Part 6

-- Juuri tämä. Me olemme joutuneet maihin muutamia kilometrejä pohjoiseen Kawhian satamasta, missä vielä liehunee maorien kansallislippu.

-- Niinpä meidän on viisainta pyrkiä pohjoiseen, Glenarvan sanoi.

-- Varmasti, Paganel vastasi. -- Uusseelantilaiset ovat raivoissaan eurooppalaisille ja varsinkin englantilaisille. Niinpä meidän on paras välttää joutumasta heidän käsiinsä.

-- Ehkäpä tapaamme jonkun eurooppalaisen sotilasosaston, lady Helena sanoi. -- Se olisi onni.

-- Ehkäpä, rouva, maantieteilijä vastasi, -- mutta suuria toiveita ei juuri ole. Erilliset osastot eivät mielellään tutki seutua, missä joka pensas, pieninkin risukko voi kätkeä taitavan ampujan. Minä en siis odota 40. rykmentin sotilaita saattueeksi. Mutta eräitä lähetysasutuksia on länsirannalla, jota tulemme kulkemaan, ja me voimme helposti vaeltaa sellaisesta toiseen Aucklandiin saakka. Luulisin, että me voisimme marssia samaa reittiä kuin herra von Hochstetter seuratessaan Waikaton juoksua.

-- Oliko hän joku tutkimusmatkailija, herra Paganel? Robert Grant kysyi.

-- Oli, poikani, saman tiedemiesryhmän jäsen, joka oli mukana itävaltalaisella fregatilla _Novaralla_, kun se kiersi maapallon ympäri vuonna 1858.

-- Herra Paganel, jatkoi Robert, joka silmät kiiluen kuunteli tarinoita suurista maantieteellisistä retkistä, -- onko Uudessa Seelannissa ollut kuuluisia tutkimusretkeilijöitä, kuten Burke ja Stuart Australiassa?

-- Muutamia, lapseni, kuten tohtori Hooker, professori Brizard, luonnontutkijat Dieffenbach ja Julius Haast; mutta vaikka monet heistä ovat maksaneet hengellään seikkailuhalunsa, eivät he ole niin kuuluisia kuin Australian tai Afrikan tutkijat...

-- Tunnetteko te heidän tarinansa? nuori Grant kysyi.

-- Tottakai, poikaseni, ja kun näen sinun haluavan tietää yhtä paljon kuin minä, niin kerron sen sinulle.

-- Kiitos, herra Paganel, minä kuuntelen.

-- Ja me kuuntelemme myös, lady Helena sanoi. -- Eipä nyt satu ensimmäistä kertaa, että huono sää on pakottanut meitä oppimaan. Kertokaa meille kaikille, herra Paganel.

-- Kuten käskette, rouva, maantieteilijä vastasi, -- mutta kertomuksestani ei tule pitkää. Tässä ei ole kysymyksessä ne uskaliaat löytöretkeilijät, jotka kamppailivat rinta rinnan Australian Minotauruksen kanssa. Uusi Seelanti on alaltaan liian pieni maa voidakseen vastustaa ihmisen tutkimuksia. Niinpä minun sankarini eivät ole löytöretkeilijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaan tavallisia matkailijoita, aivan arkipäiväisten tapaturmien uhreja.

-- Keitä he ovat? Mary Grant kysyi.

