Part 11

Kapteeni Avery ei lausunut selvästi mielipidettään minun esityksestäni, mutta jälkeenpäin kuulin hänen lippunsa alta lähteneen viisikymmentä miestä sisämaahan siirtolaa perustamaan. Luultavasti ovat he siellä vieläkin, ja lisääntyneinä, sillä kolmen eräästä hollantilaisesta laivasta siepatun naisen kerrottiin valinneen itselleen aviomiehen heidän joukostaan. Itse tuntui Avery yhä edelleen olevan kovasti kiintynyt siihen ajatukseen, että olisi mahdollista asustaa varmassa turvapaikassa maalla ja samalla toimeenpanna risteilyjä merellä. Samaan mielipiteeseen yhtyi lopulta kapteeni Wilmot, ja niin he viimein päättivätkin.

Ajan mittaan oli meidän väessämme syntynyt paljon hajaannusta; yksi tahtoi yhtäänne, toinen toisaanne, kunnes aloin älytä, että joukkomme jakautuisi ja ettei meille kenties jäisi kylliksi väkeä ison laivamme miehistöksi. Otin sen vuolisi puhutellakseni kapteeni Wilmotia kahden kesken, mutta huomasin pian, että hän oli itsekin halukas jäämään Madagaskarille ja että hän, saatuaan suuren omaisuuden omalle osalleen, salaisesti aikoili tavalla tai toisella pujahtaa kotiin.

Minä huomauttelin sellaisen aikeen mahdottomuutta. Hän joko joutuisi Punaisella merellä varkaiden ja murhaajien käsiin, jotka eivät mitenkään antaisi noin suuren aarteen päästä talteen, tai englantilaisten, hollantilaisten, ranskalaisten vangiksi, jotka varmasti hirttäisivät hänet merirosvona. Siltä varalta, että hän mietti Afrikan kautta paluuta, kuvailin hänelle matkaa, jonka minä olin tästä samasta paikasta tehnyt mantereen ylitse, sekä sen suunnattomia vaikeuksia.

Mutta hänen päähänsä ei pystynyt mikään; hänen piti vain lähteä Punaiselle merelle purrella, mennä siellä maihin ja vaeltaa maitse Kairoon, jota matkaa ei ole enempää kuin kahdeksankymmentä engl. Penikulmaa. Sieltä hän sanoi voivansa Aleksandrian kautta matkustaa laivassa minne päin maailmaa tahansa. Turhaan todistelin hänelle, miten suorastaan mahdotonta hänen olisi sivuuttaa Mokkaa ja Jiddahia tulematta hätyytetyksi ja rosvotuksi, mutta todisteluni vaikuttivat niin paljon sentään miehiin, ettei yksikään tahtonut lähteä hänen mukaansa. He sanoivat seuraavansa häntä minne tahansa muuanne kuin ilmeiseen ja ehdottomaan turmioon.

Wilmot suuttui puheistani ja lateli minulle tuimia sanoja. Minä vastasin vain neuvovani häntä hänen omaksi hyväkseen, ja huomautin, että jos hän ei ottanut puheitani siltä kannalta, niin vika oli hänen eikä minun. En kieltänyt häntä lähtemästä enkä ollut miehiäkään houkutellut kieltäytymään. Mutta tulista luonnetta ei ole helppo jäähdytellä. Kapteeni oli niin kiukuissaan, että poistui meidän seurastamme ja läksi miehistönsä pääosan kanssa kapteeni Averyn leiriin. Hän yhtyi tämän väkeen ja vei kaiken saaliin mukanansa, mikä muuten ei ollut oikein kauniisti tehty, sillä olihan sovittu, että me jakaisimme kaiken saaliimme niin hyvin poissa olevina kuin mukanakin.

