Part 8
Glenarvan ja Paganel kapusivat eräälle porfyyrikalliolle ja tähystelivät joka suunnalle. He olivat tällöin Kordillieerien korkeimmalla kohdalla ja saattoivat nähdä yli neljänkymmenen neliöpeninkulman alan. Itäänpäin alenivat rinteet loivina pengerminä, joita myöten saattoi mukavasti liukua useita satoja metrejä kerrallaan. Kaukaa katsoen näyttivät jääkauden siirtämät irtonaiset kivet ja kalliot muodostavan suuria, yhtenäisiä sorakiviharjuja. Auringon laskiessa nousevan varjon alle peittyi jo Coloradon laakso, ja vähitellen häipyivät muutkin piirteet, ensin kalliot, sitten kukkulat, sitten niitä korkeammat harjut, jotka, ruskon vielä kerran niitä valaistua, asteittain sammuivat, ja pian pimeni Andien koko itäinen rinne. Lännessä valaisi päivä rinteitä vielä alas saakka. Oli häikäisevää nähdä kallioiden ja jäätikköjen kylpevän tässä auringon säteilyssä. Pohjoisessa näkyi jono vuorenharjanteita, jotka näyttivät sekoittuvan toisiinsa ja muodostivat ikään kuin kömpelöllä kynällä vedetyn murtoviivan. Se sekoitti silmää. Mutta etelässä oli näköala päinvastoin loistava ja kävi yön yltäessä suhteiltaan yhä suurenmoisemmaksi. Jos näet kääntyi Torbidon autioon laaksoon päin, saattoi ylhäältä katsella Antucoa, jonka ammottava kita aukeni kahden peninkulman päässä. Tulivuori sähisi kuin Ilmestyskirjan lohikäärmeiden kaltainen hirviö ja syöksi sisästään nokisten lieskojen sekaista hehkuvaa savua. Sitä ympäröivien vuorten kehä näytti olevan tulessa; hehkuvia kivirakeita, punaisia höyrypilviä, laavavirtoja välähteli yhtenä tulipatsaana. Keskeytymätön, hetki hetkeltä yltyvä räiske ja häikäisevä loimu täytti valtavien heijastusten laajan kehän, kun aurinko, jonka hämärtyvä valo vähitellen himmeni, hävisi kuin sammunut tähti varjoihin.
Paganel ja Glenarvan olisivat jääneet pitkäksi aikaa katselemaan tätä maan ja taivaan tulien suurenmoista kamppailua; puunetsijät saivat antaa tilaa taiteilijoille; mutta Wilson, joka ei ollut taipuvainen innostumaan, palautti heidän mieleensä nykyisen tehtävän. Puita ei ollut, se on totta; sen sijaan kallioita onneksi peitti laiha ja kuiva jäkälä; sitä koottiin suuret sylilliset samoin kuin erästä _llaretta_-nimistä kasvia, jonka juuri saattoi palaa riittävästi. Kun nämä arvokkaat polttoaineet oli kannettu casuchaan, ne sullottiin lieteen. Tulta oli vaikea saada syttymään ja varsinkin palamaan. Perin ohentunut ilma ei sisältänyt kylliksi happea sen pitämiseksi yllä; ainakin majuri selitti asian sillä tavoin.
-- Mutta sen sijaan, hän lisäsi, -- ei vesi tarvitse sadan asteen kuumuutta kiehuakseen; ne, jotka pitävät sata-asteisessa vedessä keitetystä kahvista, saavat siitä luopua, sillä tällä korkeudella alkaa kiehuminen ennen yhdeksääkymmentä astetta.[7]
MacNabbs ei erehtynyt, ja lämpömittari, joka oli pantu kattilan veteen siitä alkaen, kun se oli alkanut poreilla, osoitti vain kahdeksankymmentäseitsemää astetta. Jokainen joi mielihyväkseen muutaman siemauksen kuumaa kahvia. Kuiva liha sitä vastoin tuntui hiukan pilaantuneelta, mikä sai Paganelin tekemään järkevän, mutta hyödyttömän huomautuksen.
-- Peijakas, hän sanoi, -- täytyy tunnustaa, että käristetty laamanliha ei olisi pahitteeksi. Sanotaan tämän eläimen vastaavan raavasta ja lammasta, ja minä olisin utelias tutkimaan, onko asia näin myös ravintoaineena!
-- Mitä! majuri huudahti, -- ettekö ole tyytyväinen illalliseemme, tiedemies Paganel?
