Part 3

Vaivalloista purjehdusta jatkui yhä pitemmälle. Kuusi päivää lähdön jälkeen, 2. päivänä helmikuuta, ei _Macquarielta_ vielä näkynyt Aucklandin rantoja. Tuuli oli kuitenkin hyvä ja pysytteli lounaassa; mutta merivirrat kulkivat vastakkaiseen suuntaan, ja priki eteni tuskin laisinkaan. Kova merenkäynti rasitti sen mastoja; sen liitokset natisivat, ja se kykeni vain työläästi nousemaan maininkien harjalle. Vantit, taakit ja partuunat oli tuettu huonosti, niin että mastot taipuivat ja tutisivat kovasti joka heilahduksella.

Onneksi Will Halley, joka ei pitänyt kiirettä, ei lisännyt purjeita, sillä silloin olisi koko riki ehdottomasti romahtanut. John Mangles toivoi siis, että tämä kurja alus saapuisi satamaan enemmittä onnettomuuksitta, mutta hän kärsi nähdessään matkatoveriensa epämukavat tilat.

Mutta lady Helena tai Mary Grant eivät valittaneet, vaikka yhtämittainen sade pakotti heidät pysymään kansissa. Raittiin ilman puute, ja laivan tärähtelyt tuntuivat perin kiusallisilta. He tulivatkin usein kannelle uhmaamaan taivaan tylyyttä, kunnes sietämättömät puuskat pakottivat heidät taas alas. He palasivat silloin ahtaaseen koppiinsa, joka olisi ollut sopivampi markkinamiesten kuin matkustajien ja varsinkaan naisten asunnoksi.

Heidän ystävänsä koettivat pitää heitä hyvällä tuulella. Paganel yritti tappaa aikaa tarinoillaan, mutta ei siinä oikein onnistunut. Paluumatkalle joutuminen oli saanut mielen alakuloiseksi. Yhtä paljon mielenkiintoa kuin maanteiteilijän kertomukset pampasta ja Australiasta aikanaan herättivät, yhtä välinpitämättömästi ja kylmästi ottivat kuulijat vastaan hänen mietelmänsä ja kuvailunsa Uudesta Seelannista. Eihän tätä uutta synkkien muistojen maata kohti purjehdittukaan omasta halusta, vakaumuksesta, vapaaehtoisesti, vaan kohtalon oikusta. Kaikista _Macquarien_ matkustajista oli lordi Glenarvan surkuteltavin. Hän oli harvoin kanssissa. Hän ei voinut pysyä paikallaan. Hänen hermostunut, kiihtynyt luonteensa ei mukautunut vankeuteen neljän ahtaan seinän sisään. Huolimatta sateen ryöpyistä ja meren pärskeistä hän oleili kannella päivät, jopa yötkin, milloin nojaten partaaseen, milloin levottomana astellen edestakaisin. Hän tähysteli lakkaamatta näköpiiriä. Kun hetkittäin hiukan seestyi, hän seisoi yhtä mittaa tutkien merta kaukoputkella. Hän näytti tekevän kysymyksiä mykille aalloille. Hän olisi tahtonut yhdellä kädensivalluksella pyyhkäistä pois näköpiiriä sumentavat sumut ja huurut. Hän ei kyennyt alistumaan, ja hänen kasvoiltaan kuvastui katkera suru. Hän oli tarmokas, tähän saakka onnellinen ja mahtava mies, jolta äkkiä oli riistetty onni ja mahti.

John Mangles ei jättänyt häntä ja kesti hänen rinnallaan ilmojen vimman. Tänä päivänä Glenarvan tutki näköpiiriä tavallista itsepäisemmin, milloin sumuun ilmestyi jokin aukko. John tuli hänen luokseen:

-- Etsittekö maata, mylord? hän kysyi.

Glenarvan pudisti päätään kieltävästi.

-- Täytyyhän teidän jo haluta pois tältä prikiltä, nuori kapteeni jatkoi. -- Jo puolitoista vuorokautta sitten olisi Aucklandin tulien pitänyt näkyä.

