Part 5

Tämä mitä parhaiten rakennettu lautta saattoi siis kestää aallokon. Mutta pystyisikö sitä ohjaamaan, pääsisikö se maihin, jos tuuli kääntyi? Se oli ongelma. Kello yhdeksän alkoi lastaus.

Ensinnäkin varattiin elintarvikkeita riittävä määrä kestämään Aucklandiin saakka, sillä karun rannikon tuotteisiin ei voinut luottaa.

Olbinettin erikoisvarastosta saatiin lihasäilykkeitä, joita oli jäljellä _Macquarien_ matkaa varten ostetuista eväistä. Paljon sitä tosin ei ollut. Täytyi siis turvautua laivan yksinkertaiseen muonaan, laadultaan keskinkertaisiin laivakorppuihin ja kahteen tynnyriin suolakalaa. Muonamestari oikein häpesi niitä.

Nämä elintarvikkeet pantiin tiiviisti suljettuihin, vedenpitäviin astioihin ja sidottiin lujilla nuorilla hätämaston juurelle. Aseet ja ampumatavarat pantiin kuivaan ja turvalliseen paikkaan. Onneksi matkustajilla oli hyvät pyssyt ja revolverit.

Samoin otettiin mukaan pieni ankkuri siltä varalta, ettei laskuveden aikana päästäisi maihin ja että olisi pakko ankkuroida ulapalla.

Kello kymmenen alkoi nousuvesi tuntua. Tuuli puhalsi heikosti luoteisesta. Kevyt aallokko keinutteli meren pintaa.

-- Olemmeko valmiit? John Mangles kysyi.

-- Kaikki on valmiina, kapteeni, Wilson vastasi.

-- Lautalle! John huusi.

Lady Helena ja Mary Grant laskeutuivat paksuja köysiportaita myöten ja istuutuivat maston viereen elintarvikeastioiden päälle, kumppanit heidän lähelleen. Wilson tarttui peräsimeen. John asettui hoitamaan purjetta, ja Mulrady katkaisi köyden, joka piti lauttaa kiinni prikin kyljessä.

Purje levitettiin, ja lautta alkoi liikkua maata kohti nousuveden ja tuulen kuljettamana.

Maa oli yhdeksän meripeninkulman eli noin kuudentoista kilometrin päässä, jonka vähäisen matkan hyväairoinen laivavene olisi suorittanut kolmessa tunnissa. Mutta lautalla täytyi tyytyä paljon hitaampaan vauhtiin. Jos tuulta kestäisi, voitaisiin ehkä päästä rantaan yhden ainoan nousuveden aikana. Mutta jos tuuli tyyntyisi, veisi laskuvesi sitä poispäin, ja silloin olisi pakko ankkuroida ja odottaa seuraavaa nousuvettä. Se oli vakava asia ja askarrutti lakkaamatta John Manglesin ajatuksia.

Hän toivoi kuitenkin onnistuvansa. Tuuli kiihtyi. Kun nousuvesi oli alkanut kello kymmenen, piti maissa olla kello kolmen aikaan, ettei olisi pakko asettua ankkuriin tai jouduttaisi laskuveden mukana takaisin ulapalle.

Matka sujui alussa onnellisesti. Vähitellen peittyivät riuttojen mustat huiput ja särkkien kellertävä hiekka aallokon ja nousuveden alle. Tarvittiin suurta valppautta ja tavatonta taitoa näiden salakarien välttämiseksi ja peräsintä niin huonosti tottelevan ja helposti ajelehtimaan lähtevän lautan ohjaamiseksi.

Puolenpäivän aikaan oli vielä noin yhdeksän kilometriä rantaan. Kun taivas oli jokseenkin kirkas, saattoi pääpiirtein erottaa maan muodon. Koillisessa kohosi kahdeksansadan metrin korkuinen vuori. Sen huippu oli omituisen muotoinen: kuin taaksepäin katsova irvistävä apinanpää. Se oli Pirongia, kartan mukaan tarkalleen S8. leveysasteen kohdalla.