-- Matemaatikko Witcombe ja Charlton Howitt. Jälkimmäinen löysi muuten Burken jäännökset sillä ikimuistettavalla matkalla, josta kerroin teille viipyessämme Wimerran rannoilla. Witcombe ja Howitt johtivat kumpainenkin omaa tutkimusretkeä Tawai-Punamun saarella. Molemmat lähtivät Christchurchista alussa vuotta 1863 etsimään eri kulkuteitä Canterburyn maakunnan pohjoisten vuorten yli. Howitt kulki vuorijonon yli maakunnan pohjoisrajalla ja pystytti päämajansa Brunner-järven rannalle, Witcombe sitä vastoin löysi Rakaian laaksossa solan, joka johti Tyndall-vuoren itäpuolelle. Witcombella oli matkatoveri, Jakob Louper, joka on _Lyttleton Times_-lehdessä julkaissut kertomuksen matkasta ja sillä tapahtuneesta tapaturmasta. Muistaakseni 22. päivänä huhtikuuta 1863 molemmat nämä matkailijat olivat erään jäätikön reunalla, mistä Rakaia saa alkunsa. He nousivat vuoren laelle saakka ja varustautuivat etsimään uusia ylitysteitä. Seuraavana päivänä Witcombe ja Louper lepäsivät väsymyksestä ja kylmästä näännyksissä paksussa lumessa toistatuhatta metriä merenpinnan yläpuolella. Seitsemän päivää he harhailivat vuoristossa ja laaksojen pohjalla, joiden äkkijyrkkien seinämien välistä ei ollut mitään pääsyä, usein ilman tulta, joskus ilman ravintoa, sokeri sulaneena, leipä lionneena, vaatteet ja peitteet läpimärkinä, syöpäläisten ahdistamina, päästen parhaina päivinä etenemään viisi kilometriä, pahimpina tuskin kahtakaan sataa metriä. Vihdoin, 29. päivänä, he kohtasivat maorimajan ja saivat eräästä puutarhasta muutaman kourallisen perunoita. Se oli viimeinen ateria, jonka ystävykset söivät yhdessä. Illalla he saapuivat merenrannalle lähellä Taramakaun suuta. Piti päästä sen oikealle rannalle, jotta olisi voitu jatkaa matkaa pohjoiseen Grey-joelle. Taramakau oli syvä ja leveä. Tunnin etsittyään Louper löysi kaksi pientä rikkinäistä kanoottia, jotka hän korjasi parhaansa mukaan ja sitoi kiinni toisiinsa. Matkamiehet lähtivät yrittämään sillä. Mutta ei oltu vielä keskellä virtaa, kun kanootit täyttyivät vedellä. Witcombe heittäytyi uimaan ja kääntyi vasenta rantaa kohti. Jakob Louper, joka ei osannut uida, piti kiinni kanootista. Se pelasti hänet, joskaan ei ilman seikkailuja. Virta vei hänet tyrskyjä kohti. Ensimmäinen aalto painoi hänet merenpohjaan, toinen nosti jälleen pinnalle. Kolmas paiskasi kallioita vasten. Sitten seurasi kolkko yö. Sade kohisi herkeämättä. Joka puolelta kolhiintuneena ja meriveden pöhöttämänä hän oli tällä tavoin riepoiteltavana monta tuntia. Vihdoin kanootti paiskautui maalle, ja haaksirikkoinen makasi tajuttomana rannalla. Päivän koitteessa hän rämpi erään lähteen luo ja huomasi, että virta oli kuljettanut hänet puolentoista kilometrin päähän siltä kohtaa, missä he yrittivät ylitse. Hän nousi, laahusti pitkin rantaa ja löysi pian onnettoman Witcomben, jonka ruumis ja pää olivat vajonneet liejuun. Witcombe oli kuollut. Louper kaivoi käsillään kuopan hiekkaan ja hautasi kumppaninsa ruumiin. Kaksi päivää jälkeenpäin hän tapasi nälkään nääntymäisillään vieraanvaraisia maoreja -- sellaisiakin on muutamia -- ja saapui 4. päivänä toukokuuta Brunner-järvelle, Charlton Howittin luo, joka kuusi viikkoa myöhemmin itse hukkui samalla tapaa kuin onneton Witcombe.

-- Näyttää siltä kuin nuo onnettomuudet olisivat yhteydessä keskenään, John Mangles sanoi, -- ikään kuin retkeilijöitä olisi yhdistänyt kohtalon side, jonka katketessa toisenkin täytyi kuolla.