Glenarvan ei vastannut. Hän tähysti yhä, ja minuutin ajan oli hänen kaukoputkensa suuntautunut tuulen alla olevaan horisontin reunaan.

-- Maa ei ole sillä puolella, John Mangles sanoi. -- Teidän tulee katsoa enemmän oikealle, mylord.

-- Minkä vuoksi, John? Glenarvan vastasi. -- Minä en lainkaan etsi maata.

-- Mitä sitten?

-- Laivaani, _Duncania!_ Glenarvan vastasi kiihkeästi. -- Sen täytyy olla täällä, näillä vesillä, ryöstämässä, merirosvon kauheaa ammattia harjoittamassa! Se on täällä, sanon sinulle, John, tällä kulkuväylällä Australian ja Uuden Seelannin välillä, ja minä aavistan, että me tapaamme sen!

-- Jumala varjelkoon meitä siitä, mylord!

-- Miksi, John?

-- Te unohdatte meidän asemamme! Mitä me tekisimme tällä prikillä, jos _Duncan_ ryhtyisi ajamaan sitä takaa! Emmehän kykenisi pakenemaankaan!

-- Pakenemaanko, John?

-- Niin, mylord! Se olisi turha yritys! Me joutuisimme vangiksi, noiden roistojen armoille, ja Ben Joyce on näyttänyt, että hän ei kavahda rikosta. Minä en pelkää omaa henkeämme. Me puolustaudumme kuolemaan saakka. Entä sitten? Ajatelkaa lady Glenarvania, mylord, ajatelkaa Mary Grantia!

-- Naisraukat! Glenarvan mutisi. -- John, mieleni on murtunut, ja minä tunnen epätoivon saavan siinä sijaa. Minusta tuntuu, että uusia onnettomuuksia on meitä odottamassa ja että taivas on asettunut meitä vastaan. Suorastaan pelkään!

-- Tekö, mylord!

-- En omasta puolestani, John, vaan niiden, joita rakastan, niiden puolesta, joita sinäkin rakastat.

-- Rauhoittukaa, mylord, nuori kapteeni vastasi. -- Ei ole syytä pelkoon. _Macquarie_ purjehtii huonosti, mutta purjehtii kuitenkin. Will Halley on kelvoton olento, mutta olenhan minä täällä, ja jos rannikko näyttää minusta vaaralliselta, käännän laivan jälleen ulapalle. Niinpä siltä kannalta ei ole sanottavaa vaaraa, jos on lainkaan. Mutta Jumala varjelkoon meitä joutumasta laidatusten _Duncanin_ kanssa, ja jos etsitte sitä kaukoputkeenne, mylord, niin tähystäkää karttaaksemme sitä, paetaksemme sitä!

John Mangles oli oikeassa. _Duncanin_ kohtaaminen olisi ollut _Macquarien_ tuho. Mutta se oli pelättävissä näin kapeilla vesillä, missä merirosvot saattoivat ryöstellä vaaratta. Ainakaan tänä päivänä ei _Duncania_ sentään näkynyt, ja kuudes yö Twofold-lahdesta lähdön jälkeen koitti John Manglesin pelon toteutumatta.

Mutta sitten yö olikin kauhea. Kello seitsemän illalla tuli melkein äkkiä pimeä. Taivas oli perin uhkaava. Juopumuksen tylsyyttä väkevämpi merimiehen vaisto herätti Will Halleyn. Hän lähti kajuutastaan, hieroi silmiään ja pudisteli suurta, punaista päätänsä. Sitten hän haukkasi keuhkojen täydeltä ilmaa, niin kuin toinen olisi nielaissut suuren lasillisen vettä virkistyäkseen, ja tarkasteli rikiä. Tuuli tuimeni ja kääntyi neljänneksen verran länteen suoraan Uuden Seelannin rannikkoa kohti.

