Part 15

Minä tunsin tarkoin saaren aseman haaksirikosta pelastamieni kojeiden avulla. Tiesin siis, että olimme joutuneet kauas laivojen kulkuväylältä ja että ainoastaan sattuma voisi meidät pelastaa. Ajatellen yhä rakkaitani, joita en enää luullut saavani nähdä, alistuin tähän koettelemukseen, ja molempien lasteni nimet liittyivät jokapäiväisiin rukouksiini.

Me työskentelimme ahkerasti. Pian oli useita eekkereitä maata kylvetty _Britannian_ siemenillä; perunat, sikuri ja suolaheinä olivat terveellisenä vaihteluna tavalliseen ruokaamme; sitten vielä muut vihannekset. Otimme kiinni muutamia vuohia, jotka helposti kesyyntyivät. Meillä oli maitoa ja voita. Nardusta, jota kasvoi purojen kuivuneissa uomissa, leivottiin mukiinmenevää leipää, eikä elämän aineellinen puoli enää herättänyt mitään pelkoa.

Me olimme rakentaneet asumuksen _Britannian_ laudoista; se peitettiin huolellisesti tervatuilla purjeilla, ja sen tiiviissä suojassa kului sadekausi onnellisesti. Silloin tehtiin monta suunnitelmaa, haaveiltiin monenlaista, ja paras niistä nyt on toteutunut.

Minulla oli aluksi aikomus uhmata merta laivanpirstoista tehdyllä veneellä, mutta lähimpään maahan, Pomotun saaristoon, oli puolitoista tuhatta peninkulmaa. Mikään vene ei olisi kestänyt niin pitkää matkaa. Niinpä luovuin siitä ja odotin pelastuvani ainoastaan kaitselmuksen ansiosta.

Ah, lapsiraukkani! Kuinka usein olemmekaan rannan kallioilta tähystelleet laivoja ulapalla! Koko tänä aikana ilmestyi horisonttiin vain pari kolme purjetta heti taas kadotakseen! Me emme enää toivoneet, mutta emme vielä olleet epätoivoisia.

Sitten, eilen, olin noussut saaren korkeimmalle kukkulalle, kun huomasin lännessä hiukan savua. Se suureni. Pian tuli näkyviin laiva. Se tuntui suuntaavan meitä kohti.

Mutta eikö se menisi ohi tämän saaren, missä sillä ei ollut mitään satamaa?

Ah, mikä jännityksen päivä, ja mikä ihme, ettei sydämeni haljennut rinnassani! Toverini sytyttivät tulen eräällä Maria-Teresian kukkulalla. Yö tuli, mutta alus ei antanut mitään merkkiä, että meidät oli huomattu! Tuossa oli kuitenkin pelastus! Joutuisimmeko katselemaan, kun se menisi ohi?

En enää epäröinyt. Pimeys lisääntyi. Laiva saattoi kulkea saaren ohi yön kuluessa. Heittäydyin mereen ja uin sitä kohti. Toivo kolminkertaisti voimani. Haloin aaltoja yliluonnollisella tarmolla. Olin jo pääsemässä laivaan, vain viidenkymmenen metrin päässä siitä, kun se kääntyi!

Silloin päästin ne epätoivoiset huudot, jotka vain lapseni kuulivat, ja jotka eivät olleet harha-aistimusta.

Sitten palasin rannalle, näännyksissä, liikutuksen ja väsymyksen voittamana. Molemmat matruusini tapasivat minut puolikuolleena. Se oli kauhea yö, tämä viimeinen saarella viettämämme, ja me luulimme jääneemme iäksi eristetyiksi, kun aamun sarastaessa huomasin laivan purjehtivan pitkin rantaa hiljaista vauhtia. Teidän veneenne laskettiin vesille... Meidät oli pelastettu ja -- voi taivaan jumalaista hyvyyttä! -- minun lapseni, rakkaat lapseni olivat siinä ojentamassa minulle käsiään!

Harry Grantin kertomus päättyi Maryn ja Robertin hyväilyihin. Ja vasta nyt sai kapteeni kuulla, että hänen oli pelastuksestaan kiittäminen sitä hieroglyfistä asiakirjaa, jonka hän kahdeksan päivää haaksirikon jälkeen oli sulkenut pulloon ja laskenut aaltojen vietäväksi. Mutta mitä ajatteli Jacques Paganel kapteeni Grantin kertomuksen aikana! Kelpo maantieteilijä pyöritteli tuhannetta kertaa päässään asiakirjan sanoja. Hän palautti mieleensä peräkkäin nuo kolme tulkintaa, joista jokainen oli väärä. Millä tavoin tämä Maria-Teresian saari sitten oli mainittu meren syömissä papereissa? Paganel ei voinut hillitä itseään kauempaa, vaan tarttui Harry Grantin käteen.

