Part 7

Pitkä, kapea, pensaita kasvava niemeke päättyi terävään kärkeen jokien yhtymäkohdassa. Vuolaampi Waipa virtasi noin puoli kilometriä omine aaltoineen Waikaton veden läpi siihen yhtymättä, mutta tämä valtava ja tyyni virta voitti pian kuohuvan lisäjoen ja vei sen rauhallisesti mennessään Tyyneenmereen saakka.

Sumun haihtuessa näkyi Waikatoa ylöspäin kulkeva vene.

Se oli parikymmentä metriä pitkä, puolitoista leveä ja metrin syvä kanootti, jonka keula oli korkea kuin venetsialaisessa gondolissa. Tämä alus oli yhtenä kappaleena koverrettu kahikatea-kuusen rungosta. Pohjaa peitti kerros kuivia saniaisia. Kahdeksat airot kuljettivat sitä eteenpäin, ja perässä istui mies melalla sitä ohjaamassa.

Peränpitäjä oli kookas, noin neljänkymmenenviiden ikäinen alkuasukas, leveärintainen, jänteväjäseninen, voimakasraajainen. Hänen kaareva, syvien vakojen uurtama otsansa, hänen tuima katseensa ja synkät kasvonsa tekivät hänestä pelottavan näköisen.

Hän oli korkea-arvoinen maoripäällikkö, kuten saattoi nähdä hienosta ja tiheästä tatuoinnista, joka seebrajuovaisena peitti hänen ruumistaan ja kasvojaan. Hänen kotkannenänsä juurelta lähti kaksi mustaa kierukkaa, jotka hänen kellervät silmänsä kaartaen yhtyivät otsassa ja häipyivät tuuheaan tukkaan. Leuka ja valkohampainen suu olivat säännöllisten kuvioiden peitossa, joiden sirot piirteet ulottuivat hänen leveälle rinnalleen asti.

Tatuointi, uusseelantilaisten "moko", on korkean arvon merkki. Ainoastaan se, joka on käyttäytynyt uljaasti useissa taisteluissa, on arvollinen käyttämään näitä kunniakoristeita. Orjat ja alhaisoon kuuluvat eivät voi saada niitä. Kuuluisat päälliköt tunnetaan näiden usein eläinten kuvia esittävien piirrosten hienoudesta, tarkkuudesta ja laadusta. Muutamat alistuvat viiteenkin kertaan perin tuskalliseen tatuointiin. Mitä kunniakkaampi mies Uudessa Seelannissa on, sitä enemmän tatuointeja.

Dumont d'Urville on kertonut tästä tavasta omituisia yksityisseikkoja. Hän on sattuvasti huomauttanut, että moko vastaa vaakunakilpiä, joista muutamat suvut Euroopassa ovat niin turhamielisiä. Mutta hän huomauttaa myös yhdestä erosta näiden kunniamerkkien välillä, siitä, että eurooppalaisten vaakunat useinkin osoittavat ainoastaan sen mieskohtaista ansiota, joka ne on ensimmäisenä saanut, todistamatta mitään hänen jälkeläistensä kunnosta, kun taas uusseelantilaisten mieskohtaiset vaakunat todistavat pätevästi, että saadakseen oikeuden niitä käyttää heidän on täytynyt osoittaa tavatonta omakohtaista uljuutta.

Riippumatta tatuoinnin myöntämästä arvonannosta, on siitä muutenkin kieltämättä hyötyä. Se vahvistaa ihokudosta, tekee ihon kestäväksi säänvaihtelua ja moskiittojen ainaisia pistoja vastaan.

Venettä johtavan päällikön korkeasta arvosta ei voinut olla vähintäkään epäilystä. Albatrossin terävä luu, jota maorien tatuoijat käyttävät, oli tihein ja syvin piirroin uurtanut viisi kertaa hänen kasvojansa. Hän oli siis tatuoimisen viidennellä asteella, ja se näkyi hänen ylväästä olemuksestaan.