Will Halley kutsui miehistöään kovasti kiroillen, otatti alas prammipurjeen ja järjesteli purjeet yötä varten. John Mangles hyväksyi tämän mitään sanomatta. Hän oli luopunut keskustelemasta raa'an merimiehen kanssa, mutta hän tai Glenarvan eivät poistuneet kannelta. Kaksi tuntia myöhemmin kävi tuuli ankaran navakkana. Will Halley reivautti märssypurjeen, mikä olisi ollut kova työ viidelle miehelle, ellei _Macquariella_ olisi ollut kaksia märssyraakoja amerikkalaiseen malliin. Nyt tarvitsi vain hilata alas ylempi raaka, jotta märssypurje supistui pienimpään laajuuteensa.

Kului kaksi tuntia. Merenkäynti yltyi. _Macquarie_ sai sellaisia tärähdyksiä pohjaansa, että olisi voinut luulla emäpuun kaapivan kallioita. Se johtui kuitenkin vain siitä, että raskas runko kohosi työläästi aallokossa. Tyynenpuolella taas löivät laineet runsaasti vettä sisään, ja alihangan taaveteissa riippuvan veneen vei eräs hyökyaalto mennessään.

John Mangles tunsi yhä levottomuutta. Jokainen muu laiva olisi kestänyt nämä oikeastaan vielä keskinkertaiset laineet kuin leikitellen. Mutta tämän raskaan rungon saattoi pelätä menevän suoraan pohjaan, sillä kansi täyttyi joka kerta, kun riki painui, ja vesiröykkiö, joka ei kyllin nopeasti päässyt pois valurei'istä, saattoi upottaa prikin. Kaiken varalta olisi ollut viisasta hakata reikiä laivan kaiteeseen veden valumisen helpottamiseksi, mutta Will Halley ei suostunut ryhtymään tähän varotoimeen.

Muuten _Macquarieta_ uhkasi suurempi vaara, jota varmaankin oli jo myöhäistä välttää.

Noin puoli kahdentoista aikaan kuulivat John Mangles ja Wilson, jotka seisoivat suojanpuolella, äkkiä omituista kohua. Heidän merimiesvaistonsa heräsi. John tarttui matruusin käteen.

-- Tyrskyjä! hän huudahti.

-- Niin on, Wilson vastasi. -- Laineet lyövät särkkien yli.

-- Korkeintaan kolmensadan metrin päässä!

-- Korkeintaan. Nyt tullaan maihin!

John kumartui partaan yli, katsoi synkkiä aaltoja ja huusi:

-- Luoti, Wilson, luoti!

Kipparilla, joka seisoi keulassa, ei näyttänyt olevan aavistustakaan asemastaan. Wilson tarttui luotinuoraan, joka oli vyyhditty soikkoon, ja riensi keularäystäälle. Hän heitti ulos lyijyn, nuora lipui hänen sormiensa välitse, ja kolmannen solmun kohdalla luoti koski pohjaan.

-- Viisi metriä, Wilson huusi.

-- Kapteeni, John sanoi juostuaan Will Halleyn luo, -- me olemme tyrskyissä!

Vähät siitä, näkikö hän vai ei Halleyn kohauttavan olkapäitään. Hän riensi peräsimen luo ja käänsi sen tankoa, sillä välin kun Wilson, joka oli lakannut luotaamasta, haalasi märssypurjeen auki, saadakseen laivan luovaamaan. Peräsintä hoitanut matruusi, joka oli voimakkaasti sysätty syrjään, ei ymmärtänyt mitään tästä äkkihyökkäyksestä.

-- Päin tuulta! Hellittäkää! nuori kapteeni huusi kääntäen alusta karttaakseen riuttoja.

Puolen minuutin ajan prikin kuve melkein sipaisi riuttoja, ja pimeydestä huolimatta näki John valkovaahtoisen viirun alle kymmenen metrin päässä laivasta.