Kello puoli yksi Paganel huomautti, että kaikki karit olivat peittyneet kohoavan nousuveden alle.

-- Paitsi yksi, lady Helena lausui.

-- Missä se on, rouva Paganel kysyi.

-- Tuolla! lady Helena vastasi viitaten mustaa pistettä kohti paria kilometriä edempänä.

-- Tosiaankin, Paganel myönsi. -- Yritetään määrittää sen paikka, ettemme tartu siihen, sillä pian nousuvesi peittää senkin.

-- Se on suoraan vuoren pohjoisen särmän kohdalla, John Mangles sanoi. -- Wilson, koeta pysyä siitä ulapan puolella.

-- Kyllä, kapteeni, matruusi vastasi painaen koko voimallaan suurta peräairoa.

Puolessa tunnissa päästiin noin kilometri. Mutta omituista: musta piste oli yhä veden päällä.

John katseli sitä tarkkaavasti ja paremmin nähdäkseen lainasi Paganelin kiikarin.

-- Se ei ole kari, hän sanoi hetken tarkasteltuaan, -- se on uiva esine, joka nousee ja laskee aallokon mukana.

-- Eikö se ole jokin _Macquarien_ maston kappale? lady Helena kysyi.

-- Ei, Glenarvan vastasi, -- mikään niistä ei ole voinut ajelehtia näin kauas laivasta.

-- Odottakaa! John Mangles huudahti. -- Minä tunnen sen, se on laivan vene!

-- Prikin venekö? Glenarvan kysyi.

-- Niin, mylord. Prikin vene, emäpuu ylhäällä!

-- Onnettomat! lady Helena huudahti. -- He ovat hukkuneet!

-- Niin, rouva, John Mangles vastasi, -- ja heidän täytyi hukkua, sillä näissä tyrskyissä, kovassa aallokossa ja sellaisessa pimeydessä he menivät varmaa kuolemaa kohti.

-- Taivas heitä armahtakoon! Mary Grant lausui.

Matkustajat olivat hetkisen ääneti. He katselivat lähestyvää haurasta venettä. Se oli nähtävästi kaatunut noin seitsemän kilometrin päässä rannasta, eikä niistä, jotka siinä olivat olleet, varmaankaan yksikään ollut pelastunut.

-- Mutta tuo vene voi olla meille hyödyllinen, Glenarvan sanoi.

-- Tosiaan, John Mangles vastasi. -- Wilson, käännä sinne!

Lautan suunta muuttui, mutta tuuli vaimeni vähitellen, ja vene saavutettiin vasta kello kaksi.

-- Tyhjä? John Mangles kysyi.

-- Niin, kapteeni, matruusi vastasi, -- vene on tyhjä ja sen laidat halki. Siitä ei meille ole apua.

-- Eikö siitä voi olla mitään hyötyä? MacNabbs kysyi.

-- Ei mitään, John Mangles vastasi. -- Se on hylky, joka kelpaa vain poltettavaksi.

-- Sepä ikävää, Paganel sanoi, -- sillä tuo vene olisi voinut viedä meidät Aucklandiin.

-- Täytyy alistua kohtaloon, herra Paganel, John Mangles vastasi. -- Näin aaltoilevalla merellä pidän sitä paitsi lauttaamme tuollaista haurasta venettä parempana. Ei ole tarvittu kuin heikko tärähdys, ja se on mennyt murskaksi! Niinpä, mylord, meillä ei kai ole täällä enää mitään tekemistä?

-- Kuinka vain tahdot, John! Glenarvan vastasi.

-- Matkaan, Wilson, nuori kapteeni lausui, -- ja suoraan rantaa kohti.

Vuoksen piti nousta vielä noin tunnin verran. Päästiin pari kolme kilometriä eteenpäin. Mutta silloin tuuli taukosi melkein täysin ja näytti aikovan puhaltaa maalta päin. Lautta pysyi paikallaan, alkoipa pian laskuveden vaikutuksesta ajautua merelle päin. John ei epäröinyt sekuntiakaan.