-- Te olette oikeassa, ystäväni John, Paganel vastasi, -- ja minä olen usein tehnyt saman huomion. Mikä sai Howittin kuolemaan melkein samanlaisissa oloissa? Sitä en osaa sanoa. Hallituksen töistä määräävä mies, herra Wyde, oli antanut Charlton Howittin tehtäväksi viitoittaa hevosilla kuljettavan tien Hurunuin tasangolta Taramakaun suulle. Howitt lähti 1. päivänä tammikuuta 1863, mukanaan viisi miestä. Hän suoritti tehtävänsä taitavasti, ja runsaasti kuudenkymmenen kilometrin pituinen tie viitoitettiin eräälle Taramakaun kohdalle asti, josta ei enää päästy pitemmälle. Howitt palasi silloin Christchurchiin ja pyysi pian alkavasta talvesta huolimatta saada jatkaa työtään. Herra Wyde suostui siihen. Howitt lähti viemään majapaikkaansa muonaa, viettääkseen siellä pahimman vuodenajan. Tällöin juuri hän tapasi Jakob Louperin. Kahden miehensä, Robert Littlen ja Henri Mullisin, seurassa Howitt lähti 27. päivänä kesäkuuta leiripaikastaan. He pyrkivät Brunner-järven yli. Sen koommin heitä ei ole nähty. Heidän pieni ja matala veneensä löydettiin rannalle ajautuneena. Heitä etsittiin yhdeksän viikkoa turhaan, ja selvää on, että nämä onnettomat, jotka eivät osanneet uida, olivat hukkuneet järven aaltoihin.

-- Mutta mikseivät he voisi olla elossa ja terveinä jonkin seelantilaisen heimon luona? lady Helena kysyi.

-- Ei, rouva, Paganel vastasi, -- sillä vielä elokuussa 1864, vuosi katoamisensa jälkeen, he eivät olleet palanneet ... ja jos Uudessa Seelannissa on vuoden kadoksissa, hän lisäsi hiljaisella äänellä, -- se merkitsee, että on auttamattomasti hukassa!

NELJÄKYMMENTÄKAHDEKSAN KILOMETRIÄ POHJOISEEN.

Kello kuusi aamulla 7. päivänä helmikuuta Glenarvan antoi lähtömerkin. Sade oli yön kuluessa tauonnut. Pienten harmaiden pilvien peittämä taivas peitti auringon viiden kilometrin päässä maanpinnan yläpuolella. Siitä lauhtuneen lämmön varassa saattoi uhmata päivämatkan rasituksia.

Paganel oli mitannut kartalla, että Cahuan vuoren ja Aucklandin väliä oli satakaksikymmentäkahdeksan kilometriä; se oli kahdeksan päivän matka, kuusitoista kilometriä vuorokaudessa. Mutta sen sijaan, että olisi kuljettu pitkin mutkaista rantaa, hän katsoi paremmaksi pyrkiä Waikaton ja Waipan yhtymäkohtaan, Ngarnavahian kylään, neljänkymmenenkahdeksän kilometrin päähän. Sen kautta jatkuu tie tai paremmin sanoen polku, jota voi kulkea rattailla ja joka halkaisee suuren osan saarta Napierista Hawkes-lahden rannalla Aucklndiin. Sieltä olisi helppo päästä Druryyn ja levähtää siellä mainiossa majatalossa, jota luonnontutkija Hochstetter erityisesti suosittelee.

Retkeilijät, kukin kantaen muonaosuuttaan, lähtivät kiertämään Aotea-lahden rantaa. Varovaisuudesta he eivät eronneet toisistaan kauas ja pyssyt ladattuina pitivät vaistomaisesti silmällä idän aaltoilevaa tasankoa. Mainio kartta kädessään Paganel totesi ihastuneena kuin taiteilija, että sen pienimmätkin yksityiskohdat olivat täsmällisiä.

Osan päivää polki pieni joukkue hiekkaa, jossa oli kaksikuoristen simpukoiden jäänteitä ja läkkikalojen ruotoja, seassa suuri määrä raudan peroksidia ja oksidulia. Maanpintaan laskettu magneetti olisi heti peittynyt kimaltelevilla kiteillä.

