Part 2

Vuonna 1773 suuri merenkulkija todella palasikin Hawkes-lahteen ja sai seurata ihmissyöntiä. Yllytyksestä sellaiseen raakuuteen täytyy kuitenkin syyttää hänen kumppaneitaan. Jotkut merimiehet löysivät nuoren villin silvottuja jäseniä, toivat ne laivalle, "keittivät ne" ja tarjosivat alkuasukkaille, jotka kävivät niihin ahnaasti käsiksi. Surkea mielijohde ruveta ihmissyöjien aterian valmistajiksi!

Kolmannella matkallaan Cook kävi vielä kerran näillä saarilla, joita hän erikoisesti harrasti ja joiden hydrografisen mittauksen hän tahtoi tehdä loppuun. Hän lähti sieltä viimeisen kerran 25. päivänä helmikuuta 1777.

Vuonna 1791 viipyi Vancouver kaksikymmentä päivää Sombre-lahdessa hyödyttämättä kuitenkaan luonnon- tai maantiedettä. D'Entrecasteaux mittasi v. 1793 neljäkymmentä kilometriä Ikana-Mauin pohjoisen osan rannikkoa. Merikapteenit Hausen ja Dalrymple, sitten Baden, Richardson ja Moody käväisivät siellä myös, ja viiden viikon oleskelun aikana tohtori Savage kokosi mielenkiintoisia erikoistietoja uusseelantilaisten tavoista.

Samana vuonna 1805, tuli Rangi-Hun päällikön veljenpoika, älykäs Dua-Tara, mukaan _Argo_-laivalle, kun tämä kapteeni Badenin komennossa ankkuroi Saarten-lahdessa.

Ehkäpä Dua-Taran seikkailut antavat sankarirunoelman aiheen jollekin maorilaiselle Homerokselle. Ne olivat täynnä onnettomuuksia, vääryyksiä ja ilkeää kohtelua. Lupausten rikkomista, laitonta vankinapitoa, pieksemistä sai villiraukka palkakseen hyvistä palveluksistaan. Millaisen käsityksen hän lieneekään saanut ihmisistä, jotka sanovat itseään sivistyneiksi! Hänet kuljetettiin Lontooseen. Hänestä tehtiin alimman luokan matruusi, laivaväen ilkeyden ja pilkan kohde. Ilman pastori Marsdenia olisi hänet rääkätty kuoliaaksi. Tämä lähetyssaarnaaja kiinnitti huomionsa nuoreen villiin, jonka hän havaitsi arvostelukykyiseksi, jaloluonteiseksi sekä harvinaisen herkäksi, hyväksi ja uskolliseksi. Marsden hankki suojatilleen muutaman säkillisen viljaa ja erinäisiä maanviljelyskaluja hänen kotimaataan varten. Mutta pikku omaisuus varastettiin häneltä. Onnettomuuksia ja kärsimyksiä tuli uudelleen Dua-Taran osaksi vuoteen 1814 asti, jolloin hän vihdoin taas pääsi isiensä maahan. Hän ryhtyi korjaamaan näin monien vaiheidensa hedelmiä, kun hän kuoli kahdenkymmenenkahdeksan ikäisenä juuri valmistautuessaan uudestisynnyttämään veristä Seelantia. Tämä korvaamaton onnettomuus hidastutti epäilemättä sivistystä pitkiksi vuosiksi. Ei mikään korvaa älykästä ja hyvää ihmistä, jonka sydämessä ovat yhtyneet rakkaus hyvään ja rakkaus isänmaahan!

Vuoteen 1816 saakka Uusi Seelanti jätettiin omiin hoteisiinsa. Silloin Thompson, v. 1817 Lydyard Nicholas, v. 1819 Marsden samoilivat useilla seuduilla kummallakin saarella, ja v. 1820 oleskeli 84. jalkaväkirykmentin kapteeni Richard Cruise siellä kymmenen kuukautta, tehden tieteelle arvokkaita tutkimuksia alkuasukkaiden tavoista.