-- Laskekaa ankkuri! hän huusi.

Mulrady, joka oli valmiina tottelemaan tätä käskyä, laski ankkurin yhdeksän metrin syvyyteen. Lautta liukui pari metriä ankkuriköyden pingottuessa. Hätäpurje laskettiin alas, ja nyt valmistauduttiin pitkään odotukseen.

Uusi nousuvesi alkaisi näet vasta kello yhdeksän illalla, ja kun John Mangles ei tahtonut purjehtia yöllä, ankkuroitaisiin tässä kello viiteen saakka aamulla. Maa oli näkyvissä tuskin viiden kilometrin päässä.

Jokseenkin kovat mainingit myllersivät merenpintaa ja näyttivät yhtä mittaa ajautuvan maata kohti. Kun Glenarvan sai kuulla, että tässä vietettäisiin koko yö, hän kysyi sen vuoksi Johnilta, miksei hän käyttänyt hyväkseen tätä aaltoilua lähestyäkseen rantaa.

-- Mylord, nuori kapteeni vastasi, -- silmät pettävät teidät. Mainingit eivät liiku, vaikka siltä näyttää. Se on vain veden keinumista, ei muuta. Heittäkää puunkappale keskelle näitä laineita. Silloin saatte havaita, että se kelluu paikallaan, kunnes laskuvesi alkaa viedä sitä ulapalle. Meidän pitää siis vain malttaa mieltämme.

-- Ja syödä, majuri lisäsi puolestaan.

Olbinett otti eräästä muona-astiasta esille muutamia paloja kuivattua lihaa ja tusinan verran laivakorppuja. Hän punastui tarjotessaan matkustajille näin laihan aterian. Mutta se otettiin vastaan hyvillä mielin, vieläpä naistenkin puolelta, joiden ruokahalua aaltoilu kuitenkin vähensi. Lautan keinahtelut sen nykiessä ankkuriköyttään päin maininkeja, olivatkin väsyttävän kiusallisia. Lyhyiden, oikullisten aaltojen lakkaamatta heittelemänä se ei olisi voinut pahemmin nytkytellä vedenalaisella kalliolla. Tuntui melkeinpä että se olikin sellaisella karilla. Köysi pysyi tiukkana, ja aina puolen tunnin välein laski John puolitoista metriä köyttä veteen, ettei se olisi hankautunut samalta kohdalta. Ilman tätä varokeinoa se olisi epäilemättä katkennut ja lautta ajelehtinut oman onnensa nojassa ulapalle.

Johnin huolestumisen saattoi siis hyvin ymmärtää. Joko köysi saattoi katketa tai ankkuri luisua, ja kummassakin tapauksessa jouduttaisiin pahaan pulaan.

Yö lähestyi. Säteiden taittumisen suurentama auringonkehrä laski jo veripunaisena horisontin taakse. Viimeiset säteet loistivat lännessä ja kipinöivät kuin sula hopeakalvo. Sillä puolella oli kaikki taivasta ja vettä, lukuunottamatta selvästi piirtyvää pistettä, _Macquarien_ hylkyä, joka pysyi liikkumatta särkällään.

Lyhyt hämärä viivästytti vain muutaman minuutin pimeän tuloa, ja pian peittyi idän ja pohjoisen horisonttia rajoittava maa yöhön.

Pimeään jääneiden ahtaalla lautalla värisevien haaksirikkoisten asema oli tosiaan viheliäinen! Toiset vaipuivat levottomaan horrokseen, jossa syntyi painajaisia, toiset eivät saaneet tunninkaan unta. Päivän noustessa olivat kaikki väsyksissä yön rasituksista.

Meren noustessa virisi tuuli ulapalta. Kello oli kuusi aamulla. Nyt oli pidettävä kiirettä. John ryhtyi toimiin, jotta päästäisiin taas liikkeelle. Hän käski nostaa ankkurin. Mutta sen koukut olivat köyden nykiessä kaivautuneet syvälle hiekkaan. Ilman kelaa sitä oli mahdotonta saada irti edes Wilsonin keksimien vipujen avulla.

