Part 12

Tämä sopi mainiosti meidän tarkotukseemme; päätin nyt luopua merirosvon ammatista ja lyöttäytyä kauppiaaksi. Kerroin siis heille, mitä tavaroita meillä oli mukanamme, ja tarjouduin tekemään kauppoja heidän kanssaan. Ehdotukseni miellytti heitä suuresti, mutta he eivät tahtoneet mitenkään rohjeta luottaa meihin. Pelko ei ollutkaan aivan aiheeton, sillä me olimme jo riistäneet heiltä mitä otettavaa oli. Toiselta puolen olimme mekin yhtä epäuskoisia emmekä tienneet oikein mitä tehdä. Mutta William kveekari sai meidät vakuutetuksi. Hän sanoi kauppiasten näyttävän rehellisiltä miehiltä ja huomautti, että heidän etunsa vaati heitä pitämään sanansa, koskapa se säästäisi heiltä pitkän matkan ja he pääsisivät meidän kanssamme kaupoista sovittuansa heti palaamaan parhaillaan vallitsevilla myötäisillä tuulilla lastinensa Kiinaan. Tosin jälkeenpäin huomasimme heidän aikovan Japaniin, mutta tämä oli yhdentekevää, sillä he säästivät kaikessa tapauksessa vähintään kahdeksan kuukauden matkan. William esitti, että kauppiaista jäisi laivaamme kaksi panttivangeiksi ja että heidän alukseensa lastattaisiin meidän tavaroitamme osa, jonka kolmas veisi siihen satamaan, missä heitä odotti laiva. Jätettyään mausteet sinne hän toisi meille sellaista tavaraa mitä halusimme itsellemme vaihtaa.

Näin päätettiin, ja William uskalsi lähteä mukaan, mitä en minä puolestani olisi tehnyt, enkä olisi mielelläni sallinut hänenkään lähteä, mutta hän piti lujasti kiinni siitä vakaumuksesta, että heidän etunsa vaati heitä kohtelemaan häntä ystävällisesti. Me laskimme ankkurimme erään pienen saaren suojaan ja odottelimme siellä kolmetoista päivää, lopulta jo hyvinkin huolestuneina William ystävästämme, sillä he olivat taanneet ehtivänsä takaisin neljässä päivässä. Silloin näimme kolmen purjealuksen lähestyvän meitä ja asetuimme puolustautumaan; mutta sitte huomasimme etumaisena sen aluksen, jossa William oli lähtenyt, ja siinä liehui valkea lippu. William tuli pienellä veneellä luoksemme, mukanaan kiinalainen kauppias ja kaksi muuta kauppiasta, jotka tuntuivat toimivan kaikkien muiden pankkiireina.

Williamia oli kohdeltu kaikella mahdollisella ystävällisyydellä ja vilpittömyydellä. Hän oli saanut tavaroistaan täyden maksun kullassa ja tuonut mukanaan sellaista tavaraa, jota tiesi meidän vaihtavan itsellemme. He olivat päättäneet tuoda ison satamassa olleen laivan luoksemme harjottamaan suoranaista kauppaa kanssamme, ja William oli meidän nimessämme luvannut, että me emme käyttäisi heitä kohtaan mitään väkivaltaa emmekä pidättäisi ainoatakaan heidän laivaansa kauppojen päätyttyä. Minä vakuutin yrittävämme voittaa heidät ystävällisyydessä.

Kolmas alus oli syrjästä päin kuullut meidän olevan halukkaita tekemään kauppaa ja tullut tuomaan meille tarjolle ruokavaroja, jotka meille todella kelpasivatkin. Siten syntyi avoimella merellä vilkkaat markkinat, joilla meidän mausteemme ja europalaiset tavaramme tuottivat runsaasti viisikymmentätuhatta unssia kultaa ja jonkun verran tarveaineita. Vapautimme panttivangit ja annoimme noille kolmelle kauppiaalle kaksitoistasataa naulaa muskottipähkinöitä ja toisen mokoman höysteneilikoita korvaukseksi siitä mitä olimme heiltä ottaneet. Kaikki erosimme siten erinomaisen tyytyväisinä.