Vuonna 1824 _Coquillen_ kapteeni Duperrey oleskeli Saarten-lahdessa kaksi viikkoa ja sai alkuasukkaista vain hyvän käsityksen.

Hänen jälkeensä, v. 1827, täytyi englantilaisen valaanpyyntilaivan _Mercuryn_ puolustautua ryöstöä ja murhaa vastaan. Samana vuonna otettiin taas kapteeni Dillon kahdella käynnillään vastaan mitä vieraanvaraisimmin.

Maaliskuussa 1827 _Astrolaben_ kapteeni, kuuluisa Dumont d'Urville, saattoi turvallisesti ja aseettomana viettää muutamia öitä maissa alkuasukkaiden joukossa, vaihtaa lahjoja ja lauluja, nukkua majoissa ja suorittaa häiritsemättä mielenkiintoiset mittaustyönsä, joista meriministeriöön on saatu arvokkaita karttoja.

Sitä vastoin seuraavana vuonna joutui John Jamesin komennossa englantilainen priki _Hawes_ -- käytyään Saarten-lahdessa ja mentyään sieltä Itäisen niemen seudulle -- kärsimään paljon Enararo-nimisen päällikön kavaluudesta. Monet hänen miehistään kokivat hirveän kuoleman.

Näistä vastakkaisista tapahtumista, milloin lempeydestä, milloin raakalaisuudesta täytyy päätellä, että uusseelantilaisten julmuudet usein olivat vain kostotoimia. Hyvä tai huono kohtelu johtui hyvistä tai huonoista kapteeneista. Epäilemättä alkuasukkaat ovat joskus hyökänneet aiheettomasti, mutta enimmäkseen eurooppalaisten herättämästä kostonhimosta; onnettomuudeksi kosto vain osui sellaisiin, jotka eivät sitä ansainneet.

D'Urvillen jälkeen täydensi Uuden Seelannin tutkimista rohkea löytöretkeilijä, joka kaksikymmentä kertaa kulki maapallon ympäri, tutkimusmatkailija, tieteen tienraivaaja, englantilainen Earle. Hän kävi molempien saarien tuntemattomissa osissa saamatta aihetta omasta puolestaan moittia alkuasukkaita, vaikka usein joutui näkemään ihmislihan syöntiä. Uusseelantilaiset ahmivat toisiaan niin halukkaasti, että sitä oli inhottavaa katsella.

Saman koki kapteeni Laplace oleskellessaan Saarten-lahden rannoilla v. 1831. Taistelutkin olivat jo pelottavia, sillä villit käyttivät tuliaseita merkillisen taitavasti. Ikana-Mauin ennen niin kukoistavat ja asutut seudut olivat muuttumassa suorastaan autiomaiksi. Kokonaisia heimoja oli kadonnut, niin kuin lammaslaumat häviävät paistettuina ja syötyinä.

Lähetyssaarnaajat ovat turhaan taistelleet hävittääkseen nämä veriset luonnonvietit. Vuodesta 1808 _Church Missionary Society_ oli lähettänyt taitavia asiamiehiään -- se on sopiva nimitys -- pohjoisen saaren pääpaikoille. Mutta uusseelantilaisten julmuus pakotti heidät lykkäämään toistaiseksi lähetyssiirtoloiden perustamista. Vasta vuonna 1814 herrat Marsden, Dua-Taran suojelija, Hall ja King nousivat maihin Saarten-lahdessa ja ostivat päälliköiltä kahdensadan eekkerin suuruisen alueen kahdellatoista rautakirveellä. Sinne perustettiin anglikaanisen kirkon siirtola.

Alku oli perin hankala, mutta vihdoin maorit oppivat kunnioittamaan lähetyssaarnaajien elämäntapaa ja omaksumaan heidän hoitotapojaan ja opetuksiaan. Muutamat villit alkuasukkaat kesyyntyivät, ja heidän epäinhimillisissä sydämissään heräsi kiitollisuus. Tapahtuipa v. 1824, että seelantilaiset suojelivat "arikeja", pappejaan, hurjia matruuseja vastaan, jotka solvasivat ja uhkasivat pahoinpidellä heitä.