Puoli tuntia kului turhissa yrityksissä. John, joka tahtoi päästä liikkeelle, käski katkaista köyden, luopuen ankkuristaan ja mahdollisuudestaan pysähtyä, jos nousuvesi ei kuljettaisikaan lauttaa maihin. Mutta hän ei tahtonut viivytellä kauempaa, ja kirveenisku antoi lautan tuulen valtaan, jota auttoi kaksi solmuväliä tunnissa kulkeva nousuvesi.

Nyt levitettiin purje. Näin he ajautuivat verkalleen maata kohti, joka harmahtavina röykkiöinä häämötti nousevan auringon valaisemaa taustaa vasten. Riutat kartettiin ja kierrettiin huolellisesti. Mutta epätasaisessa merituulessa ei lautta tuntunut lähestyvän rantaa. Kuinka vaivalloista olikaan päästä Uuteen Seelantiin, jossa kuitenkin oli niin vaarallista nousta maihin!

Mutta kello yhdeksän oli enää lähes kaksi kilometriä rantaan. Tyrskyt pärskyivät sitä vastaan. Se oli hyvin jyrkkä. Piti löytää sopiva kohta maihinnousulle. Tuuli hiljeni vähitellen ja vihdoin lakkasi kokonaan. Purje hakkasi velttona mastoa. John otatti sen alas. Nyt lauttaa kuljetti rantaa kohti ainoastaan nousuvesi, mutta vauhtia ei ollut tarpeeksi, jotta olisi voinut ohjata; sitä paitsi kulkua hidastutti suunnaton määrä meriruokoa.

Kello kymmenen oli lautta melkein paikallaan, viidensadan metrin päässä rannasta. Ankkuria ei ollut. Jouduttaisiinko laskuveden vieminä takaisin ulapalle? Kädet nyrkissä ja sydän pamppaillen loi John hurjan silmäyksen tähän maahan, jota näytti olevan mahdoton saavuttaa.

Onneksi -- tällä kertaa onneksi -- tapahtui tärähdys, lautta pysähtyi. Se oli tarttunut nousuveden aikana hiekkasärkälle neljänkymmenen metrin päähän rannasta.

Glenarvan, Robert, Wilson ja Mulrady heittäytyivät veteen. Lautta kiinnitettiin lujasti köysillä läheisiin kiviin. Naiset kannettiin sylissä maihin, niin ettei heiltä kastunut hameenhelmakaan, ja pian olivat kaikki, aseet ja elintarvikkeet mukana, astuneet tälle Uuden Seelannin pelottavalle rannalle.

UUDEN SEELANNIN NYKYISYYS.

Glenarvan olisi tahtonut tuntiakaan hukkaamatta lähteä pitkin rannikkoa Aucklandia kohu. Mutta aamusta alkaen oli taivaalle kertynyt suuria pilviä, ja kello yksitoista maihinnousun jälkeen ne puhkesivat ankaraksi sateeksi, minkä vuoksi oli mahdotonta lähteä matkalle ja täytyi etsiä suojaa.

Wilson löysi aivan sattumalta meren uurtaman luolan rannan basalttikallioissa. Matkalaiset pakenivat sinne aseineen ja eväineen. Siellä oli suuri joukko aaltojen aikanaan tuomia kuivia leviä. Siitä saatiin käyttöön mukava vuode. Muutamia puunpaloja kasattiin luolan suulle ja sytytettiin, ja kukin kuivasi itsensä parhaansa mukaan.

