Part 4

Sekstantin avulla hän sai auringon puolipäiväkorkeuden taivaanrannan yli. Se oli 68° 30'. Auringon etäisyys taivaanrannasta oli siis 21° 30', koska näiden lukujen summa on 90 astetta. Mutta tänään, 3. päivänä helmikuuta, oli auringon poikkeama 16° 30' merialmanakan mukaan, ja kun siihen lisättiin matka keskitaivaasta, 21° 30', saatiin leveysmitaksi 38°.

_Macquarien_ asema oli siis: pituusaste 171° 13', leveysaste 38°, lukuunottamatta mittavälineistä aiheutuvia pieniä virheitä, joista ei tarvinnut välittää.

Verratessaan sitä Johnstonin karttaan, jonka Paganel oli ostanut Edenissä, John Mangles näki, että karilleajo oli tapahtunut Aotea-lahden suulla, Cap Cahuanin niemen yläpuolella, Aucklandin maakunnan rannikolla. Koska Aucklandin kaupunki on 37. leveysasteella, oli _Macquarie_ joutunut yhtä astetta etelämmäksi. Tarvitsi siis purjehtia asteen verran pohjoisemmaksi, jotta päästäisiin Uuden Seelannin pääkaupunkiin.

-- Niinpä, Glenarvan sanoi, -- matkaa on enintään kaksikymmentäviisi meripeninkulmaa. Sehän ei ole mitään.

-- Mikä on lyhyt matka merellä, se on pitkä ja vaivalloinen maalla, vastasi Paganel.

-- Siksipä teemmekin kaikki mikä ihmisvoimille on mahdollista saadaksemme _Macquarien_ liikkeelle, John Mangles vastasi.

Kun paikka oli määritetty, jatkettiin taas töitä. Neljännestä yli kaksitoista oli meri korkeimmillaan. John ei voinut sitä käyttää hyväkseen, kun ankkureita ei vielä ollut laskettu. Mutta hän katseli _Macquerieta_ silti jokseenkin levottomana. Nostaisiko nousuvesi sen vapaaksi? Se nähtäisiin viiden minuutin kuluttua.

Odotettiin. Tuntui jonkinlaista natinaa; vaikka alus ei tosin noussut, oli nousuvesi kuitenkin saanut sen hievahtamaan. John oli toiveikas seuraavan vuoksen varalta, vaikka oikeastaan priki ei ollut liikkunut.

Sitten tehtiin jälleen työtä. Kello kaksi oli lautta valmis. Varppiankkuri laahattiin sille. John ja Wilson lähtivät viemään sitä kiinnitettyään touvin laivan perään. Laskuvesi kuljetti heitä, ja he laskivat ankkurin sadan metrin päähän kymmenen metrin syvyyteen.

Pohja oli hyvä, ja lautta palasi laivalle.

Nyt oli jäljellä iso rana-ankkuri. Sekin saatiin tosin työläästi lautalle, joka toisti uudelleen äskeisen tempun, ja pian oli tämä toinen ankkuri laskettu toisen taakse kahdenkymmenenviiden metrin syvyyteen.

John ja Wilson palasivat _Macquarielle_ hinaustouvin avulla.

Ankkurien ketjut kiinnitettiin kelaan ja odotettiin seuraavaa nousuvettä, jonka piti alkaa kello yhden aikaan yöllä. Kello oli nyt kuusi illalla.

John Mangles kiitti matruusejaan ja sanoi Paganelille, että kestävänä ja tottelevaisena hänestä kerran voisi tulla toinen perämies.

Tällä välin erinäisissä töissä apuna ollut Olbinett oli palannut keittiöön. Hän oli valmistanut virkistävän aterian, joka tulikin sopivaan aikaan. Laivaväellä oli huikea ruokahalu. Se tyydytettiin täydellisesti, ja kaikki tunsivat saaneensa uusia voimia. Aterian jälkeen John Mangles ryhtyi viimeisiin varotoimiin, joiden tuli taata yrityksen menestys. Kun laiva on saatava irti matalikolta, ei sovi laiminlyödä mitään. Usein yritys jää onnistumatta, kun kevennys ei ole ollut täysin riittävä, jotta kiinni tarttunut emäpuu irtautuisi hiekasta.