Ahnaimmankin mielen täytyi tyytyä risteilymme tulokseen; miehemme sanoivatkin, etteivät he mitenkään huolisi lisää. Hollantilaisten silmälläpitämiä salmia välttääksemme päätimme purjehtia Filippisaarten itäpuolitse etelää kohti Kauriin kääntöpiirin eteläpuolelle ja sikäläisillä vaihtelevilla tuulilla viiletellä länteen päin, aavan Intian valtameren poikitse. Näin suunnatonta matkaa yrittääksemme oli meidän poikettava maihin Mindanaon saarelle, Filippineistä eteläisimmälle, varustautumaan vielä runsaammilla ruokavaroilla. Läksimme liikkeelle syyskuun 28. p:nä, mutta välillä pakotti ankara myrsky meidät pysyttelemään kuusitoista päivää erään tuntemattoman saaren suojassa, joten matka Mindanaolle vei meiltä yhdeksän viikkoa.

Saaren eteläisimmältä niemekkeeltä otimme vettä ja muutamia lehmiä, sillä ilmanala oli niin kuuma, ettemme yrittäneet suolata lihoja pitemmäksi aikaa kuin pariksi kolmeksi viikoksi. Jatkoimme matkaa etelään päin, kulkien päiväntasaajan yli, ja etenimme pitkin Uuden Guinean rannikkoa, missä kahdeksannella eteläisellä leveysasteella jälleenkin poikkesimme maihin, saadaksemme vettä ja ruokavaroja. Siellä näimme asukkaita, mutta nämä pakenivat meitä eivätkä antautuneet mihinkään tekemisiin kanssamme. Yhä etelään pyrkien jätimme taaksemme kaikki kartoillemme merkityt seudut, koillistuulilla edeten seitsemännelletoista leveysasteelle saakka.

Siellä näimme lännen puolella maata, ja kun olimme jo kolme päivää pitäneet sen rannikkoa näkyvissämme, niin aloimme peljätä, ettemme löytäisikään avointa tietä länteen päin, vaan olisimme pakotetut lopultakin peräytymään Molukkisaaristoon. Mutta vihdoin huomasimme maan loppuvan, meri avautui etelässä ja lounaassa, ja mahtava etelästä vyöryilevä maininki ilmaisi meille, ettei sillä taholla ollut maata tavoteltavissa.

Lounaista suuntaa kulkien saavutimme Kauriin kääntöpiirin, tavaten vaihtelevia tuulia. Sitte käännyimme suoraan länttä kohti ja pidimme suuntamme noin kaksikymmentä päivää, jolloin havaitsimme maata edessämme. Me ohjasimme rantaan, kernaasti käyttäen tilaisuutta uusien vesi- ja ruokavarojen saantiin, tietäessämme nyt saapuvamme Intian valtameren suunnattomalle, saarista niukalle ulapalle.

Tapasimme hyvän sataman, ja rannalla oli väkeä; mutta maihin astuessamme he pakenivat, eivätkä suostuneet päästämään meitä lähelleen, vaan ammuskelivat meitä pitkillä nuolillaan. Valkoisesta lipustammekaan he eivät olleet tietääkseenkään. Me löysimme kyllä vettä, vaikka se olikin hiukan vaikeasti saatavaa, mutta karjaa emme nähneet missään. Alkuasukkaat olivat nähtävästi ajaneet elukkansa kauvemmas, jos heillä niitä olikaan.