John toivoi, että tämän vedenpaisumuksen tapaisen sateen kesto olisi päinvastaisessa suhteessa sen ankaruuteen. Siitä ei tullut mitään. Kului tuntikausia sateen vähääkään hellittämättä. Tuuli yltyi puolenpäivän tienoissa ja lisäsi myrskyn rajuutta. Mutta mitä tehdä? Olisi ollut hulluutta ilman kulkuneuvoja uhmata sellaista säätä. Ja Aucklandiin päästäisiin muutamassa vuorokaudessa, joten päivän viivytys ei aiheuttaisi mitään haittaa retkikunnalle, ellei alkuasukkaita ilmestyisi paikalle.

Tämän pakollisen viivytyksen aikana kääntyi keskustelu sen sodan tapahtumiin, jota Uudessa Seelannissa parhaillaan käytiin. Mutta niiden olojen merkityksen ymmärtämiseksi ja arvioimiseksi, joiden keskelle _Macquarien_ haaksirikkoiset olivat joutuneet, on tarpeen tuntea Ikana-Mauin saarella silloin raivonneen sodan historia.

Aina Abel Tasmanin saapumisesta Cookin salmeen 16. päivänä joulukuuta 1642 olivat uusseelantilaiset, joiden luona usein kävi eurooppalaisia laivoja, säilyttäneet vapautensa itsenäisillä saarillaan. Yksikään eurooppalainen valtio ei suunnitellut alistavansa valtaansa tätä Tyynenmeren saariryhmää. Vain eri paikoille asettuneet lähetyssaarnaajat toivat näille uusille seuduille kristillisen sivistyksen siunauksia. Muutamat heistä kuitenkin, etupäässä anglikaanit, neuvoivat seelantilaisia päälliköitä alistumaan Englannin ikeen alle. Ovelasti houkuteltuina nämä allekirjoittivat kuningatar Victorialle osoitetun kirjeen pyytäen hänen suojelustaan. Mutta selvänäköisemmät aavistivat tämän toimenpiteen tyhmyyden, ja yhden heistä kuultiin piirrettyään kirjelmän alle tatuointimerkkinsä lausuvan seuraavat profeetalliset sanat: -- Me olemme menettäneet maamme; se ei tästedes enää ole meidän; pian tulevat muukalaiset valtaamaan sen ja me olemme heidän orjiaan.

Tammikuun 29. päivänä 1840 saapui korvetti _Herald_ todellakin Saarten-lahteen, joka on Ikana-Mauin pohjoisosassa. Laivan kapteeni Hobson nousi maihin Korora-Rekan kylässä. Asukkaat kutsuttiin yleiseen kokoukseen protestanttiseen kirkkoon. Siellä luettiin ne valtuudet, jotka kapteeni Hobson oli saanut Englannin kuningattarelta.

Seelannin huomattavimmat heimopäälliköt kutsuttiin sitten 5. päivänä helmikuuta Englannin kuvernöörin luo Paian kylään. Kapteeni Hobson koetti saada heitä Englannin alaisuuteen ilmoittaen, että kuningatar oli lähettänyt sotaväkeä ja laivoja suojelemaan heitä, että heidän oikeutensa taattaisiin ja että he saisivat säilyttää täydellisen vapautensa. Mutta heidän täytyi myydä alueensa kuningatar Victorialle.

Useimmat heimopäälliköt katsoivat suojeluksen hinnan liian kalliiksi ja kieltäytyivät suostumasta siihen. Mutta lupauksilla ja lahjoilla oli villeihin enemmän vaikutusvaltaa kuin kapteeni Hobsonin suurilla sanoilla, ja niin Englannin yliherruus vahvistettiin. Mitä oli tapahtunut tuon vuoden 1840 jälkeen aina siihen päivään, jolloin _Duncan_ lähti Clyde-lahdesta? Ei mitään, mitä Jacques Paganel ei olisi tiennyt ja ollut valmis kertomaan kumppaneilleen.