-- Kapteeni, sanokaa^ nyt vihdoinkin, mitä noissa selittämättömissä papereissa luki?

Maantieteilijän kysymys herätti kaikkien uteliaisuuden, sillä nyt saataisiin kuulla arvoituksen yhdeksän kuukautta hämäränä pysynyt ratkaisu!

-- Niin, kapteeni, Paganel kysyi, -- kyllähän te tarkalleen muistatte asiakirjan sanamuodon?

-- Sanasta sanaan, Harry Grant vastasi, -- eikä ole kulunut päivääkään, etten olisi kerrannut mielessäni sanoja, jotka olivat ainoa toivomme.

-- Ja mitkä ne ovat, kapteeni? Glenarvan kysyi. -- Sanokaa, sillä meidän turhamaisuutemme on saanut kovan kolauksen.

-- Minä olen valmis siihen, Harry Grant vastasi, -- mutta tehän tiedätte, että menestymisen toiveita lisätäkseni olin pannut pulloon kolme eri kielillä kirjoitettua asiakirjaa. Minkä niistä haluatte kuulla?

-- Eivätkö ne ole samanlaisia? Paganel huudahti.

-- Ovat, yhtä nimeä lukuunottamatta.

-- No, esittäkää ranskalainen asiakirja, Glenarvan lausui; -- se oli näet parhaiten säilynyt, ja se on pääasiallisesti ollut tulkintamme perustana.

-- Mylord, se kuuluu sanasta sanaan näin, Harry Grant sanoi.

-- 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi tuhannenviidensadan lieuen päässä Patagoniasta, eteläisellä pallonpuoliskolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant ovat päässeet Tabor-saarelle...

-- Mitä? Paganel keskeytti.

-- Missä he, Harry Grant jatkoi, -- jatkuvasti julman hädän uhreina ovat heittäneet tämän asiakirjan 153 pituus- ja 37° 11' leveysasteelle. Tuokaa heille apua tai he ovat hukassa.

Kuullessaan nimen Tabor oli Paganel hypähtänyt pystyyn; sitten hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti:

-- Kuinka niin, Tabor-saari? Tämähän on Maria-Teresia!

-- Aivan oikein, herra Paganel, Harry Grant vastasi, -- Maria-Teresia englantilaisilla ja saksalaisilla kartoilla, mutta Tabor ranskalaisilla!

Samassa osui hirvittävä nyrkinisku Paganelin olkapäähän, niin että hän horjahti. Totuus pakottaa sanomaan, että se tuli majurilta, joka ensimmäistä kertaa rikkoi säädylliset tapansa.

-- Maantieteilijä! MacNabbs sanoi syvästi halveksien.

Mutta Paganel ei ollut edes huomannut majurin iskua.

Mitä se olikaan verrattuna siihen maantieteelliseen iskuun, joka häneen oli sattunut!

Niinpä siis, kuten hän nyt kapteeni Grantilta kuuli, hän oli vähitellen päässyt lähemmäksi totuutta. Hän oli selvittänyt melkein koko arvoituksellisen viestin. Vuoronperään nimet Patagonia, Australia ja Uusi Seelanti olivat näyttäneet hänestä eittämättömän varmoilta. _Contin_, alussa _continent_, oli vähitellen saanut todellisen merkityksensä _continuelle. Indi_ oli merkinnyt vuoron perään _indiens_ ja _indigenes_, sitten vihdoin _indigence_, joka oli sen todellinen merkitys. Ainoastaan tuo vaillinainen sana _abor_ oli pettänyt maantieteilijän älyn. Paganel oli itsepintaisesti pitänyt sitä osana verbistä _aborder_, vaikka se oli erisnimi, Tabor-saaren ranskalainen nimi, juuri sen saaren, missä _Britannian_ haaksirikkoiset olivat! Sitä erehdystä oli tosin vaikea välttää, kun _Duncanin_ kartoilla tämän saaren nimenä oli Maria-Teresia.

-- Vähät siitä! Paganel repi tukkaansa, -- minun ei olisi pitänyt unohtaa, että sillä oli kaksi eri nimeä! Se on anteeksiantamaton virhe, Maantieteellisen seuran sihteerille sopimaton erehdys! Minä olen häpäissyt itseni!