Miehemme alkoivat tunkeutua edemmä, nähdessään asukkaat noin aroiksi. Mutta he oppivat pian varovaisuutta, sillä eräs neljätoistamiehinen joukko sai äkkiä johonkin ruoko-istutukseen jouduttuansa nuolisateen vastaansa joka taholta, heidän luullakseen puiden latvoista. Heidän ei auttanut muu kuin kapaista pakoon, sitte kun viisi heistä oli haavottunut; eivät he olisi niinkään helpolla päässeet, ellei muuan heistä olisi huutanut kaikkia pelotuksen yrittämiseksi ampumaan umpimähkäisen yhteislaukauksen.

Pamaukset eivät ainoastaan peljästyttäneet vihollisia, vaan satuttivatkin joitakuita heistä, kuten tiheiköstä kuuluvat ulvahdukset todistivat. Nuolituisku herkesi ja intiaanien huhuilu loittoni yhä kauvemmas sisämaahan. Nämä äänet olivat kerrassaan outoja, muistuttaen pikemmin petojen haukuntaa ja ulinaa kuin ihmiskieltä. Miehemme peräytyivät kiireisesti, mutta seikkailun pahin taival oli vielä jäljellä.

Heidän nimittäin sivuuttaessaan erästä tavattoman isoa jyrkän kallionkyljen juurella kohoavaa puuta ammuttiin heitä äkkiä puun latvasta. Heihin tähdättiin seitsemän nuolta ja kolme keihästä sillä masentavalla tuloksella, että kaksi miestä sai surmansa ja kolme haavottui. Toisia uhkasi sama kohtalo, mutta onneksi älysivät he vetäytyä puun tyvelle suojaan, mistä väijyjät eivät voineet heitä tavotella. He saivat siten aikaa asemansa pohtimiseen. Latvasta kuului villien luskutusta, ja vihdoin oli eräs teräväsilmäisempi miehemme näkevinään intiaanin pään pilkistävän jostakin oksien lomasta. Hän ampui heti ja osasi niin kohdalleen, että villi, pää lävistettynä, mätkähti kuolleena maahan; pelkkä putoaminenkin olisi häneltä hengen vienyt.

Tämä säikähdytti väijyjiä, ja näiden ulvonta siirtyi puun latvasta sisukseen. Puu oli siis ontto ja verenhimoisten villien piilopaikka. Miehemme koettivat ammuskella sitä, mutta luodit eivät läpäisseet kuorta. Kuitenkin tuntui piirittäminen pätevältä keinolta, ja he lähettivät kaksi miestä hakemaan lisävoimia paikalle.

Miehemme läksivätkin paikalle pikku armeijana ja ryhtyivät valtaisin valmisteluin yritykseen, jonka laatuista tuskin on ennen kuultu, nimittäin ison puun piirittämiseen. Mutta perille tultuaan he huomasivat tehtävän työlääksi kylläkin, sillä runko oli peräti jyhkeä, ainoastaan seitsemän isoa oksaa latvapuolella, ja puuaines niin kovaa, ettei siihen pystynyt kirveskään.

William kveekari, jonka oli uteliaisuus houkutellut muiden mukaan, esitti tehtäväksi tikkaat ja kavuttavaksi latvaan, mistä voitaisiin heittää kelon onteloon tulitus-aineita, villien savustamiseksi ulos lymystään. Toiset ehdottivat hinattavaksi laivasta ison kanuunan, jonka luodit pirstaisivat puun; toiset taasen arvelivat parhaaksi kasata puun juurelle ison nuotion, jonka avulla puu asukkainensa poltettaisiin.

Näihin tuumailuihin meni kokonaista pari kolme päivää, joll'aikaa piiritetyistä ei kuulunut hivaustakaan. Williamin esitystä koeteltiin ensiksi, ja miehet valmistivat isot tukevat tikkaat. He olivat aikeissa pian ryhtyä pystyttämään niitä, kun äkkiä puun latvasta taaskin kuului intiaanien pälpätystä ja samassa useampia keihäitä sinkosi miehiämme kohti. Yksi osui erästä matruusia hartiain väliin ja iski häneen niin tuhoisen vamman, että lääkäriemme oli vaikea saada häntä jäämään henkiin. Onneton kärsi niin kirveitä tuskia, että me kaikki olisimme pitäneet kuoleman hänelle parempana. Hänestä tuli vaivainen koko lopuksi ijäkseen, sillä keihäs oli katkaissut joitakuita käsivarren yläjänteitä.

