Part 13

Sitten hän palasi tyynin askelin vankilakseen määrättyyn hyttiin, ja kaksi matruusia sijoitetuin hänen ovelleen pitämään silmällä hänen pienimpiäkin liikkeitään. Kuulustelussa mukana olleet olivat suutuksissaan ja alakuloisia.

Kun Glenarvan ei saanut Ayrtonia puhumaan, mitä mahdollisuuksia hänellä enää oli? Ilmeisesti toteutettava Edenissä tehty suunnitelma palata Eurooppaan ja luovuttava ajatuksesta tuonnempana ryhtyä uudelleen nyt epäonnistuneeseen yritykseen, sillä nythän näyttivät _Britannian_ jäljet olevan auttamattomasti hukassa, asiakirjaa ei voinut mitenkään tulkita toisin, eikä 37. leveysasteella enää ollut edes mitään muuta mannerta; _Duncanin_ oli siis vain käännyttävä paluumatkalle.

Neuvoteltuaan ystäviensä kanssa Glenarvan keskusteli yksityiskohtaisemmin John Manglesin kanssa paluuta koskevista seikoista. John tarkasti säiliöt; hiilivarasto riittäisi korkeintaan kaksi viikkoa. Niinpä oli välttämätöntä hankkia lisää polttoainetta lähimmässä satamassa.

John ehdotti Glenarvanille, että suunnattaisiin kurssi Talkahuanon lahteen, missä _Duncan_ jo kerran oli täydentänyt varastonsa ennen lähtöään kiertomatkalleen. Se oli suora reitti ja tarkalleen 37. leveysasteella. Sieltä alus lähtisi runsaasti varustettuna etelään, kiertäisi Kap Hornin ja palaisi Skotlantiin Atlantin kautta.

Tämä suunnitelma hyväksyttiin ja koneenkäyttäjälle annettiin käsky lisätä vauhtia. Puoli tuntia myöhemmin kuljettiin Talkahuanoa kohti merellä, joka oli Tyyni-nimensä arvoinen, ja kello kuusi illalla häipyivät Uuden Seelannin viimeiset vuoret horisontin lämpimiin usviin.

Nyt alkoi siis paluumatka. Murheellinen hetki rohkeille etsijöille, jotka palasivat lähtösatamaan ilman Harry Grantia! Laivamiehistökin, joka lähtiessä oli ollut niin hilpeä, niin luottavainen, oli masentunut ja alakuloinen, kun piti palata Eurooppaan. Näistä kunnon matruuseista halusi kyllä jokainen nähdä jälleen kotimaansa, mutta kaikki olisivat vielä kauan uhmanneet meren vaaroja kapteeni Grantin etsinnöissä.

Niinpä Glenarvanin paluuta tervehtineitä riemuhuutoja seurasi pian apeus. Ei ollut enää alinomaista yhteyttä matkustajien kesken, ei niitä keskusteluja, jotka ennen pitivät heidät virkeinä. Kukin pysytteli omissa oloissaan kajuuttansa yksinäisyydessä ja harvoin saapui yksi tai toinen _Duncanin_ kannelle.

Se mies, jossa matkailijain surulliset tai iloiset tunteet tavallisesti ilmenivät vilkkaimpina, Paganel, joka tarvittaessa olisi keksinyt jotain, oli nyt synkkä ja hiljainen. Häntä tuskin nähtiin. Hänen luontainen puheliaisuutensa, hänen ranskalainen eloisuutensa olivat vaihtuneet mykkyyteen ja alakuloisuuteen. Hän vaikutti vielä masentuneemmalta kuin hänen toverinsa. Kun Glenarvan puhui etsinnän jatkamisesta, Paganel pudisti päätään kuin ihminen, joka ei toivo enää mitään ja jonka vakaumus _Britannian_ haaksirikkoisten kohtalosta näytti olevan lopullinen. Oli ilmeistä, että hän uskoi heidän auttamattomasti eksyneen jäljiltä.

