ja suunnitelmasi ovat olleet järkevästi perusteltuja. Puhu siis vapaasti, mitä vain mielesi tekee."

"Mutta siinä ei ole kaikki mitä vaadin", jatkoi William; "siinäkin tapauksessa, että ajattelemani esitys on sinulle vastenmielinen, tulee sinun vannoa visusti vaikenevasi siitä."

"Sen totisesti teen, William", vakuutin, "kernaasti".

"No niin", pitkitti William, "minulla on sitten enää yksi ehto sinun kanssasi sovittavana, nimittäin että vaikka et omasta kohdastasi yhtyisikään esitykseeni, sallit minun kuitenkin toteuttaa sen itseeni nähden, kunhan se vain ei tapahdu sinun haitaksesi ja vahingoksesi."

"Mitä tahansa", sanoin, "paitsi jos olisi kysymyksessä, että me eriäisimme, sillä siihen en voisi suurin surminkaan suostua."

"Sitä en ajattelekaan", selitti William, "sikäli kuin ei se johdu omasta päätöksestäsi."

Minä lupasin hänelle vaitioloni niin totisesti ja vilpittömästi, että William sen enempää siekailematta alkoi selvitellä ajatuksiansa.

"Niin, ensinnäkin", puheli William, "kysyn sinulta, etkö sinä ja miehesi mielestäsi ole kyllin rikkaita, ja ettekö ole keränneet -- millä tavalla, siitä ei ole kysymys -- niin paljon varallisuutta kuin me kaikki osaamme käyttää?"

"Oletpa totisesti kutakuinkin oikeassa", myönsin minä; "meillä on ollut onni puolellamme."

"Kysynpä", jatkoi William, "ajatteletko nyt kylliksesi saatuasi ollenkaan tämän ammatin jättämistä. Enimmät ihmisethän luopuvat ammatistaan, milloin ovat mielestään kylliksi rikkaita. Eihän kukaan harjota ammattia ammatin itsensä vuoksi, vielä vähemmän rosvoile pelkästään varastamisen halusta."

"Näenpä nyt, mitä mielessäsi liikkuu. Totisesti alatkin kaipailla kotiin."

"Sinäpä sen sanoit", myönsi William, "ja toivonpa sinun tekevän samoin. Maailmaa matkanneille on kotiinsa palaamisen halu luonnollinen etenkin kun ovat retkillänsä rikastuneet."

"Niinpä niin, William", huomautin minä, "kai sinä luulet alottaneesi niin pätevästä perusteesta, ettei minulla ole siihen mitään sanottavaa. Tietenkin on luonnollista ajatella kotiansa rikkaaksi tultuansa. Mutta sinä et ole selittänyt, mitä tarkotat kodilla, ja siitä joudumme erimielisyyteen. Kas, minähän olen kotona; täällä on asuinpaikkani; muuta ei ole minulla eläissäni ollut; minä olin satunnaisen kunnan kasvatti, joten minulla ei ole mihin mennä."

"Mutta olethan englantilainen", virkahti William hiukan hämmennyksissään.

"Kyllä, niin luulen", vastasin; "puhunhan englantia. Mutta minä jouduin jo lapsena pois Englannista ja olen siellä miehenä vain kerran käynyt. Silloin petkutettiin ja kohdeltiin minua niin pahoin, etten välitä, vaikk'en sitä enää ikinä näkisi."

"Mutta eikö sinulla ole siellä omaisia tai ystäviä?" kysyi hän; "mitään tuttavaa -- ketään jota kohtaan tunnet ystävällisyyttä tai kunnioitusta vanhastaan?"

"Eipä totta tosiaan sen enempää kuin Suur-Mogulin hovissa."

"Eikä mitään rakkautta maata kohtaan, missä synnyit?"

"Eipä sen enempää kuin Madagaskarin saarta kohtaan, eikä niinkään paljoa; sillä se saari on useammin kuin kerran ottanut minut hoteisiinsa, kuten tiedät, William."

William oli kuin puulla päähän lyöty, ja vaikeni. Minä kehotin:

"Jatka, William; mitä on sinulla muuta sanottavaa? Onhan sinulla jokin suunnitelma mielessäsi; annas kuulua."