Hänen väljään, koirannahoilla reunustettuun, phormium-lajista punottuun kaislamattoon verhottu vartalonsa oli vyötetty kangaskappaleella, joka oli äskeisistä taisteluista verinen. Hänen korviensa venytetyistä lehdistä riippuivat vihreästä nefriitistä tehdyt renkaat, ja kaulan ympärillä kalisi ketjuna "punamuita", eräänlaisia pyhiä kiviä, joilla on seelantilaisille tiettyä taikauskoista merkitystä. Hänen vierellään lojui englantilaista tekoa oleva pyssy ja "patu-patu", jonkinlainen smaragdinvärinen, vajaan puolen metrin pituinen kaksiteräinen kirves.

Lisäksi kanootissa istui täysin liikkumatta yhdeksän hirveän näköistä, samanlaiseen vaippaan puettua aseistettua, mutta alempiarvoista sotilasta, joita osaksi vielä rasittivat äskettäin saadut haavat. Kolme kesyttömiltä näyttävää koiraa loikoi heidän jaloissaan. Keulan puolelle sijoitetut kahdeksan soutajaa näyttivät olevan päällikön palvelijoita tai orjia; he soutivat voimakkaasti, ja vene kulki hyvää vauhtia ylös Waikaton virtaa, joka ei ollutkaan kovin vuolas.

Keskellä tätä pitkää venettä oli vierekkäin sullottu kymmenen eurooppalaista vankia, jalat sidottuina, mutta kädet vapaina.

He olivat Glenarvan ja lady Helena, Mary Grant, Robert, Paganel, majuri, John Mangles, muonamestari ja molemmat matruusit.

Eilen illalla he olivat sakean sumun pettäminä leiriytyneet keskelle suurta alkuasukasosastoa. Sydänyöllä heidät yllätettiin kesken unien, vangittiin ja vietiin veneeseen. Tähän mennessä heitä ei ollut pahoinpidelty, mutta heidän olisi ollut turha yrittää mitään vastarintaa. Heidän aseensa ja ampumatarvikkeensa olivat villien käsissä, ja heidän omat luotinsa olisivat nopeasti kaataneet heidät maahan.

Muutamista englantilaisista sanoista, joita alkuasukkaat käyttivät, he saivat pian selville, että kärsittyään suurta mieshukkaa, englantilaisen sotaväen torjumina ja voittamina nämä olivat matkalla ylemmän Waikaton alueelle. Sitkeän vastarinnan jälkeen ja vasta kun 42. rykmentin sotilaat olivat kaataneet hänen parhaat soturinsa, maoripäällikkö palasi uudelleen kokoamaan jokiheimoja ja liittymään peräänantamattomaan William Thompsoniin, joka yhä vielä taisteli anastajia vastaan. Päällikön nimi oli "Kai-Kumu", onnettomuutta ennustava nimi, sillä se merkitsee "hän joka syö vihollisensa". Hän oli urhoollinen ja rohkea, mutta hänen julmuutensa oli yhtä suuri kuin hänen urhoollisuutensa; häneltä ei ollut odotettavissa sääliä. Hänen nimensä oli englantilaisten sotilaiden keskuudessa hyvin tunnettu, ja hänen päästään oli Uuden Seelannin kuvernööri julistanut palkinnon.

Tämä kauhea isku oli kohdannut lordi Glenarvania juuri kun hän oli saavuttamaisillaan niin kauan toivotun Aucklandin palatakseen sieltä Eurooppaan. Kun katsoi hänen kylmiä ja tyyniä kasvojaan, ei olisi voinut arvata hänen tuskiensa suuruutta. Vaarallisissa tilanteissa Glenarvan osoitti olevansa onnettomuuden yläpuolella. Hän tiesi, että hänen täytyi pysyä voimakkaana, olla esikuvana vaimolleen ja seuralaisilleen, hänen, puolison ja päällikön, valmiina ensi sijassa kuolemaan yhteiseksi hyväksi, jos olot niin vaatisivat. Syvästi uskonnollisena hän ei halunnut epäillä sitä, että Jumala vanhurskautensa mukaan ohjaisi hänen ylevää yritystään, eikä hän keskellä yhä yltyneitä vaaroja hetkeäkään katunut jaloa vaikutinta, joka oli hänet tuonut tähän alkukantaiseen maahan.