Meidän miehemme hiukan nurkuivat sitä, mutta minä tyynnyttelin heitä parhaani mukaan, sanoen helposti saavamme yhtä paljon, jos meissä olisi miestä. Ja olihan kapteeni Wilmot antanut meille hyvän, esimerkin, sillä saman säännön mukaan oli sopimus kaikesta vastaisesta saaliin jaosta heidän kanssaan lopussa. Käytin tätä tilaisuutta antaakseni heille viittauksia tulevaisuudensuunnitelmistani. Ajattelin kuljeskella itäisellä merellä ja katsoa, emmekö pääsisi yhtä rikkaiksi kuin kapteeni Avery.

Miehiä miellytti avoin ja yritteliäs luonteeni niin suuresti, että he vakuuttivat lähtevänsä minun kanssani vaikka maapallon ympäri kiertämään; Wilmotin kanssa eivät nämä miehet taasen halunneet enää olla missään tekemisissä. Tämä joutui hänen korviinsa ja sai hänet raivopäissään uhkaamaan leikata kurkkuni poikki, jos maihin tulisin.

En ollut siitä millänikään, mutta pidin varani ja kävin harvoin ilman melkoista seuruetta rannassa. Kapteeni Wilmot ja minä tapasimme toisemme kuitenkin viimein ja puhuimme asioista vakavasti. Minä tarjosin hänelle purtta, mennäksensä minne mieli tekisi, ja ellei hän siihen tyytyisi, niin saisi hän ison laivamme ja minä ottaisin purren. Hän kieltäysi molemmista ja tahtoi minua vain jättämään hänelle kuusi puuseppää, jotka minulla oli laivassani liikaa, auttamaan hänen miehiänsä rakentamaan valmiiksi aluksen, jonka haaksirikkoutuneet olivat alottaneet ennen meidän sinne tuloamme. Tähän minä kernaasti suostuin, ja luovutin hänelle useita muitakin hyödyllisiä apulaisia. Vähässä ajassa he rakensivat vankan kuunariprikin, joka pystyi kantamaan kaksitoista kanuunaa ja 200 miestä.

Mikin toimiin he ryhtyivät ja mitä kapteeni Avery jälkeenpäin puuhaili, se on liian pitkällinen tarina tässä kertoa, eikä se ole minun asiani, koskapa on omakin juttuni vielä kesken.

KYMMENES LUKU.

Riistaretkiä itäisillä vesillä.

Näissä vastenmielisissä kinasteluissa vietimme noin viisi kuukautta. Maaliskuun loppupuolella läksin liikkeelle, mukanani iso laiva ja siinä neljäviidettä kanuunaa sekä 400 miestä, ja kahdeksallakymmenellä miehellä miehitetty pursi. Sivuuttaen Kap Komorinin, Malabarin rannikon eteläisimmän niemekkeen, me kiersimme Ceylonin saaren ja jäimme joksikin aikaa vaanimaan saalista. Siellä näimme kolme isoa englantilaista Itä-Intian laivaa kotimatkalla Bengalista Englantiin, tai pikemmin Bombayhin ja Suratiin odottelemaan pasaatituulta.

Me käänsimme tuuleen, nostimme englantilaisen sotalipun ja laivanviirin ja asetuimme odottamaan heitä, kuin aikoisimme käydä heidän kimppuunsa. He eivät pitkään aikaan voineet käsittää, mitä me olimme, vaikkakin näkivät lippumme; arvatenkin he ensimältä pitivät meitä ranskalaisina. Mutta heidän lähestyessään me piankin ilmaisimme oikean karvamme, nostaen isonmaston kärkeen mustan lipun, jossa oli kaksi tikaria ristikkäin.

Tämä tehosi pian. Ensin he kohottivat sotalippunsa ja suuntasivat kulkunsa rivinä meitä kohti kuin aikoen käydä taisteluun; maalta päin puhaltelikin tuuli siihen yritykseen suotuisana. Mutta nähdessään voimamme he taas loittonivat meistä kaikin purjein, mitä saattoivat käyttää. Jos he olisivat tulleet likelle, niin olisimme heille antaneet odottamattomat tervehdykset, mutta näin ollen ei meilläkään ollut mitään halua ajaa heitä takaa, vaan annoimme heidän mennä menojansa samoista syistä, jotka olen jo aikaisemmin maininnut.