-- Hyvä rouva, hän vastasi lady Helenan kysymyksiin, -- minä toistan, mitä jo olen saanut tilaisuuden sanoa, että uusseelantilaiset ovat rohkea kansakunta, joka annettuaan hetkeksi periksi vastustaa askel askelelta Englannin anastuksia. Maorien heimot on järjestetty kuin Skotlannin muinaiset klaanit. Ne ovat suuria sukuja, joilla on arvostaan perin tarkka päällikkö. Näiden heimojen miehet ovat ylpeitä ja urhoollisia, toiset kookkaita, sileätukkaisia, maltalaisten tai Bagdadin juutalaisten näköisiä ja korkeampaa rotua, toiset pienempiä, vantteria, mulattien näköisiä, mutta kaikki ovat voimakkaita, uljaita ja sotaisia. Heillä on ollut kuuluisa päällikkö, nimeltä Hihi, oikea Vercingetorix. Teidän ei siis tule hämmästyä siitä, että sota englantilaisia vastaan pitkittyy Ikana-Mauilla, sillä täällä asuu kuuluisa Waikato-heimo, jota William Thompson yllyttää puolustamaan maataan.

-- Mutta eivätkö Uuden Seelannin tärkeimmät paikkakunnat ole englantilaisten hallussa? John Mangles kysyi.

-- Epäilemättä, rakas John, Paganel vastasi. -- Kun kapteeni Hobson, josta sitten tuli saaren kuvernööri, oli ottanut maan Englannin alaisuuteen, perustettiin vuosina 1842-1862 vähitellen yhdeksän siirtokuntaa edullisimmille paikoille. Niistä on syntynyt yhdeksän maakuntaa, pohjoissaarella neljä: Aucklandin, Taranakin, Wellingtonin ja Hawkes Bayn maakunnat; eteläisellä viisi: Nelsonin, Marlboroughin, Canterburyn, Otagon ja Southlandin, joiden yhteinen asukasmäärä 30. päivänä keskäkuuta 1864 oli satakahdeksankymmentätuhatta kolmesataa neljäkymmentäkuusi henkeä. Tärkeitä kauppakaupunkeja on perustettu kaikkialle. Kun tulemme Aucklandiin, teidän on pakko ehdottomasti ihailla tämän etelän Korintin asemaa. Se hallitsee kapeaa kuin sillaksi meren yli luotua kannastaan, ja siellä on jo nyt kaksitoistatuhatta asukasta. Lännessä on New Plymouth, idässä Ahuhiri, etelässä Wellington; ne ovat jo kukoistavia ja vilkasliikkeisiä kaupunkeja. Tawai-Punamun saarella ette tiedä, mikä olisi pantava etusijalle, Nelson, joka on kuin antipodien Montpellier, Uuden Seelannin yrttitarha, Picton Cookin salmen rannalla, Christchurch, Invercargill vaiko Dunedin Otagon rikkaassa maakunnassa, minne koko maailman kullanetsijät rientävät. Ja huomatkaa, että tässä ei ole puhe muutamien hökkelien rykelmästä, alkuasukasperheiden kylästä, vaan todellisista kaupungeista satamineen, kirkkoineen, pankkeineen, telakkoineen; siellä on myös kasvitieteellisiä puutarhoja, luonnontieteellisiä museoita, eläintarhoja, sanomalehtiä, sairaaloita, hyväntekeväisyyslaitoksia, tiedeseuroja, vapaamuurarilooseja, herrasklubeja, laulukuoroja, teattereita, komeita palatseja kansainvälisiä näyttelyjä varten yhtä hyvin kuin Lontoossa tai Pariisissa! Ja ellei muistini petä, on juuri vuonna 1865, tänä samana vuonna ja ehkäpä juuri tällä hetkellä, jona puhun teidän kanssanne, koko maailman teollisuustuotteita näytteillä ihmissyöjien maassa!

-- Mitä! Alkuasukkaiden kanssa käytävästä sodasta huolimatta? lady Helena kysyi.

-- Englantilaiset, rouva, eivät tee sodasta sen suurempaa numeroa! Paganel vastasi. -- He taistelevat ja pitävät näyttelyjä yhtaikaa. Se ei heitä häiritse. Rakentavatpa rautateitäkin uusseelantilaisten kivääritulessa. Aucklandin maakunnassa kulkevat Dryryn ja Mere-meren rautatiet kapinallisten miehittämien paikkakuntien kautta. Minä lyön vetoa, että työmiehet ampuilevat pyssyillä vetureista.