Laivalla oli kuitenkin yksi mies, joka saattoi sanoa viimeisen sanan tästä onnettomuudesta, mutta hän pysyi yhä vaiti. Se oli Ayrton. Tämä konna tiesi epäilemättä ainakin haaksirikon tapahtumapaikan, vaikka ei olisi ollut selvillä kapteenin nykyisestä olinpaikasta. Mutta jos Grant löytyisi, hän voisi tietysti todistaa Ayrtonia vastaan. Niinpä tämä pysyi itsepintaisesti vaiti. Siksi häntä vihattiin kiivaasti, varsinkin matruusit, jotka tahtoivat löylyttää hänet.

Monta kertaa Glenarvan uudisti yrityksensä saada perämies puhumaan. Lupaukset ja uhkaukset olivat hyödyttömiä. Ayrtonin härkäpäisyys oli mennyt niin pitkälle ja oli niin käsittämätön, että majuri alkoi epäillä, tiesikö hän oikeastaan mitään. Samaa mieltä oli muuten maantieteilijä, jonka yksityiseen käsitykseen Harry Grantin kohtalosta se sitä paitsi soveltui.

Mutta ellei Ayrton tiennyt mitään, miksei hän tunnustanut tietämättömyyttään? Siitähän ei ollut mitään vahinkoa hänelle. Hänen äänettömyytensä vaikeutti uuden suunnitelman laatimista. Oliko perämiehen löytymisestä Australiassa pääteltävä, että Harry Grantkin oli samalla mantereella? Ayrton oli ehdottomasti saatava puhumaan.

Huomatessaan puolisonsa ponnistukset turhiksi lady Helena pyysi lupaa vuorostaan koettaa murtaa perämiehen vastarinnan. Siinä missä mies ei ollut onnistunut voisi nainen lempeydellään ehkä onnistua. Eikö siinä tule esiin ikuinen tarina sadun myrskystä, joka ei pysty tempaamaan viittaa matkamiehen yltä, kun taas pieninkin päivänsäde nostaa sen heti? Glenarvan, joka tiesi nuoren vaimonsa älykkyyden, antoi hänelle vapaat kädet toimia.

Sitten 5. päivänä maaliskuuta vietiin Ayrton lady Helenan hyttiin. Mary Grantin piti olla läsnä keskustelussa, sillä tytön vaikutus saattoi olla suuri, eikä lady Helena tahtonut laiminlyödä mitään menestymisen mahdollisuutta.

Tunnin ajan olivat molemmat naiset hytissä _Britannian_ perämiehen kanssa, mutta heidän keskustelustaan ei saatu tietää mitään. Mitä he olivat puhuneet, mitä perusteluja käyttäneet saadakseen ilmi rosvon salaisuuden, kaikki tämän kuulustelun yksityiskohdat jäivät tuntemattomiksi. Mutta erotessaan Ayrtonista he eivät näyttäneet onnistuneen, vaan heidän kasvoistaan näkyi ilmeinen pettymys.

Kun perämies saatettiin hyttiinsä, matruusit uhkailivat häntä kiukkuisesti. Mutta Ayrton kohautti vain olkapäitään, mikä yllytti miehistön raivoa, niin että sen hillitsemiseksi tarvittiin suorastaan John Manglesin ja Glenarvanin väliintuloa.

Mutta lady Helena ei luovuttanut. Hän halusi taistella loppuun saakka tätä kovasydämisyyttä vastaan ja meni seuraavana päivänä itse Ayrtonin hyttiin välttääkseen kohtaukset, joita miehen näyttäytyminen laivan kannella aiheutti.

Kaksi pitkää tuntia oli hyvä ja lempeä skotlannitar yksin rosvopäällikön luona. Glenarvan käveli hermostuneen kiihtyneenä hytin lähettyvillä, milloin haluten yrittää tätäkin keinoa viimeiseen saakka, milloin kutsua vaimonsa pois tästä kiusallisesta keskustelusta.