"Ei", vastasi William, "sinä olet minut mykistyttänyt, ja kaikki sanottavani on käynyt turhaksi; kaikki aikeeni ovat menneet tyhjiin ja rauenneet."

"Mutta anna minun kuitenkin kuulla, millaisia ne olivat, William. Sillä vaikka minä en voikaan ottaa asioita samalta kannalta kuin sinä synnyinmaasta puhuttaessa, niin sillä ei ole sanottua, että minä olen elämäni ajaksi mieltynyt tähän merten harhailuun. Annas kuulua, voitko esittää minulle mitään sen jälkeen."

"Totisesti, ystäväni", sanoi William hyvin vakavasti, "sietäisi ajatella sen jälkeen koituvaa"; ja kätensä kohottaen hän näytti hyvin liikutetulta, ja minä olin näkevinäni kyyneliä hänen silmissään. Mutta minä olin liian paatunut syntinen antaakseni sellaisten asiain järkyttää mieltäni, ja purskahdin nauramaan.

"Mitä! Sinä tarkotat kuolemaa, sen takaan; etkö niin? Se on edessä tämän ammatin jälkeen. No, se tulee, kun tulee; silloin on meistä kaikista huolta pidetty."

"Totta kyllä", sanoi William; "mutta olisi ennen sen tuloa ajateltava joitakuita asioita."

"Ajateltava! Mitä hyötyä siitä ajattelemisesta on? Kuoleman ajatteleminen on samaa kuin kuoleminen, ja sen ainainen ajatuksissansa pitäminen on elinaikaista kuoleman tekemistä. Onpa aikaa sitä ajatella silloin kun se tulee."

Puheistani näette, että minä olin omiansa merirosvoksi. Mutta olkoon kuitenkin mainittuna, että omatuntoni tuotti sydämeeni vihlaisun, jollaista en ollut koskaan ennen tuntenut, kun sanoin: "Mitä hyötyä siitä ajattelemisesta on?" Se ilmaisi minulle, että minä vielä jonakuna päivänä ahdistunein mielin ajattelisin näitä sanoja. Mutta harkintani aika ei ollut vielä tullut, joten minä pysyin paatumuksessani.

"Minun täytyy sanoa sinulle, ystävä", vastasi William hyvin totisena, "että minua surettaa kuulla sinun puhuvan noin. Ne, jotka eivät milloinkaan ajattele kuolemaa, usein kuolevatkin sitä ajattelematta."

Minä jatkoin vielä pilantekoani ja tokaisin:

"Veikkoseni, älähän puhu kuolemasta; mistä tiedämme, että mekin kuolemme?" Ja minä nauroin jälleen.

"Siihen ei minun tarvitse sinulle vastausta antaa", sanoi William. "Minun ei sovi sinua nuhdella, kun olet päällikköni; mutta kernaasti soisin, että puhuisit kuolemasta toiseen tapaan; tuo on raakaa."

"Sano minulle mitä tahansa, William, minä kuuntelen ystävyydellä", pyysin nyt minä, alkaen tuntea liikutusta mielessäni, kun toverillanikin kyyneleet vuotivat poskia alas.

"Juuri siitä syystä", puhui William, "että ihmiset elävät kuin eivät koskaan kuolisi, niin monet kuolevat ennen kuin tietävät miten elää. Mutta en minä kuolemaa tarkottanut sanoessani, että oli ajateltava jotakin tämän elämänlaadun jälkeen tulevaa. Minä tarkotin katumusta."

"Mutta oletko sinä milloinkaan tiennyt merirosvon katuvan?" huudahdin minä.

Hän säpsähti hiukan ja vastasi:

"Mestauslavalla olen erään tiennyt, ja toivon sinun olevan toinen."

Hänen sävynsä ilmaisi mitä hartainta kiintymystä minuun.

"No niin, William, kiitän sinua; enkä ole näille asioille kenties niin tunteeton kuin miksi tekeydyn. Mutta anna minun nyt kuulla esityksesi."

"Esitykseni on yhtä hyvin sinun hyväksesi kuin omaksenikin", selitti William. "Voi sattua, että joskus lopettaisimme tällaisen elämän ja tekisimme katumuksen; ja minusta tuntuu juuri nyt olevan paras tilaisuus meille molemmille, sattuma, joka kenties ei enää milloinkaan niin edullisena uudistu."