-- Mutta missä vaiheessa tämä loputon sota on? John Mangles kysyi.

-- Siitä on kuusi pitkää kuukautta, kun olemme lähteneet Euroopasta, Paganel vastasi, -- enkä minä siis voi tietää, mitä on tapahtunut meidän lähdettyämme, lukuunottamatta muutamia tapahtumia, jotka luin Maryboroughin ja Seymourin sanomalehdistä Australian läpi kulkiessamme. Mutta silloin ainakin Ikana-Mauin saarella käytiin ankaria taisteluja.

-- Ja milloin tämä sota alkoi? Mary Grant kysyi.

-- Tarkoitatte 'alkoi uudelleen', rakas neiti, vastasi Paganel, -- sillä ensimmäinen kapina puhkesi 1845. Loppuvuodesta 1853, mutta todellisuudessa paljon aikaisemmin valmistautuivat maorit vapautumaan englantilaisten vallasta. Alkuasukkaiden kansallinen puolue toimi innokkaasti voidakseen pitää maorilaispäällikön vaalin. He tahtoivat tehdä kuninkaan vanhasta Potatausta ja uuden kuningaskunnan pääkaupungin hänen kylästään, joka sijaitsee Waikato- ja Waipa-jokien välissä. Tämä Potatau oli pikemminkin viekas kuin rohkea vanhus. Hänellä oli kuitenkin tarmokas ja älykäs pääministeri, joka oli ennen englantilaisten saapumista Aucklandin kannaksella asuneen Ngatihahua-heimon jälkeläisiä. Mainitusta ministeristä, nimeltään William Thompson, tuli vapaussodan sielu. Hän järjesti taitavasti maorien joukot. Hänen innostamanaan eräs taranaki-päällilskö yhdisti hajanaiset heimot yhteiseen pyrkimykseen; eräs toinen Waikato-päällikkö perusti 'maaliiton', todellisen yhteistä hyvää ajavan yhtymän, jonka tarkoituksena oli estää alkuasukkaita myymästä maitaan Englannin hallitukselle. Siellä pantiin toimeen juhlatilaisuuksia, kuten kapinaa valmistavissa sivistysmaissa. Englannin sanomalehdet alkoivat kiinnittää huomiota näihin levottomuuden oireisiin, ja hallitus oli vakavasti huolissaan maaliiton puuhista. Lyhyesti, mielet olivat kiihdyksissä, pommi valmiina räjähtämään. Puuttui vain kipinä tai paremmin sanoen vastakkaisten etujen yhteentörmäys, jotta leikki alkaisi.

-- Ja tämä yhteentörmäys...? Glenarvan kysyi.

-- Tapahtui vuonna 1860, Paganel vastasi, -- Taranakin maakunnassa Ikana-Mauin lounaisrannalla. Eräällä alkuasukkaalla oli kuusi sataa eekkeriä maata New Plymouthin läheisyydessä. Hän myi ne Englannin hallitukselle. Mutta kun maanmittarit tulivat mittaamaan myytyä aluetta, päällikkö Kingi vastusti kauppaa, julisti nämä kuusisataa eekkeriä kielletyksi alueeksi ja rakennutti maaliskuussa niiden ympärille korkean aitauksen. Muutamaa päivää myöhemmin eversti Gold joukkoineen valtasi tämän alueen, ja samana päivänä ammuttiin kansallissodan ensimmäinen laukaus.

-- Onko maoreja paljonkin? John Mangles kysyi.