Mutta kun lady Helena tällä kertaa palasi, hänen kasvonsa olivat luottavaiset. Oliko hän saanut tietää salaisuuden ja onnistunut koskettamaan säälin viimeisiä säikeitä onnettoman miehen sydämessä?

MacNabbs, joka ensin huomasi hänet, ei hyvin ymmärrettävästi uskonut menestykseen.

Kuitenkin miehistön keskuuteen levisi heti huhu, että perämies oli vihdoinkin suostunut lady Helenan pyyntöön. Se vaikutti kuin sähkö. Kaikki matruusit kokoontuivat kannelle nopeammin kuin jos Tom Austinin vihellys olisi kutsunut heitä töihin.

Glenarvan oli rientänyt vaimonsa luo.

-- Onko hän puhunut?

-- Ei, lady Helena vastasi. -- Mutta minun pyynnöstäni Ayrton haluaa päästä sinun puheillesi.

-- Ah, Helena-kulta, sinä olet onnistunut!

-- Niin toivon, Edward.

-- Oletko antanut mitään lupausta, joka minun on vahvistettava?

-- Yhden ainoan, ystäväni, nimittäin sen, että sinä käytät kaikkea vaikutusvaltaa lieventääksesi häntä odottavaa kohtaloa.

-- Hyvä, rakas Helena. Ayrton saa tulla heti.

Lady Helena meni hyttiinsä Mary Grantin saattamana, ja perämies tuotiin salonkiin, jossa lordi Glenarvan häntä odotti.

SOPIMUS.

Kun perämies oli tuotu lordin luo, poistuivat vartijat.

-- Te olette halunnut puhutella minua, Ayrton? Glenarvan sanoi.

-- Olen, mylord, perämies vastasi.

-- Minuako yksin?

-- Niin, mutta minä arvelen, että olisi parempi, jos majuri NacNabbs ja herra Paganel olisivat läsnä keskustelussa.

-- Miksi se olisi parempi?

-- Minun takiani.

Ayrton puhui tyynesti. Glenarvan katsoi häntä tarkoin; sitten hän toimitti sanan MacNabbsille ja Paganelille, jotka noudattivat heti hänen kutsuaan.

-- Me kuuntelemme, Glenarvan kehotti, kun hänen molemmat ystävänsä olivat istuutuneet pöydän ääreen.

Ayrton kokosi ajatuksiaan hetken ja sanoi sitten:

-- Mylord, yleisen tavan mukaan on jokaisessa kahden asianosaisen välisessä sopimuksessa tai kaupassa läsnä todistajia. Sen vuoksi olen pyytänyt herrojen MacNabbsin ja Paganelin läsnäoloa. Sillä suoraan puhuen tahdon esittää teille erästä sopimusta.

Glenarvan, joka oli tottunut Ayrtonin tapoihin, ei hätkähtänyt, vaikka kaupanteko tuon miehen ja hänen välillään tuntui oudolta.

-- Mitä te haluatte esittää?

-- Seuraavaa. Te haluatte minulta erinäisiä tietoja, jotka saattavat olla teille hyödyllisiä. Minä haluan teiltä muutamia etuja, jotka ovat minulle arvokkaita. Annetaan molemmin puolin, mylord. Sopiiko vai ei?

-- Mitä ne tiedot ovat? Paganel kysyi.

-- Ei, Glenarvan sanoi, -- mitä ne edut ovat?

Ayrton nyökkäsi osoittaen ymmärtävänsä eron.

-- Edut, joita pyydän, ovat seuraavat. Mylord, teillähän on edelleenkin aikomus jättää minut englantilaisten viranomaisten käsiin?

-- Niin on, Ayrton, sehän on oikeus ja kohtuus.

-- Sitä en kiellä, perämies vastasi tyynesti. -- Niinpä te ette suostuisi laskemaan minua vapaaksi?