-- Mutta, herra Paganel, lady Helena sanoi, -- eihän tämä ole näin vakavaa!

-- Ei, rouva, ei! Minä olen pelkkä aasi!

-- Ettekä edes oppinut aasi! majuri huomautti muka lohduttaen.

Kun ateria oli päättynyt, Harry Grant asetti kaikki tavarat paikoilleen talossaan. Hän ei ottanut sieltä mukaansa mitään, haluten antaa rehellisen miehen rikkaudet perinnöksi rikolliselle.

Palattiin laivalle. Glenarvan aikoi lähteä vielä samana päivänä ja antoi määräyksen perämiehen maihinviennistä. Ayrton tuotiin perähyttiin ja näki edessään Harry Grantin.

-- Se olen minä, Ayrton, Grant sanoi.

-- Te juuri, kapteeni, Ayrton vastasi osoittamatta minkäänlaista hämmästystä tavatessaan Harry Grantin. -- No, enpä ole pahoillani nähdessäni teidät hyvissä voimissa.

-- Näyttää siltä, Ayrton, että tein erehdyksen laskiessani teidät asuttuun maahan.

-- Niin näyttää, kapteeni.

-- Te siirrytte minun tilalleni tälle autiolle saarelle. Toivottavasti se saa teidät katumaan.

-- Olkoon niin! Ayrton vastasi tyynellä äänellä.

Sitten Glenarvan sanoi perämiehen puoleen kääntyen:

-- Te pysytte, Ayrton, siis päätöksessänne, että teidät on jätettävä autiolle saarelle?

-- Niin pysyn, mylord.

-- Onko Tabor-saari teille sopiva?

-- Täydellisesti.

-- Sitten kuulkaa viimeiset sanani, Ayrton. Täällä te olette eristettynä kaikista maista, vailla mahdollisuuksia päästä yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ihmeitä ei tapahdu usein, ettekä te voi paeta tältä saarelta, jonne _Duncan_ teidät jättää. Te jäätte yksin Jumalan silmien alle, joka näkee sydänten pohjaan, mutta te ette ole kadotettu ettekä tietymättömissä, kuten kapteeni Grant. Niin arvoton kuin lienettekin ihmisten muistettavaksi, tulevat ihmiset teitä muistamaan. Minä tiedän, missä te olette, Ayrton, minä tiedän, mistä teidät löydän, enkä unohda sitä milloinkaan.

-- Jumala varjelkoon teidän armoanne, perämies vastasi yksinkertaisesti.

Nämä olivat viimeiset Glenarvanin ja perämiehen välillä vaihdetut sanat. Vene oli valmiina. Ayrton astui siihen.

John Mangles oli ennakolta käskenyt viedä saarelle muutamia laatikoita säilykkeitä, työkaluja, aseita ja joukon ruutia ja lyijyä.

Perämies saattoi siis työllään tulla toimeen; häneltä ei puuttunut mitään, ei edes kirjoja, joiden joukossa oli englantilaisille niin rakas raamattu.

Eron hetki oli tullut. Miehistö ja matkustajat olivat kannella. Useimmat tunsivat ahdistusta. Mary Grant ja lady Helena eivät voineet salata liikutustaan.

-- Onko se välttämätöntä? nuori rouva kysyi mieheltään. -- Onko välttämätöntä, että tuo onneton jätetään tänne?

-- On, Helena, lordi Glenarvan vastasi. -- Se on sovitus.

Tällä hetkellä lähti John Manglesin johtama vene liikkeelle. Ayrton seisoi, yhä ilmeettömänä, otti lakin päästään ja tervehti vakaasti.

Glenarvan paljasti päänsä ja hänen mukanaan koko laivaväki, kuten tehdään kuolevalle ihmiselle, ja vene etääntyi syvän hiljaisuuden vallitessa.

Maihin tultaessa Ayrton hyppäsi rannalle, ja vene palasi laivalle.

Kello oli silloin neljä illalla ja peräkannelta saattoivat matkustajat nähdä perämiehen, käsivarret ristissä rinnalla, seisomassa liikkumatta kuin kuvapatsas kalliolla, laivaa katsellen.

-- Lähdemmekö, mylord? John Mangles kysyi.

-- Lähdemme, John, Glenarvan vastasi liikuttuneempana kuin tahtoi näyttää.

-- _Go ahead!_ Eteenpäin! John huusi koneenkäyttäjälle.

Höyry pihisi putkissa, potkuri pieksi vettä, ja kello kahdeksan katosivat Tabor-saaren viimeiset kukkulat yön pimeyteen.