Rannalla, jota nousuvesi huuhtoi, leikki muutamia merieläimiä pakoon pyrkimättä. Hylkeiden pyöreät päät, leveät ja kuperat otsat ja ilmeikkäät silmät tekivät lempeän, jopa miellyttävän vaikutuksen. Saattoi ymmärtää, että satu tapansa mukaan runoillen on tehnyt näistä aaltojen omituisista asukkaista ihastuttavia seireenejä, vaikka niiden röhkiminen ei juuri ole sulosointuista. Näillä eläimillä, joita Uuden Seelannin rannoilla on runsaasti, tehdään vilkasta kauppaa. Niitä pyydystetään sekä rasvansa että nahkansa vuoksi.

Niiden joukossa huomattiin kolme tai neljä harmaansinistä, seitsemän, jopa yhdeksän metrin pituista merinorsua. Nämä valtavan isot merieläimet loikoivat laiskasti paksuilla merileväpatjoilla, nostelivat kankeata kärsäänsä ja liikuttelivat virnistellen karheita harjaksia pitkissä, kuin korkkiruuveiksi kiertyneissä viiksissään, jotka muistuttivat keikarin partaa. Robert katseli huvikseen tätä mielenkiintoista eläinmaailmaa ja huudahti hämmästyneenä:

-- Kas, hylkeet syövät kiviä!

Ja todellakin monet näistä eläimistä ahmivat rannan kiviä oikein halukkaasti.

-- Niin totisesti tekevät! Paganel vahvisti. -- Syövät kuin syövätkin rannan somerikkoa!

-- Omituista ravintoa, Robert sanoi, -- ja vaikeasti sulavaa.

-- Ne eivät syö niitä ravinnokseen, poikani, vaan lastikseen. Ne lisäävät sillä tavoin ominaispainoaan päästäkseen helpommin merenpohjaan. Palattuaan taas maihin ne purkavat kivet jälleen ulos ujostelematta. Sinä saat nähdä niiden sukeltavan aaltojen alle.

Pian todellakin puoli tusinaa hylkeitä, jotka olivat riittävässä painolastissa, laahusti raskaasti pois rannalta ja katosi veteen. Mutta Glenarvan ei voinut kuluttaa kallista aikaa niiden paluun odottamiseen, jotta olisi nähty lastin purkaustoimitus, vaan keskeytynyttä matkaa jatkettiin Paganelin suureksi suruksi.

Kello kymmenen levähdettiin aamiaisen syömistä varten suurten basalttikallioiden juurella, jotka olivat järjestyneet meren rannalle kuin kelttiläisten soturien hautapatsaat. Eräästä osterisärkästä saatiin suuri määrä näitä ruokasimpukoita. Ne olivat tosin pieniä eivätkä juuri hyvänmakuisia.

Mutta Olbinett käristi niitä Paganelin neuvon mukaan hehkuvilla hiilillä, ja näin valmistettuna katosi tusina tusinan perään koko aterian aikana.

Aamiaislevon jälkeen jatkettiin retkeä lahden rantaa pitkin. Sen hammaslaitaisilla kallioilla ja varsinkin näiden laella asui kokonainen lauma merilintuja, laivalintuja, kalalokkeja ja suuria albatrosseja, jotka istuivat liikkumattomina terävien kallionkielekkeiden ylimmillä huipuilla. Kello neljä iltapäivällä oli kuusitoista kilometriä kuljettu vaivattomasti ja väsymystä tuntematta, ja naiset pyysivät jatkamaan matkaa iltaan saakka. Suuntaa oli nyt muutettava ja pohjoisessa näkyvien vuorten juuritse kierrettyä edettävä Waipa-laaksoon.

Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi vain suuria ruoholakeuksia, jotka häipyivät etäisyyteen ja näyttivät lupaavan helppoa reittiä, mutta kun retkeilijät tulivat näiden vehreiden kenttien rajalle, tämä näköhäiriö häipyi. Laidun muuttui viidakoksi, jossa kasvoi valkokukkaisia pensaita; niiden välissä oli tiheässä korkeita sananjalkoja, joille Uuden Seelannin maaperä on erikoisen suotuisa. Täytyi suurella vaivalla raivata tietä näiden puumaisten varsien lomitse. Kuitenkin kello kahdeksan illalla kierrettiin Hakarihoata-selänteiden ensimmäiset kukkulat ja järjestettiin viipymättä leiripaikka.

Kahdenkymmenenkahdeksan kilometrin vaelluksen jälkeen olikin lupa ajatella lepoa. Ei ollut tosin enää vankkureita eikä telttaa, ja kukin sai asettua nukkumaan suurenmoisten petäjien juurelle. Peitteitä ei puuttunut, ja niitä käytettiin patjoina.

Glenarvan ryhtyi yöksi tarkkoihin varotoimiin. Sekä miesten että hänen itsensä piti parittain valvoa ase kädessä päivännousuun saakka. Tulta ei sytytetty. Nämä hehkuvat suojamuurit ovat hyödyllisiä petoeläimiä vastaan, mutta Uudessa Seelannissa ei ole tiikereitä, leijonia, karhuja tai muita petoeläimiä; uusseelantilainen itse sen sijaan korvaa ne kaikki yltäkylläisesti, ja tuli olisi vain houkutellut paikalle näitä kaksijalkaisia jaguaareja.

Lyhyesti sanoen, yö kului hyvin, lukuunottamatta muutamia hiekkakärpäsiä, maorinkielellä "ngamuja", joiden purema on perin kiusallinen, ja eräitä röyhkeitä rottia, jotka yhtä mittaa nakersivat eväspusseja.

Seuraavana eli 8. päivänä helmikuuta Paganel heräsi luottavaisempana ja melkein tyytyväisenä tähän maahan. Maoreja, joita hän erikoisesti pelkäsi, ei ollut näyttäytynyt, eivätkä nämä villit ihmissyöjät uhanneet häntä edes unissa, mistä hän lausui suuren mielihyvänsä Glenarvanille.

-- Minä luulen todellakin, hän sanoi lordille, -- että tämä pieni kävelyretki päättyy ilman ikävyyksiä. Tänä iltana ehdimme Waipan ja Waikaton haaraan, ja kun olemme päässeet sieltä, ei juuri tarvitse pelätä tapaavansa alkuasukkaita matkalla Aucklandiin.

-- Kuinka pitkälti tästä on matkaa Waipan ja Waikaton yhtymäkohtaan? Glenarvan kysyi.

-- Kaksikymmentäneljä kilometriä, jokseenkin sama matka, jonka eilen marssimme.

-- Mutta kulkumme hidastuu tuntuvasti, jos nuo loppumattomat pensaikot yhä tukkivat tietä.

-- Ei, Paganel vastasi, -- me kuljemme pitkin Waipan rantaa, ja niin pian kuin pääsemme sinne, ei ole esteitä enää, vaan päinvastoin tie on helppo.

-- Lähtekäämme siis, sanoi Glenarvan, joka näki naisten olevan lähtövalmiina.

Tämän päivän matkan ensimmäisinä tunteina tiheät pensaat hidastuttivat edelleen kulkua. Vaunuin ja hevosin ei täällä olisi päässyt mihinkään eikä siis australialaisia ajoneuvoja lainkaan kaivattu. Siihen saakka, kunnes maanteitä on raivattu näiden kasvimetsiköiden läpi, voi Uudessa Seelannissa liikkua ainoastaan jalkamies. Saniaiset, joita täällä on lukemattomia lajeja, auttavat yhtä itsepintaisesti kuin maorit kotimaan puolustamista.