-- Maoriväestö on vähentynyt tuntuvasti sadan viime vuoden aikana, maantieteilijä vastasi. -- Vuonna 1769 arvioi Cook alkuasukasmäärän neljäksisadaksituhanneksi. Vuonna 1845 oli '_alkuasukkaiden suojelusalueen_' väestö vähentynyt sataanyhdeksään tuhanteen. Sivistyksen tuomat tuhot, eri taudit ja alkoholi, ovat supistaneet sitä; mutta molemmilla saarilla on vielä yhdeksänkymmentä tuhatta alkuasukasta ja niistä kolmekymmentätuhatta sotilasta, jotka pitävät kauan aikaa eurooppalaisia joukkoja ahtaalla.

-- Onko kapina ollut menestyksellinen tähän asti? lady Helena kysyi.

-- On, rouva, ja englantilaiset ovat itse usein ihmetelleet uusseelantilaisten rohkeutta. Nämä käyvät sissisotaa, asettuvat väijyksiin, hyökkäävät pikkuosastojen kimppuun, ryöstävät uudisasukkaiden tiloja. Kenraali Cameron ei tuntenut itseään turvalliseksi näillä seuduilla, missä hänen täytyi taistella joka pensasta vastaan. Vuonna 1863 maorit valloittivat pitkän ja verisen taistelun jälkeen Waikato-kukkulalla jyrkän vuoriharjanteen päässä suuren linnoitetun aseman, joka oli suojattu kolmella puolustuslinjalla. Papit kutsuivat koko maori-väestön puolustamaan maata ja karkottamaan "pakekat", mikä merkitsee valkoisia. Kolmetuhatta miestä kenraali Cameronin johdolla otti osaa taisteluun, eivätkä he antaneet mitään armoa maoreille kapteeni Sprentin julman murhan jälkeen. Kahakat olivat verisiä. Muutamat kestivät kaksitoista tuntia maorien väistämättä eurooppalaisten kanuunoja. William Thompsonin komentama hurja Waikato-heimo oli itsenäisyysarmeijan ytimenä. Tämä seelantilaiskenraali komensi alussa kahtatuhattaviittäsataa sotilasta, sitten kahdeksaatuhatta. Kahden pelottavan päällikön, Shongin ja Hekin, alamaiset tulivat hänen avukseen. Naiset ottivat tässä pyhässä sodassa osaa raskaimpiin töihin. Mutta oikeassa oleville ei ole aina parhaita aseita. Veristen taistelujen jälkeen kenraali Cameron sai kukistetuksi Waikaton alueen, mutta tyhjänä ja asumattomana, sillä maorit livahtivat joka puolelta hänen käsistään. Tehtiin mahtavia urotöitä. Neljäsataa maoria oli saarrettu Orakanin linnoitukseen ilman ruokaa ja vettä, kenraalimajuri Careyn komennossa olevien tuhannen englantilaisen piirittäminä, mutta he kieltäytyivät antautumasta. Sitten äkkiä, keskellä päivää, he raivasivat itselleen verisen tien 40:nnen rykmentin läpi ja pelastuivat soille.

-- No, lopettiko Waikaton alueen valtaus tämän verisen sodan? John Mangles kysyi.

-- Ei, ystäväni, Paganel vastasi. -- Englantilaiset päättivät marssia Taranakin maakuntaan ja piirittää Mataitawaa, William Thompsonin linnoitusta. Mutta he eivät saa sitä ilman tuntuvia tappioita. Juuri Pariisista lähtiessäni olin lukenut, että kuvernööri ja kenraali olivat suostuneet Taranga-heimojen antautumiseen ja jättämään heille kolme neljännestä heidän maistaan. Kerrottiin myös, että kapinan pääjohtaja, William Thompson, aikoi antautua. Mutta australialaiset sanomalehdet eivät ole vahvistaneet tätä tietoa, päin vastoin. On siis luultavaa, että juuri tällä hetkellä vastarintaa järjestetään uusin voimin.

-- Ja teidän luullaksenne, Paganel, Glenarvan sanoi, -- tämän taistelun näyttämönä ovat Taranakin ja Aucklandin maakunnat?

-- Niin luulisin.

-- Juuri tämä maakunta, johon olemme _Macquarien_ haaksirikossa joutuneet?