Hänen seuralaisensa olivat hänen arvoisiaan; heidän ajatuksena olivat yhtä jaloja kuin hänen, ja kun katsoi heidän tyyniä ja ylväitä piirteitään, ei olisi voinut uskoa, että heitä kuljetettiin suoraan surman suuhun. Sopimuksen mukaan ja Glenarvanin neuvosta he olivat muuten päättäneet pysytellä täysin välinpitämättömän näköisinä; se oli ainoa keino, joka saattoi vaikuttaa näihin villeihin. Villeillä yleensä ja varsinkin maoreilla on oma arvokkuutensa, josta he eivät koskaan luovu; he kunnioittavat sitä, joka kylmäverisesti ja rohkeasti ansaitsee kunnioitusta, ja Glenarvan tiesi tällä käytöksellä estävänsä itsensä ja seuralaistensa turhan pahoinpitelyn.

Alkuasukkaat, jotka olivat vaiteliaita kuten kaikki villit, eivät leiriltä lähdettyä olleet puhuneet keskenään paljon, mutta muutamista sanoista Glenarvan huomasi heidän osaavan englantia. Hän päätti siis kysyä päälliköltä, mikä heitä odotti. Kai-Kumun puoleen kääntyen hän sanoi äänellä, jossa ei tuntunut vähääkään pelkoa:

-- Minne sinä viet meitä, päällikkö?

Kai-Kumu katsoi häntä kylmästi vastaamatta.

-- Mitä aiot tehdä meille? Glenarvan toisti.

Kai-Kumun silmissä välähti äkillinen leimahdus, ja nyt vastasi hän vakaalla äänellä:

-- Vaihtaa sinut, jos maanmiehesi tahtovat; tappaa sinut, jos eivät huoli.

Glenarvan ei kysynyt enempää; mutta toivo syttyi hänen sydämeensä. Varmaankin maoripäälliköitä oli joutunut englantilaisten käsiin, ja Kai-Kumu tahtoi vaihtamalla lunastaa heidät vapaiksi; oli siis olemassa pelastumisen mahdollisuus, eikä tilanne ollut ihan toivoton.

Tällä välin vene kulki nopeasti ylös virtaa. Paganel, jota luontainen vilkkaus helposti ajoi yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, oli saanut takaisin täyden luottavaisuutensa. Hän väitti, että maorit säästivät heiltä vaivan mennä englantilaisten vartiostojen luo ja että tämä oli suuri voitto. Täydellisesti mukautuen kohtaloonsa hän seurasi kartalta Waikaton kulkua maakunnan tasankojen ja laaksojen läpi. Lady Helena ja Mary Grant peittivät pelkonsa ja keskustelivat Glenarvanin kanssa hiljaisella äänellä, eikä taitavinkaan tarkkailija olisi heidän kasvoistaan voinut nähdä heidän sydämensä tuskaa.

Waikato on Uuden Seelannin kansallisjoki. Maorit katselevat sitä ylpeästi ja kateellisesti, kuten saksalaiset Reiniään ja slaavilaiset Tonavaansa.

Yli kolmensadan kilometrin pituisena se kastelee pohjoisen saaren kauneimpia seutuja Wellingtonin maakunnasta Aucklandin maakuntaan saakka. Se on antanut nimensä kaikille niille jokivarren heimoille, jotka toistaiseksi kukistamattomina olivat yhtenä miehenä nousseet englantilaisia vastaan.