Näin lähetyssiirtolat vaurastuivat vähitellen, huolimatta Port Jacksonista karanneista rikollisista, jotka turmelivat alkuasukkaita. Vuonna 1831 oli jo kaksi huomattavaa siirtolaa, toinen Kidi-Kidissä, Saarten-lahdessa mereen laskevan joen varrella, toinen Kawa-Kawan joen rannalla. Kristinuskoon kääntyneet maorit olivat rakentaneet uusia teitä "arikien" johdolla, raivanneet kulkuyhteyksiä suunnattomien metsien läpi ja rakentaneet siltoja jokien poikki. Lähetyssaarnaajat kävivät vuorotellen saarnaamassa sivistyksen uskontoa kaukaisten heimojen keskuudessa, rakentaen kappeleita kaisloista tai kaarnasta ja kouluja nuorisolle. Ja näiden vaatimattomien rakennusten katolla liehui lähetyslippu, johon oli merkitty Kristuksen risti ja sana "Rongo-Pai", evankeliumi Uuden Seelannin kielellä.

Onnettomuudeksi lähetyssaarnaajien vaikutusvalta ei ulottunut heidän siirtokuntiaan kauemmas; väestön koko kiertelevä osa ei saanut kokea heidän toimintaansa. Ihmissyönti saatiin juurrutetuksi vain kristittyjen keskuudesta, eikä näitäkään vastakääntyneitä voinut jättää suurelle kiusaukselle alttiiksi. Heissä oli vielä verenhimo.

Sitä paitsi nämä villit maat ovat alituisessa sotatilassa. Seelantilaiset eivät ole eläimellisiä australialaisia, jotka pakenevat eurooppalaisen anastajan tieltä; he tekevät vastarintaa ja puolustautuvat, kostavat valloittajille, ja sammumaton viha kiihottaa heitä nykyään englantilaisia siirtolaisia vastaan. Näiden suurten saarien tulevaisuus on arvan varassa; joko niitä odottaa lähiaikoina sivistys tai vuosisatainen syvä raakalaisuus, sotaonnesta riippuen.

Aivojensa työskennellessä täydellä teolla oli Paganel ajatuksissaan näin käynyt läpi Uuden Seelannin historian. Mutta mikään seikka tässä historiassa ei oikeuttanut nimittämään tätä kahden saaren aluetta mantereeksi, ja vaikka eräät asiakirjan sanat olivat kiihottaneet hänen mielikuvitustaan, jäivät nuo kaksi tavua _contin_ itsepintaisesti häiritsemään uutta tulkintaa.

UUDEN SEELANNIN VERILÖYLYT.

Neljä päivää lähtönsä jälkeen, 31. päivänä tammikuuta, _Macquarie_ ei ollut vielä päässyt kahta kolmannesta Australian ja Uuden Seelannin väliin puristuneen meren taipaleesta. Will Halley ei juuri puuttunut aluksensa hoitoon: hän antoi sen vain mennä. Häntä nähtiin harvoin, mistä tosin kukaan ei ollut pahoillaan. Kenelläkään ei olisi ollut mitään muistuttamista, vaikka raaka kippari olisi viettänyt kaiken aikansa kajuutassaan, ellei hän olisi joka päivä ollut juovuksissa katajanmarjaviinasta. Matruusit olivat kärkkäitä noudattamaan esimerkkiä, eikä kai milloinkaan laiva ole kulkenut niin sattuman varassa kuin _Macquarie_ Twofold-lahdesta.

Tämä anteeksiantamaton huolimattomuus pakotti John Manglesin alinomaiseen valppauteen. Mulrady ja Wilson tarttuivat useammin kuin kerran peräsimen tankoon, kun jokin tuulenpuuska oli painaa prikin kyljelleen. Will Halley tuli usein väliin ja haukkui molemmat matruusit kauheasti kiroten. Nämä taas kärsimättöminä olisivat tahtoneet sitoa juopon ja jättää hänet ruuman pohjalle loppumatkaksi. Mutta John Mangles pidätti heitä ja sai vaivoin heidän oikeutetun suuttumuksensa tyynnytetyksi.