Pikku joukolla oli siis lukemattomia vaikeuksia päästä niiden tasankojen poikki, joilta Hakarihoatan kukkulat kohoavat. Mutta ennen puoltapäivää he saapuivat Waipan rannalle ja marssivat sitten esteettömästi pohjoiseen pitkin jokivartta.

Se oli ihana laakso, jonka poikki virtasi pieniä, pensaiden välissä hilpeästi solisevia puhdas- ja makeavetisiä puroja. Kasvitieteilijä Hookerin mukaan on Uudessa Seelannissa tähän saakka tavattu kaksituhatta kasvilajia, joista viisisataa on sille ominaista. Kukat ovat siellä harvinaisia ja yksivuotisia kasveja ei ole juuri ollenkaan, mutta sen sijaan on sananjalkoja, heinäkasveja ja sarjakukkaisia sitä runsaammin.

Muutamia pitkiä puita kohosi siellä täällä tummanvihreän alikasvillisuuden yllä, "metrosideroja" helakanpunaisine kukkineen, valtavia honkia, thuija-kasveja pystyyn puristuneine oksineen ja eräänlaatuisia sypressejä, "rimuja", yhtä synkkiä kuin niiden eurooppalaiset sukulaiset; kaikkien näiden puiden rungot olivat moninaisten saniaisten ympäröimiä.

Isojen puiden oksilla ja pensaiden latvoissa hyppeli ja räkätti papukaijoja, niiden joukossa vihreä, punakaulainen "kakariki" ja "taupo", jolla on kaunis musta poskiparta, sekä eräs sorsan kokoinen laji, jolla on ruskeanpunaiset höyhenet ja räikeänkirkkaat siivenalustat ja jolle eläintieteilijät ovat antaneet nimen "Etelän Nestor".

Majuri ja Robert kumppaneistaan eroamatta pystyivät ampumaan muutamia heinäkurppia ja peltopyitä, jotka oleilivat hirsimetsän suojassa. Ajan voittamiseksi Olbinett otti kyniäkseen ne matkan varrella.

Paganel puolestaan ajatteli vähemmän riistan ravintoarvoa ja olisi mieluummin halunnut saada jonkin Uudelle Seelannille ominaisen linnun. Luonnontieteilijän harrastus tukahdutti matkamiehen nälän. Ellei hänen muistinsa pettänyt, täällä piti olla erikoinen lintu, maorien "tui", jota sanotaan milloin "pilkkakirveeksi" alituisen, ivallisen naurunsa vuoksi, milloin "pastoriksi", sen leuan alla kun on valkoiset liperit kuin papilla.

-- Tämä tui, Paganel sanoi majurille, -- lihoo talvella niin, että se on siitä sairaana. Se ei jaksa enää lentää. Silloin se puhkoo nokallaan rintaansa päästäkseen liikarasvoistaan ja keventyäkseen. Eikö se ole omituista, Nabbs?

-- Siinä määrin omituista, majuri vastasi, -- etten usko siitä sanaakaan.

Mutta Paganel ei suureksi surukseen saanut käsiinsä ainoatakaan tällaista lintua näyttääkseen epäuskoiselle majurille veriset merkit sen rinnassa.

Sitäkin parempi onni hänellä oli, mitä tulee erääseen toiseen lintuun, joka ihmisen, kissan ja koiran vainoamana on paennut asumattomille seuduille ja on häviämässä Seelannin eläinkunnasta. Robert, joka nuuski kaikkialla kuin kärppä, löysi eräässä punotuista juurista tehdyssä pesässä kaksi siivetöntä ja pyrstötöntä kanaa, joilla oli neljä varvasta jaloissa, pitkä suokurpannokka ja valkoinen höyhenpeite yli koko ruumiin. Outoja eläimiä, jotka näyttivät viittaavan välivaiheeseen munivista imettäväisiin.