John Mangles oli heitättänyt mereen suuren osan lastia keventääkseen prikiä; mutta jäljellä olevat tavarapaalut, raskaat pyöröpuut, vararaa'at ja muutama tonni takkirautaa, joka oli painolastina, siirrettiin perään helpottamaan painollaan keulapuolen nousemista. Samasta syystä Wilson ja Mulrady vierittivät sinne joukon tynnyreitä, jotka he täyttivät vedellä.

Oli puoliyö, kun kaikki oli vihdoin saatu valmiiksi. Laivaväki oli väsyksissä, mikä oli pahaksi sillä hetkellä, jolloin kaikki heidän voimansa olisi tarvittu vääntämään kelaa: se sai John Manglesin tekemään uuden päätöksen.

Tuuli oli tyyntynyt. Näkyi tuskin väreitäkään laineiden pinnassa. John huomasi taivaanrantaa tarkastellessaan, että tuuli oli kääntymässä lounaasta luoteeseen. Merimies ei voi erehtyä pilvien muuttuneesta muodosta ja väristä. Wilson ja Mulrady olivat samaa mieltä kapteeninsa kanssa.

John ilmoitti havaintonsa Glenarvanille ja ehdotti, että prikin irrottamisyritys jätettäisiin huomiseen.

-- Minun syyni ovat seuraavat, hän sanoi. -- Ensinnäkin me olemme lopen väsyneitä, mutta laivan irrottamiseen tarvitaan kaikki voimamme. Sitten, jos laiva saataisiinkin irti, kuinka ohjata sitä näiden vaarallisten tyrskyjen välissä pilkkopimeässä? Parempi on toimia päivänvalossa. Sitä paitsi odottamista puoltaa vielä lisäsyykin. Tuuli lupaa tulla meille avuksi; tarkoitan, että se panee tämän vanhan purkin kulkemaan, kun meri sen ensin nostaa. Ellen erehdy, tuuli puhaltaa huomenna luoteisesta. Me panemme isonmaston purjeet suoraan tuulta vasten, ja ne auttavat samalla prikin irrottamisessa.

Nämä syyt olivat ratkaisevia. Glenarvan ja Paganel, laivaväestä maltittomimmat, myöntyivät tähän, ja yritys lykättiin seuraavaan päivään. Yö kului hyvin. Oli järjestetty vahtivuorot varsinkin ankkurien silmälläpitoa varten.

Päivä koitti. John Manglesin ennustus toteutui. Pohjoisluoteesta alkoi puhaltaa tuuli, joka oli voimistumaan päin. Se oli hyvin edullinen voimanlisä. Laivaväki käskettiin paikoilleen. Robert, Wilson, Mulrady nousivat isoonmastoon, majuri, Glenarvan, Paganel asettuivat kannelle levittämään purjeet määrähetkellä. Suurmärssyn raaka hinattiin ylös, isopurje ja suurmärssypurje jätettiin nostotouvien varaan.

Kello oli yhdeksän aamulla. Nousuveden täyteen korkeuteen oli vielä neljä tuntia. Niitä ei tuhlattu. John käytti ne pystyttääkseen prikin keulaan hätämastonsa keulamaston korvaukseksi. Näin alus voisi poistua näiltä vaarallisilta vesiltä heti, kun se irtautuisi karilta. Laivaväki teki uusia ponnistuksia, ja ennen puoltapäivää oli keularaaka tukevasti pystytetty mastoksi. Lady Helena ja Mary Grant olivat apuna ja kiinnittivät varapurjeen etuprammin raakaan. He olivat iloisia voidessaan työskennellä yhteiseksi hyväksi. Kun tämä takila oli valmis, saattoi _Macquarie_ ainakin purjehtia sillä ehdolla, ettei loittonisi rannikolta aavalle merelle, joskin siinä sirouden kannalta oli kyllä toivomisen varaa.