Mutta vaikka annoimme heidän mennä, niin emme aikoneet päästää muitakin yhtä helpolla. Jo seuraavana aamuna näimme purjelaivan kiertävän Kap Komorinin ja näköjään ohjaavan samaa suuntaa kuin mekin. Emme ensin tienneet mitä tehdä sille, sillä kun oli maa paapuurin puolella, joten se hätyytettynä voisi paeta mihin tahansa satamaan tai poukamaan. Mutta tätä estääksemme lähetimme me purren koettamaan päästä sen ja rannikon väliin. Heti sen nähtyään laiva painautui rannemmaksi, ja purren kiitäessä sitä kohti kääntyi se täysin purjein suoraan rantaa tavottamaan.

Pursi kuitenkin saavutti sen ja kävi sen kanssa taistelemaan. Se oli kymmenkanuunainen alus, portugalilaista rakennetta, mutta hollantilaisten kauppamiesten käsissä ja miehistönä hollantilaisia. Ne olivat matkalla Persian lahdelta Bataviaan noutamaan mausteita ja muita tavaroita. Purren miehistö valtasi laivan ja penkoi sen sisällön ennen kuin me ehdimme perille. Sen lastina oli muutamia europalaisia tavaroita, melkoinen summa rahaa ja joku määrä helmiä, niin että vaikka me emme menneet lahdelle helmiä vaanimaan, niin helmiä tuli meidän käsiimme lahdelta ja me saimme siitäkin tavarasta osuutemme. Tämä oli rikas laiva ja tavarat vastasivat melkoista omaisuutta, rahoista ja helmistä puhumattakaan.

Meillä oli pitkällinen neuvottelu, mitä tekisimme miehille. Jos nimittäin olisimme antaneet heidän pitkittää matkaansa Javan saarelle, niin olisimme hälyyttäneet sikäläisen hollantilaisen siirtolan, joka on verrattomasti voimakkain Intiassa, ja sulkeneet itseltämme sillä taholla tien. Mutta mehän olimme päättäneet poiketa sinnekin päin maailmaa, joskaan emme olleet tahtoneet sivuuttaa isoa Bengalin lahtea, missä olimme toivoneet tapaavamme runsaastikin saalista. Sen vuoksi ei meidän sopinut toimittaa itsellemme väijytystä ennen sinne tuloamme; meidän piti kulkea joko Malakan tai Sunda-salmen kautta, ja kumpaisessakin oli hyvin helppoa ehkäistä meidät.

Meidän aprikoidessamme tätä isossa kajuutissa, oli miehillä sama väittely keulapäässä. Enemmistö näytti siellä puoltaneen kovaonnisten hollantilaisten paiskaamista meren helmaan. William parka, kveekari, oli tästä kovasti huolissaan ja tuli puhelemaan siitä minulle.

"Kuulehan", kysyy William, "mitä teet näille hallussasi oleville hollantilaisille? Annat niiden kaiketikin mennä?"

"Mutta", vastaan minä, "William, neuvoisitko sinä minua antamaan heidän mennä?"

"En", empi William, "en voi sanoa, että sinun sopii antaa niiden mennä; mennä edelleen Bataviaan nimittäin, koska ei ole eduksesi, että Batavian hollantilaiset saisivat tietää sinun oleskelevan näillä vesillä."

"No sitten en tiedä muuta keinoa kuin heitättää heidät yli laidan. Sinä tiedät, William, että hollantilainen ui kuin kala; ja kaikki väkemme täällä on samaa mieltä kuin minäkin."