Tällä virralla lienee tuskin vielä mikään vieras alus liikkunut; sen pintaa viiltävät ainoastaan alkuasukaskanoottien keulat. Hädin tuskin on joku uskalias löytöretkeilijä uskaltanut meloa näiden pyhitettyjen rantojen välistä uomaa, ja pääsy Ylä-Waikatoon näyttää olevan epäpyhiltä eurooppalaisilta kielletty.

Paganel tunsi maorien kunnioituksen tätä Seelannin valtasuonta kohtaan. Hän tiesi, että englantilaiset ja saksalaiset luonnontutkijat eivät juuri olleet päässeet sen Waipan haaran yhtymäkohtaa pitemmälle. Minne Kai-Kumu aikoi viedä vankinsa? Hänen olisi ollut vaikea saada siitä selvää, ellei päällikön ja hänen soturiensa välillä usein vaihdettu sana "Taupo" olisi herättänyt hänen huomiotaan.

Hän tutki karttaansa ja näki, että Taupo oli saaren vuorisimmassa osassa, Aucklandin maakunnan eteläpäässä sijaitsevan maantieteen aikakirjoissa kuuluisan järven nimi. Virrattuaan tämän järven poikki jatkuu Waikaton juoksua vielä noin satayhdeksänkymmentä kilometriä.

Puhutellen John Manglesia ranskaksi, jotta villit eivät olisi ymmärtäneet, Paganel pyysi häntä arvioimaan veneen vauhdin. John arvioi sen lähes viideksi kilometriksi tunnissa.

-- Jos pysähdymme yöksi, maantieteilijä sanoi, -- matkamme kestää siis lähes neljä vuorokautta.

-- Mutta missä ovat englantilaiset vartiostot? Glenarvan kysyi.

-- Sitä on vaikea tietää, Paganel vastasi, -- mutta sota on kaiketi ulottunut Taranakin maakuntaan saakka, ja kenties on sotaväki keskitetty järven rannalle vuorten taakse, missä kapinan pesäpaikka on.

-- Jumala suokoon! lady Helena sanoi.

Glenarvan loi murheellisen silmäyksen nuoreen vaimoonsa ja Mary Grantiin, jotka olivat näiden julmien alkuasukkaiden vankeina matkalla villiin maahan kauas kaiken ihmisavun ulottuvilta. Mutta kun hän huomasi Kai-Kumun tutkivan katseen ja piti varomattomana antaa tämän aavistaa, että toinen naisista oli hänen vaimonsa, hän peitti tunteensa ja katseli virran rantoja välinpitämättömän näköisenä. Noin kilometrin päässä jokien yhtymäkohdalta oli vene sivuuttanut kuningas Potataun vanhan asumapaikan pysähtymättä. Mitään muuta venettä ei joella nähty. Muutamat, pitkien matkojen päässä toisistaan rannoilla sijaitsevat hökkelit kertoivat raunioillaan viime sodan kauhuista. Joen varrelle raivatut vainiot olivat myös autioita. Vain joku vesilintu elävöitti siellä täällä tätä surullista erämaata. Milloin "taparunga", mustasiipinen, valkovatsainen ja punanokkainen kahlaaja pakeni pitkillä jaloillaan; milloin venettä katselivat mitä rauhallisimmin erilaiset haikaran sukuun kuuluvat linnut, niiden joukossa "matuku", eräänlainen tyhmännäköinen kaulushaikara, ja komea, valkohöyheninen, keltanokkainen ja mustajalkainen "kotuku". Missä loivat rannat olivat matalia, vaani jäälintu, maorien "katare", pieniä ankeriaita, joita Uuden Seelannin virroissa vilisee miljoonittain. Missä pensaat ulottuivat yli äyrään, ylpeät harjalinnut, rantakanat ja liejukanat olivat aamupesulla auringon ensimmäisissä säteissä. Koko tämä siivekäs maailma nautti rauhassa siitä vapaudesta, jonka sille soi sodan karkottamien tai surmaamien ihmisten poissaolo.