JACQUES PAGANELIN VIIMEINEN HAJAMIELISYYS.

Yksitoista päivää saarelta lähtönsä jälkeen, 18. päivänä maaliskuuta, _Duncan_ sai näkyviinsä Amerikan rannikon ja ankkuroi seuraavana päivänä Talkahuanon lahdella.

Se palasi sinne viisikuukautisen matkan jälkeen, jolloin se noudattaen tarkoin 37. leveysastetta oli kiertänyt maapallon ympäri. Tämän muistettavan retkikunnan jäsenet olivat ensimmäisinä _Travellers' Clubin_ aikakirjoissa kulkeneet Chilen, pampan, Argentiinan tasavallan, Atlantin, Tristan da Cunhan saarten, Intian valtameren, Amsterdamin saarten, Australian, Uuden Seelannin, Tabor-saaren ja Tyynen valtameren poikki. Heidän ponnistuksensa eivät jääneet tuloksettomiksi, vaan he toivat takaisin isänmaahansa _Britannian_ haaksirikkoiset.

Ei ainoatakaan niistä uljaista skotlantilaisista, jotka olivat lähteneet matkalle lordinsa kutsusta, puuttunut nimihuudossa, kaikki palasivat vanhaan Skotlantiin, ja tämä matka muistutti vanhan tarinan taistelua "ilman kyyneleitä".

Kun _Duncan_ oli täydentänyt varastonsa, se kulki pitkin Patagonian rannikkoa, kiersi Kap Hornin ja kiiti sitten Atlantin valtameren poikki.

Matkalla ei tapahtunut mitään erikoista. Laivalla oli kaikki pelkkää iloa. Mikään ei enää pysynyt salassa, ei edes John Manglesin rakkaus Mary Grantiin.

Tai pysyipä sentään. Eräs salaisuus kiusasi vielä MacNabbsia. Miksi Paganelin takki oli aina tiukasti napitettu ja miksi hän piti vielä kaulaliinaa, joka ulottui korviin saakka? Majuria halutti saada tietää syy tähän omituiseen tapaan. Mutta täytyy sanoa, että huolimatta MacNabbsin kyselyistä, vihjailuista ja epäluuloista Paganel ei avannut takkiaan.

Ei silloinkaan, kun _Duncan_ kulki päiväntasaajan poikki ja kannen palkit olivat sulaa viidenkymmenen asteen kuumuudessa.

-- Hän on niin hajamielinen, että luulee olevansa Pietarissa, majuri sanoi nähdessään maantieteilijän kääriytyneenä suureen viittaan, ikään kuin elohopea lämpömittarissa olisi ollut jäätynyt.

Vihdoin, 9. päivänä toukokuuta, viisikymmentä päivää Talkahuanosta lähdön jälkeen John Mangles näki Kap Clearin majakan. Alus laski Pyhän Yrjön salmeen, kulki Irlannin meren poikki ja saapui 10. päivänä toukokuuta Clyden lahteen. Kello yksitoista se ankkuroi Dumbartonissa. Kello kaksi päivällä saapuivat sen matkustajat Malcolmin linnaan ylämaalaisten hurraa-huutojen kaikuessa.

Kohtalo oli siis määrännyt, että Harry Grant ja hänen molemmat kumppaninsa pelastuivat, että John Mangles menisi vihille Mary Grantin kanssa Pyhän Mungon vanhassa kirkossa, missä pastori Paxton, sitä ennen yhdeksän kuukautta rukoiltuansa isän pelastuksen puolesta, siunasi hänen tyttärensä ja hänen pelastajansa avioliiton! Samoin oli määrätty, että Robertista tulisi merimies kuten Harry Grantista ja John Manglesista ja että hän jatkaisi heidän kanssaan isänsä suuria suunnitelmia lordi Glenarvanin suojeluksessa.

Mutta oliko määrätty, että Jacques Paganel ei kuolisi poikamiehenä? Arvattavasti.

Sankarillisten tekojensa jälkeen maantieteilijä ei tietenkään voinut välttää kuuluisuutta. Hänen hajamielisyytensä hurmasi Skotlannin ylhäisön seurapiirit. Hänestä suorastaan kilpailtiin, eikä hän millään voinut noudattaa kaikkia hänelle lähetettyjä kutsuja.