Olin päättänyt, ettei niin meneteltäisi, mutta halusin kuulla mitä William sanoisi. Hän vastasi vakavasti:

"Jos kaikki laivan miehet olisivat sitä mieltä, niin en konsanaan uskoisi sinun sellaista ajattelevan, sillä olen kaikissa muissa tapauksissa kuullut sinun vastustavan julmuutta."

"Se on totta, William", myönsin minä; "mutta mitä sitte tekisitte niille?"

"Eikö ole mitään muuta keinoa kuin murhata heidät?" valitti William. "Nuo miehet eivät ole tehneet sinulle mitään vahinkoa; sinä sitävastoin olet riistänyt heiltä suuren aarteen. Millä tekosyyllä tuhoaisit sinä heidät?"

"Älä puhu sellaisia, William", tuumasin minä; "syytä on minulla kylliksi, jos siitä vain on puhe. Onhan itsensä säilyttäminen kylliksi pätevä syy. Mutta varsinaisena pulmana tässä on se, etten tiedä mitä heille tekisin estääkseni heidät lörpöttelemästä."

Williamin ja minun puhellessa tuomitsi koko laivan väestö onnettomat hollantilaiset julkisesti kuolemaan. Niin kiihkeästi vaativat miehet sitä, että alkoivat äänekkäästi hälistä, ja kuullessaan Williamin olevan vastaan vannoivat muutamat heistä, että vankien piti kuolla ja Williamin hukkua heidän mukanaan, jos hän pysyisi niskuroimisessaan.

Katsoin ajan tulleen heidän julman suunnitelmansa lopettamiselle ja kutsuin hollantilaiset luokseni, puhellakseni hiukan heidän kanssaan. Ensiksikin kysyin, yhtyisivätkö he joukkoomme. Kaksi tarjoutui heti, mutta muut neljätoista kieltäysivät.

"No minne sitte haluaisitte mennä?" kysyin.

He tahtoivat minua laskemaan heidät maihin Ceylonin saarelle. En sanonut voivani päästää heitä mihinkään hollantilaiseen siirtolaan, ja heidänkin täytyi myöntää, että kieltooni oli perusteellinen aihe. Ilmotin päättäneeni pelastaa heidät miesteni verenhimoisilta aikeilta, jos mahdollista, ja laskea heidät maihin jossakin englantilaisessa siirtolassa Bengalin lahden varrella tai siirtää heidät ensimäiseen englantilaiseen laivaan, minkä tapaisin Sunda- ja Malakan salmesta päästyäni, mutta en ennemmin. Takaisin tullessani, sanoin, en nimittäin välttelisi Batavian hollantilaisten kostonyrityksiä, minulla kun oli melkoinen taisteluvoima; mutta en voinut sallia, että viesti jo menomatkalla saapuisi sinne ja pelottaisi kaikki rikkaat kauppalaivat pois väylältä.

Heidän laivansa kohtalon ratkaisimme helposti; senhän saattoi ainoastaan joko polttaa tai työntää ajelehtamaan maihin. Me valitsimme jälkimäisen keinon ja näimme sen jo kahden tunnin kuluttua ajautuvan erääseen poukamaan Kap Komorinin taakse. Itse purjehdimme Ceylonin ympäri Koromandelin rannikolle.

Kuljeskelimme siellä pitkin rannikkoa, vieläpä niin likellä sitä, että saatoimme pitää silmällä Fort. St. Davidin, Fort. St. Georgen ja muiden sikäläisten siirtolain ulkosatamissa ankkuroitsevia laivoja, käyttäen englantilaista lippua silloin kun lähenimme hollantilaisia siirtoloita ja hollantilaista lippua englantilaisten näkyvissä. Tällä rannikolla tapasimme saaliiksemme kuitenkin ainoastaan kaksi pientä alusta, jotka olivat matkalla Golcondasta Bengalin lahden poikki, lastinaan karttuunia, musliinia ja kirjailtuja silkkejä Acheeniin ja muihin Malakan rannikon satamiin. Ne saivat mennä menojansa, niissä kun oli pelkkiä hinduja miehistöinä.