Glenarvan epäröi, mitä vastaisi tähän täsmälliseen kysymykseen. Siitä, mitä hän sanoisi, riippui kenties Harry Grantin kohtalo. Mutta oikeudentunto voitti, ja hän sanoi:

-- En, Ayrton, minä en voi laskea teitä vapaaksi.

-- En sitä pyydäkään, perämies vastasi ylpeästi.

-- Mitä sitten tahdotte?

-- Keskitien, mylord, minua odottavan hirsipuun ja vapauden välillä, jota ette voi minulle myöntää.

-- Ja se on...?

-- Että jätätte minut jollekin autiolle Tyynen valtameren saarelle antaen mukaani, mitä tarvitsen ensi alkuun. Tulen sitten toimeen mikäli voin ja kadun, jos saan aikaa!

Glenarvan, joka ei ollut odottanut tällaista käännettä, katsahti ystäviinsä, mutta nämä pysyivät vaiti. Muutaman silmänräpäyksen mietittyään hän vastasi:

-- Ayrton, jos suostun pyyntöönne, ilmoitatteko te minulle kaikki, mitä haluan tietää?

-- Kyllä, mylord, tarkoitan kaikki, mitä tiedän kapteeni Grantista ja _Britanniasta_.

-- Koko totuuden?

-- Niin.

-- Mutta kuka takaa...?

-- Hm, näen kyllä, mikä teitä epäilyttää, mylord. Se, että täytyy luottaa minuun, pahantekijän sanaan! Se on totta! Mutta mitäs sille mahtaa? Tilanne on sellainen. Täytyy suostua tai olla suostumatta.

-- Minä luotan teihin, Ayrton. Glenarvan sanoi yksinkertaisesti.

-- Ja siinä teette oikein, mylord. Muuten, jos petän teitä, onhan teillä aina tilaisuus kostaa.

-- Millä tavalla?

-- Tulemalla noutamaan minut saarelta, mistä en ole voinut paeta.

Ayrtonilla oli vastaus kaikkeen. Hän halusi selvittää vaikeutensa, antamalla pyytämättä todisteet itseään vastaan. Kuten kävi ilmi, hän esitti "kauppaa" ilmeisesti rehellisessä mielessä. Oli mahdotonta osoittaa täydellisempää luottamusta. Ja kuitenkin hän meni vielä pitemmälle suoruudessa.

-- Mylord ja hyvät herrat, hän lisäsi, -- minä haluan saada teidät uskomaan että pelaan avoimilla korteilla. En yritä pettää teitä ja annan teille uuden todisteen rehellisyydestäni tässä kaupassa. Minä menettelen avoimesti, kun itse puolestani luotan teihin.

-- Puhukaa, Ayrton, Glenarvan vastasi.

-- Mylord, minulla ei ole vielä teidän sanaanne, että suostutte ehdotukseeni, enkä kuitenkaan epäile sanoa teille, että tiedän Harry Grantista oikeastaan perin vähän.

-- Vähän! Glenarvan huudahti.

-- Niin, mylord, ne seikat, jotka minulla on teille ilmoitettavana, koskevat oikeastaan minua; ne ovat henkilökohtaisia ja tuskin auttanevat takaisin kadottamillenne jäljille.

Glenarvanin ja majurin kasvoilla näkyi selvä pettymys. He luulivat perämiehen tietävän jotain tärkeää, mutta nyt hän tunnusti, että hänen tietonsa olivat melkein arvottomia. Paganel puolestaan pysyi tyynenä.

Mutta kuinka olikaan, tämä Ayrtonin tunnustus, jonka hän teki niin sanoaksemme ilman vakuuksia, liikutti erikoisesti hänen kuulijoitaan, varsinkin kun hän lisäsi:

-- Niinpä tiedätte tilanteen, mylord; kauppa on vähemmän edullinen teille kuin minulle.

-- Yhdentekevää, Glenarvan sanoi. -- Minä suostun ehdotukseenne, Ayrton. Saatte sanani, että lasken teidät maihin jollekin Tyynen valtameren saarelle.