-- Ihastunut, arvoisa majuri, vaikka tunnustankin, että metsäriista-annos olisi tervetullut.
-- Te olette herkuttelija, MacNabbs sanoi.
-- Hyväksyn määritelmänne, majuri; mutta ettepä te itsekään, sanokaa mitä tahansa, panisi pahaksenne, jos edessänne olisi hyvä pihvi!
-- Luultavasti en, majuri myönsi.
-- Ja jos teitä pyydettäisiin lähtemään väijymäpaikalle pakkasesta ja pimeästä huolimatta, ettekö tottelisi arvelematta?
-- Kieltämättä; jos vähääkään haluatte...
MacNabbsin kumppaneilla ei ollut aikaa kiittää häntä tarjouksesta ja kieltäytyä sitä käyttämästä, kun alkoi kuulua kaukaista mylvinää. Se piteni pitenemistään. Se ei ollut yksinäisten eläinten ääntelyä, vaan kokonaisen karjan, joka läheni nopeasti. Aikoiko siis kaitselmus, joka oli antanut heille asunnon, tarjota heille vielä illallistakin? Se oli maantieteilijän päätelmä. Mutta Glenarvan hillitsi hiukan hänen iloaan huomauttamalla, että Kordillieerien nelijalkaiset eivät koskaan kiipeä näin korkealle.
-- Mistä sitten tuo melu johtuu? Tom Austin kysyi.
-- Äänestä päätellen se lähenee!
-- Ehkäpä se on lumivyöry, Mulrady huomautti.
-- Mahdotonta! Sehän on selvää mylvinää, Paganel sanoi.
-- Menkäämme katsomaan, Glenarvan päätti.
-- Ja metsästäjinä, majuri lisäsi ottaen pyssynsä.
Kaikki kömpivät ulos casuchasta. Oli pimeä, mutta tähtikirkas yö. Kuu ei vielä näyttänyt viimeisen vaiheensa puoliksi jyrsittyä kehrää. Pohjoisen ja idän kukkulat olivat pimeyden peitossa, eikä voinut nähdä muuta kuin muutamien vakavimpien vuorten epämääräiset ääriviivat. Mylvinä -- pelästyneiden eläinten mylvinä -- kasvoi kahta kovemmaksi. Ne tulivat Kordillieerien pimeältä puolelta. Mitä tapahtui? Äkkiä tuli kamala vyöry, ei lunta, vaan eläviä ja pelosta mielettömiä olentoja. Koko alue tuntui liikkuvan. Näitä eläimiä, jotka ohenneesta ilmasta huolimatta pitivät hirvittävää melua, oli satoja, ehkä tuhansia. Olivatko ne tasangon petoja vaiko vain laama- ja vikunjalauma? Glenarvan, MacNabbs, Robert, Austin ja molemmat matruusit ehtivät töin tuskin heittäytyä maahan, kun tämä elävä massa vyöryi heidän ylitseen. Päiväsokea Paganel jäi pystyyn paremmin nähdäkseen, mutta kellahti silmänräpäyksessä nurinniskoin.
Samalla hetkellä kuului pyssynpamahdus. Majuri oli ampunut arviolta. Hänestä näytti, että muuan eläin kaatui muutaman askelen päässä hänestä, samalla kun koko lauma, vastustamatonta vauhtia ja vieläkin hurjemmin mylvien katosi tulivuoren heijastuksen valaisemille rinteille.
-- Ah, löysinpäs ne! sanoi eräs ääni -- Paganelin ääni.
-- Ja mitä löysitte? Glenarvan kysyi.
-- Silmälasini, helkkarissa! Helpostihan tällaisessa mylläkässä voi hukata silmälasinsa!
-- Ettehän ole haavoittunut?
-- En. Minua vain jokin vähän potkaisi. Mutta mikä?
-- Tämä vain, majuri vastasi laahaten perässään ampumaansa elukkaa.
Kaikki kömpivät takaisin kammioon, ja lieden valkean valossa tutkittiin majurin "pyssynpamausta."
Se oli kaunis eläin, joka muistutti kyttyrätöntä kamelia, sillä oli siro pää, litteä ruumis, pitkät ja hoikat jalat, sileä, vaaleanruskea, vatsan alta valkotäpläinen karva. Tuskin oli Paganel siihen vilkaissut, kun hän huudahti:
-- Se on guanakki!
-- Mikä on guanakki? Glenarvan kysyi.