Tämä laivan tila kuitenkin huolestutti häntä; mutta ollakseen tekemättä Glenarvania levottomaksi hän puhui siitä vain majurille ja Paganelille. MacNabbs antoi hänelle, vaikka toisin sanoin, saman neuvon kuin Mulrady ja Wilson.

-- Jos se näyttää teistä hyödylliseltä, John, MacNabbs sanoi, -- ei teidän sovi empiä ryhtymästä päälliköksi tai jos teistä kuuluu paremmalta, edes ohjaamasta laivaa. Aucklandiin tultuamme tuo juoppo pääsee taas aluksen isännäksi ja saa mennä pohjaan, jos häntä huvittaa.

-- Epäilemättä, herra MacNabbs, John vastasi, -- ja minä teen sen, jos se on välttämätöntä. Niin kauan kuin olemme aavalla merellä, riittää vain vähäinen silmälläpito; matruusini ja minä olemme koko ajan kannella. Mutta ellei tuo Will Halley rannikkoa lähetessä palaa järkiinsä, niin myönnän olevani huolissani.

-- Ettekö te voisi määrätä kurssia? Paganel kysyi.

-- Se on vaikeaa, John vastasi. -- Uskoisitteko, että laivalla ei ole ainoatakaan merikorttia!

-- Todellako?

-- Niin. _Macquarie_ tekee vain rannikkomatkoja Edenin ja Aucklandin välillä, ja Will Halley on niin tottunut näihin seutuihin, ettei toimita edes peilausta.

-- Hän luulee varmaankin, Paganel vastasi, -- että hänen laivansa tuntee reitin ja ohjaa itse itseään.

-- Hm, John Mangles sanoi, -- minä en luota aluksiin, jotka kulkevat omin päin, ja jos Will Halley on juovuksissa maata lähestyessä, saattaa hän meidät vakavaan pulaan.

-- Toivokaamme, Paganel lausui, -- että hän on tullut järkiinsä maata nähtyään.

-- Mutta jollei niin kävisi, MacNabbs kysyi, -- ettekö voisi ohjata _Macquarieta_ Aucklandiin?

-- Ilman tämän rannikon karttaa se on mahdotonta. Matalikot ovat hyvin vaarallisia. Siellä on pieniä säännöttömiä, oikullisia vuonoja kuin Norjan rannikolla. Salakareja on paljon, ja niiden väistämiseen tarvitaan suurta tottumusta. Olkoon laiva kuinka luja tahansa, se on mennyttä kalua, jos sen emäpuu sattuu johonkin noista arviolta metrin verran pinnan alla piilevistä kallioista.

-- Silloin, majuri sanoi, -- ei kai miehistöllä ole muuta neuvoa kuin yrittää rannalle.

-- Niin, herra MacNabbs, jos on aikaa.

-- Kova ehto, Paganel huomautti, -- sillä Uuden Seelannin rannat eivät ole vieraanvaraisia, ja niiden sisä- kuin ulkopuolella vaara on yhtä suuri.

-- Puhutteko maoreista, herra Paganel? John Mangles kysyi.

-- Puhun, ystäväni. Heidän maineensa on vakiintunut Intian valtamerellä. He eivät ole arkoja ja rappeutuneita australialaisia, vaan älykästä ja verenhimoista rotua, ihmissyöjiä, joilta ei ole odotettavissa mitään sääliä.

-- Niinpä, majuri sanoi, -- jos kapteeni Grant olisi haaksirikkoutunut Uuden Seelannin rannikolla, te ette neuvoisi lähtemään etsimään häntä?