-- Hyvä on, mylord, perämies vastasi.

Oliko tuo omituinen mies onnellinen tästä päätöksestä? Sitä olisi voinut epäillä, sillä hänen värähtämättömät kasvonsa olivat täysin tunteettomat. Näytti siltä kuin hän olisi hieronut sopimusta jonkun toisen puolesta.

-- Minä olen valmis vastaamaan, hän sanoi sitten.

-- Meillä ei ole teille kysymyksiä, Glenarvan sanoi. -- Kertokaa meille, mitä tiedätte, Ayrton, sanomalla aluksi kuka olette.

-- Hyvät herrat, Ayrton vastasi, -- minä olen todellakin Tom Ayrton, _Britannian_ toinen perämies. Minä lähdin Glasgowista Harry Grantin laivalla 12. päivänä maaliskuuta 1861. Kolmetoista kuukautta kuljimme yhdessä Tyynen valtameren vesillä etsien jotakin edullista paikkaa skotlantilaisen siirtolan perustamiseksi. Harry Grant oli mies, joka oli luotu saamaan aikaan suuria, mutta usein meidän välillämme sattui kiivaita riitoja. Hänen luonteensa ei sopinut minulle. Minä en osaa taipua; mutta Harry Grantia on mahdoton vastustaa, kun kerran jokin päätös on tehty, mylord. Hän on rautainen mies itseään ja muita kohtaan. Kuitenkin uskalsin nousta vastarintaan. Koetin nostattaa laivaväen kapinaan ja anastaa laivan. Teinkö väärin vai en, se on sivuasia. Oli miten oli, Harry Grant ei epäröinyt, ja 8. päivänä huhtikuuta 1862 hän laski minut maihin Australian länsirannalle.

-- Australianko? majuri sanoi keskeyttäen Ayrtonin kertomuksen. -- Sittenhän te olitte jättänyt _Britannian_ ennen sen poikkeamista Callaoon, jossa hänen viimeiset tiedonantonsa on päivätty?

-- Niin, perämies vastasi, -- sillä _Britannia_ ei minun aikanani milloinkaan poikennut Callaossa. Minä puhuin teille Callaosta Paddy O'Mooren maatilalla, kun teidän kertomuksestanne huomasin hänen käyneen siellä.

-- Jatkakaa, Ayrton, Glenarvan sanoi.

-- Minut oli siis jätetty melkein autiolle rannalle, mutta vain kolmenkymmenen kilometrin päähän Länsi-Australian pääkaupungin, Perthin vankiloista. Rannalla harhaillessani tapasin joukon juuri karanneita vankeja. Minä liityin heihin. Mylord, minun ei kai tarvitse kertoa elämästäni kahden ja puolen vuoden aikana. Mainitsen vain, että minusta tuli vankikarkurien päällikkö nimeltä Ben Joyce. Syyskuussa 1864 saavuin irlantilaisen maatilalle. Pääsin sinne rengiksi, jolloin käytin todellista Ayrton-nimeäni. Odottelin siellä tilaisuutta jonkin laivan kaappaukseen. Se oli päätavoitteeni. Kaksi kuukautta myöhemmin saapui _Duncan_. Käydessänne irlantilaisen luona, mylord, te kerroitte kapteeni Grantin koko tarinan. Minä sain tietää, mitä siihen saakka en tiennyt, _Britannian_ käynnin Callaossa, sen viimeiset, kesäkuussa 1862, kaksi kuukautta minun laivalta eroni jälkeen päivätyt tiedot, löytämänne asiakirjan, laivan joutumisen haaksirikkoon jollakin kohtaa 37. leveysasteella ja vihdoin ne vakavat syyt, joita teillä oli Harry Grantin etsimiseen Australian mantereelta. Minä en epäröinyt. Päätin kaapata _Duncanin_, mainion laivan, joka olisi jättänyt vanaveteensä Britannian laivaston nopeimmat alukset. Mutta sillä oli pahoja vaurioita korjattavana. Minä annoin sen siis lähteä Melbourneen, esittelin itseni teille _Britannian_ toiseksi perämieheksi, mikä olikin totta, ja tarjouduin opastamaan teidät haaksirikkopaikalle, jonka sijoitin Australian itärannikolle. Näin opastin teidän retkikuntanne Victorian maakunnan halki, karkulaisjoukkoni milloin seuratessa matkan päässä, milloin kulkiessa edellä. Mieheni tekivät Camden Bridgellä tarpeettoman rikoksen, koska _Duncan_ telakalle jouduttuaan ei olisi voinut päästä käsistäni ja sellainen laiva vallassani olisin hallinnut valtamerta. Saatoin teidät siis epäluulojanne herättämättä Snowy-joelle asti. Hevoset ja juhdat myrkytin gastrolobiumilla. Ajoin vankkurit Snowyn suohon. Minun käskystäni ... mutta tiedättehän loput, mylord, ja saatte olla varma, että ilman herra Paganelin hajamielisyyttä olisin nyt _Duncanin_ kapteenina. Sellainen on tarinani, hyvät herrat; ikävä kyllä se ei voi johtaa teitä Harry Grantin jäljille, ja te näette, että olette tehnyt huonon kaupan.