Tällä välin vesi nousi. Meren pinta kohosi pienin, kieppuvin lainein. Tyrskyjen harjat häipyivät vähitellen kuin merieläimet, jotka palaavat märän elementtinsä syvyyksiin. Suuren yrityksen hetki lähestyi. Kuumeinen maltittomuus piti miehiä kiihdyksissä. Ei kukaan puhunut. Katsottiin Johniin. Odotettiin hänen määräystään. John Mangles katseli aallokkoa peräpartaan yli kumartuneena. Hän silmäsi levottomana ankkurien köysiä, jotka olivat jo kiristyneet tiukalle. Kello yksi nousi meri korkeimmilleen. Tuli seisahdus, se lyhyt hetki, jolloin vesi ei enää nouse eikä vielä laske. Nyt oli toimittava nopeasti. Isopurje ja suurmärssypurje levitettiin, ja tuuli pullisti ne kireälle.

-- Vintturiin! John huusi.

Se oli vivuilla varustettu laite, kuten palopumput. Glenarvan, Robert, Mulrady yhdellä, Paganel, majuri, Olbinett toisella puolella painoivat vipuja, joista vintturi sai liikevoimaa. Samalla John ja Wilson auttoivat sauvoimilla lykäten niin paljon kuin jaksoivat.

-- Painakaa! nuori kapteeni huusi, -- ja yhtaikaa!

Vintturin voimasta köydet pingoittuivat. Ankkurit pysyivät lujasti kiinni eivätkä lähteneet luisumaan. Pian oli pakko onnistua. Nousuveden huippu kestää vain muutaman minuutin. Alettuaan laskea vedestä ei enää ollut avuksi. Ponnistettiin kahta voimakkaammin. Tuuli puhalsi rajusti ja painoi purjeita mastoa vasten. Laivan runko vavahteli ikään kuin olisi vähällä irtautua. Ehkä riittäisi vain yksi mies lisää saamaan sen hiekasta irti.

-- Helena! Mary! Glenarvan huusi.

Molemmat nuoret naiset riensivät avuksi. Hammasratas kierähti vielä yhden napsahduksen eteenpäin.

Mutta siinä olikin kaikki. Priki ei liikahtanut. Yritys oli epäonnistunut. Nyt alkoi jo laskuvesi. Ilmeistä oli, että tuulenkaan ja meren avulla ei näin vähälukuinen laivaväki jaksaisi kiskoa alustaan irti.

IHMISSYÖNTIÄ KÄSITELLÄÄN TEOREETTISESTI.

Ensimmäinen John Manglesin yrittämä pelastuskeino oli epäonnistunut. Oli ryhdyttävä heti yrittämään toista. Oli ilmeistä, ettei _Macquarieta_ voitu saada liikkeelle, mutta yhtä ilmeistä myös, että laivalta niin ollen oli lähdettävä. Jääminen odottamaan epävarmaa apua olisi ollut varomatonta ja mieletöntä. Ennen jonkin laivan saapumista sattumalta haaksirikkopaikalle olisi _Macquarie_ murskaantunut. Ensimmäinen myrsky tai ulapan tuulten nostama vähänkin ankarampi aallokko työntäisi sen kauemmaksi hiekalle, ruhjoisi sen, murskaisi kappaleiksi ja siroittaisi pirstaleet pitkin rannikkoa. Ennen tätä välttämätöntä tuhoutumista John halusi päästä maihin.

Hän ehdotti siis lautan rakentamista, joka olisi kyllin tukeva kuljettamaan matkustajat ja riittävän määrän elintarvikkeita Seelannin rannikolle.

Siinä ei ollut neuvottelemista; oli vain ryhdyttävä toimeen. Töihin ryhdyttiinkin, ja ne olivat edistyneet jo hyvin pitkälle, kun pimeä keskeytti ne.