Mutta lahden pohjukassa kohtasimme Mogulin hoville kuuluvan ison kaksimastoisen laivan, jossa oli paljon matkustajia Sumatralta pyhälle Gangesin virralle. Riista oli tosiaankin ottamisen arvoinen, ja me saimme siitä niin paljon kultaa -- jättäen koskematta muut tavarat, joista emme välittäneet, erittäinkin pippurin --, että koko risteilymme oli loppua. Melkein kaikki mieheni nimittäin sanoivat, että me olimme nyt kyllin rikkaat, ja tahtoivat lähdettäväksi takaisin Madagaskarille. Mutta minulla oli vielä muita aikeita mielessäni, ja kun ryhdyin puhelemaan heidän kanssaan ja kannustin William ystävän niinikään panemaan parhaansa, istutimme me heidän sydämiinsä edelleen niin kultaisia toiveita, että he piankin viehättyivät pitkittämään matkaa.

Lähinnä toimenpiteenäni oli jättää kaikki Malakan, Singaporen ja Sundan vaaralliset salmet, missä emme olisi voineet odottaa suurtakaan saalista, paitsi jos olisimme tavanneet satunnaisia europalaisia laivoja, jotka kuitenkin olisivat tuimasti taistelleet. Tosin olimme hyvässä taistelukunnossa ja miehuutta meillä oli uhkarohkeuteen asti, mutta nythän olimme rikkaita ja tahdoimme rikastua lisää. Otimme sen vuoksi ohjeeksemme, että niin kauvan kuin rikkauksia oli saatavissa taistelutta, meillä ei ollut syytä antautua alttiiksi mieshukalle.

Bengalin lahdelta lähdettyämme pistäysimme Sumatran rannikolla pieneen satamaan, jonka pohjukassa oleva pikku kaupunki oli pelkkien malaijien asuma. Siellä otimme varastoon vettä ja ison määrän tynnyreihin mausteilla säilytettyä ja ilmanalan kuumuudesta huolimatta hyvin suolattua oivallista läskiä. Vieläpä otimme aluksiimme neljäkymmentä elävää sikaa, joista saimme tuoretta ruokaa, sekä niiden ravinnoksi kaikenlaisia maantuotteita, kuten jamsseja, perunoita ja eräänlaista rehuriissiä. Ostimmepa herkuiksemme tavattoman määrän hanhiakin ja kanoja, muistaakseni kerrassaan kaksituhatta, niin että niistä aluksi oli hyvinkin suurta kiusaa.

Nyt oli edessäni kauvan hautomani suunnitelman suorittaminen, tunkeutuminen hollantilaisten Maustesaarien sekaan katsomaan mitä häijyyttä siellä saisi aikaan. Niinpä läksimme merelle elokuun 12. p:nä, kuljimme päiväntasaajan poikki 17. p:nä ja suuntasimme kulkumme suoraan etelää kohti. Suotuisilla tuulilla pääsimme Molukki- eli Maustesaarten vesille, missä käytimme hyväksemme sikäläisiä säännöllisiä monsuunituulia.

Noilla vesillä olevien saarten suunnaton lukuisuus hämmennytti meitä suuresti, ja me pujottelimme niiden lomitse hyvinkin työläästi. Sitten suuntasimme matkamme Filippinien pohjoispuolelle, jolloin meillä oli kaksinaiset saaliin mahdollisuudet. Saatoimme nimittäin väijyskellä Acapulcosta Uuden Espanjan rannikolta tulevia espanjalaisia laivoja, ja tiesimme varmasti tapaavamme joitakuita kiinalaisia aluksia joko matkalla Kiinasta, jolloin niillä olisi kallisarvoisia tavaralasteja ja paljon rahaa, tahi palaamassa Kiinaan, lastinansa muskottipähkinöitä ja höystenelikoita Bandalta ja Ternatelta sekä muilta saalilta.