"Minustakin", puutuin puheeseen, "on nykyisen elämän lopettaminen ensin ja erikseen päätettävä. Siitä toisesta en osaa mitään sanoa, katumuksesta ja suremisesta, mutta kaikesta sydämestäni olen kyllä alkaakseni mukana tässä ensimäisessä tehtävässä."

Näin Williamin kasvojen kirkastuvan, ja hän alkoi luottavaisesti selitellä:

"Minulle on tullut mieleen seuraavanlainen suunnitelma: Me olemme nyt Persian lahden suulla; lähetä minut purrella Bassoraan myymään vielä haltuumme jääneitä kiinalaisia tavaroita, niin minä takaan osaavani tekeytyä viattomaksi kauppiaaksi ja myydä tavarat sikäläisille englantilaisille ja hollantilaisille kauppamiehille. Palattuani saan edellisen matkan avulla järjestymään toisen matkan, jolloin minulla on mietittynä miten saada sinut täydellä syyllä mukaan sille retkelle. Silloin siirrämme sievästi osuutemme rahoista purteen ja tältä matkalta emme palaja. Sinä sillävälin saat miehet siihen päätökseen, että lähdemme Madagaskarille heti kun olen tullut takaisin."

Me järjestimme piankin kaikki suunnitelmamme yksityiskohdat. Purresta otettiin pois kaikki kanuunat ja miehistöksi asetettiin ainoastaan sellaista väkeä, joka sitoutui ehdottomasti olemaan pyytämättä lupaa päästä maihin kaupantekosatamassa tai antautumatta puheisiin henkilöiden kanssa, joita saattaisi tulla alukseen. Valeasun täydentämiseksi William puki kaksi miestä kveekareiksi ja opetti heidät puhumaan kveekarien tapaan; nämä olivat eräs haavuri ja eräs vanha matruusi, sukkelaälyinen mies, joka oli toiminut luotsina Uuden Englannin rannikolla ja osasi erinomaisesti näytellä. Tästä vanhasta luotsista tehtiin mukamas purren kapteeni, haavurista laivalääkäri ja hän itse oli isännistön asiamies. Ja niin he lastinsa saatuansa lähtivät matkaan, noin kahdeksantoista miestä mukanaan.

Me odotimme kokonaista kaksi kuukautta Williamin paluuta, ja minä aloin toden teolla olla kovasti huolissani, jopa toisinaan peljätä, että hän oli jättänyt minut, houkutellen muut mukanansa. Olin totta tosiaan juuri lähtemäisilläni Madagaskarille, kun hän sanomattomaksi iloksemme palasi, tuoden paljon hyödyllisiä tarveaineita purressaan, sekä ampumavaroja että ruokatarpeita. Hän teki minulle julkisesti tiliä puuhistaan, jottei olisi mitään epäluuloja syntynyt.

Williamin tuoma rahasummakin oli varsin juhlallinen, lähes satatuhatta puntaa, ja nyt hän selitteli, että hänen piti saada tehdä toinen matka ja että minun oli välttämättömästi tultava mukaan, etenkin koska yritys oli hänen suulautensa ja varovaisuutensa avulla onnistunut mitään epäluuloja herättämättä. Markkinat olivat kyllä olleet hyvät, mutta useita tavaroita oli vielä myymättä ja toisia hän oli jättänytkin Bassoraan, sillä varsinaisten karavaanien aika ei ollut vielä tullut. Hän oli tehnyt sopimuksiakin uusista tavaroista muka.

Miehet innokkaasti suosivat uuden matkan tekemistä, yhä vain saadakseen yhteisen rahavaraston karttumaan, ja heidän innostukseensa vaikutti myös Williamin huomautus, että pursi voisi tältä matkalta palata kokonaan ruokavaroja täyteen lastattuna. Minä tunnuin olevan haluton retkelle, mutta silloin ryhtyi Williamin laivalääkäri vuorostaan selittelemään, ettei voinut ajatellakaan kurin jälleenkin säilyvän yhtä onnellisesti, ellen minä olisi ehkäisemässä mahdollisia kavalluksia ja varomattomuuksia sill'aikaa kun nuo kolme tekisivät kauppoja maissa. Hänet oli nimittäin William ottanut osalliseksi salaisiin aikeisiimme.