Meidän väkemme yritti maksaa samalla mitalla, mutta villit livahtivat ajoissa takaisin kätköönsä. Nyt oli turha enää ajatellakaan Williamin suunnitelmaa, sillä kuka olisi uskaltanut kavuta tuollaisten petojen sekaan? Minäkin olin samaa mieltä, nyt saavuttuani paikalle, pitäen mahdollisena ainoastaan, että joku suorastaan syöksähtäisi ylös tikkaita, heittäisi tulitus-aineita onteloon ja pyörtäisi heti takaisin. Näin teimmekin pariin kolmeen kertaan, mutta emme havainneet sen vaikuttavan mitään. Vihdoin muuan tykkimiehemme valmisti kärypadan, kuten me sitä nimitimme; se oli monen aineen sekotus, joka ainoastaan savuaa, mutta ei pala. Savu on niin sankka ja haju niin sietämättömän ilkeä, ettei sitä voi ihminen kestää. Tämän hän itse viskasi onteloon ja me odottelimme sen vaikutuksia, mutta emme kuulleet emmekä nähneet mitään koko sinä yönä emmekä seuraavanakaan päivänä. Päättelimme siitä, että väijyjät olivat kaikki tukehtuneet; mutta seuraavana yönä kuulimme heidän taas huhuilevan ja älisevän puun latvassa kuin hullut.

Me tietysti arvelemaan, että he huutelivat apua, joten päätimme pitkittää piiritystämme. Raivostuttihan meitä kaikkia, että meille teki tuollaista tenää kourallinen villejä, joiden luulimme olevan taatusti käsissämme. Sen vuoksi päätimme toisena yönä koettaa uutta kärypataa, ja tykkimies oli saanut sekotuksen valmiiksi, kun villit jälleen alottivat hälinänsä puun latvassa. En kuitenkaan tahtonut antaa tykkimiehen nousta ylös tikkaita, kun minusta tuntui varmalta, että hän saisi surmansa. Hän keksi sentään keinon, aikoen nousta vain muutamia askelmia ja pistää annoksensa pitkällä seipäällä puun onteloon. Mutta kun hän kojeineen kolmen miehen keralla astui puun juurelle, niin tikkaat olivatkin tipo tiessään.

Olimmepa nyt aivan ymmällä. Intiaanit olivat tietenkin käyttäneet huolimattomuuttamme hyväksensä, kun olimme antaneet tikkaiden pysyä paikoillaan. He olivat luonnollisesti laskeutuneet alas ja vieneet tikkaat mennessään. Naureskelin makeasti William ystävääni, joka piiritysjoukon johtajana oli pystyttänyt linnotusväelle tikapuut, jotta tämä pääsi siten pakenemaan. Mutta päivän valjetessa havaitsimme aseman toiseksi, sillä tikapuut olikin kiskottu puun latvaan, noin puoliväliin työnnetty onteloon ja toinen puolikas jätetty törröttämään ilmassa. Nyt nauroimme intiaanien hupsuutta, kun eivät työlään ponnistelunsa sijasta olleet pinttäneet käpälämäkeen.

Päätimme koettaa tulta. Keräsimme muutamissa tunneissa mielestämme kylliksi sytykkeitä, kasasimme ne puun juurelle ja pistimme tuleen. Turvallisen matkan päässä odotimme, milloin miekkoset katsoisivat asuntonsa liian kuumaksi ja parveilisivat ulos latvasta. Mutta tyrmistyimmepä kerrassaan, kun äkkiä runsaat vesisuihkut sammuttivat nuotion. Luulimme tosiaan paholaisen pitävän tässä peliänsä.