Alussa Waikato virtasi varsin leveänä laajojen lakeuksien halki. Mutta kauempana kukkulat ja sitten vuoret kavensivat sen uomaa. Kuusitoista kilometriä ylempänä jokien yhtymäkohdasta oli Paganelin kartan mukaan vasemmalla rannalla Kirikiriroan kylä, joka todella olikin olemassa. Mutta Kai-Kumu ei pysähtynyt. Hän jakoi vangeille näiden omia eväitä, jotka oli otettu mukaan leiriä ryöstettäessä; mitä häneen itseensä, hänen sotilaisiinsa ja orjiinsa tuli, niin he tyytyivät kotoiseen ruokaansa, syötäviin saniaisiin, joille kasvitieteilijät ovat antaneet nimen "pteris esculenta", uunissa paistettuihin juuriin ja "kapanoihin", perunoihin, joita kummallakin saarella viljellään runsaasti. Heidän ateriaansa ei kuulunut mitään liharuokaa, eikä vankien kuivattu liha näyttänyt kiinnostavan heitä.

Kello kolme kohosi oikealla rannalla muutamia vuoria, Pokaroa-selänteet, jotka muistuttivat sortunutta linnoitusta. Muutamilla jyrkillä ulkonemilla oli hävitettyjä "paheja", vanhoja varustuksia, maori-insinöörien luoksepääsemättömille paikoille rakentamia. Niitä olisi voinut luulla kotkanpesiksi.

Aurinko painui horisontin taakse, kun vene karahti rannalle, joka oli täynnä tuliperäisistä vuorista alkavan Waikaton mukanaan tuomaa hohkakiveä; siellä oli muutamia puita, jotka näyttivät tarjoavan sopivaa suojaa yöpymiseen. Kai-Kumu käski vankiensa nousta maihin, miesten kädet sidottuina, mutta naiset edelleen vapaina, ja sijoitti heidät keskelle leiriä, jonka ympäri sytytetyt tulet olivat ylipääsemättömänä muurina.

Ennen kuin Kai-Kumu oli ilmoittanut vangeille aikovansa vaihtaa heidät, Glenarvan ja John Mangles olivat neuvotelleet keinoista vapautua. Mitä he eivät voineet yrittää veneessä, he toivoivat uskaltavansa maissa, leirissä, jonkin suotuisan sattuman avulla yöllä.

Mutta Glenarvanin ja Kai-Kumun välisen keskustelun jälkeen näytti olevan parasta luopua siitä; oli viisainta malttaa mielensä. Vaihto tarjosi suuremmat mahdollisuudet pelastua kuin aseellinen hyökkäys tai pako tuntemattomien seutujen halki. Tosin saattoi ilmestyä seikkoja, jotka viivästyttivät tai ehkäisivätkin tällaisen kaupan hieromista, mutta oli kuitenkin parasta odottaa tulosta. Ja mitä oikeastaan puoli tusinaa aseetonta miestä olisi mahtanut lähes kolmellekymmenelle hyvin aseistetulle villille? Sitä paitsi Glenarvan oletti Kai-Kumun heimon menettäneen jonkin korkean päällikön, jonka se halusi saada takaisin, eikä hän siinä erehtynytkään.

Seuraavana päivänä jatkoi vene matkaansa jokea ylös uudella vauhdilla. Kello kymmenen se pysähtyi hetkeksi Pohaiwhennan, erään pienen, oikealta puolelta Waikatoon laskevan monipolvisen joen suulle.