Will Halley, joka käsitti vaaran suuruuden, menetti nyt kokonaan malttinsa. Matruusit, jotka tuskin olivat selviä, eivät ymmärtäneet hänen käskyjään. Hänen katkonaiset sanansa ja ristiriitaiset käskynsä osoittivat muuten, että tältä tylsältä juopolta kerrassaan puuttui kylmäverisyyttä. Hän ällistyi maan läheisyyttä, kun oli kahdeksan meripeninkulman päässä suojanpuolella, vaikka hän oli luullut sen olevan kolmen- tai neljänkymmenen peninkulman päässä. Virta oli siirtänyt laivan pois suunnastaan ja äkkiarvaamatta yllättänyt kurjan laivurin, joka kulki vain vanhan tavan mukaan.

John Manglesin ripeä toiminta oli kuitenkin kääntänyt _Macquarien_ pois tyrskyistä. Mutta hän ei tiennyt, missä nyt oltiin. Kenties laiva oli keskellä riuttarengasta. Tuuli oli suoraan läntinen ja joka laskulla voitiin osua karille.

Pian kuuluikin edestä oikealta puolen kahta kovemmat tyrskyt. Täytyi luovata vieläkin. John käänsi taas peräsintä ja kun tyrskyt lisääntyivät prikin keulapuolella, täytyi kääntää vastatuulen ympäri, jotta olisi päästy ulapalle. Onnistuisiko tämä yritys näin kömpelöllä aluksella ja niin vähin purjein? Se oli epävarmaa, mutta täytyi yrittää.

-- Peräsimen tanko kokonaan tuulen alle! John Mangles huusi Wilsonille.

_Macquarie_ alkoi lähestyä uutta riuttajonoa. Pian meri vaahtosi taas salakarien yllä tyrskyen.

Hetki oli sanomattoman tuskallinen. Vaahto sai aallot loistamaan. Olisi voinut sanoa vesisäihkyn äkkiä valaisevan niitä. Meri ärjyi kuin sillä olisi ollut samanlainen ääni kuin muinaisilla kallioilla, joita pakanallinen tarusto kuvaa eläviksi. Wilson ja Mulrady painoivat peräsimen tankoa kaikin voimin. Mutta samalla tuntui laiva raapaisevan pohjaa.

Äkkiä seurasi kova tärähdys. _Macquarie_ oli kolahtanut kallioon. Etummaiset vantit katkesivat, niin että oli epävarmaa, pysyisikö keulamasto pystyssä. Voitaisiko kääntää aiheuttamatta muuta vauriota?

Ei, sillä äkkiä tuuli tyyntyi hetkeksi ja alus painui takaisin. Yritys ei onnistunut. Valtava laine nosti alusta ja vei sen edemmäs riuttaa kohti, minkä jälkeen seurasi kauhea romahdus. Keulamasto meni yli laidan kaikkineen päivineen. Priki hypähti kaksi kertaa ja jäi sitten paikalleen, kolmekymmentä astetta oikealle kyljelle kallistuneena.

Kanssin ruudut olivat sälähtäneet rikki. Matkustajat syöksyivät ulos. Mutta laineet huuhtoivat kantta laidasta laitaan, eivätkä he voineet pysytellä siellä vaaratta. John Mangles, joka tiesi laivan olevan tukevasti tarttuneena pohjaan, pyysi heitä palaamaan kanssiin.

-- Totuus, John? Glenarvan kysyi kylmästi.

-- Totuus, mylord, John Mangles vastasi, -- on se, että me emme uppoa. Murskaako meri aluksen, se on toinen kysymys, mutta siitä ehdin ilmoittaa sitten.

-- On keskiyö.

-- Niin, mylord, ja täytyy odottaa aamua.

-- Eikö voisi laskea venettä vesille?

-- Tässä aallokossa ja pimeydessä se on mahdotonta. Ja missä päin nousta maihin?

-- Hyvä on, John, jääkäämme tänne aamuun saakka.