"Tämä on totisesti ovelin näyte intiaanien insinööritaidosta, mitä lienee konsanaan kuultu", puheli William; "ja kun minä en usko taikuutta enkä sielunvihollisen osuutta asiaan, niin on vain yksi selitys mahdollinen. Puun täytyy olla koverrettu maahan asti juurineen päivineen, ja noilla kiusanhengillä on sen alla keinotekoinen luola, joka voi ulottua suorastaan kallion läpikin. Uloskäytävää emme tiedä, mutta jos meissä on miestä, niin otanpa siitä selon kahdessa päivässä."

William pani kaksitoista miestä isoilla kairoilla nävertämään reikiä puun kylkeen; nävertäminen tehtiin hyvin hiljaisesti, kolot täytettiin ruudilla, niihin lyötiin lujat tulpat ja ne räjäytettiin yhtaikaa. Puu pirstautuikin niin tehokkaasti, että selvästi näimme toisen samanlaisen räjäyksen riittävän tarkoitukseemme. Sen se tekikin; toisella kerralla repesi puun kylkeen useita aukkoja, ja me näimme maahan kaivetun luolan, joka johti toiseen luolaan edempänä, sieltä kun kuului villien hälinää.

Näin pitkälle päästyämme teki meidän kovasti mieli tavottaa ne käsiimme. William tarjoutui kolmen miehen keralla tunkeutumaan käytävään heittämään käsigranaatteja vihollisten keskeen. Hän laskeutui itse etumaisena alas, sillä Williamilla oli leijonan uljuus, se täytyy sanoa. Mutta intiaanit maksoivat heille samalla mitalla kuin me olimme kärypadoillamme antaneet. He saivat niin kirvelevän savun tupruamaan ylös käytävästä, että William ja hänen kumppaninsa olivat puoleksi tukehtuneita, kiireesti peräytyessään pois moisesta pesästä.

Hyvin oli linnotus varustettu, ja kaikin tavoin torjuttiin vastustajat. Tahdoimme nyt luopua hommastamme, ja minä huomauttelin Williamille, että olimme olleet ihan päättömiä, ryhtyessämme noin joutavanpäiväiseen rynnistelyyn. William myönsi, ettei yritystä käynyt jatkaminen. Mutta lähtöä tehdessämme sanoi tykkimies sentään haluavansa nähdä miinauksen avulla, minne päin käytävä johti. Hän haetutti laivasta kaksi ruutitynnyriä, asetti ne luolaan niin kauvas kuin uskalsi tunkeutua, täytti luolan suun soralla, sotki tämän kiinteäksi ja räjäytti panoksensa sytytyslangalla. Silloin puhkesi kallion toiselta kupeelta pensaikosta panos esille kuin kanuuunan suusta. Juosten sinne näimme laukauksen vaikutuksen.

Räjähdys oli niin repinyt käytävän toisen pään, että irrallinen sora oli sen kokonaan tukkinut. Noin suurta pulaa tuottaneesta linnotusväestöstä näkyi siellä täällä käsiä, jalkoja, päättömiä runkoja -- tuskinpa lienee siitä ainoakaan hengissä pelastunut. Olimme siis kostaneet kauheasti, mutta vähätpä se meitä hyödytti, kun kaikessa tapauksessa oli kaksi miestä saanut surmansa, yksi ruhjoutunut raajarikoksi ja kahdeksan muutoin haavottunut. Noin kalliin hinnan maksettuamme siitä tiedosta, millä tavoin intiaanit linnoittavat onttoja puita, läksimme jälleen merelle, saatuamme uutta juomavettä, mutta kykenemättämme ruokavarojamme kartuttamaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Haaksirikko Ceylonin saarella.