Täällä Kai-Kumun veneeseen yhtyi toinen, kymmenmiehinen alus. Soturit lausuivat lyhyesti tulotervehdyksen "aire maira", joka merkitsee "tule terveenä", ja molemmat veneet lähtivät jatkamaan yhtä matkaa. Tulokkaat olivat äskettäin taistelleet englantilaisia joukkoja vastaan, mikä näkyi heidän repaleisista vaatteistaan, verisistä aseistaan ja haavoista, jotka vielä vuotivat verta riepujen alla. He olivat synkkiä ja äänettömiä. Luonnostaan välinpitämättöminä, kuten alkuasukkaat yleensä, he eivät kiinnittäneet mitään huomiota eurooppalaisiin.

Puolipäivän aikaan näkyivät lännessä Maungatotarin huiput ja Waikato-laakso alkoi kaventua. Joki virtasi pian vuolaana kuin koski, mutta soutajien voima, aironvetojen tahtiin lauletun laulun tahdittamana, vei venettä eteenpäin kuohuissa. Koski noustiin, ja Waikato solui jälleen tyynenä, aina parin kilometrin päästä mutkia tehden.

Illalla Kai-Kumu laski vuorijonon juurelle, jonka ensimmäiset seinämät nousivat äkkijyrkkinä kapealta töyräältä. Parikymmentä miestä, jotka olivat nousseet maihin, pystyttivät yöleirin; kaksi nuotiota paloi puiden alla. Kai-Kumun arvoinen päällikkö lähestyi lyhyin askelin ja tervehti ystävällisesti "chonguilla", hieromalla nenäänsä Kai-Kumun nenää vasten. Vangit sijoitettiin keskelle leiriä, ja heitä vartioitiin erittäin tarkoin.

Seuraavana aamuna jatkettiin pitkää matkaa Waikatoa ylöspäin. Toisia veneitä saapui pieniä sivujokia pitkin; kuutisenkymmentä sotilasta, ilmeisesti pakolaisia viime kapinasta, oli nyt koolla paluumatkalla kotiseudulleen vuoristoon englantilaisten haavoittamina. Joskus perättäin kulkevista veneistä kuului laulua. Muuan miehistä aloitti salaperäisen "Pihen", isänmaallisen hymnin:

Papa ra ti wati tidi i dunga nei...

joka innostuttaa maoreja vapaussotaan. Laulajan syvä ja sointuva ääni kajahteli kaikuna vuorista, ja joka säkeistön jälkeen toistivat muut kuorossa sotaisan kertosäkeen ja löivät rintoihinsa, jotka kumisivat kuin rumpu. Sitten taas soudettiin vastavirtaan entistä voimakkaammin ja hyvää vauhtia.

Merkillinen ilmiö sattui tämän päivän aikana joella. Epäröimättä, vauhtiaan hiljentämättä, päällikön vakavan käden ohjaamana vene laski kello neljän aikaan ahtaaseen väylään. Vesipyörteet ryöppyivät kohisten lukuisiin kareihin, joihin matka voi helposti katketa. Waikaton ahtaassa uomassa ei ollut hyvä kaatua, sillä rannalle oli mahdoton päästä. Jos astui rannan tulikuumaan liejuun, silloin oli auttamattomasti hukassa.

Joki kulki näet tässä kuumien lähteiden välissä, jotka kaikkina aikoina ovat herättäneet tutkimusmatkailijoiden uteliaisuutta. Rautaoksidi väritti liejun helakanpunaiseksi eikä jalka olisi rannassa tavannut metrinkään vertaa kiinteää maata. Ilma oli täynnä läpitunkevaa rikinhajua; alkuasukkaita se ei vaivannut, mutta vankeja rasittivat kovasti maan halkeamista pursuavat höyryt ja sisäisten kaasujen paineesta halkeilevat kuplat. Mutta jos nämä pahoin häiritsivätkin hajuaistia, niin silmä ei voinut muuta kuin ihailla tätä suurenmoista näkymää.