Se oli seelantilaisten "kiwi", luonnontieteilijäin "apterix australis", joka syö toukkia, hyönteisiä, matoja tai siemeniä. Tämä lintu on nimenomaan uusseelantilainen. Sitä on ollut vaikea saada Euroopan eläintarhoihin. Sen puolivalmiit muodot, hassunkuriset liikkeet ovat aina herättäneet tutkimusmatkailijoiden huomiota, ja _Astrolabe_- ja _Zelée_-laivoilla tehdyllä suurella Tyynen-meren tutkimusretkellä Dumont d'Urville sai tiedeakatemialta erikoistehtäväksi tuoda edes yhden tällaisen linnun mukanaan. Mutta huolimatta alkuasukkaille luvatuista palkinnoista hän ei saanut hankituksi ainoaakaan elävää kiwiä.

Ihastuneena tällaisesta onnenpotkusta sitoi Paganel molemmat kanansa yhteen ja kantoi niitä uskollisesti aikoen antaa ne kunnialahjaksi Jardin des Plantes-laitokselle Pariisissa. "_Lahjoittanut herra Jacques Paganel_": hyväuskoinen maantieteilijä luki jo tämän houkuttelevan kirjoituksen koko laitoksen kauneimman häkin yläpuolella.

Joukko eteni yhtä vaivattomasti Waipan jokivartta pitkin. Seutu oli autio; ei ollut ainoatakaan polkua osoittamassa ihmisen liikkuvan näillä mailla. Joki virtasi milloin korkeiden pensaiden, milloin loivien hiekkarantojen välillä. Silloin ulottui horisontti matalaan vuoriselänteeseen asti, joka idässä rajoitti laaksoa. Omituisen muotoisena, eksyttävässä auteressa häämöttävine piirteineen nämä vuoret muistuttivat esihistoriallisen ajan jättiläiseläimiä. Olisi luullut näkevänsä suuria, äkkiä kivettyneitä valaslajeja. Yhteensulloutuneet rykelmät kertoivat ilmeisesti vulkaanisesta alkuperästä. Uusi Seelanti on näet myöhäisempää tuliperäistä syntyä. Se kohoaa yhä veden yläpuolelle. Muutamat kohdat ovat kahdessakymmenessä vuodessa kohonneet kokonaista pari metriä. Tuli liikkuu yhä sen sisällä, tärisyttää ja puistattaa sitä ja puhkeaa esiin monissa paikoissa kuumien suihkulähteiden ja tulivuorten aukkojen kautta.

Kello neljä iltapäivällä oli helposti kuljettu neljätoista kilometriä. Kartan mukaan, jota Paganel yhtä mittaa tarkasti, ei ollut enää kahdeksaa kilometriä Waipan ja Waikaton yhtymäkohtaan. Sieltä meni tie Aucklandiin. Siellä oltaisiin yötä. Mitä sitten niihin kahdeksaankymmeneen kilometriin tuli, jotka vielä erottivat heitä pääkaupungista, niin riittäisi kaksi tai kolme päivää niiden suorittamiseen ja korkeintaan kahdeksan tuntia, jos Glenarvan tapaisi postivaunut, jotka kahdesti viikossa kulkevat Aucklandin ja Hawkes Bayn välillä.

-- Siis meidän täytyy vielä ensi yönä nukkua taivasalla, Glenarvan lausui.

-- Niin täytyy, Paganel vastasi, -- mutta toivoakseni viimeistä kertaa.

-- Sitä parempi, sillä tämä on sentään kova koettelemus lady Helenalle ja Mary Grantille.

-- Jotka kuitenkin kestävät sen nurkumatta, John Mangles lisäsi. -- Mutta ellen erehdy, herra Paganel, niin te puhuitte jostakin kylästä näiden jokien risteyksessä.

-- Niin tein, maantieteilijä vastasi. -- ja se on merkitty tähän Johnstonin karttaan. Se on Ngarnavahia, noin kolme kilometriä yhtymäkohdan alapuolella.

-- No, emmekö voi olla yötä siellä? Lady Helena ja neiti Grant kävelisivät kyllä neljättä kilometriä päästäkseen hiukankin siedettävään hotelliin.