Nyt oli neuvoteltava, mitä olisi lähinnä tehtävä päästäksemme takaisin Madagaskarille. Olimme jokseenkin Hyväntoivonniemen leveysasteella, mutta taipaleen pituus tuntui arveluttavalta, kun emme voineet luottaa siihen, että saisimme suotuisia tuulia matkallamme tai tapaisimme maata välillä. Williamin neuvosta päätimme poiketa etäiseltä eteläiseltä leveysasteeltamme sitte kun olisimme laskujemme mukaan sivuuttaneet Javan ja Sumatran, ja lähteä pohjoiseen, Ceylonin ja Koromandelin salmea kohti, ottaaksemme sieltä vettä ja uusia ruokavaroja. Länteen päin purjehdimme sen vuoksi enää kymmenen päivää; sää pysyi kaiken aikaa suotuisana.

Mutta laskumme pettivät melkoisesti. Sillä kuljettuamme sitte viidentoista tai kuudentoista leveysasteen verran pohjoiseen huomasimme keulahangan puolella maata, jota tarkastelemaan lähetimme kaikki laivaveneet. Seutu oli hedelmällistä; hyvää vettä oli helppo saada, mutta karjaa ei näkynyt eikä asukkaita. Meidän ei tehnytkään mieli etsiskellä kaukaa, välttääksemme sellaista seikkailua kuin olimme viimeksi kokeneet; tyydyimme korjaamaan haltuumme niitä kasviksia joiden käytön tunsimme.

Heikolla tuulella lähdettyämme jälleen liikkeelle näimme taaskin kahden viikon kuluttua maata ja pian huomasimme hämmästykseksemme olevamme Javan etelärannikolla. Meillä oli nyt ruokavarat hyvin vähissä, joten ryhdyimme etsimään laivallemme mukavinta satamapaikkaa, jättäen kohtalon ratkaistavaksi, kohtaisimmeko ystäviä vai vihollisia. Kuitenkin päätimme, ettemme viipyisi ainakaan kunnes ennätettäisiin saaren yli lähettää Bataviassa oleville laivoille sana kiertää tälle rannikolle meitä ahdistamaan.

Laskimme ankkurimme seitsemän syltä syvään pohjukkaan, ja hankimme kelpo tavalla ruokavaroja, kuten sikoja ja lehmiä, joita myös teurastimme tynnyreihin suolattavaksi niin hyvin kuin kävi päinsä kahdeksan leveysasteen päässä päiväntasaajasta. Asukasten kanssa tulimme hyvin toimeen, ja vesisäiliöt täytettyämme läksimme iloisin mielin kohti Ceylonin rannikkoa, missä aikomuksenamme oli jälleenkin hiukan poiketa maihin, jotta yhä edelleen pysyisimme hyvin varattuina.

Hankalat tuulet pidättivät meitä tällä taipaleella yli kuukauden. Muutamassa päivässä suoriuduimme tehtävästämme Ceylonin eteläisessä kärjessä, menestyksellä karttaen hollantilaisia, jotka ovat senkin maan herroina. Heillä on hallussaan sen kauppaliike, kaneelin vienti, ja he ovat rannikolle rakentaneet useita linnoituksia.

Mutta me saimme saareen toistamiseenkin tutustua, ja se oli vähällä maksaa meidän kaikkien omaisuuden ja hengen. Kolme päivää taaskin vesillä oltuamme kohtasimme ankaran myrskyn, joka riepoitteli meitä kaikilta etelän kulmilta kaakosta lounaaseen asti, puuskuen minuutin verran kerrallaan kultakin ilmansuunnalta. Emme voineet sellaisissa oloissa hoidella laivaa kunnollisesti, niin että minun laivassani kolme märssypurjetta repesi ja viimein isonmaston märssytanko ritkahti poikki. Parina kertana paiskauduimme päin rantaa, ja kerran olisimme musertuneet kalliosärkälle parin kilometrin päässä rannasta, ellei tuuli olisi juuri viimeisessä hetkessä kääntynyt.