-- Syötävä eläin! Paganel vastasi.
-- Onko se hyvääkin?
-- Maukasta. Jumalten ruokaa. Tiesinhän, että saisimme tuoretta lihaa illalliseksi. Ja mitä lihaa! Mutta kuka paloittelee elukan?
-- Minä, Wilson sanoi.
-- Hyvä, minä otan sen paistaakseni, Paganel ilmoitti.
-- Oletteko te kokkikin, herra Paganel? Robert kysyi.
-- Peijakas, poikaseni, olenhan minä ranskalainen! Jokaisen ranskalaisen ruumiissa on myös kokki.
Vähän ajan kuluttua asetteli Paganel suuria lihaviipaleita llaretta-kasvin juurista saaduille hiilille. Kymmenen minuuttia sen jälkeen hän tarjosi ystävilleen hyvin maukkaalta näyttävää "guanakinkyljystä". Kukaan ei kursaillut, vaan kaikki haukkasivat kuin haukat.
Mutta maantieteilijän suureksi kummaksi seurasi ensimmäistä puraisua yleinen virnistys ja äännähdys "hyhyh".
-- Sehän on yököttävää! joku sanoi.
-- Ei sitä voi syödä! toinen vastasi.
Miten olikaan, onnettoman tiedemiehen oli todettava, että tämä käriste ei kelvannut edes nälkiintyneille. Siksi alettiinkin heitellä hänelle pilapuheita, jotka hän muuten käsitti täydellisesti, ja ivailla hänen "jumaltenruokaansa"; hän mietti vain syitä, minkä vuoksi guanakin liha, jonka hän tiesi todella hyväksi ja arvossapidetyksi, oli hänen käsissään käynyt inhoittavaksi, kunnes hänen päähänsä äkkiä pälkähti eräs ajatus.
-- Siinähän se on! hän huudahti. -- Peijakas, siitähän se riippuu! Nyt sen tiedän!
-- Oliko liha pahentunutta? MacNabbs kysyi tyynesti.
-- Ei, malttamaton majuri, mutta se oli liiaksi juossutta. Kuinka saatoinkaan sen unohtaa.
-- Mitä sillä tarkoitatte, herra Paganel? Tom Austin kysyi.
-- Sitä, että guanakin liha on syötävää vain silloin, kun eläin on teurastettu rauhallisella laitumella; jos sitä ajetaan takaa kauan, niin että se joutuu juoksemaan pitkiä matkoja, sen liha käy kelvottomaksi. Tämän lihan mausta voin siis todeta, että otus, ja niin muodoin koko lauma, oli tullut hyvin kaukaa.
-- Oletteko siitä varma? Glenarvan kysyi.
-- Aivan varma.
-- Mutta mikä tapahtuma, mikä ilmiö on saattanut säikyttää näitä eläimiä sillä tavoin ja ajaa ne pakoon juuri kun niiden olisi ollut rauhassa maattava yösijoillaan.
-- Siihen, rakas Glenarvan, Paganel sanoi, -- on minun mahdotonta vastata teille. Uskokaa minua, meidän on itsemme paras panna maata enempää aprikoimatta. Omasta puolastani olen jo torkahtamaisillani. Eikös nukuta, majuri?
-- Nukutaan pois, Paganel.
Tämän jälkeen kääriytyi kukin ponchoonsa, tulta kohennettiin yöksi, ja pian kuului kaikenäänisiä ja kaikentahtisia hirvittäviä kuorsauksia, joiden sopusointuisuutta piti yllä maantieteilijän matala basso.
Glenarvan yksin ei saanut unta. Salainen levottomuus piti häntä väsyttävässä unettomuuden tilassa. Hänen täytyi ajatella selittämättömän pelon vallassa yhteiseen suuntaan pakenevaa laumaa. Guanakit eivät voineet olla petoeläinten takaa-ajamina. Tällä korkeudella niitä tuskin on, metsästäjiä vielä vähemmän. Mikä kammo ajoi niitä siis Antucon kuiluja kohti ja mikä oli sen syynä? Glenarvan aavisti vaaran lähestyvän.
