Part 12
Oikealle jäävän Ikirangin ja vasemmalle tuhannenkahdensadan metrin korkeuteen kohoavan Hardy-vuoren välinen matka oli perin rasittava. Siellä oli puolentoista kymmenen kilometrin taival aivan täynnä eräänlaisia taipuvia rihmoja, joita syystä on sanottu "kuristusliaaneiksi". Joka askeleella ne tarttuivat käsivarsiin ja sääriin ja kietoutuivat tiheine kiemuroineen ruumiin ympäri kuin käärmeet. Kaksi päivää täytyi kulkea eteenpäin kirves kourassa ja taistella tätä tuhatpäistä lohikäärmettä, tien tukkivaa, itsepintaista kasvistoa vastaan, jonka Paganel olisi halunnut luokitella Zoophyteihin kuuluvaksi.
Näillä tasangoilla metsästäminen oli mahdotonta, eivätkä metsästäjät enää voineet täydentää eväitä, kuten ennen. Ruokavarat alkoivat olla lopussa, eikä voitu hankkia uusia; veden puutteessa ei voitu sammuttaa ponnistusten kiihdyttämää janoa.
Glenarvanin ja hänen seuralaistensa kärsimykset olivat nyt kauheimmillaan, je ensimmäistä kertaa he olivat heittämässä kaiken toivon.
Eivät enää kävellen, vaan laahustaen, loppuun kiusattuina, vain jokaista muuta tunnetta kauemmin elävän itsesäilytysvaiston kannustamina he vihdoin saapuivat Lottinin niemelle Tyynenmeren rannalle.
Siellä oli muutamia autioita majoja, sodan äskettäin hävittämän kylän raunioita, hoitamattomia viljelyksiä, kaikkialla ryöstön ja tulipalon jälkiä. Ja kohtalo oli täällä varannut kovaonnisille kulkijoille uuden ja kauhean koettelemuksen.
He harhailivat pitkin rantaa, kun noin kilometrin päässä näkyi joukko villejä, jotka aseitaan heilutellen riensivät heitä kohti. Kun toisella puolella oli meri, Glenarvan ei voinut paeta, ja kooten viimeiset voimansa hän oli juuri ryhtymässä puolustustoimiin, kun John Mangles huusi:
-- Kanootti! Kanootti!
Kahdenkymmenen askelen päässä siitä oli todellakin rannalle jätetty kolmen airoparin ruuhi. Sen työntäminen vesille, siihen hyppääminen ja pakoonlähtö tältä vaaralliselta rannalta sujui parissa tuokiossa. John Mangles, MacNabbs, Wilson ja Mulrady istuutuivat soutamaan, Glenarvan tarttui peräsimeen, molemmat naiset, Paganel ja Olbinett ja Robert ryhmittyivät hänen lähelleen.
Kymmenen minuutin kuluttua oli ruuhi puolen kilometrin päässä ulapalla. Meri oli tyyni; pakolaiset pysyivät äänettöminä.
John, joka ei halunnut poistua kovin kauas merelle, aikoi juuri antaa määräyksen, että piti ohjata pitkin rantaa, kun hänellä jäi äkkiä airo ilmaan.
Hänen silmiinsä osui kolme ruuhta, jotka lähtivät Lottinin niemestä takaa-ajamaan heitä.
-- Merelle, merelle! hän huusi. -- Ja parempi vaikka hukkua!
Neljän soutajansa voimalla ruuhi kiiti taas ulappaa kohti. Noin puoli tuntia he jaksoivat pitää välimatkan entisenä, mutta uupuneiden miesten voimat loppuivat pian, ja toiset kolme ruuhta lähestyivät huomattavasti. Tällä hetkellä oli välimatkaa tuskin kahta kilometriä; nyt ei siis ollut mitään mahdollisuutta välttää villien hyökkäystä, jotka pitkillä pyssyillään varustettuina jo valmistautuivat ampumaan.
Glenarvan seisoi kanootin perässä tähystäen taivaanrantaa kuin jotakin yliluonnollista apua hakien. Mitä hän odotti? Mitä hän tahtoi? Oliko hänellä jokin aavistus?