Sittemmin painoi myrsky meidät isoon kallioiden ja maan väliseen aukkoon, johon olisimme koettaneet laskea ankkurimme, mutta pohja oli pelkkää kivikkoa, niin että sellainen yritys olisi vain riistänyt meiltä ankkurit. Me ajauduimme aukon läpi ja jouduimme kamalan vaaralliselle rannikolle, jolta turhaan tähyilimme turvallista poukamaa. Viimein näimme ison niemekkeen pistäytyvän etelään päin niin pitkälle mereen, että sitä olisi tällä tuulella mahdoton kiertää. Ohjasimme sen vuoksi niin hyvään tuulensuojaan sen kainalossa kuin mahdollista ja laskimme ankkurimme noin kahdentoista sylen syvyydelle.

Mutta tuuli pyörähti jälleen yön kuluessa toisaanne ja puhalsi niin tavattoman navakasti, että ankkurimme eivät pidättäneet ja laivamme ajautui edelleen, kunnes peräsin koski pohjaan; onneksi alkoi silloin toinen ankkuri pitää, niin että sen turvissa pysyimme jo paikoillamme läpi tuon kamalan yön. Aamupuolella alkoi myrsky heikentyä; sittekin huomasimme päivän valjetessa laskuveden aikana olevamme lujasti kiinni kovalla hiekkasärkällä, kiitellen onneamme niinkin, sillä vähällä olimme olleet nousuveden aikana solua ankarassa aallokossa sen yli rantakivikkoon, joka olisi meidät murskannut.

Maan asukkaita tuli suurin joukoin ällistelemään meitä, ja heidän kauttaan näkyy viesti tapauksesta kulkeneen sisämaahan, sillä seuraavana päivänä ilmestyi paikalle kuningas tai joku ylhäinen päällikkö, mukanaan suuri pitkillä heittokeihäillä aseestettu armeija, joka järjestyi riveiksi vesirajaan. He seisovat siinä lähes tunnin ajan liikkumattomina; sitte kahlasi parikymmentä miestä vyötäisiänsä myöten laakaan rantaveteen, aallokon jo suuresti tyynnyttyä, ja etumaisena oli valkeata lippua kantava mies. Tämä piti meille pitkän puheen, kuten hänen eleistänsä huomasimme, vaikkakin ääni kantoi meille vain joskus. Lopuksi hän huikkasi kolmasti, nosti ja laski lippuansa kolmasti ja viittiloitsi sitte kolmasti meitä tulemaan luokseen.

Olin aikeissa miehittää veneen ja lähteä rantaan, mutta sitä ei William mitenkään sallinut. Hän oli saanut tietoonsa useita esimerkkejä tämän rannikon asukasten petollisuudesta ja sydämettömyydestä, ja vakuutti mieluummin myyvänsä henkensä kalliisti, jos laivamme asema osottautuisi toivottomaksi, kuin näkevänsä osan miehiämme heti alussa ilmaiseksi uhraavan henkensä. Minä en voinut oikein yhtyä hänen toivottomaan käsitykseensä asukasten verenhimoisista aikeista, mutta kun William tarjoutui yrittämään ottaa niistä vaarattomalla tavalla selvää, niin luovutin koko neuvottelujen järjestämisen ja johtamisen kernaasti hänelle.

Niinpä ripustimme ensiksikin valkean lipun näkyviin. Isoonveneeseen asetettiin neljäkolmatta hyvin aseestettua päättäväistä miestä, pinassiin samaten kaksitoista. Laivan maanpuoleisen laidan kaikki kanuunat ladattiin musketinluodeilla, vanhoilla nauloilla, rautaromulla ja muulla sellaisella; ja oli sovittu, että me olisimme valmiit ampumaan heti kun pinassissa kohotettaisiin punainen lippu. Niin lähtivät veneelliset maalle päin, päättäen olla astumatta jalkaansa rantaan.