-- Rannikolta kyllä, maantieteilijä vastasi, -- sillä sieltä voisi ehkä löytää _Britannian_ jälkiä; mutta sisämaasta en, sillä se olisi hyödytöntä. Jokainen eurooppalainen, joka lähtee noille kolkoille seuduille, joutuu maorien käsiin, ja jokainen maorien käsiin joutunut vanki on mennyttä miestä. Minä olen kehottanut ystäviäni kulkemaan pampan ja Australian halki, mutta en koskaan ohjaisi heitä Uuden Seelannin poluille. Taivaan käsi ohjatkoon meitä ja Herra varjelkoon koskaan joutumasta näiden julmien alkuasukkaiden vangiksi.

Paganelin pelko oli liiankin oikeutettua. Uudella Seelannilla on hirveä maine, ja jokaiseen sen löytöä koskevaan tapahtumaan liittyy jokin verityö.

Löytöretkeilijäin marttyyrikirjaan merkittyjen uhrien luettelo on pitkä. Abel Tasmanin viisi murhattua ja syötyä matruusia ovat näissä raakalaisuuden verisissä aikakirjoissa ensimmäisinä. Heidän jälkeensä sama kohtalo koitui kapteeni Tuckneyn ja koko hänen venekuntansa osaksi. Foveauxin salmen itäosassa kuusi _Sydney Coven_ kalastajaa sai niin ikään loppunsa alkuasukkaiden hampaissa. Vielä on mainittava kuunari _The Brothersin_ neljä miestä, jotka salamurhattiin Molineuxin satamassa, useita kenraali Gatesin sotamiehiä ja kolme _Matildan_ karkuria, ennen kuin tullaan surullisen kuuluisan kapteeni Marion du Fresnen nimeen.

Kapteeni Cookin ensimmäisen retken jälkeen ankkuroi Saarten-lahdessa ranskalainen kapteeni Marion 11. päivänä toukokuuta 1772 _Mascarin_ ja _Castries_ nimisillä laivoillaan, joista jälkimmäisen päällikkönä oli kapteeni Crozet. Kavalat uusseelantilaiset ottivat uudet vieraat vastaan mitä ystävällisimmin, ollen näennäisesti arkojakin, niin että tarvittiin lahjoja, palveluksia, jokapäiväistä seurustelua ja pitkää ystävällistä yhdessäoloa, ennen kuin he uskalsivat tulla laivoille.

Mikäli Dumont d'Urvillen kertomukseen on luottamista, heidän päällikkönsä, älykäs Takuri, kuului Wangaroa-heimoon ja oli sukua sille alkuasukkaalle, jonka Surville kaksi vuotta ennen kapteeni Marionin tuloa oli petollisesti vienyt pois.

Maassa, jossa kunnia velvoittaa jokaisen maorin hankkimaan verihyvityksen jokaisesta kärsimästään häväistyksestä, ei Takuri voinut unohtaa heimoaan kohdannutta vääryyttä. Hän odotti kärsivällisesti jonkin eurooppalaisen laivan saapumista, laati kostosuunnitelmansa ja pani sen toimeen kammottavan kylmäverisesti.

Oltuaan ensin pelkäävinään ranskalaisia Takuri teki kaikkensa tuudittaakseen heitä petolliseen turvallisuudentunteeseen. Hän ja hänen miehensä viettivät usein yötä laivoilla. He toivat erinomaisia kaloja ja olivat ottaneet vaimonsa ja tyttärensäkin mukaan. Pian he oppivat tuntemaan upseerien nimet ja kutsuivat heidät vierailemaan kylissä. Tällaisten ystävyydenosoitusten eksyttäminä Marion ja Crozet kulkivat läpi koko tämän rannikon missä oli neljätuhatta asukasta. Maorit tulivat heitä vastaan aseettomina ja koettivat herättää heissä rajatonta luottamusta.

Kapteeni Marionin aikomuksena Saarten-lahdessa oleillessaan oli varustaa _Castries_ uusilla mastoilla, vanhat kun olivat pahoin vaurioituneet viime myrskyissä. Hän teki siis matkan saarten sisäosiin ja löysi 23. päivänä toukokuuta komean seetrimetsikön kahdeksan kilometrin päässä rannasta lähellä erästä lahtea, jonne laivoilta oli matkaa noin neljä kilometriä.