Äkkiä hänen katseensa välähti, ja hän ojensi kätensä erästä pistettä kohti.
-- Laiva! hän huusi. -- Ystävät, laiva! Soutakaa! Soutakaa lujasti!
Kukaan neljästä soutajasta ei kääntynyt katsomaan tätä odottamatonta laivaa, sillä nyt ei ollut varaa hukata ainoatakaan aironvetoa. Paganel yksin nousi pystyyn ja käänsi kaukoputkensa Glenarvanin viittaamaan suuntaan.
-- Niin on, hän sanoi, -- se on laiva, höyrylaiva! Se ajaa täyttä vauhtia ja tulee meitä kohti! Kestävyyttä, kunnon kumppanit!
Pakolaiset ponnistivat jälleen voimansa, saivat kanootin vauhdin paranemaan ja välimatkan pysymään entisellään vielä puoli tuntia. Höyrylaiva tuli yhä enemmän näkyviin; pian saattoi erottaa sen molemmat mastot, joiden ympäri purjeet oli kääritty, ja mustan savun paksut tuprut. Glenarvan antoi peräsimen Robertille, tarttui maantieteilijän kiikariin ja tarkkaili laivan pienimpiäkin liikkeitä.
Mutta sitten John Mangles ja hänen kumppaninsa huomasivat lordin piirteiden vääntyvän, kasvojen kalpenevan ja kaukoputken putoavan hänen kädestään. Yksi ainoa sana selitti hänen äkillisen epätoivonsa.
-- _Duncan!_ Glenarvan huudahti. - _Duncan_ ja merirosvot!
-- _Duncan!_ John huusi päästäen airon kädestään ja hypäten pystyyn.
-- Niin, kuolema on edessä täälläkin! Glenarvan mutisi tuskan murtamana.
Se oli todellakin _Duncan_, siitä ei voinut erehtyä, Glenarvanin huvialus, merirosvoja miehistönään! Majuri ei voinut olla kiroamatta karkeasti ääneen. Tämä oli jo sentään liikaa!
Ruuhi oli tällä välin jätetty oman onnensa nojaan. Minne sitä ohjaisi! Minne pakenisi? Oliko mahdollista valita joko merirosvot tai villit?
Villien lähimmästä veneestä ammuttiin laukaus, ja luoti sattui Wilsonin airoon. Muutamin aironvedoin lähestyttiin silloin _Duncania_.
Huvipursi kulki täyttä vauhtia eikä ollut enää kuin vajaan kilometrin päässä. Kun missään ei enää näkynyt pelastusta, John Mangles ei enää tiennyt, minnepäin käskisi ohjaamaan tai mitä muutenkaan oli tehtävissä. Molemmat naisparat olivat kauhusta suunniltaan polvistuneet rukoilemaan.
Villit ampuivat jatkuvasti, ja luoteja satoi ruuhen ympärillä. Silloin kuului ankara pamaus, ja laivan kanuunan ampuma kuula lensi pakolaisten päiden yli. Kahden tulen väliin joutuneina pakolaiset pysyivät liikkumatta paikallaan _Duncanin_ ja alkuasukkaiden kanoottien välillä.
Hurjana epätoivosta John Mangles tarttui kirveeseensä. Hän aikoi hakata kanootin kappaleiksi upottaakseen sen ja onnettomat toverinsa, kun Robert huusi:
-- Tom Austin! Tom Austin! Hän on laivalla! Minä näen hänet! Hän on tuntenut meidät! Hän heiluttaa lakkiaan!
Johnin iskuun noussut kirves vaipui alas.
Toinen kuula vinkui hänen päänsä yli ja murskasi keskeltä kahtia lähimmän kolmesta ruuhesta, samalla kun _Duncanin_ kannelta kajahti hurraa-huuto.
Säikähtyneet villit kääntyivät pakoon rantaa kohti.
-- Apuun, apuun, Tom! John Mangles oli huutanut kaikuvalla äänellä.
Ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen olivat nuo kymmenen pakolaista turvassa _Duncanin_ kannella tietämättä, miten kaikki oli oikein käynyt ja ymmärtämättä tapahtumista yhtään mitään.
MIKSI DUNCAN RISTEILI UUDEN SEELANNIN RANNIKOLLA.
Olisi turha yrittää kuvata Glenarvanin ja hänen ystäviensä tunteita, kun heidän korvissaan soivat vanhan Skotlannin laulut. Heidän astuessaan _Duncanin_ kannelle säkkipillin puhaltaja täytti soittimensa ilmalla ja puhalsi Malcolmin klaanin kotiseutulaulun, ja voimakkaat hurraa-huudot tervehtivät lordin paluuta laivalleen.
Glenarvan, John Mangles, Paganel, Robert, jopa itse majurikin itkivät ja syleilivät toisiaan. Alussa oli vain riemua ja huumausta. Maantieteilijä oli kerrassaan hullaantunut; hän hyppi ja tähtäili kaukoputkellaan villien ruuhia, jotka nyt näkyivät saapuvan rantaan.
Mutta kun laivan miehistö huomasi Glenarvanin ja hänen seuralaisensa repaleiset vaatteet ja rasittuneilla kasvoilla kauheiden kärsimysten jäljet, ilon purkaukset loppuivat. Laivalle oli palannut haamuja niiden pelottomien, terveyttä uhkuvien retkeilijöiden sijasta, jotka kolme kuukautta sitten toiveikkaina olivat lähteneet etsimään haaksirikkoisia. Sattuma, yksinomaan sattuma oli tuonut heidät takaisin tälle laivalle, jota he eivät enää odottaneet näkevänsä, mutta kuinka loppuun kulutettuina ja heikossa kunnossa.
Mutta ennen kuin Glenarvan ajattelikaan lepoa tai nälän ja janon pakottavien tarpeiden tyydyttämistä, hän halusi kuitenkin kysyä Tom Austinilta syytä hänen oloonsa näillä vesillä.
Minkä vuoksi _Duncan_ risteili Uuden Seelannin itärannikolla? Mistä johtui, ettei se ollut Ben Joycen käsissä? Minkä onnellisen sattuman kautta oli Jumala toimittanut sen pakolaisten reitille?
Miksi? Kuinka? Minkä takia? Kysymyksiä sateli tuhkatiheään Tom Austinin vastattaviksi. Vanha merimies ei tiennyt ketä kuunnella, vaan päätti sitten ottaa huomioon yksinomaan lordi Glenarvanin ja vastata vain hänelle.
-- Entä rosvot? Glenarvan kysyi. -- Mitä olette tehnyt niille?
-- Rosvotko? Tom Austin vastasi äänellä, joka osoitti, ettei hän ymmärtänyt, mistä oli puhe.
-- Niin. Ne roistot, jotka hyökkäsivät laivan kimppuun?
-- Minkä laivan? Tom Austin kysyi. -- Teidän armonne laivanko?
-- Niin, niin, Tom! _Duncanin_. Tulihan Ben Joyce laivalle.
-- Minä en tunne Ben Joycea; en ole koskaan nähnyt häntä, Austin vastasi.
-- Ette koskaan nähnyt! Glenarvan huudahti kummissaan vanhan merimiehen vastauksesta. -- Sanokaa siis minulle, Tom, minkä vuoksi _Duncan_ risteilee tällä hetkellä Uuden Seelannin rannikolla?
Jos Glenarvan, lady Helena, neiti Grant, Paganel, majuri, Robert, John Mangles, Olbinett, Mulrady, Wilson eivät käsittäneet vanhan merimiehen hämmästystä, niin kuinka he itse hämmästyivätkään, kun Tom vastasi tyynellä äänellä:
-- _Duncan_ risteilee täällä teidän armonne käskystä.
-- Minunko käskystäni! Glenarvan huudahti.
-- Niin, mylord. Minä olen vain noudattanut teidän 14. päivänä tammikuuta lähettämänne kirjeen ohjeita.