Noin kello kahdeksan illalla, illallisen jälkeen, kun lady Helena ja Mary Grant lepäsivät vuoteillaan kanssissa, Paganel ja hänen ystävänsä keskustelivat vakavista asioista kävellen laivan kannella. Robert halusi olla mukana. Uljas poika kuunteli korvat tarkkoina valmiina tarjoamaan apuaan ja ryhtymään miten vaaralliseen yritykseen tahansa.

Paganel oli kysynyt John Manglesilta, eikö lautalla voisi kulkea pitkin rannikkoa Aucklandiin saakka laskematta matkustajia maihin. John vastasi, että sellainen purjehdus olisi mahdoton niin heikkorakenteisella lautalla.

-- Ja kun emme voi yrittää lautalla, kysyi Paganel, -- olisiko sen voinut tehdä laivaveneellä!

-- Miksei, John Mangles vastasi, -- mutta vain sillä ehdolla, että purjehditaan päivällä ja ankkuroidaan yöllä.

-- Ne roistot ovat siis jättäessään meidät...

-- Niin, John Mangles vastasi, -- he olivat juovuksissa, ja pelkäänpä, että he tässä pimeydessä ovat saaneet maksaa hengellään pelkurimaisen tekonsa.

-- Sen pahempi heille, Paganel sanoi, -- ja sen pahempi meille, sillä se vene olisi ollut perin tarpeellinen.

-- Vielä mitä, Paganel, Glenarvan sanoi. -- Lautta vie meidät kyllä maihin.

-- Sitäpä juuri olisin tahtonut karttaa, maantieteilijä vastasi.

-- Mitä! Voiko kolmen- tai neljänkymmenen kilometrin matka pelästyttää vaivoihin tottuneita miehiä sen jälkeen, mitä olemme kokeneet Amerikassa ja Australiassa?

-- Ystäväni, Paganel vastasi, -- minä en epäile rohkeuttamme enkä toveriemme valppautta. Kolmekymmentä kilometriä! Mitätön matka missä muualla tahansa kuin Uudessa Seelannissa. Älkää pitäkö minua pelkurina. Minähän ensimmäisenä ehdotin kulkua Amerikan ja Australian halki. Mutta minä toistan, mikä tahansa on parempaa kuin lähteä seikkailemaan tuolle kavalalle maaperälle.

-- Mikä tahansa on parempaa kuin jäädä varmaan kuolemaan haaksirikkoutuneelle laivalle, John Mangles lausui.

-- Mitä pelättävää meillä sitten on Uudessa Seelannissa? Glenarvan kysyi.

-- Villit, Paganel vastasi.

-- Villit! Glenarvan toisti. -- Eikö niitä voi välttää pysyttelemällä rannikolla? Eihän muutaman pelkurin hyökkäys voi pelottaa kymmentä aseissa olevaa ja puolustukseen valmista eurooppalaista.

-- Ei ole puhe pelkureista, Paganel vastasi päätään pudistaen. -- Uuden Seelannin heimot ovat rohkeita; ne taistelevat englantilaisten herruutta ja maahantunkeutujia vastaan ja usein myös voittavat vastustajansa jotka aina sitten syödään.

-- Ihmissyöjiä! Robert huudahti.

Sen jälkeen kuiskasi hiljaa kaksi nimeä:

-- Sisko parka! Helena-rouva!

-- Älä pelkää, poikaseni, Glenarvan sanoi häntä rauhoittaakseen. -- Ystävämme Paganel liioittelee!

-- En liioittele yhtään, Paganel jatkoi. -- Robert on osoittanut olevansa mies, ja minä kohtelen häntä miehenä, kun en salaa häneltä totuutta. Uusseelantilaiset ovat ihmissyöjistä julmimpia, ellen sanoisi ahneimpia. He hotkivat kaikki, mitä vain käsiinsä saavat. Sota on heille vain ihmiseksi sanotun mehevän riistan metsästystä, ja täytyy myöntää, että se on ainoaa järjellistä sotaa. Eurooppalaiset tappavat vihollisensa ja hautaavat heidät. Villit tappavat vihollisensa ja syövät heidät, eikä kuten maanmieheni Toussenel on sattuvasti sanonut ole niinkään suuri rikos paistaa vihollisensa, kun hän on kuollut, kuin tappaa hänet, kun hän ei tahdo kuolla.