Perämies vaikeni, pani tapansa mukaan käsivarret ristiin rinnalleen ja odotti. Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat ääneti. He tunsivat, että tämä pahantekijäksi omituinen mies oli kertonut koko totuuden. Syy _Duncanin_ kaappauksen epäonnistumiseen ei ollut riippuvainen hänen tahdostaan. Hänen rikostoverinsa olivat saapuneet Twofold-lahden rannalle, kuten Glenarvanin löytämä vangintakki osoitti. Siellä he olivat päällikkönsä käskyn mukaan väijyneet laivaa ja vihdoin kyllästyneinä odottamaan palanneet rosvo- ja murhapolttoammattiinsa Uuden Etelä-Walesin alueille. Majuri ryhtyi ensimmäisenä jatkamaan kyselyä saadakseen _Britanniaa_ koskevat tiedot tarkistetuiksi.

-- Siis 8. päivänä huhtikuuta 1862 teidät laskettiin maihin Australian länsirannikolle? hän kysyi.

-- Aivan niin, Ayrton vastasi.

-- Tiedättekö, mitä suunnitelmia Harry Grantilla silloin oli?

-- Vain ylimalkaisesti.

-- Kertokaa kuitenkin, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Pieninkin vihje voi johtaa meidät jäljille.

-- Se, mitä voin sanoa, mylord, ei kerro juuri mitään. Kapteeni Grantilla oli aikomus käydä Uudessa Seelannissa. Mutta sitä hänen suunnitelmaansa ei ollut toteutettu minun laivalla ollessani. Voi siis olla mahdollista, että _Britannia_ Callaosta lähdettyään on mennyt tutkimaan Uuden Seelannin alueita. Se sopisi yhteen asiakirjassa mainitun päivämäärän kanssa, fregatin haaksirikko kun ilmoitetaan siinä tapahtuneeksi 27. päivänä kesäkuuta 1862.

-- Ilmeisesti, Paganel sanoi.

-- Mutta, Glenarvan huomautti, -- mitään asiakirjassa säilyneistä sanankatkelmista ei voi sovittaa Uuteen Seelantiin.

-- Siihen minä en voi vastata mitään, perämies sanoi.

-- No niin, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Te olette pitänyt sananne, minä pidän omani. Me harkitsemme, mille Tyynenmeren saarelle teidät jätämme.

-- Sillä ei ole suurta väliä, mylord, Ayrton vastasi.

-- Palatkaa hyttiinne, Glenarvan sanoi, -- ja odottakaa päätöstämme.

Perämies poistui kahden matruusin saattamana.

-- Tuosta rikollisesta olisi voinut tulla kunnon mies, majuri sanoi.