Arvailumme osuivat ihan paikalleen. Dammerin ja Bandan saarten välillä kohtasimme hollantilaisen kaksimastoisen aluksen, joka oli menossa Amboynaan. Helposti valtasimme sen ja otimme siitä noin kuusitoista tonnia muskottipähkinöitä, jonkun verran ruokavaroja ja heidän ampuma-aseensa, sillä heillä ei ollut kanunia; sitten päästimme heidät menemään. Sieltä purjehdimme suoraan Banda-saaren seuduille ja anastimme pienemmissä erissä kaikkiaan kaksitoista tonnia muskottipähkinöitä lisää, enimmän osan rannalta ja muutamia tonneja eräästä pienestä alkuasukasten purresta, joka oli menossa Giloloon. Olisimme julkisesti tehneet ostokauppaa alkuasukasten kanssa, mutta hollantilaiset olivat herroiksi siellä tekeytyneinä kieltäneet asukkaita rupeamasta mihinkään tekemisiin muukalaisten kanssa, pitäen heitä niin ankarassa kurissa, etteivät he mitenkään uskaltaneet olla tottelemattomia.

Päätimme lähteä Ternatelle koettamaan täydentää lastiamme höysteneilikoilla. Käännyimme siis pohjoista kohti, mutta huomasimme niin sotkeutuneemme epälukuisten saarten sokkeloon, että meidän luotsitta ollen oli pakko luopua aikeestamme ja pyörtää takaisin, katsellaksemme mitä eteemme sattuisi muiden sikäläisten saarten vesillä.

Ensimäinen seikkailumme oli päättyä huonosti meille kaikille. Etumaisena kulkeva purtemme ilmoitti merkeillä nähneensä laivan, ja jälkeenpäin toisen sekä vielä kolmannenkin. Me lisäsimme purjeita saavuttaaksemme sen, mutta ajaa täräytimme äkkiä kauhuksemme vedenalaisiin kareihin. Peräsin pirstausi kiveen ja laivaa kävi melkein mahdottomaksi ohjata; teimme kiireen kautta kiinni kaikki purjeemme, paitsi fokka- ja isonmaston märssypurjetta, ja ajauduimme itää kohti, tähystellen jotakin poukamaa, missä voisimme käydä korjaamaan vaurioitamme. Tämä tapaturma pelasti käsistämme nuo kolme alusta, joiden jälkeenpäin kuulimme olleen pieniä hollantilaisia kuunareita matkalla Bataviasta Bandaan ja Amboynaan ottamaan lastikseen mausteita, joten niissä epäilemättä oli melkoinen summa rahaa.

Ankkuroitsimme pienelle saarelle lähelle Bandaa ja viivyimme siellä kolmetoista päivää. Saarella ei ollut mukavaa telakkapaikkaa, joten lähetimme purren haeskelemaan sellaista. Sillävälin otimme varastoon hyvää vettä, joitakuita ruokavaroja, juuria ja hedelmiä, sekä tuntuvan erän höysteneilikoita ja muskottikukkia, joita saimme salaisesti ostelluksi alkuasukkailta.

Vihdoin palasi purtemme ja me läksimme sen löytämälle ankkuripaikalle. Irrotimme oitis purjeemme ja teimme niistä saarelle seitsemän tai kahdeksan telttiä; näihin vietiin märssytankomme, kanuunamme, ruoka- ja ampumavaramme. Nousuvedellä laskimme laivan kovalle rantahiekalle ja asetimme tukiseipäitä molemmin puolin. Matalalla vedellä se oli melkein kuivalla maalla.