-- Minun kirjeeni! Minun kirjeeni! Glenarvan huusi.
Retkeilijät kertyivät tiiviimmin Tom Austinin ympärille ja tuijottivat häntä jännittyneinä. Oliko siis Snowy-joella laadittu kirje saapunut _Duncanille?_
-- Malttia! Glenarvan sanoi. -- Yritetään selvittää asia, sillä minä taidan nähdä unta. Oletteko te saanut erään kirjeen, Tom?
-- Olen, kirjeen teidän armoltanne.
-- Melbournessako?
-- Melbournessa, juuri kun sain laivan vauriot korjatuksi.
-- Ja se kirje...
-- Ei ollut kirjoitettu teidän käsialallanne, mutta oli teidän allekirjoittamanne, mylord.
-- Se on sama kirje. Minun kirjeeni toi teille eräs Ben Joyce-niminen rosvo.
-- Ei, vaan Ayrton-niminen matruusi, _Britannian_ toinen perämies.
-- Niin, Ayrton tai Ben Joyce, hän on sama henkilö. No, mitä se kirje sisälsi?
-- Se määräsi minut lähtemään viipymättä Melbournesta ja risteilemään pitkin itärannikkoa...
-- Australian vesillä! Glenarvan huusi niin tuimasti, että vanha merimies hämmentyi.
-- Australianko! Tom toisti hölmistyneenä. -- Ei toki, vaan Uuden Seelannin!
-- Australian, Tom, Australian! Glenarvanin kumppanit vakuuttivat yhdestä suusta.
Austin oli pyörtyä. Glenarvan puhui hänelle niin vakuuttavasti, että hän pelkäsi erehtyneensä kirjettä lukiessaan. Olisiko hän, tunnollinen ja tarkka merimies, tehnyt tällaisen virheen? Hän punastui eikä osannut sanoa mitään.
-- Rauhoittukaa, Tom, lady Helena sanoi. -- Kaitselmus on sallinut...
-- Mutta ei sentään, hyvä rouva, suokaa anteeksi, vanha Tom keskeytti jälleen toinnuttuaan. -- Ei! Se ei ole mahdollista! Minä en ole erehtynyt! Ayrton luki kirjeen samoin kuin minäkin, ja hän se juuri tahtoi päinvastoin saada minut lähtemään Australian rannikolle!
-- Ayrtonko? Glenarvan huudahti.
-- Hän juuri! Hän selitteli minulle, että se oli erehdys ja että te käskitte minun tulla tapaamaan teitä Twofold-lahteen!
-- Onko teillä kirje tallella, Tom? majuri kysyi perin jännittyneenä.
-- On, herra MacNabbs, Austin vastasi. -- Minä menen hakemaan sen.
Austin kiiruhti kajuuttaansa keulapuolelle. Sen hetken, kun hän oli poissa, katselivat kaikki toisiaan äänettöminä, paitsi majuri, joka tuijottaen Paganeliin sanoi käsivarret ristissä rinnallaan:
-- Totisesti minun jo täytyy sanoa, Paganel, että se olisi hiukan liikaa!
-- Mitä? hämmästyi maantieteilijä, joka selkä kumarassa ja silmälasit otsalla näytti jättiläiskokoiselta kysymysmerkiltä.
Austin palasi. Hänellä oli kädessään Paganelin laatima ja Glenarvanin allekirjoittama kirje.
-- Lukekaa itse, mylord! vanha merimies sanoi.
Glenarvan otti kirjeen ja luki:
-- Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda _Duncan_ 37. leveysasteen kohdalle Uuden Seelannin itärannikolle!
-- Uuden Seelannin! Paganel huudahti hypähtäen.
Ja hän tempasi kirjeen Glenarvanin käsistä, hieroi silmiään, pani lasit nenälleen ja luki hänkin.
-- Uuden Seelannin! sanoi hän äänenpainolla, jota on mahdoton kuvata. Kirje putosi hänen kädestään.
Samassa hän tunsi jonkun tarttuvan olkapäähänsä. Hän kääntyi ympäri ja seisoi vastapäätä majuria.