-- Olisi kyllä, Glenarvan vastasi. -- Hän on tarmokas ja älykäs. Miksi hänen lahjojensa pitikin kääntyä rikoksen poluille?

-- Entä Harry Grant?

-- Pelkään että hänet on kadotettu lopullisesti! Lapsiraukat, kukapa voisi sanoa heille, missä heidän isänsä on?

-- Minä, Paganel vastasi. -- Minä voin.

Tavallisesti niin puhelias ja maltiton maantieteilijä oli Ayrtonin kuulustelun aikana sanonut tuskin sanaakaan. Hän kuunteli huulet yhteen puristettuina. Mutta tämä viimeinen sana vastasi monta muuta ja sai Glenarvanin heti hypähtämään pystyyn.

-- Tekö, hän huudahti, -- tekö, Paganel? Tiedättekö siis, missä kapteeni Grant on?

-- Kyllä, sikäli kuin sitä voi tietää, maantieteilijä vastasi.

-- Ja mistä te sen tiedätte?

-- Samasta iänikuisesta asiakirjasta.

-- Ah! majuri sanoi peräti epäuskoisena.

-- Kuulkaa ensin, MacNabbs, Paganel jatkoi, -- ja kohauttakaa olkapäitänne vasta sitten! Minä en ole puhunut aikaisemmin, koska te ette olisi minua uskonut. Toiseksi se olisi ollut hyödytöntä. Kun päätän tehdä sen nyt, se johtuu siitä, että Ayrtonin käsitys tukee täydellisesti minun olettamustani.

-- Siiskö Uusi Seelanti? Glenarvan kysyi.

-- Kuunnelkaa ja päätelkää, Paganel vastasi. -- Erehdykseeni, joka on pelastanut meidät, on olemassa eräs tietty syy. Juuri silloin, kun kirjoitin kirjettä Glenarvanin sanelun mukaan, askarrutti nimi Seelanti aivojani. Tehän muistatte, että olimme vankkureissa. MacNabbs oli kertonut lady Helenalle rosvojen historian ja antanut hänelle numeron Australian ja Uuden Seelannin Uutisia, joka kertoi Camden Bridgen tapaturmasta. No, juuri silloin, kun kirjoitin, lojui tuo lehti maassa niin taitettuna, että sen nimestä näkyi vain kaksi tavua. Ne tavut olivat _aland_. Mikä välähdys leimahtikaan mielessäni! _Aland_ oli juuri eräs englantilaisessa asiakirjassa ollut sana, jonka olimme siihen saakka luulleet merkitsevän _maihin_, mutta joka oli loppuosa nimestä _Zealand_.

-- Mitä! Glenarvan huudahti.

-- Aivan, Paganel jatkoi syvän vakaumuksen äänellä, -- tämä tulkinta oli jäänyt juolahtamatta mieleeni siksi, että olin aina käyttänyt ranskalaista asiakirjaa, joka oli muita täydellisempi, mutta josta tämä tärkeä sana puuttuu.

-- Ohoo! majuri sanoi, -- eiköhän tuossa ole liikaa mielikuvitusta, Paganel, ja etteköhän unohda liian vähällä entisiä päätelmiänne?

-- Kyselkää, majuri, minä olen valmis vastaamaan.

-- No, MacNabbs sanoi, -- mitä merkitsee sana _austral_?

-- Samaa, mitä se oli alussa. Se merkitsee vain eteläisiä seutuja.

-- Hyvä. Entäs tavu _indi_, joka ensimmäisellä kerralla oli katkelma sanasta _indiens_ -- intiaanit -- toisella kerralla sanasta _indigenes_ -- alkuasukkaat?

-- Niinpä niin, kolmannen ja viimeisen kerran, Paganel vastasi, -- se on ensimmäinen tavu sanasta _indigence_ -- hätä!

-- Entä _contin!_ MacNabbs huudahti, -- onko se vieläkin _continent_ -- mannermaa?