Paikkasimme pohjaan syntyneen vuodon ja samalla kaavimme pohjan kokonaan puhtaaksi, se kun oli pitkällisestä vesillä olosta jo kovin törkyinen. Pursi siistiytyi niinikään, mutta pääsi valmiiksi ennen meitä ja risteili kymmenkunta päivää saaristossa, kuitenkaan mitään saalista tapaamatta.

Olimme tuskin jälleen lähteneet yhdessä liikkeelle navakalla länsilounaisella, kun yht'äkkiä päämme kohdalla leijuvasta mustasta pilvestä räiskähti niin hirvittävä ja pitkällinen salamanpurkaus, että meistä kaikista tuntui laiva leimahtaneen tuleen. Välähdys huokui kasvoihimme sellaista kuumuutta, että monet saivat rakkoja ihoonsa. Eikä siinä kaikki; ilman järähdys oli niin voimakas, että laivamme tutisi kuin kanuunalaidallisen saaneena. Ilmavirran ponnahdus pysähdytti siinä silmänräpäyksessä kulkumme, purjeet ammahtivat taaksepäin ja koko aluksemme tuntui todella ukkosen iskemältä.

Samassa seurasi niin huumaava jyrähdys, etten usko ihmiskorvan vielä konsanaan moista kuulleen. Tuskin olisi satatuhatta ruutitynnyriä räjähtänyt suuremmalla pauhulla; monelta mieheltämme lumpeutuivat korvat. On mahdoton kuvata sen hetken kauhua. Kaikki olivat kuin halvautuneita; ainoastaan ystävämme William säilytti toimintakykynsä. Ellei hän olisi kissan ketteryydellä kylmäverisesti juossut päästämään irti fokka-jalusnuoraa, pingoittamaan fokkaraa'an tuulenpuoleista prassia ja vetämään märssypurjeita alas, niin olisimme varmasti menettäneet kaikki mastomme ja kenties joutuneet vesivuorten yllättämiksi.

Minä puolestani kyllä näin vaaran, mutta en voinut hievahtaakaan sitä torjumaan. Olin lyyhistyttävän hämmennyksen herpaama, ja voin sanoa nyt ensi kerran alkaneeni tuntea entisen elämäni ajattelemisen herättämää kauhistusta. Luulin taivaan tuominneen minut sillä hetkellä vajoamaan ikuiseen kadotukseen, hirmustuen vielä sitä, että Jumala oli erityisesti ottanut minut kostavan kätensä alle. Myönsin rangaistukseni oikeaksi, mutta en laisinkaan tuntenut viihdyttävää katumusta; mieltäni järkytti rangaistus, mutta ei rikos; kosto, mutta ei syyllisyyteni.

Vähitellen tointuessamme tunsimme erinomaista tyytyväisyyttä siitä, ettei kukaan ollut menettänyt henkeänsä; laivakaan ei ollut saanut muuta vahinkoa kuin että keulapäästä oli osa pirstautunut. Niinpä läksi laiva kulkemaan kuten ennenkin, enkä voi kieltää, että me olimme kaikki jokseenkin samanlaisia kuin sekin; ensimäisen hämmästyksemme hälvennyttyä ja nähdessämme laivan taas tukevana kyntävän aaltoja olimme pian sama paatunut joukkue kuin ennenkin, ja minä muiden mukana.

Me ohjasimme suuntamme itäpohjoiseen ja pohjoiseen, kuljimme jälleen päiväntasaajan poikki ja purjehdimme Mindanaon ja Manillan vesille, Filippi-saarista tärkeimpien. Ammattimme pääsi nyt uudelleen alkamaan vasta Manillan pohjoispuolella, missä valtasimme kolme japanilaista laivaa. Kaksi niistä oli toimittanut ostoksensa ja kuljettivat nyt kotiin päin höysteneilikoita, kaneelia, muskottipähkinöitä ja muuta sellaista, sekä kaikenlaisia europalaisia tavaroita, joita espanjalaiset laivat olivat tuoneet Acapulcosta. Niissä oli yhteensä kahdeksanneljättä tonnia muskottipähkinöitä, viisi tai kuusi tonnia höysteneilikoita ja saman verran kaneelia. Me otimme mausteet, mutta emme paljoakaan koskeneet europalaisiin tavaroihin, pitäen niitä meille arvottomina. Jälkeenpäin olimme siitä kuitenkin kovin pahoillamme ja osasimme seuraavalla kerralla olla viisaampia.