-- Paganel, majuri huomautti, -- tuosta voimme kyllä keskustella, mutta nyt siihen ei ole oikea hetki. Olkoon toisen ruoaksi tuleminen järjellistä tai ei, me emme halua, että meidät syödään. Mutta miten kristinusko ei vielä ole hävittänyt näitä ihmissyöjien tapoja?

-- Luuletteko kaikkien uusseelantilaisten olevan kristittyjä? Paganel vastasi. -- Niitä on pieni vähemmistö, ja lähetyssaarnaajat joutuvat useinkin noiden villien uhreiksi. Viime vuonna kidutettiin pastori Walkner hirvittävän julmasti kuoliaaksi. Maorit hirttivät hänet. Heidän naisensa kaivoivat häneltä silmät päästä. Hänen verensä juotiin, hänen aivonsa syötiin. Ja tämä murha tapahtui vuonna 1864, Opotikissa, parinkymmenen kilometrin päässä Aucklandista, niin sanoakseni englantilaisten viranomaisten silmien edessä. Ystäväni, ihmisrodun muuttumiseen tarvitaan vuosisatoja. Mitä maorit ovat olleet, sellaisia he tulevat olemaan vielä kauan. Koko heidän historiansa on kirjoitettu verellä. Kuinka monen laivan väen he ovatkaan murhanneet ja syöneet alkaen Tasmanin matruuseista _Hawesin_ merimiehiin saakka! Eikä heidän ruokahaluaan ole herättänyt vain valkoinen liha. Paljon ennen eurooppalaisten tuloa seelantilaiset tyydyttivät ahnasta ruokahaluaan murhilla. Heidän parissaan ovat monet tutkimusmatkailijat nähneet ihmisaterioita, jotka ovat aiheutuneet yksinomaan halusta saada herkullinen ruokalaji, kuten nainen tai lapsi.

-- No, majuri sanoi, -- eivätköhän nuo kertomukset ole suureksi osaksi tutkimusmatkailijoiden mielikuvitusta? Heidän tekee mieli tarinoida vaarallisista maista ja ihmissyöjien vatsasta.

-- Myönnän liioittelua esiintyvän, vastasi Paganel. -- Mutta kun ihmissyönnistä kertovat luotettavat henkilöt, kuten lähetyssaarnaajat Kendall ja Marsden, kapteenit Dillon, d'Urville, Laplace sekä muut, niin uskon heidän kertomuksiinsa, minun täytyy uskoa. Seelantilaiset ovat luonnostaan julmia. Päälliköidensä kuollessa he toimittavat ihmisuhreja. He olettavat näillä urheilla lepyttävänsä vainajan vihaa, joka voisi kohdistua eläviin, ja tahtovat samalla antaa hänelle mukaan palvelijoita toiseen elämään! Mutta kun he kuolemantakaiset palvelijat tapettuaan syövät nämä, on syytä luulla enemmän vatsan kuin taikauskon kehottavan heitä siihen.

-- Arvelen kuitenkin, John Mangles sanoi, -- että taikauskolla on tuntuva osansa ihmissyönnissä. Kun siis uskonto muuttuu, muuttuvat tavatkin.

-- Siinä te, ystäväni John, teette vakavan kysymyksen ihmissyönnin alkuperästä, Paganel vastasi. -- Onko uskonto vai nälkä saanut ihmiset syömään toisiaan? Keskustelu olisi vähintään hyödytöntä tällä hetkellä. Mistä tämä julma tapa johtuu, sitä ei ole vielä ratkaistu; mutta se on olemassa vakavana tosiasiana, jota meillä vain on liiaksikin syytä ajatella.