-- No, Paganel-parka, MacNabbs sanoi vakavasti, -- olipa sentään onni, että te ette lähettänyt _Duncania_ Kotsinkiinaan!
Tämä pila teki lopun maantieteilijästä. Alkoi valtava hohotus, joka tarttui koko laivaväkeen. Paganel harppoi edestakaisin kuin mielipuoli, piteli molemmin käsin päätään, repi tukkaansa. Hän ei enää tiennyt, mitä teki, eikä mitä tahtoi tehdä! Hän astui konemaisesti perähytin portaita alas, harppoi pitkin välikantta, hoippuen ja huitoen ja joutui vihdoin keulapakalle. Siellä hänen jalkansa osuivat köysikasaan, ja hän kompastui. Sattumalta hän tarttui toisella kädellään erääseen nuoraan.
Äkkiä kuului kauhea pamahdus. Keulapakkaan sijoitettu kanuuna oli lauennut ja ampunut tyynelle vedenpinnalle täyden panoksen rautaromua. Onneton Paganel oli nykäissyt vielä latingissa olevan kanuunan sytytysnuoraa, ja hana oli iskenyt nallihattuun. Siitä tämä ukkosenjyrähdys. Maantieteilijä lennähti taaksepäin keulapakan portaita alas ja kieri miehistön osastoon asti.
Pamauksen herättämää hämmästystä seurasi pelästyksen huuto. Arveltiin että oli tapahtunut onnettomuus. Kymmenen matruusia syöksyi välikannelle, ja pian he kantoivat sieltä täysin hervotonta Paganelia. Eikä hän edes puhunut.
Pitkä ruumis vietiin perähydn puolelle. Kunnon ranskalaisen kumppanit olivat epätoivoissaan. Majuri, joka aina toimi lääkärinä vakavissa tapauksissa, ryhtyi riisumaan onnettoman Paganelin pukua sitoakseen hänen haavansa; mutta tuskin hän oli tarttunut kuolevaan, kun tämä ponnahti pystyyn kuin sähköiskusta.
-- Ei koskaan! hän huudahti, ja käärien laihan vartalonsa ympärille vaatteiden riekaleet napitti nuttunsa omituisen innokkaasti.
-- No, no, Paganel! majuri sanoi.
-- Ei, sanon minä!
-- Täytyyhän tutkia...
-- Te ette tutki!
-- Te olette kukaties katkaissut ... MacNabbs jatkoi.
-- Olen, Paganel vastasi nousten seisomaan pitkille jaloilleen, -- mutta sen kyllä kirvesmies korjaa.
-- Minkä sitten?
-- Sen pylvään, joka katkesi pudotessani.
Nyt purskahtivat kaikki jälleen nauruun. Tämä vastaus oli rauhoittanut kaikki kelpo Paganelin ystävät; hän oli ilmeisesti selviytynyt ehjin nahoin seikkailustaan keulapakan kanuunan kanssa.
-- Joka tapauksessa, majuri ajatteli, -- on tuo maantieteilijä merkillisen ujo!
Mutta toinnuttuaan onnettomuudestaan Paganelin piti kuitenkin vastata erääseen kysymykseen, jota ei voitu välttää.
-- Nyt, Paganel, Glenarvan sanoi hänelle, -- vastatkaa suoraan. Tunnustan kyllä, että teidän hajamielisyytenne on ollut suureksi onneksi. Ilman teitä olisi _Duncan_ varmasti joutunut rosvojen haltuun; ilman teitä olisimme jälleen maorin käsissä! Mutta sanokaa minulle Jumalan nimessä, mikä ihmeen ajatus, mikä yliluonnollinen mielenhäiriö sai teidät kirjoittamaan Uuden Seelannin nimen Australian sijasta?
-- Niin, totta vie! Paganel huudahti. -- Se johtui... Mutta samassa hänen katseensa osui kapteeni Grantin lapsiin, ja hän vaikeni äkkiä; sitten hän lausui:
-- Mitä sille mahtaa, rakas Glenarvan, minä olen mieletön, hullu, auttamaton olento, ja minä kuolen maailman hajamielisimmän miehen nahoissa...