-- Ei, koska Uusi Seelanti on vain saari.

-- No...? Glenarvan kysyi.

-- Rakas lordi, Paganel vastasi, -- minä selitän teille asiakirjan kolmannen tulkintani mukaan, ja te voitte sitten päättää. Teen vain kaksi huomautusta. Ensiksi: unohtakaa mikäli mahdollista entiset tulkinnat ja älkääkä tehkö ennakkoon mitään päätelmiä; toiseksi eräät kohdat tuntuvat teistä väkinäisiltä, ja on mahdollista, että niissä erehdyn, mutta ne ovat toisarvoisia sanoja, muiden muassa sana _agonie_, joka minua häiritsee, mutta jota en voi selittää toisin. Muuten on tulkintani pohjana ranskalainen asiakirja, eikä saa unohtaa, että sen on kirjoittanut englantilainen, jolle ranskankielen omituisuudet eivät voineet olla täysin tuttuja. Näillä edellytyksillä aloitan.

Ja joka tavun hitaasti lausuen Paganel luki seuraavat lauseet:

-- 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi pitkän kamppailun jälkeen eteläisillä merillä Uuden Seelannin (englanniksi Zealandin) rannikolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant pääsivät sinne maihin. Siellä he _conti_nuellemant (jatkuvasti) julman hädän uhreina ovat heittäneet tämän asiakirjan ... pituus- ja 37° 11' leveysasteelle. Tuokaa heille apua taikka he ovat hukassa.

Paganel lopetti. Hänen tulkintansa oli mahdollinen. Mutta juuri siksi, että se tuntui yhtä todennäköiseltä kuin entisetkin, se saattoi olla yhtä väärä. Glenarvan ja majuri eivät siis ryhtyneet kiistelemään siitä. Mutta kun _Britannian_ jälkiä ei ollut tavattu Patagonian eikä Australian rannikolla niillä seuduilla, missä 37. leveysaste leikkaa näitä maita, olisi todennäköisyys Uuden Seelannin puolella. Tämä Paganelin huomautus vaikutti hänen ystäviinsä.

-- Sanokaa minulle sitten, Paganel, Glenarvan lausui, -- miksi te olette pitänyt tätä tulkintaa salassa jo noin kaksi kuukautta?

-- Koska en tahtonut herättää teissä turhia toiveita. Muuten, mehän olimme matkalla Aucklandiin juuri asiakirjassa mainitun leveysasteen kohdalle.

-- Mutta sitten, kun jouduimme pois suunnasta, miksi ette silloin puhunut?

-- Siksi, että vaikka tulkinta olisi ollut oikea, se ei olisi voinut pelastaa kapteenia.

-- Mistä syystä, Paganel?

-- Jos oletamme, että kapteeni Harry Grant on joutunut haaksirikkoon Uuden Seelannin rannikolla, ja koska häntä ei kahteen vuoteen sen jälkeen ole ilmestynyt ihmisten ilmoille, niin hän on varmaan joutunut haaksirikon tai seelantilaisten uhriksi.

-- Niinpä te olette sitä mieltä...?

-- Että voi mahdollisesti löytää joitakin jälkiä haaksirikosta, mutta että _Britannian_ haaksirikkoiset ovat auttamattomasti hukkuneet!

-- Tästä on paras pysyä vaiti, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- ja antakaa minun valita aika, milloin ilmoitan tämän surusanoman kapteeni Grantin lapsille.

HUUTO YÖSSÄ.

Miehistö sai pian kuulla, että Ayrtonin tiedot eivät olleet selvittäneet kapteeni Grantin olinpaikan arvoitusta. Pettymys oli suuri, sillä laivalla oli luotettu perämieheen, mutta tämä ei tiennyt mitään, mikä saattoi johtaa _Duncania Britannian_ jäijille.

Suunta pysytettiin siis ennallaan. Nyt oli enää valittava se saari, jonne Ayrton jätettäisiin.