-- Hotelliin! Paganel huudahti. -- Hotelliin maorikylässä! Ei siellä ole edes ravintolaa tai majataloa! Kylässä on vain rykelmä alkuasukashökkeleitä, ja minun mielestäni on paras karttaa sitä eikä suinkaan etsiä sieltä suojapaikkaa.

-- Te pelkäätte kaikkea, Paganel, Glenarvan sanoi.

-- Rakas lordi, maoreja on parempi epäillä kuin uskoa. Minä en tiedä, millaiset välit heillä on englantilaisiin, onko kapina kukistettu vai ei vai joudummeko keskelle sotaa. Ja ilman väärää häveliäisyyttä puhuen meidän kaltaisemme väki on aina hyvä saalis, en minä ainakaan vapaaehtoisesti halua koetella seelantilaisten vieraanvaraisuutta. Minusta on siis viisasta karttaa Ngarnavahian kylää, kiertää se ja välttää kohtaamasta alkuasukkaita. Niin pian kuin ollaan Druryssa, on tilanne aivan toinen, ja siellä voivat uljaat naisemme kyllikseen levätä matkan vaivoista.

Maantieteilijän mielipide pääsi voitolle. Lady Helena piti parempana yön viettämistä taivasalla kuin kumppaniensa saattamista vaaraan. Sen enempää Mary Grant kuin hänkään ei pyytänyt pysähtymään, ja niin jatkettiin matkaa pitkin joen rantaa.

Kahta tuntia myöhemmin alkoivat ensimmäiset illan varjot laskeutua vuorilta. Ennen katoamistaan läntisen horisontin taakse käytti aurinko pilvien avointa pälveä lähettääkseen vielä muutamia myöhäisiä säteitä. Päivän viimeinen heijastus purppuroi idän kaukaisia kukkuloita. Se oli kuin nopea tervehdys retkeilijöille.

Glenarvan kumppaneineen joudutti askeleitaan. He tiesivät, kuinka lyhyt hämärä on tällä leveysasteella ja kuinka äkkiä yö yllättää. Oli päästävä jokien yhtymäkohtaan ennen pimeän tuloa. Mutta maasta nousi sakeaa sumua, joka teki tien näkemisen kovin vaikeaksi.

Onneksi kuulo korvasi näön, jonka sumu teki hyödyttömäksi. Pian ilmaisi veden kovempi kohina molempien jokien yhtymisen samaan uomaan. Kello kahdeksan saavuttiin sille kohtaa, missä Waipa laskee Waikatoon aaltojen yhtyessä kohisten.

-- Tuolla on Waikato, Paganel huudahti, -- ja tie Aucklandiin kulkee pitkin sen oikeaa rantaa.

-- Me näemme sen huomenna, majuri lausui. -- Yöpykäämme tähän. Minusta tuntuu kuin nuo tummemmat varjot osoittaisivat metsikköä, joka on vartavasten asetettu tähän antamaan meille suojaa. Syökäämme ja nukkukaamme.

-- Syökäämme, Paganel sanoi, -- mutta vain laivakorppuja ja kuivaa lihaa, sytyttämättä tulta. Olemme tulleet tänne salavihkaa, koettakaamme päästä lähtemään samalla tavalla. Onneksi tekee sumu meidät näkymättömiksi.

KANSALLISJOKI.

Siirryttiin metsikköön ja toteltiin maantieteilijän määräyksiä. Syötiin kylmä illallinen hiljaisuudessa, ja pian olivat kahdenkymmenenneljän kilometrin matkasta väsyneet vaeltajat syvän unen helmassa.

Seuraavan päivän sarastaessa joen pintaa peitti sakea sumu. Osa ilmaa kyllästäneistä vesihöyryistä oli jäähtyessään saennut ja peitti vedenpinnan paksuun pilveen. Mutta auringonsäteet puhkaisivat pian näiden rakkomaisen rakenteen, ja sulatti sen lämmöllään. Sumupeitteiset rannat paljastuivat ja Waikato esiintyi koko aamukauneudessaan.