-- Ellei teitä nyljetä, majuri lisäsi.
-- Nyljetäkö! maantieteilijä huudahti raivostuneena. -- Onko se jokin vihjaus...?
-- Mikä vihjaus, Paganel? MacNabbs kysyi tyynellä äänellä.
Välikohtauksesta ei ollut seurauksia. _Duncanin_ salaisuus oli saanut selityksensä; ihmeellisesti pelastuneet matkalaiset tahtoivat vain mennä mukaviin hytteihinsä ja tulla sitten syömään.
Mutta kun lady Helena ja Mary Grant, majuri, Paganel ja Robert olivat poistuneet jäivät Glenarvan ja John Mangles puhuttamaan vielä Tom Austinia.
-- No, vanha Tom, Glenarvan sanoi, -- vastatkaa minulle. Eikö käsky lähteä risteilemään Uuden Seelannin rannikolle tuntunut teistä kummalliselta?
-- Tuntui, teidän armonne, Austin vastasi, -- minä olin hyvin hämmästynyt, mutta minulla ei ole tapana pohtia saamiani määräyksiä, ja siksi minä vain tottelin. Olisinko voinut menetellä toisin? Jos en olisi noudattanut kirjeessä antamaanne määräystä ja olisi tapahtunut onnettomuus, enkö minä olisi ollut siihen syyllinen? Olisitteko te menetellyt toisin, kapteeni?
-- En, Tom, John Mangles vastasi.
-- Mutta mitä te ajattelitte? Glenarvan kysyi.
-- Ajattelin, mylord, että Harry Grantin etu vaati menemään sinne, minne käskitte minun mennä. Ajattelin, että uusien tietojen johdosta te lähtisitte jollakin laivalla Uuteen Seelantiin ja että minun tuli odottaa teitä tämän saaren rannalla. Lähtiessäni Melbournesta en muuten ilmoittanut määränpäätä, ja miehistö sai tietää sen vasta aavalla merellä, kun Australian rannikko jo oli häipynyt silmistämme. Mutta silloin sattui laivalla tapaus, joka minua suuresti oudostutti.
-- Mikä se oli, Tom? Glenarvan kysyi.
-- Se, että kun perämies Ayrton kuuli _Duncanin_ määränpään päivää myöhemmin kuin olimme lähteneet vesille...
-- Ayrton, Glenarvan huudahti. -- Onko hän siis laivalla?
-- On, mylord.
-- Ayrton täällä! Glenarvan toisti katsoen John Manglesiin.
-- Se on ollut Jumalan tahto! nuori kapteeni vastasi.
Hetkiseksi välähti kummankin mieleen salamannopeasti Ayrtonin käytös, hänen kauan valmistelemansa kavallus, Glenarvanin haavoittaminen, Mulradyn murha, Snowyn soihin syöstyn retkikunnan kärsimykset, tuon roiston koko menneisyys. Ja nyt mitä ihmeellisimmästä yhteensattumasta roisto oli heidän vallassaan.
-- Missä hän on? Glenarvan kysyi innokkaasti.
-- Eräässä keulapuolen hytissä, Tom Austin vastasi, -- ja häntä pidetään vartioituna.
-- Miksi?
-- No, kun Ayrton näki laivan purjehtivan Uuteen Seelantiin, hän raivostui ja yritti pakottaa minut muuttamaan laivan suuntaa, uhkasi ja vihdoin yllytti miehiäni kapinaan. Silloin huomasin, että hän on vaarallinen kaveri, ja ryhdyin varotoimiin häntä vastaan.
-- Entä sitten?
-- Sitten hän on ollut hytissään, yrittämättäkään pyrkiä ulos.
-- Hyvä on, Tom.
Tällä hetkellä Glenarvania ja John Manglesia kutsuttiin peräkajuuttaan. Aamiainen, jonka tarpeessa he niin suuresti olivat, oli valmis. He istuivat pöytään eivätkä maininneet mitään Ayrtonista.