Will Halley juoksi kuin hullu prikinsä kannella. Hänen matruusinsa olivat tointuneet ällistyksestään, löivät pohjan pois eräästä viina-ankkurista ja rupesivat juomaan. John aavisti, että heidän juopumuksensa pian aiheuttaisi hirvittävän näytelmän. Kapteeni ei pystynyt heitä pidättämään. Tämä hurja mies repi vain tukkaansa ja väänteli käsiään. Hän ei ajatellut muuta kuin lastiaan, joka ei ollut vakuutettu.

-- Kaikki mennyt! Minä olen hukassa! hän huusi juosten laidalta toiselle.

John Mangles ei yrittänytkään lohduttaa häntä. Hän jakoi kumppaneilleen aseet, ja kaikki olivat valmiina torjumaan matruuseja, jotka kaatoivat kurkkuunsa viinaa julmasti herjaillen ja sadatellen.

-- Ensimmäisen, joka noista lurjuksista lähestyy kanssia, majuri sanoi tyynesti, -- minä tapan kuin koiran.

Matruusit näkivät epäilemättä, että matkustajat olivat päättäneet pitää heidät kurissa, sillä muutamien ryöstöyritysten jälkeen he katosivat näkyvistä. John Mangles ei välittänyt juopuneista, vaan odotti kärsimättömästi päivää.

Laiva oli silloin yhä paikallaan. Meri tyyntyi vähitellen, ja tuuli lauhtui. Runko saattoi siis kestää vielä muutamia tunteja. Päivän noustessa John aikoi tarkastella maata. Jos maihinpääsy näyttäisi olevan helppoa, käytettäisiin laivan venettä miehistön ja matkustajien kuljetukseen. Siihen tarvittaisiin ainakin kolme matkaa, sillä tilaa oli vain neljälle hengelle kerrallaan. Kuten sanottu, meri oli vienyt isomman veneen.

Miettiessään tilanteen vaikeuksia kanssin seinään nojaten John Mangles kuunteli tyrskyjen kohinaa. Hän yritti nähdä syvän pimeyden läpi ja arvailla, kuinka kaukana tuo kaivattu ja samalla niin pelottava maa nyt oli. Tyrskyt ulottuvat usein peninkulmien päähän rannikosta. Kestäisikö hauras vene vähänkään pitempää matkaa?

Sillä välin kun John mietiskeli näitä toivoen pimeän taivaan hiukankin valkenevan, lepäsivät naiset hänen sanaansa luottaen vuoteillaan. Prikin liikkumattomuus soi heille muutaman tunnin rauhan. Kun Glenarvan, John ja muut eivät enää kuulleet juopuneen miehistön huutoja, hekin virkistivät itseään lyhyellä unella, ja kello yhden aikaan yöllä vallitsi syvä hiljaisuus prikillä, joka itse oli nukahtanut karivuoteelleen.

Kello neljän tienoilla näkyi idästä ensimmäinen päivänvalo. Pilvet saivat hiukan kajastusta aamuruskon kalpeista säteistä. John nousi jälleen kannelle. Näköpiiriä peitti sumuverho. Muutamia epämääräisiä hahmoja häämötti aamusumussa, mutta verraten korkealla. Heikko maininki liikutti vielä merta, mutta ulapan aallot haihtuivat paksujen liikkumattomien pilvien keskelle.

John odotti. Valo lisääntyi vähitellen, taivaanranta muuttui punertavaksi. Esirippu nousi hitaasti laajan näyttämön edestä. Mustia kallioita pisti esiin vedestä. Sitten piirtyi vaahtoviirun yläpuolelle viiva, loistava piste syttyi kuin majakka erään kukkulan laelle, joka heitti varjonsa nousevan, vielä näkymättömän auringon kehrälle. Siellä oli maa, vähintään yhdeksän peninkulman päässä.

-- Maa! John Mangles huudahti.

Hänen toverinsa heräsivät tähän huutoon, riensivät kannelle ja katselivat ääneti rannikkoa, joka näkyi taivaanrannassa. Vierasvarainen tai turmiota tuova, sinne heidän joka tapauksessa täytyi pyrkiä.