Paganel puhui totta. Ihmisyönti on muodostunut pysyväksi ilmiöksi Uudessa Seelannissa samoin kuin Fidsi-saarilla tai Torres-salmen rannoilla. Taikauskolla on ilmeisesti osasyynsä näihin inhottaviin tapoihin, mutta ihmissyöjiä on myös sen vuoksi, että on hetkiä, jolloin riistaa on vähän, mutta nälkä kova. Villit ovat alkaneet syödä ihmislihaa tyydyttääkseen harvoin täyttyneen vatsansa vaatimuksia; sitten heidän pappinsa ovat säännöstäneet ja pyhittäneet nämä kauheat ateriat. Niistä on tullut juhlatoimitus, siinä kaikki. Maorien mielestä toistensa syöminen on muuten mitä luonnollisin asia. Lähetyssaarnaajat ovat usein keskustelleet heidän kanssaan tästä raakalaisuudesta ja kysyneet heiltä, miksi he syövät veljiään. Heidän päällikkönsä ovat vastanneet, että kalat syövät kaloja, koirat syövät ihmisiä, ihmiset syövät koiria ja koirat toisia koiria. Kerrotaanpa heidän jumaltaruissaankin, että yksi jumala söi toisen jumalan. Kun on tällaisia esikuvia, kukapa kieltäytyisi nautinnosta syödä vertaisensa?

Lisäksi seelantilaiset väittävät, että kun syö kuolleen vihollisen, silloin hävittää myös hänen henkisen puolensa. Perii siis hänen sielunsa, hänen voimansa, hänen uljuutensa, joiden paikka on erikoisesti aivoissa. Niinpä aivot ovatkin juhla-aterioissa arvokkain ja suosituin ruokalaji.

Paganel väitti kuitenkin eikä syyttä, että lihanhimo, nimenomaan nälkä, ajoi seelantilaiset ihmissyöntiin, eikä ainoastaan heitä ja muita Tyynen valtameren villejä, vaan myös Euroopan villit.

-- Niin, hän lisäsi, -- ihmissyönti oli kauan aikaa vallalla sivistyneimpien kansojen esi-isien keskuudessa, ja -- älkää käsittäkö tätä loukkaukseksi -- varsinkin skotlantilaisten parissa.

-- Tosiaanko? MacNabbs kysyi.

-- Niin, majuri, Paganel jatkoi. -- Kun luette Pyhästä Hieronymuksesta erinäisiä kohtia Skotlannin atticoleista, saatte nähdä, mitä esivanhemmistanne on ajatteleminen! Mutta menemättä historiallista aikaa kauemmaksi, eikö Elisabethin aikana, juuri siihen aikaan, jolloin Shakespeare uneksi Shylockistaan, sattunut, että skotlantilainen pahantekijä Sawney Bean teloitettiin ihmislihan syömisen takia? Ja mikä oli ajanut hänet syömään ihmislihaa? Uskontoko? Ei, nälkä.

-- Nälkäkö? John Mangles kysyi.

-- Nälkä, Paganel vastasi, -- mutta varsinkin lihansyöjän tarve voimistaa lihaansa ja vertaan elävässä olennossa olevalla typellä. Tosin juurihedelmillä ja tärkkelyspitoisilla kasveilla on hyvä tyydyttää elimistön tarpeita. Mutta jos tahtoo olla voimakas ja notkea, pitää syödä näitä plastisia ravintoaineita, jotka vahvistavat lihaksia. Niin kauan kuin maorit eivät liity jäseniksi mihinkään kasvissyöjien seuraan, syövät he lihaa, nimenomaan ihmislihaa.

-- Miksei eläinten lihaa? Glenarvan kysyi.

-- Kun heillä ei ole eläimiä, Paganel vastasi, -- ja se tulee muistaa, ei heidän ihmissyöntitapojensa puolustukseksi, vaan selitykseksi. Nelijalkaiset, jopa linnutkin ovat harvinaisia tässä karussa maassa. Maorit ovatkin aina ravinneet itseään ihmislihalla. Onpa heillä erikoiset "ihmissyöntikaudet", kuten sivistyneissä seuduissa metsästysajat. Silloin tapahtuvat suuret metsästykset, tarkoitan suuret sodat, ja kokonaisia väestöjä tarjoillaan voittajien pöydässä.