Mutta kun matkalaiset aterian jälkeen voimistuneina ja virkistyneinä palasivat kannelle, Glenarvan ilmoitti heille perämiehen olevan laivalla. Samalla hän sanoi aikovansa kuulustella häntä.
-- Voinko minä jäädä pois? lady Helena pyysi. -- Minun täytyy sanoa, rakas Edward, että sen raakalaismaisen miehen näkeminen olisi minulle hyvin kiusallista.
-- Tästä tulee ristikuulustelu, Helena, selitti lordi Glenarvan. -- Pyydän sinua jäämään. Ben Joycen on kohdattava kaikki uhrinsa kasvoista kasvoihin!
Lady Helena antoi myöten. Mary Grant ja hän istuutuivat lordi Glenarvanin viereen. Heidän ympärilleen asettuivat majuri, Paganel, John Mangles, Robert, Wilson, Mulrady ja Olbinett, kaikki, jotka olivat joutuneet kokemaan roiston kavaluuden. Laivan miehistö, joka ei vielä käsittänyt tapauksen vakavuutta, pysyi hiljaa ja ääneti.
-- Tuokaa Ayrton esiin! Glenarvan käski.
AYRTON ELI BEN JOYCE.
Ayrton tuli näkyviin. Hän astui kannen yli varmoin askelin ja sitten portaita myöten perähyttiin. Hänen silmänsä olivat synkät, hampaat yhteen purrut, kädet nyrkissä. Hänen olemuksessaan ei ollut uhmaa eikä myöskään nöyryyttä. Tultuaan lordi Glenarvanin eteen hän pani käsivartensa ristiin mykkänä ja tyynenä, odottaen kysymyksiä.
-- Ayrton, Glenarvan sanoi, -- täällä me siis olemme, te ja me, tässä _Duncanissa_, jonka te aioitte luovuttaa Ben Joycen rosvojoukolle!
Perämiehen huulet vavahtivat hieman. Äkillinen puna nousi hänen liikkumattomille kasvoilleen. Ei katumuksen puna, vaan epäonnistumisen häpeä. Tällä aluksella, jonka kapteeniksi hän oli havitellut, hän oli vankina, ja hänen kohtalonsa ratkaistaisiin muutamassa minuutissa.
Mutta hän ei vastannut. Glenarvan odotti kärsivällisesti. Ayrton pysyi vain itsepintaisesti vaiti.
-- Puhukaa, Ayrton. Mitä teillä on sanomista? Glenarvan aloitti jälleen.
Ayrton epäröi; hänen otsansa rypistyi syviksi viivoiksi; sitten hän sanoi tyynellä äänellä:
-- Minulla ei ole mitään sanomista, mylord. Olen tyhmyyksissäni joutunut kiinni. Tehkää kuten hyväksi näette.
Sitten hän käänsi katseensa lännessä leviävään rannikkoon eikä näköjään välittänyt lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänet nähdessään olisi voinut luulla, ettei hänellä ollut tämän vakavan asian kanssa mitään tekemistä. Mutta Glenarvan oli päättänyt pysyä kärsivällisenä. Hän tahtoi saada tietää erinäisiä seikkoja Ayrtonin salaperäisestä elämästä, varsinkin siitä, mikä koski Harry Grantia ja _Britanniaa_. Hän jatkoi siis kuulusteluaan tavattoman lempeästi ja pakottaen sydämenlyöntinsä täysin rauhoittumaan.
-- Minusta tuntuu, Ayrton, hän sanoi, -- että te ette sentään kieltäydy vastaamasta muutamiin kysymyksiin, joita haluan teille tehdä. Ensinnäkin, onko minun puhuteltava teitä Ayrtoniksi vai Ben Joyceksi? Olitteko vai ette _Britannian_ toinen perämies?
Ayrton pysyi vaiti ja katseli yhä rantaa. Hän ei ollut kuulevinaankaan kysymystä.
Glenarvan, jonka katse välähti, jatkoi perämiehen kuulustelua.