Sinne raivattiin leiripaikka, missä kaksi kolmannesta laivaväestä kirvein ja muin työvälinein kaatoi puita ja pani lahden rannalle johtavia teitä kuntoon. Sitten valittiin vielä kaksi muuta asemaa, toinen pienellä Motu-Aron saarella keskellä satamaa, jonne siirrettiin retkikunnan sairaat ja laivojen sepät ja astiantekijät, toinen pääsaarella, valtameren rannalla, viiden kilometrin päässä laivoilta; tämä jälkimmäinen oli yhteydessä kirvesmiesten leiriin. Kaikissa näissä paikoissa auttoivat reippaat ja palveluhaluiset villit merimiehiä näiden eri töissä.

Kapteeni Marion ei tähän mennessä kuitenkaan ollut luopunut eräistä varotoimista. Villit eivät koskaan saaneet tulla aseellisina laivaan, ja veneet lähetettiin maihin aina hyvin aseistettuina. Mutta Marionin ja hänen epäluuloisimmatkin upseerinsa sokaisi alkuasukkaiden käytös, ja kapteeni antoi käskyn poistaa aseet kanooteista. Kapteeni Crozet kehotti kyllä Marionia perumaan tämän käskyn, mutta ei onnistunut.

Silloin kävi uusseelantilaisten nöyryys ja huomaavaisuus kahta vertaa suuremmaksi. Heidän päällikkönsä ja laivan upseerit olivat täysin ystävystyneitä. Monta kertaa toi Takuri poikansa laivalle ja antoi hänen olla siellä yötä. Marion julistettiin erään juhlallisen vastaanoton aikana maissa 8. päivänä kesäkuuta koko maan "pääisännäksi", ja hänen päähänsä kiinnitettiin neljä valkoista sulkaa kunniamerkiksi.

Kolmekymmentäkolme päivää oli tällä tavoin kulunut laivojen saapumisesta Saarten-lahteen. Mastojen valmistus edistyi; vesiastiat täytettiin Motu-Aron lähteestä. Kapteeni Crozet oli itse päällikkönä kirvesmiesten leirillä, eikä milloinkaan ole ollut parempia toiveita työn onnistumisesta.

Kello kaksi 12. päivänä kesäkuuta pantiin päällikön vene kuntoon suunniteltua kalaretkeä varten Takurin kylän edustalla. Marion ja kaksi nuorta upseeria, Vaudricourt ja Lehoux, yksi vapaaehtoinen, laivan vääpeli ja kaksitoista matruusia laskeutui veneeseen. Takuri ja viisi muuta heimopäällikköä oli mukana. Ei mistään voinut aavistaa, mikä kauhea kohtalo odotti kuuttatoista seitsemästätoista eurooppalaisesta.

Vene lähti vesille, eteni maata kohti ja katosi pian molempien laivojen näkyvistä.

Illalla kapteeni Marion ei palannut laivalle, mutta kukaan ei ollut levoton hänen poissaolostaan. Arveltiin hänen halunneen käydä mastonvalmistuspaikalla ja jääneen sinne yöksi.

Seuraavana päivänä kello viisi meni _Castriesin_ vene tavan mukaan noutamaan vettä Montu-Aron saarelta. Se palasi laivalle seikkailuja kokematta.

Kello yhdeksän huomasi _Mascarinin_ vahtimatruusi vedessä miehen, joka näännyksissä ui laivaa kohti. Lähetettiin vene pelastamaan ja tuomaan hänet laivalle.

Hän oli Turner, yksi kapteeni Marionin soutajista. Hänen kyljessään oli kaksi keihäänhaavaa, ja hän yksin pääsi palaamaan niistä seitsemästätoista miehestä, jotka edellisenä päivänä olivat lähteneet laivalta.