-- Missä on Will Halley? Glenarvan kysyi.

-- En tiedä, mylord, John Mangles vastasi.

-- Entä hänen matruusinsa? 504

-- Kadonneet kuten hänkin.

-- Ja kuten hänkin epäilemättä täysin juovuksissa, majuri lisäsi.

-- Heidät pitää etsiä! Glenarvan sanoi. -- Eihän heitä voi jättää tälle laivalle.

Mulrady ja Wilson menivät keulakanssiin, mutta palasivat parin minuutin kuluttua. Se oli tyhjä. He tutkivat sitten välikannen ja koko prikin ruumanpohjaa myöten, mutta eivät löytäneet Will Halleyta eikä hänen matruusejaan.

-- Mitä? Eikö ketään? Glenarvan kysyi.

-- Ovatko he pudonneet mereen? Paganel tiedusteli.

-- Kaikki on mahdollista, John Mangles vastasi perin huolissaan tästä katoamisesta.

Sitten hän sanoi, kääntyen perään päin:

-- Veneeseen!

Wilson ja Mulrady seurasivat häntä laskeakseen veneen vesille. Sekin oli kadonnut.

MATKUSTAJAT MATRUUSEINA.

Will Halley ja hänen miehensä olivat yön turvin paenneet prikin ainoalla veneellä matkustajien nukkuessa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Tämä kapteeni, jonka velvollisuutensa mukaan olisi pitänyt jäädä laivalle viimeiseksi, oli jättänyt sen ensimmäisenä.

-- Ne lurjukset ovat karanneet, John Mangles sanoi. -- Sen parempi, mylord. Säästyyhän meiltä yhtä monta kiusallista yhteenottoa kuin heitäkin oli.

-- Niin minäkin arvelen, Glenarvan vastasi. -- Ja onhan meillä joka tapauksessa kapteeni laivalla, John, ja uljaita matruuseja, joskaan ei taitavia, sinun kumppanisi. Käske ja me olemme valmiit tottelemaan.

Majuri, Paganel, Robert, Wilson, Mulrady, jopa Olbinettkin hyväksyivät ääneen Glenarvanin sanat ja asettuen kannelle riviin tarjoutuivat John Manglesin käytettäviksi.

-- Mitä on tehtävä? Glenarvan kysyi.

Nuori kapteeni katseli merta, tarkasti laivan vaurioitunutta rikiä ja sanoi hetken mietittyään:

-- Mylord, meillä on kaksi mahdollisuutta pelastautua, joko panna alus taas kuntoon ja lähteä merelle tai mennä rannalle lautalla, joka on helppo rakentaa.

-- Jos laivan saa kuntoon, niin tehkäämme se, Glenarvan vastasi. -- Se on parempi keino, eikö niin?

-- Niin on, mylord, sillä mitäpä teemme maissa ilman kulkuneuvoja?

-- Paras kun kartamme rannikkoa, Paganel lisäsi. -- Uuteen Seelantiin ei ole luottamista.

-- Sitäkin vähemmän, kun olemme joutuneet kauas väylältä, John myönsi. -- Halleyn huolimattomuus on kuljettanut meitä etelään, se on ilmeistä. Puolenpäivän aikaan teen mittaukseni, ja jos kuten oletan olemme Aucklandin alapuolella, niin koetan päästä _Macquariella_ ylöspäin pitkin rannikkoa.

-- Entä prikin vauriot? lady Helena kysyi.

-- Luulen etteivät ne ole suuria, rouva, John Mangles vastasi. -- Minä pystytän keulaan hätämaston menetetyn tilalle, ja silloin pääsemme eteenpäin, tosin hitaasti, mutta kuitenkin sinne, mihin pyrimme. Jos onnettomuudeksi prikin runko on saanut vuodon tai ellei sitä saada vesille, täytyy tyytyä pyrkimään rannalle ja yrittää maata myöten Aucklandiin.