Veneet laskivat valkoisten, sakeiden höyrypilvien keskelle, joiden häikäisevän valkoiset pyörteet kohosivat kuin kirkko joen ylle. Rannoilla nähtiin satakunta kuumaa lähdettä, joista toisista kohosi höyryjä, toisista vesipatsaita, jotka muuttivat muotoaan kuin suihkulähteet ja putoukset ihmiskäden rakentamissa tekolammissa; olisi voinut luulla jonkin koneenkäyttäjän mielin määrin säätävän lähteiden purkauksia. Ilmassa yhtyvät höyryt ja vesi kimmelsivät auringossa kaikin sateenkaaren värein.

Tällä kohtaa Waikaton uoma oli jatkuvassa käymistilassa maanalaisen tulen takia. Verraten lähellä idässä, Rotorua-järven vierellä, kohisivat Rotomahanan ja Tetaratan kuumat lähteet ja höyryävät kosket, joita eräät rohkeat tutkijat ovat saaneet katsella. Tämä seutu on täynnä geysirejä, tulivuorten kraatereita ja rikkipesäkkeitä; niiden kautta haihtuu se liika kaasu, joka ei ole voinut purkautua Tongariron ja Wakarin, Uuden Seelannin ainoiden toimivien tulivuorten kraatereista.

Neljättä kilometriä kulkivat veneet keskellä näitä höyryjä, jotka olivat kasaantuneet veden yllä leijuvaksi kuumaksi usvaksi; sitten rikinsavu hälveni, ja happea imeviä keuhkoja virkisti nopeassa vauhdissa syntynyt ilmavirta. Oli päästy kuumien lähteiden läpi.

Villien voimakkaasti soutaessa noustiin vielä kaksi koskea, Hipapatua ja Tamatea, ja illalla Kai-Kumu leiriytyi sadankuudenkymmenen kilometrin päässä Waipan ja Waikaton yhtymäkohdasta. Täällä joki kääntyi itäänpäin ja laski Taupo-järven eteläosaan, ikään kuin suunnaton vesisuihku altaaseen.

Seuraavana päivänä Paganel huomasi karttansa avulla oikealla rannalla Taubara-vuoren, joka kohoaa tuhannen metrin korkeuteen.

Puolenpäivän aikaan koko venekunta laski laajan suun kautta joelta Taupo-järvelle, ja maorit tervehtivät iloisesti vaateriepua, joka liehui tuulessa erään hökkelin katolla. Se oli kansallislippu.

TAUPO-JÄRVI.

Kerran, kauan ennen historiallista aikaa, aukeni saaren keskellä trachytissä laavassa vuorenonkaloiden sortuessa neljäkymmentä kilometriä pitkä, kolmekymmentäkaksi leveä pohjaton kuilu ja täyttyi vuorilta virtaavalla vedellä. Kuilusta muodostui järvi, joka on edelleen pohjaton, eikä sen syvyyttä ole tähän asti saatu mitatuksi.

Sellainen on tämä merkillinen Taupo-järvi nelisen sataa metriä merenpinnan yläpuolella; sitä ympäröi kehänä kahdeksansataa metriä korkea vuoristo. Lännessä näkyy korkeita äkkijyrkkiä kallioita; pohjoisessa muutamia matalan metsän peittämiä kaukaisia huippuja; idässä tien halkaisema, vehreiden pensaiden välistä vilkkuvilla hohkakivillä kaunistettu leveä ranta-alue; etelässä kehystävät tuliperäiset kukkulat laajaa vedenpintaa, jonka myllertäviä myrskyjä voi verrata valtameren pyörretuuliin.

Koko tämä seutu kuohuu kuin suunnaton, maanalaiselle tulelle asetettu kattila, ja maa vapisee sisäisestä kuumuudesta. Polttavia höyryjä purkautuu esiin monin paikoin. Maankuori halkeaa kuin liiaksi pullistunut kakku hirvittävästi ryskyen ja kaikki epäilemättä syöksyisi valkohehkuiseen tulipätsiin, ellei paine purkautuisi kaksikymmentä kilometriä kauempana sijaitsevan Tongariron aukoista.