Häntä kuulusteltiin, ja pian saatiin kuulla tämän kauhean tapauksen kaikki yksityiskohdat.

Onnettoman Marionin vene oli saapunut kylän rantaan kello seitsemän aamulla. Villit tulivat hilpeästi vieraitaan vastaan. He kantoivat upseereja ja matruuseja olkapäillään, jotta nämä eivät kastuisi maihin noustessa. Sen jälkeen ranskalaiset hajautuivat.

Villit syöksyivät nyt keihäin ja sotanuijin heidän kimppuunsa, kymmenen yhtä vastaan, ja murhasivat heidät. Matruusi Turnerin, joka oli saanut kaksi keihäänpistoa, onnistui päästä vihollisiaan pakoon ja piiloutua pensaikkoon. Sieltä hän joutui näkemään mitä hirvittävimmän näytelmän. Villit riisuivat uhrinsa, viilsivät auki heidän vatsansa, hakkasivat heidät kappaleiksi...

Tällöin Turner syöksyi veteen kenenkään huomaamatta, ja _Mascarinin_ vene pelasti hänet, kun hän oli jo uupumaisillaan.

Moinen tapaus tyrmistytti molempien laivojen miehistöä. Huudettiin kostoa; mutta ennen kuin kostettiin kuolleiden puolesta, täytyi pelastaa elossa olevat. Maissa oli kolme leiripaikkaa ja niiden ympärillä tuhansia verenhimoisia villejä, jotka olivat päässeet ihmislihan makuun.

Koska kapteeni Crozet oli poissa -- hän oli jäänyt yöksi mastoleirille -- ryhtyi laivan ensimmäinen perämies, Duclesmeur, välttämättömimpiin kiireellisiin toimenpiteisiin. _Mascarinilta_ lähetettiin veneessä eräs upseeri ja osasto sotilaita. Tämän upseerin oli määrä ennen kaikkea mennä kirvesmiesten avuksi. Hän soudatti joukkonsa pitkin rantaa, huomasi kapteeni Marionin veneen rannalla ja nousi maihin.

Kapteeni Crozet, joka kuten sanottu oli poissa laivalta, ei tiennyt mitään verilöylystä, nähdessään kello kahden aikaan iltapäivällä tämän osaston saapuvan. Hän aavisti pahinta, riensi tulijoita vastaan ja sai kuulla mitä oli tapahtunut. Varovasti hän ilmoitti miehilleen, etteivät nämä olisi menettäneet rohkeuttaan.

Villit olivat kokoontuneet ryhmiin kaikille kukkuloille. Kapteeni Crozet otti mukaan tärkeimmät työaseet, kaivatti maahan muut, käski sytyttää tuleen vajat ja aloitti peräytymisen kuudenkymmenen miehen kanssa.

Alkuasukkaat seurasivat häntä huudellen: _Takuri mate Marion_ -- Takuri on tappanut Marionin! He toivoivat pelästyttävänsä matruusit kertomalla heidän päällikkönsä kuolleen. Raivostuneina nämä tahtoivat iskeä roistojen kimppuun, ja kapteeni Crozet sai töin tuskin hillityksi heidät.

Näin marssittiin kahdeksan kilometriä. Osasto pääsi rantaan ja veneisiin toisen leiripaikan miehistön kanssa. Koko ajan istui tuhatkunta villiä maassa paikaltaan hievahtamatta, mutta kun veneet lähtivät vesille, alkoi sataa kiviä. Nyt ampui neljä matruusia, jotka olivat hyviä pyssymiehiä, vuoron perään kaikki päälliköt, tuliaseita tuntemattomien alkuasukkaiden suureksi ihmeeksi.

Kapteeni Crozet saavutti _Mascarinin_ ja lähetti heti venekunnan Motu-Aron saarelle; osasto sotamiehiä varustautui viettämään siellä yön, ja sairaat tuotiin takaisin laivoille.