Kolmas japanilainen oli paras saalis; siinä nimittäin oli rahaa ja suuri määrä rahaksi lyömätöntä kultaa, jolla oli aikomus ostaa mausteita. Me korjasimme kullan talteemme emmekä tehneet laivalle muuta vahinkoa. Aikomuksenamme ei ollut viipyä kauvemmin täällä päin, vaan käännyimme Kiinaa kohti.

Olimme juuri jättäneet Filippiinit taaksemme ja kääntyneet Formosan saarelle päin, mutta tuuli puhalteli niin navakasti vastaamme itäpohjoisesta, että meidän oli pakko peräytyä Laconiaan, joka on saarista pohjoisin. Valitsimme siellä hyvän ankkuripaikan ja ryhdyimme hankkimaan ruokavaroja, joita väestö meille hyvin auliisti toimittikin. Oleskelimme siellä toukokuun alkuun, jolloin kuulimme Kiinan kanssa kauppaa käyvien laivojen lähtevän liikkeelle; pohjoiset monsuunituulet nimittäin päättyvät viimeistään huhtikuulla ja kääntyvät Kiinaan päin myötäisiksi. Vuokrasimme sen vuoksi muutamia nopeita alkuasukasten purjeveneitä lähtemään Manillaan ja tuomaan meille tiedon, milloin sieltä lähtisi noita aluksia liikkeelle. Tietojemme mukaan järjestimme asiat niin hyvin, että kolme päivää vesillä oltuamme tapasimme niistä kerrassaan yksitoista. Pahaksi onneksi jouduimme liian aikaisin ilmi ja saimme anastetuksi vain kolme; tähän tyydyimme, pitkittäen matkaamme Formosaa kohti. Näistä kolmesta laivasta saimme niin runsaan määrän mausteita ja hopeaa, että meidän lopultakin täytyi tunnustaa jo saaneemme kylliksemme aarteita.

Ilmotin miehistölle etsiväni Formosan saarelta vain tilaisuutta muuttaakseni mausteemme ja europalaiset tavaramme käyväksi rahaksi, kääntyäksemme sitte etelää kohti, jolloin pohjoiset monsuunituulet kenties jo myöskin alkaisivat. Kahdentoista päivän kuluttua näimme etäällä Formosan, mutta tuuli painoi meidät saaren eteläkärjen taakse ja melkein Kiinan rannikolle. Siellä olimme hiukan ymmällä, sillä englantilaiset siirtolat eivät olleet kaukana ja meidän saattoi käydä pakolliseksi taistella sikäläisten laivojen kanssa. Sotavoimaa meillä kyllä oli, muutta ei erityisempää halua voimien mittelyyn. Meidän täytyi tietysti edetä pohjoiseen päin ja pysytellä rannikosta niin kaukana kuin kävi päinsä.

Jonkun aikaa purjehdittuamme läksimme ajamaan takaa pientä kiinalaista kuunariparkkia ja tavotimmekin sen. Se oli matkalla Formosan saarelle ilman lastia; mutta siinä matkusti kolme kiinalaista kauppiasta, jotka kertoivat minulle olevansa menossa tapaamaan isoa tonkinilaista laivaa erääseen formosalaiseen jokisuistoon. Sieltä oli heillä aikomuksena lähteä Filippi-saarille, tuolla laivalla viemään silkkiä, musliinia, karttuunia ja muita kiinalaisia tuotteita, ostaakseen niillä mausteita ja europalaisia tavaroita.