Puolihorroksessa haihtuivat hänen ajatuksensa vähitellen, ja pelko teki tilaa toivolle. Hän kuvitteli olevansa seuraavana päivänä Andien tasangolla. Siellä saattaisivat tiedustelut toden teolla alkaa, eikä menestys ehkä ollut kaukana. Hän ajatteli kovaan orjuuteen joutunutta kapteeni Grantia ja hänen kahta matruusiaan. Nämä kuvat välähtelivät hänen mielessään, mutta tulen räiske, ilmassa rätisevät kipinät tai joku kirkkaampana loimuava lieska, jonka valossa hän näki nukkuvat toverinsa ja joka loi valon väreilyä casuchan seiniin, käänsivät hänen ajatuksensa joka hetki toisaalle. Sitten alkoivat pahat aavistukset ahdistaa häntä ankarammin. Hän kuuli epämääräistä, näillä yksinäisillä huipuilla vaikeasti selitettävää jylinää.
Kerran hän luuli kuulevansa kaukaista, kumeaa, uhkaavaa ukkosenjylinän kaltaista jylyä, joka ei tullut taivaasta. Niinpä ei tämä pauhu voinut johtua muusta kuin vuoren rinteillä raivoavasta rajuilmasta, joitakin tuhansia jalkoja sen harjan alapuolella. Glenarvan tahtoi saada siitä varmuuden ja lähti ulos.
Kuu nousi. Ilma oli aivan tyyni. Ei ainoatakaan pilveä, ei ylhäällä eikä alhaalla. Siellä täällä vain Antucon liekkien liikahtelevaa kajastusta. Ei mitään myrskytuulta, ei ukkosta. Taivaalla tuikki tuhansia tähtiä. Mutta jylinää kesti yhä; se tuntui lähenevän ja kulkevan Andien vuorten poikki. Glenarvan palasi sisään levottomampana pohtien, mitä yhteyttä saattoi olla tämän maanalaisen jytinän ja guanakien paon kanssa. Oliko siinä tosiaan syy ja seuraus? Hän katsoi kelloaan, joka osoitti kahta aamulla. Mutta kun hän ei ollut varma vaaran läheisyydestä, hän ei herättänyt kumppaneitaan, jotka väsymys oli uuvuttanut sikeään uneen. Hän vaipui itsekin raskaaseen unenhorrokseen, jota kesti useita tunteja.
Äkkiä sai ankara ryske hänet jalkeille. Se oli korviahuumaavaa rätinää, sentapaista tärisevää jyryä kuin lukemattomia tykistön kuormastoja olisi vedetty kaikuvalla kivikadulla. Sitten Glenarvan tunsi maan vajoavan jalkojensa alla; hän näki casuchan horjuvan ja halkeilevan.
-- Huomio, hän huusi.
Kaikki hänen kumppaninsa olivat heränneet ja syöksyivät suinpäin ulos jyrkälle rinteelle. Päivä nousi juuri, ja näky oli hirvittävä. Vuorien muoto muuttui äkkiä; kukkulat katkesivat, toiset horjahtelivat ensin epävakaisina ja katosivat sitten ikään kuin jokin salahauta olisi auennut niiden juurelle. Kordillieereille erikoisena ilmiönä siirtyi useiden peninkulmien laajuinen möhkäle sellaisenaan liukuen tasankoa kohti.[8]
-- Maanjäristys! Paganel huudahti.
Hän oli oikeassa. Se oli yksi Chilen vuorialueella usein sattuvia maanmullistuksia, ja juuri sillä seudulla, missä Copiapo on tuhottu kaksi ja Santiago myllerretty neljä kertaa neljäntoista vuoden kuluessa. Tätä pallon kohtaa uurtavat maan tulet, ja tämän nuorta alkuperää olevan vuorijonon tulivuorilla ei vielä ole riittävästi aukkoja maanalaisten höyryjen ulospääsyä varten. Siitä nämä alituiset _tremblore_-nimiset mullistukset. Alue, jolla nuo seitsemän hätääntynyttä, säikähtynyttä ihmistä kyyhöttivät sammaleeseen tarrautuneina, liikkui nopeasti kuin pikajuna, siis kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. Oli mahdotonta päästää ääntäkään, tehdä ainoatakaan pakenemisyritystä eteenpäin tai taaksepäin. Ei olisi voinut puhua toisilleen. Maanalainen jyrinä, vuorenvyörymän ryske, graniitti- ja basalttiröykkiöiden kolina ja irtautuneen lumen pyry teki sen mahdottomaksi. Milloin liikkui pohja heidän allaan töytäyksittä ja täräyksittä, milloin taas kiikkui ja heilahteli kuin hyökyaaltojen heittelemä laiva, sivuutti kuiluja, joihin putoili vuorenlohkareita, nyhti maasta juurineen vuosisataisia puita ja pyyhkäisi kuin suunnaton viikate kaikki itärinteen ulkonemat.