-- Niinpä, Glenarvan sanoi, -- teidän mukaanne, Paganel, ihmissyönti ei lakkaa ennen kuin lampaita, nautoja ja sikoja on runsaasti Uuden Seelannin laitumilla.

-- Ei, rakas lordi, ja lisäksi tarvitaan vuosia, ennen kuin maorit oppivat hylkimään seelantilaislihaa, jota he pitävät kaikkea muuta parempana, sillä isien tavat periytyvät pojille. Heidän kertomuksensa mukaan tämä liha muistuttaa maultaan sianlihaa, mutta on muka ruokahalua kiihottavampaa hajultaan. Valkoisten liha ei ole niin haluttua, valkoiset kun lisäävät ravintoonsa suolaa, mikä antaa sille erikoisen, herkkusuiden moittiman sivumaun.

-- Hepä ovat nirsoja! majuri sanoi. -- Mutta syövätkö he lihan, valkoisen tai mustan, raakana vai keitettynä?

-- No, mitä sillä teille sitten enää on väliä, herra MacNabbs? Robert huudahti.

-- Eipä juuri, poikaseni, majuri vastasi vakavasti, -- mutta jos minun joskus täytyy päätyä ihmissyöjän hampaisiin, tahtoisin mieluummin tulla keitetyksi.

-- Miksi?

-- Ollakseni varma, ettei minua syödä elävältä!

-- Hyvä on, majuri, Paganel huomautti, -- mutta entä jos he keittävät elävältä!

-- No, en ainakaan ihan vähästä antaisi heille valinnanvaraa!

-- Oli miten hyvänsä, MacNabbs, ja koska se saattaa olla teille miellyttävää, Paganel selitti, -- niin uusseelantilaiset syövät lihaa ainoastaan keitettynä tai savustettuna. He ovat oppinutta väkeä ja hyvin perehtyneitä keittotaitoon. Mutta omasta puolestani on syödyksi tulemisen ajatus minusta peräti vastenmielinen. Päättää päivänsä villin vatsassa, puh!

-- No, kaikesta tästä on tuloksena, ettei saa joutua heidän käsiinsä, John Mangles sanoi. -- Toivokaamme vain, että kristinusko kerran saa hävitetyksi nämä kauheat tavat!

-- Niin, sitä meidän sopii toivoa, Paganel vastasi, -- mutta uskokaa minua, villi, joka on maistanut ihmislihaa, ei siitä hevin luovu. Päätelkää itse kahdesta seuraavasta tapauksesta.

-- Kertokaa nuo tapaukset, Paganel, Glenarvan sanoi.

-- Ensimmäinen on mainittu Brasilian jesuiittaliiton aikakauskirjassa. Eräs portugalilainen lähetyssaarnaaja tapasi hyvin sairaan vanhan brasilialaisnaisen, jolla oli vain muutama päivä elinaikaa. Jesuiitta selitti hänelle kristinuskon totuuksia, jotka kuoleva omaksui vastaansanomatta. Sielun ravitsemisen jälkeen ajatteli hengenmies ruumiin ravintoa ja tarjosi sairaalle eurooppalaista ruokaa. -- Ei, vanhus vastasi, -- minun vatsani ei voi sietää minkäänlaista ravintoa. Ei ole kuin yksi ainoa ruoka, jota tahtoisin maistaa, mutta sitä ei valitettavasti kukaan täällä voi tehdä minulle. -- Mitä se sitten on? jesuiitta kysyi. -- Voi, poikani, se on pienen pojan käsi. Luulenpa, että mielihyvin pureskelisin pikku luita!

-- Niinkö! Mutta onko se sitten hyvää? Robert kysyi.