-- Tahdotteko sanoa minulle, miksi jätitte _Britannian_, ja miksi olitte Australiassa?
Sama hiljaisuus, sama liikkumattomuus.
-- Kuunnelkaa minua tarkoin, Ayrton, Glenarvan jatkoi. -- Teillä on syytä avata suunne. Puhuminen on teidän viimeinen keinonne, se voidaan katsoa hyväksenne. Viimeistä kertaa, tahdotteko vastata kysymyksiini?
Ayrton käänsi katseensa Glenarvaniin ja katsoi häntä silmiin.
-- Mylord, hän sanoi, -- minulla ei ole mitään vastaamista. Todisteiden hankkiminen minua vastaan on oikeuden, ei minun itseni tehtävä.
-- Ne on helppo hankkia! Glenarvan vastasi.
-- Helppoko, mylord? Ayrton vastasi. -- Teidän armonne näyttää minusta luulevan liian paljon. Minä puolestani vakuutan, että Temple Barin parhaan tuomarin olisi vaikea todistaa, kuka minä olen! Kuinka voitaisiin näyttää toteen, miksi olen tullut Australiaan, koska kapteeni Grant ei ole kertomassa sitä? Kuka todistaa, että minä olen poliisin kuuluttama Ben Joyce, kun en koskaan ole ollut poliisin käsissä ja kumppanini ovat vapaina? Kuka teitä lukuunottamatta voi todistaa minun tehneen mitään moitittavaa, saati rikosta? Kuka voi todistaa, että minä olen aikonut anastaa tämän laivan ja luovuttaa sen rosvoille? Ei kukaan, kuulkaa, ei kukaan! Teillä on epäluulonne, olkoon, mutta ihmisen tuomitsemiseksi tarvitaan todisteita, ja niitä todisteita teillä ei ole. Kunnes toisin todistetaan, minä olen Ayrton, _Britannian_ toinen perämies.
Ayrton oli kiihtynyt, mutta oli pian taas alkuperäisen kylmäkiskoinen. Hän arveli varmaankin, että hänen selityksensä päättäisi kuulustelun; mutta Glenarvan sanoi jälleen:
-- Ayrton, minua ei ole kukaan tuomari määrännyt teitä kuulustelemaan. Se ei ole minun asiani. Mutta on tärkeätä, että molemminpuoliset suhteemme ovat tarkoin selvillä. Minä en pyydä teiltä mitään, mikä voisi tuomita teidät. Se on oikeuden asia. Mutta te tiedätte, mitä minä etsin, ja voitte yhdellä sanalla palauttaa minut kadottamilleni jäljille. Tahdotteko puhua?
Ayrton pudisti päätänsä kuin mies, joka on päättänyt vaieta.
-- Tahdotteko sanoa minulle, missä kapteeni Grant on? Glenarvan kysyi.
-- En, mylord, Ayrton vastasi.
-- Tahdotteko ilmoittaa, missä _Britannia_ hukkui?
-- En sitäkään.
-- Ayrton, Glenarvan jatkoi melkein rukoillen, -- mikäli tiedätte Harry Grantin olinpaikan, tahdotteko sanoa sen hänen lapsiraukoilleen, jotka eivät odota muuta kuin sanaa teidän suustanne?
Ayrton epäröi. Hänen kasvonpiirteenä muuttuivat. Mutta sitten hän sanoi hiljaisella äänellä:
-- En voi, mylord.
Ja hän lisäsi kiivaasti kuin olisi moittinut itseään hetkellisestä heikkoudesta.
-- En. Minä en puhu. Hirttäkää minut, jos tahdotte!
-- Vai hirttäkää! Glenarvan huudahti äkkiä suuttuneena.
Sitten hän malttoi mielensä ja sanoi vakaalla äänellä:
-- Ayrton, täällä ei ole tuomareita eikä pyöveleitä. Heti kun poikkeamme maihin, teidät jätetään Englannin viranomaisten käsiin.
-- Sitä pyydänkin! perämies vastasi.