-- Tarkastakaamme siis laivan tila, majuri sanoi. -- Se on kaikkein tärkeintä.

Glenarvan, John ja Mulrady avasivat ruuman luukun ja laskeutuivat alas. Noin kaksisataa tonnia parkittua nahkaa oli siellä huonosti lastattuna. Ne voitiin vähäisin vaivoin sijoittaa toisin taljoilla, jotka kiinnitettiin harusköyteen luukun yläpuolelle. John heitätti osan lastia heti mereen prikin keventämiseksi.

Kolmen tunnin ankaran työn jälkeen voitiin tutkia prikin pohja. Kylkeen oli auennut kaksi rakoa vasemmalle puolelle hultin kohdalle. Mutta kun _Macquarie_ makasi oikealla kyljellään, oli rikkonainen vasen puoli ilmassa. Vettä ei siis tullut niiden kautta. Sitä paitsi Wilson kiiruhti tilkitsemään raot naulaten huolellisesti päälle kuparilevyn.

Mitattaessa ei ruumassa ollut puoltakaan metriä vettä, joka voitaisiin helposti pumputa pois, ja siten vastaavasti kevennettäisiin alusta.

Runkoa tutkittaessa John havaitsi sen kärsineen karilleajossa varsin vähän. Luultavasti osa irrallista emäpuuta oli jäänyt riutan hiekkaan, mutta ilman sitäkin voitiin tulla toimeen.

Kun laivan sisusta oli tutkittu, Wilson sukelsi veteen todetakseen prikin aseman karilla.

_Macquarie_ oli törmännyt hyvin jyrkälle liejuiselle hiekkasärkälle, kokka pohjoisluodetta päin. Keulavantaan aliosa ja noin kaksi kolmannesta emäpuusta olivat tunkeutuneet siihen syvälle; muu osa perävantaaseen asti kellui noin puolentoista metrin syvyisessä vedessä. Peräsin oli siis vahingoittumaton ja vapaasti liikutettavissa. Johon katsoi tarpeettomaksi irrottaa sitä, mikä oli suuri etu, sillä nyt sitä voitaisiin käyttää heti tarpeen tullessa.

Vuoroveden vaihtelu Tyynellä valtamerellä ei ole kovin suuri. Kuitenkin John Mangles luotti nousuveteen _Macquarien_ irrottamiseksi. Priki oli törmännyt karille noin tuntia ennen nousuvettä. Siitä alkaen kun laskuvesi oli alkanut tuntua, oli laiva yhä enemmän kallistunut oikealle kyljelleen. Kello kuusi aamulla veden ollessa matalimmillaan oli kallistuma pahimmillaan, mutta sen tukeminen tuntui kuitenkin tarpeettomalta. Voitiin siis pitää laivalla raa'at ja muut pyöröpuut, joita John aikoi käyttää keulapuolen hätämastoksi.

Piti siis vain ryhtyä toimiin _Macquarien_ saamiseksi irti karilta, pitkälliseen ja vaivalloiseen puuhaan. Ilmeisestikin oli mahdotonta ehtiä valmiiksi ennen nousuveden alkua kello neljännestä yli kaksitoista. Saataisiin vain nähdä, mitä se vaikutti prikin asentoon, sitten kun osa lastia oli heitetty mereen, ja vasta seuraavan nousuveden aikana voitaisiin yrittää.

-- Työhön! John Mangles komensi.

Tilapäismatruusit tottelivat.

John kaski ensin kääriä aukilepattavat purjeet. Majuri, Robert ja Paganel kiipesivät Wilsonin johdolla isonmaston märssyyn. Märssypurje, johon tuuli pääsi puhaltamaan, olisi estänyt alusta irtoamasta ja oli sidottava kokoon, mikä tehtiinkin niin hyvin kuin osattiin. Uutteran ja ankaran työn jälkeen käsillä, jotka eivät olleet tottuneet tällaiseen, otettiin isoprammitanko alas. Ketteränä kuin kissa, uskaliaana kuin oikea laivapoika oli pikku Robert tässä vaikeassa työssä ollut suurimmaksi avuksi.