Pohjoiselta rannalta tämä tulivuori näytti olevan joukko pieniä tultasyökseviä kumpuja, ja niiden yllä oli töyhtömäinen katos savua ja lieskaa. Tongariron takana kohosi keskeltä lakeutta yksinäinen kolmetuhatta metriä korkea Ruapahu, jonka laki on pilvien peitossa. Kukaan kuolevainen ei ole noussut sen huipulle, kenenkään ihmisen silmä ei ole katsonut sen kraaterin syvyyksiin, kun sitä vastoin kahdenkymmenen vuoden aikana muut Tongariron helpommin saavutettavat huiput on mitattu kolmeen kertaan: ensin kävivät siellä Bidwill ja Dyson ja viimeksi Hochstetter.

Näillä tulivuorilla on omat tarinansa, ja missä muussa tilanteessa tahansa Paganel olisi kertonut ne kumppaneilleen. Hän olisi kertonut siitä riidasta, joka naisen vuoksi kerran syntyi Tongariron ja hänen silloisen ystävänsä ja naapurinsa Taranakin välillä. Tongariro, joka on kiivasluontoinen, kuten kaikki tulivuoret, yltyi lyömään Taranakia. Voitettuna ja nöyryytettynä Taranaki pakeni Whanganni-laakson kautta, kadotti matkalla kaksi kivilohkaretta ja saapui merenrannalle, missä se nyt yksinäisenä seisoo Mount Egmont-nimisenä.

Mutta Paganel ei ollut tarinointituulella eivätkä hänen ystävänsä halunneet kuunnella. He katselivat ääneti Taupon koillista rantaa, jonne he olivat kurjasta sattumasta joutuneet. Sitä uudisasutusta, jonka pastori Grace oli perustanut Pukawan järven länsirannalle, ei enää ollut. Sota oli karkottanut lähetyssaarnaajan kauas tästä kapinan pääpesästä. Vangit olivat yksin kostoa hautovien maorien armoilla ja juuri siinä saaren autiossa osassa, jonne kristinusko ei koskaan ollut tunkeutunut.

Waikaton vesiltä poistuttuaan Kai-Kumu kulki sen pienen lahden poikki, joka on joen suppilomaisena suuna, kiersi erään terävän niemen ja nousi maihin järven itärannalla, suuren paiseen näköisen, viidensadan metrin korkuisen Manga-vuoren ensimmäisille aaltomaisille rinteille. Siellä kasvoi "phormiumia", Uuden Seelannin arvokasta pellavaa, alkuasukasten "harakekeä". Tämä kasvi on hyödyllinen joka suhteessa. Sen kukista saadaan eräänlaista mainiota hunajaa; sen varresta kumimaista ainetta, joka vastaa vahaa ja tärkkelystä; sen lehtiä voidaan käyttää mitä moninaisimmilla tavoilla: tuoreina ne kelpaavat paperiksi, kuivattuina ne ovat mainiota taulaa, leikattuina saa niistä nuoraa, köyttä ja lankaa, muokattuina ja litistettyinä ne muuttuvat peitteiksi tai vaipoiksi, matoiksi tai vöiksi; ja punaisiksi tai mustiksi värjättyinä ne ovat hienoimpien maorien kaunistuksena.

Tätä kallisarvoista phormiumia on molemmilla saarilla kaikkialla, rannikoilla, jokien varsilla, järvien rannoilla. Täällä nämä villinä rehottavat pensaat peittivät laajoja aloja; niiden punaisenruskeita, aloeta muistuttavia kukkia aukeni kaikkialla pitkien sotkeutuneiden, kuin terävistä miekoista tehtyjen lehtien lomissa. Viehättäviä lintuja, phormium-kenttien ainaisia vieraita, lenteli suurissa parvissa virkistäen itseään kukkien hunajalla.

Järvessä uiskenteli joukoittain tummahöyhenisiä, harmaan ja vihreän vivahteisia sorsia, jotka ovat helposti kesyyntyviä.