Puhelumatkan päähän päästyänsä miehet havaitsivat, että maallaolijat eivät ymmärtäneet heidän puhettansa. Nämä kuitenkin saivat pian käsiinsä jonkun vanhan hollantilaisen, joka ryhtyi toimimaan tulkkina. Hänen puheittensa sisältönä oli, että vahvasti varustettujen laivojen ilmestyminen rannikolle oli herättänyt pelkoa väestössä. Tämän johdosta oli kuningas lähettänyt erään kenraalinsa suojelemaan maata ryntäykseltä, mutta samalla, jos aikeemme olivat rauhalliset, antamaan meille kaikkea mahdollista apua pulassamme, kutsumaan meidät vapaasti tulemaan maihin ja osottamaan meille aulista vieraanvaraisuutta.

"Olet hollantilainen ja kristitty", vastasi William; "mutta oletko vapaa mies vai palvelija?"

"Olen täkäläisen kuninkaan palvelija, ja hänen armeijassaan."

"Mutta oletko vapaaehtoinen vai vanki?"

"Vanki olin ensimältä, mutta nyt olen vapaana ja siis vapaaehtoinen."

"Toisin sanoen, oltuasi ensin vanki, on sinulla nyt vapaus palvella heitä; mutta oletko siten vapaa, että saat poistua sikäli kuin mielesi tekee, omien maanmiestesi luo?"

"Ei, sitä en sano; maanmieheni asuvat pitkän taipaleen takana, saaren pohjois- ja itäosissa, eikä heidän luokseen voi lähteä ilman kuninkaan nimenomaista lupaa."

"No, miksi et hanki lupaa lähteäksesi pois?"

"En ole sitä koskaan pyytänyt."

"Ja arvatenkin tiedät, että et sitä saisi, jos pyytäisitkin."

"Sitä en voi mennä takaamaan; mutta miksi tätä kaikkea kyselette?"

"Siihenpä minulla on pätevä syy. Jos sinä olet kristitty ja vanki, niin miten voit suostua näiden raakalaisten välikappaleeksi, kavaltamaan meidät heidän käsiinsä? Eikö ole tunnotonta siten kohdella kristinveljiänsä?"

"Mitenkä niinä teitä kavaltaisin? Enkö tee teille selvää siitä, että kuningas kutsuu teitä tulemaan maihin ja on käskenyt osottamaan teille kohteliaisuutta ja avuliaisuutta?"

"Niin totta kuin olet kristitty, vaikka sitä suuresti epäilenkin, uskotko kuninkaan tarkottavan sanaakaan siitä mitä hän lupailee?"

"Hän lupaa teille suuren kenraalinsa kautta."

"Siitä minä vähät välitän; minä kysyn vain: Voitko sanoa uskovasi, että hän aikoo pitää sanansa?"

"Miten minä voin siihen vastata? Miten voin sanoa, mitä hän aikonee?"

"Voit sanoa, mitä sinä uskot."

"En voi sanoa, ettei hän lupauksiansa täyttäisi; uskon kyllä, että hän saattaa niin tehdä."

"Olet kaksikielinen kristitty, pelkään. No, minä teen sinulle toisen kysymyksen: Tahdotko vakuuttaa, että sinä uskot sen ja että neuvoisit meitä uskomaan sen ja heittämään henkemme noiden lupausten varaan?"

"Minusta ei ole teidän neuvojaksenne."

"Sinä kenties pelkäät lausua mielipidettäsi, kun olet heidän vallassaan. Sanoppa, ymmärtääkö heistä kukaan, mitä me puhelemme? Osaavatko he hollanninkieltä?"

"Ei, ei yksikään; ei minulla siinä suhteessa ole mitään peljättävänä."