Seuraavana päivänä vahvistettiin saaren varusväkeä toisella osastolla, sillä oli välttämätöntä puhdistaa saari sitä häiritsevistä villeistä ja jatkaa vedenottoa. Motu-Aron kylässä oli kolmesataa asukasta. Ranskalaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa; kuusi päällikköä ammuttiin, muut surmattiin pistimillä, ja kylä poltettiin.

Mutta _Castries_ ei voinut lähteä merelle ilman mastoja, ja Crozetin, jonka täytyi luopua seetrimetsän puista, oli pakko rakentaa hätämastoja. Vedenottoa jatkettiin yhä.

Kului kuukausi. Villit yrittivät muutamia kertoja vallata takaisin Motu-Aron saarta, mutta onnistumatta. Kun heidän ruuhensa tulivat ampumamatkan päähän laivoista, ne käännytettiin kanuunojen tulella.

Vihdoin olivat työt lopussa. Enää oli selvitettävä oliko kukaan noista kuudestatoista pelastunut verilöylystä, ja muiden puolesta kostaminen. Suuri upseeri- ja sotilasjoukko lähetettiin Takurin kylään. Sen uskoton ja pelokas päällikkö pakeni kapteeni Marionin takki hartioillaan. Kylän asumukset tutkittiin tarkoin. Päällikön majassa löydettiin äskettäin keitetty ihmisen pääkallo, jossa vielä näkyi merkkejä ihmisen hampaista, eräässä puuvartaassa oli ihmisen reisi; kauluksesta verinen paita tunnettiin Marionin omaksi. Vielä tavattiin pukuja, nuoren Vaudricourtin pistoolit, veneen aseet ja vaateriepuja sekä kauempana eräässä toisessa kylässä puhdistettuja ja keitettyjä ihmisen sisälmyksiä.

Nämä murhan ja ihmissyönnin kiistämättömät todisteet koottiin ja ihmisten jäännökset haudattiin kunnianosoituksin, minkä jälkeen Takurin ja hänen liittolaisensa Piki-Oren kylät poltettiin. Molemmat laivat lähtivät sitten 14. päivänä heinäkuuta 1772 näiltä kauheilta seuduilta.

Sellainen oli tämä surullinen loppunäytös, jonka matkustajan tulee tarkoin muistaa, jos hän astuu Uuden Seelannin rannikolle. Ainoastaan varomaton ei ota varteen tätä opetusta. Uusseelantilaiset ovat yhä vieläkin epäluotettavia ja ihmissyöjiä. Cook puolestaan sai myös kokea samaa toisella matkallaan v. 1773.

Kapteeni Furneauxin komennossa olevan Cookin laivueeseen kuuluvan laivan _Adventuren_ vene, joka oli 17. päivänä joulukuuta lähtenyt maihin kokoamaan villikasveja, ei palannut. Siinä oli yksi merikadetti ja yhdeksän miestä. Kapteeni Furneaux tuli levottomaksi ja lähetti luutnantti Burneyn etsimään sitä. Saavuttuaan maihinnousupaikalle Burney, kuten hän kertoi, tapasi "ihmisteurastuksen ja julmuuden näyn, jota on mahdoton kertoa ilman kauhua, meidän kumppaneidemme päitä, sisälmyksiä, keuhkoja oli hajallaan hiekassa, ja ihan lähellä oli koiria ahmimassa muita samanlaisia jäännöksiä".

Lopettaaksemme tämän verisen luettelon tulee vielä mainita laiva _Brothers_, jonka kimppuun uusseelantilaiset hyökkäsivät vuonna 1815, ja kapteeni Thompsonin komennossa olleen _Boydin_ koko miehistö, joka murhattiin vuonna 1820. Vihdoin, 1. päivänä maaliskuuta 1829, ryösti heimopäällikkö Enararo Walkitaassa englantilaisen prikin _Hawesin_ Sydneystä; hänen ihmissyöjäjoukkionsa teurasti useita matruuseja, keitti ruumiit ja söi ne.

Sellainen on Uusi Seelanti, jota kohti _Macquarie_ kulki typerän miehistön hoitamana humalaisen komennossa.

TYRSKYT.