Ja tällöin tapahtui, että eräs rakastettava kolmikymmenvuotias neiti eikä sen vähempää kuin majuri MacNabbsin serkku, itsekin hiukan omalaatuinen, mutta hyväsydäminen ja vielä viehättävä, ihastui maantieteilijän eriskummallisuuteen ja tarjosi hänelle kättään ja sydäntään. Sen mukana tuli vielä miljoona puntaa, mutta siitä vaiettiin.

Neiti Arabellan tunteet eivät jättäneet Paganelia suinkaan kylmäksi, mutta hän ei uskaltanut kosia.

Majuri ryhtyi välittäjäksi näiden kahden, toisiaan varten luodun sydämen kesken. Hän jopa huomautti Paganelille, että avioliitto oli "viimeinen hajamielisyys", minkä hän voisi itselleen sallia.

Paganel, joka jostakin ihmeellisestä syystä ei saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa, oli pulassa.

-- Eikö neiti Arabella miellytä teitä? MacNabbs kysyi häneltä vähän väliä.

-- Oh, majuri, hän on hurmaava! Paganel huudahti, -- tuhat kertaa liian hurmaava ja totta puhuakseni hän miellyttäisi minua enemmän, jos hän olisi vähemmän viehättävä! Jospa hänellä olisi edes jokin puute!

-- Olkaa rauhassa, majuri vastasi, -- kyllä hänellä niitä on ja useampia kuin yksi. Täydellisimmälläkin naisella on niitä aina osansa. Niinpä, Paganel, onko asia sovittu?

-- Minä en uskalla, Paganel vastasi.

-- No mutta, oppinut ystäväni, miksi epäröitte?

-- Minä en ole kyllin arvokas neiti Arabellalle, maantieteilijä vastasi itsepäisesti.

Ja siihen se jäi.

Vihdoin kun hellittämätön majuri eräänä päivänä pani hänet ahtaalle, hän ilmoitti lopulta vaitiolon lupausta vastaan, erään erikoisuuden, joka oli omiaan suuresti helpottamaan hänen tuntomerkkiensä toteamista, jos hän joskus saisi poliisin kintereilleen.

-- Joutavia! majuri huudahti.

-- Asia on kuten sanon, Paganel vakuutti.

-- Vähät siitä, kelpo ystäväni!

-- Niinkö luulette?

-- Päinvastoin, te olette sitten vielä erikoisempi. Sehän vain lisää teidän henkilökohtaisia ansioitanne. Se tekee teistä Arabellan uneksiman miehen, jolla ei ole vertaa!

Ja majuri jätti järkähtämättömän vakavana Paganelin mitä kalvavimman levottomuuden valtaan.

MacNabbsin ja neiti Arabellan välillä käytiin lyhyt keskustelu.

Kahta viikkoa myöhemmin vietettiin komeat häät Malcolmin linnassa. Paganel oli komea, joskin kaulaan saakka napitettu, ja neiti Arabella häikäisevä.

Ja maantieteilijän salaisuus olisi ainiaaksi jäänyt hämärän peittoon, ellei majuri olisi puhunut siitä Glenarvanille. Sitä kautta se kulki lady Helenalle, joka kuiskasi siitä sanan rouva Manglesille. Lyhyesti, tämä salaisuus joutui rouva Olbinettin korviin, ja kohta sen tiesivät kaikki.

Niiden kolmen päivän aikana, jolloin Paganel oli maorien vankina, hänet oli _tatuoitu_ jaloista olkapäihin saakka, ja hänellä oli rinnassaan heraldinen kiwin kuva, joka siivet levällään nokki hänen sydäntään.

Se oli ainoa tällä suurella matkalla sattunut seikkailu, joka aina vaivasi Paganelia, jota hän ei milloinkaan antanut anteeksi Uudelle Seelannille; tämä seikka myös monista kehotuksista ja hänen omasta koti-ikävästään huolimatta esti häntä palaamasta Ranskaan. Hän pelkäsi tekevänsä koko Maantieteellisen seuran pilapiirtäjien ja sanomalehtien irvistettäväksi, kun hänet, sen sihteeri, oli tatuoitu Uudessa Seelannissa.

Kapteeni Grantin paluusta Skotlantiin tuli kansallistapahtuma ja Harry Grantista vanhan Kaledonian tunnetuin mies. Hänen poikansa Robert on ruvennut isänsä ja kapteeni Johnin tavoin merimieheksi, ja lordi Glenarvanin suojeluksessa ryhtynyt suunnittelemaan skotlantilaisen siirtokunnan perustamista Tyynen valtameren alueelle.

End of Project Gutenberg's Kapteeni Grantin löytyminen, by Jules Verne