Nyt oli laskettava ankkuri tai ehkä kaksi prikin peräpuolelle, emäpuun suuntaan. He aikoivat näet siten hinata laivaa väljille vesille. Se onkin helppoa, jos on käytössä vene; silloin otetaan varppiankkuri ja lasketaan se sopivalle paikalle, joka ensin on tutkittu. Mutta venettä ei nyt ollut ja piti keksiä jotakin muuta sen tilalle.

Glenarvan oli liikkunut niin paljon vesillä, että käsitti näiden toimenpiteiden olevan tarpeellisia. Ankkuri täytyi saada lasketuksi vetämään irti alusta, joka oli kiinni matalassa vedessä.

-- Mutta mitäs tehdään ilman venettä? hän kysyi Johnilta.

-- Teemme lautan keulamaston jäännöksistä ja tyhjistä astioista, nuori kapteeni vastasi. -- Se on kyllä vaikeata, mutta ei mahdotonta, sillä _Macquarien_ ankkurit ovat verraten pienikokoisia. Jos ne vain eivät luisu pitkin pohjaa, toiveet ovat hyvät, kun kerran olemme saaneet ne paikoilleen.

-- Hyvä, älkäämme tuhlatko aikaa, John.

Kaikki matruusit ja matkustajat kutsuttiin kannelle. Jokainen otti osaa työhön. Hakattiin poikki takila, mikä vielä piti kiinni keulamastoa. Se oli kaatuessaan taittunut rotin kohdalta, joten märssy saatiin helposti irti. John Mangles aikoi käyttää sitä alustaksi lauttaan, jota kannattaisivat tyhjät astiat, niin että sillä voisi kuljettaa ankkureita. Siihen sovitettiin kääntöairo, jolla voitaisiin ohjata. Laskuvesi veisi muuten lautan suoraan prikin taakse, ja kun ankkurit oli saatu lasketuksi, olisi helppoa palata laivalle hinaamalla kiinnitetystä kaapelista.

Tämä työ oli puoliksi valmiina, kun aurinko lähestyi keskipäivän meridiaania. John Mangles määräsi Glenarvanin valvomaan työn jatkamista ja ryhtyi ottamaan selkoa laivan maantieteellisestä asemasta; tämä mittaus olikin hyvin tärkeä. Onneksi John oli löytänyt Will Halleyn hytistä Greenwichin merialmanakan lisäksi sekstantin, tosin perin likaantuneen, mutta kuitenkin sellaisen, että sen avulla saattoi määrätä auringon korkeuden. Hän puhdisti sen kuntoon ja toi kannelle.

Liikkuvien peilien avulla palautetaan aurinko taivaanrantaan keskipäivän hetkellä, siis silloin kun se on ratansa korkeimmalla kohdalla. Näin ollen selviää, että sitä varten pitää sekstantin kiikarilla nähdä todellinen taivaanranta, se raja jonka taivas ja vesi yhtyessään luovat. Mutta maa piteni täällä laajaksi niemeksi pohjoista kohti ja asettumalla mittaajan ja todellisen taivaanrannan väliin teki havainnon mahdottomaksi.

Siellä, missä ei ole vapaata taivaanrantaa, se korvataan keinotekoisesti. Tavallisesti käytetään laakeaa astiaa, joka on täytetty elohopealla. Tämä on itsestään täysin vaakasuora peili. Johnilla ei ollut elohopeaa, mutta hän voitti tämän vaikeuden käyttämällä juoksevalla tervalla täytettyä sankoa, jonka pinta riittävän tarkasti heijasti auringon kuvan.

Hän tiesi jo pituusmitan, koska oltiin Uuden Seelannin länsirannikolla, ja se oli onni, sillä ilman kronometriä hän ei olisi voinut laskea sitä. Puuttui siis vain leveysaste, ja hän ryhtyi määrittämään sitä.