-- Toinen kertomukseni antaa sinulle vastauksen, poikaseni, Paganel jatkoi. -- Kerran muuan lähetyssaarnaaja moitti erästä ihmissyöjää tästä kauheasta ja Jumalan lakien vastaisesta tavasta. -- Ja sitä paitsi se kuuluu olevan pahanmakuista! hän lisäsi. -- Herra pastori, villi vastasi luoden ahneen katseen lähetyssaarnaajaan, -- sanokaa, että Jumala sen kieltää! Mutta älkää sanoko, että se on pahanmakuista! Jospa vain olisitte maistanut sitä!

MAA, JOTA PITÄISI KARTTAA.

Paganelin kertomat tosiasiat olivat kiistämättömiä. Uusseelantilaisten julmuudesta ei ollut epäilystäkään. Niinpä oli vaarallista nousta maihin. Mutta vaikka tämä vaara olisi ollut sata kertaa suurempi, sitä täytyi uhmata. John Mangles tunsi, kuinka välttämätöntä oli viipymättä lähteä pian tuhoutuvalta laivalta. Kahden vaaran välillä, joista toinen oli varma, toinen mahdollinen, ei ollut valinnanvaraa.

Sitä mahdollisuutta, että päästäisiin johonkin toiseen laivaan, ei voinut lainkaan ottaa lukuun. _Macquarie_ ei ollut niiden laivojen väylällä, jotka käyvät Uudessa Seelannissa. Ne purjehtivat joko pohjoisempaa Aucklandiin tai etelämpää New Plymouthiin. Haaksirikko oli tapahtunut juuri näiden molempien kaupunkien puolivälissä Ikana-Mauin rannikon autiossa osassa. Tämä seutu on hirveätä, vaarallista, pahamaineista. Alukset karttavat sitä huolellisesti, ja jos tuuli vie ne sinne, ne pyrkivät pois mahdollisimman pian.

-- Milloin lähdemme? Glenarvan kysyi.

-- Huomenaamulla kello kymmenen, John Mangles vastasi. -- Vuoksi alkaa nousta ja kuljettaa meidät maihin.

Seuraavana eli 5. päivänä helmikuuta, kello kahdeksan, oli lautta saatu valmiiksi. John oli tehnyt sen hyvin huolellisesti. Keulamärssy, jota käytettiin ankkurien laskemiseen, ei riittänyt kuljettamaan matkustajia ja elintarvikkeita. Tarvittiin tukevaa ohjattavaa kulkuvälinettä, joka kykeni kestämään yhdeksän meripeninkulman pituisen purjehduksen. Vain mastoista voitiin saada sen rakentamiseen tarvittavat ainekset.

Wilson ja Mulrady olivat ryhtyneet työhön. Takila katkottiin vantteja myöten; isomasto hakattiin kirveellä poikki tyvestä ja kaatuessaan se murskasi oikeanpuolisen kaiteen. _Macquarie_ oli nyt silvottu sileäksi kuin proomu.

Isonmaston alaosa, märssy- ja pramitangot sahattiin ja paloiteltiin. Lautan pääosat kelluivat pian vedessä. Niihin liitettiin keulamaston jäännökset, ja sitten kaikki sidottiin lujasti yhteen. John käski sijoittaa puoli tusinaa tyhjiä tynnyreitä väleihin tekemään lautasta uimakelpoisen.

Näin saatiin ensimmäinen, lujasti rakennettu alusta, ja sille oli Wilson kyhännyt eräänlaisen pohjaristikon välipermannoksi. Laineet saattoivat siis pyyhkiä lautan yli ja matkustajat pysyä kuivina. Sitä paitsi tanakasti kiinnitetyt vesiastiat olivat tavallaan ympäröivänä partaana, joka suojeli kantta suurilta laineilta.

Kun John aamulla havaitsi tuulen suotuisaksi, hän pystytti lautan keskelle etuprammin raakapuun mastoksi. Se tuettiin mastotouveilla ja varustettiin hätäpurjeella. Suuri, leveälapainen perään kiinnitetty airo teki lautan ohjaamisen mahdolliseksi, jos tuuli antoi sille riittävää nopeutta.