Ajatelkoon monta miljardia tonnia painavan ainejoukon voimaa, kun se kulkee viidenkymmenen asteen kulmassa yhä kiihtyvää vauhtia!
Miten pitkään tätä sanoin kuvaamatonta kulkua kesti, ei kukaan olisi voinut arvioida. Mihin kuiluun se päättyisi, sitä ei kukaan olisi uskaltanut ennustaa. Olivatko kaikki mukana ja hengissä, vai makasiko jo joku heistä jonkin rotkon pohjalla, ei kukaan olisi voinut vielä sanoa. Vauhdin huumaamina, läpitunkevan pakkasen jäätäminä, lumen ryöppyjen sokaisemina he läähättivät nääntyneinä, melkein hengettöminä ja pitelivät kivistä kiinni vain itsesäilytyksen viimeisestä vaistosta.
Äkkiä tempasi sanomattoman ankara täräys heidät irti liukuvasta maankamarasta. He lennähtivät eteenpäin ja kierivät vuoren alimmalle pengermälle. Kiitävä vyörymä oli pysähtynyt. Hetkeen kukaan ei hievahtanut. Vihdoin nousi yksi kylläkin huumaantuneena, mutta vielä sittenkin suoraselkäisenä -- majuri. Hän pudisti pois pölyn, joka sokaisi häntä, ja katseli sitten ympärilleen. Hänen toverinsa olivat kaikki yhdessä rykelmässä, kuin patruunaan sullotut pyssynhaulit, sikinsokin toinen toisensa päällä.
Majuri laski heidät. Kaikki olivat paikalla yhtä lukuunottamatta. Robert Grant puuttui.
KAITSELMUKSEN PYSSYNLAUKAUS.
Kordillieerien itärinteellä on tällä kohtaa pitkiä luiskia, ne häipyvät huomaamatta tasangolle, jolle osa äsken liikkunutta maankamaraa oli äkkiä pysähtynyt. Tällä uudella, rehevän ruohikon peittämällä alueella kasvoi suurenmoisia puita. Kerrassaan metsikön kaltainen laaja tiheikkö valloituksen aikana istutettuja hedelmäpuita välkytteli kultaisia tuotteitaan. Se oli kolkka vehmainta Normandiaa heitettynä näille tasangoille, ja missä muissa oloissa tahansa olisi matkustajan katsetta kiehtonut tämä äkillinen tulo erämaasta keitaaseen, lumivuorilta viheriöiville niityille, talvesta kesään.
Maa oli muuten jälleen asettunut ehdottoman tukevaksi. Maanjäristys oli tyyntynyt, vaikka epäilemättä maanalaiset voimat jatkoivat kauempana mullistustaan sillä Andien vuorijono on aina jollakin kohtaa liikkumassa ja tärisemässä. Tällä kertaa oli maanjäristys ollut tavattoman voimakas. Vuorijonon muoto oli täysin muuttunut. Taivaan sineä vasten piirtyi uusia kallioita, kukkuloita ja vuoria ja Kordillieerien opas olisi turhaan etsinyt polkunsa vanhoja tuntomerkkejä.
Oli tulossa ihana päivä; aurinko, joka aikoja sitten oli noussut kostealta vuoteeltaan Atlantista, valaisi nyt säteillään Argentiinan tasankoja ja hipoi niillä kai jo toisenkin valtameren, viimeöisen vuoteensa laineita. Kello oli kahdeksan aamulla.
Vähitellen lordi Glenarvan ja hänen kumppaninsa virkosivat majurin ravistelemina jälleen ennalleen. Oikeastaan heille ei ollut tapahtunut mitään; he olivat kokeneet vain hirveän järkytyksen. Kordillieerit olivat laskeneet mäkeä, ja he olisivat voineet vain ylistää tätä luonnon suorittamaa pikamarssia, ellei nimenhuudossa olisi kaivattu yhtä heistä, heikointa, Robert Grantia.
Kaikki rakastivat tätä uljasta poikaa, Paganel, joka oli erikoisesti kiintynyt häneen, majuri kylmäkiskoisuudestaan huolimatta, kaikki ja varsinkin Glenarvan. Kuullessaan Robertin kadonneen hän tuli suorastaan epätoivoiseksi ja kuvitteli poikasen pudonneen johonkin kuiluun ja nyt turhaan huutelevan avukseen sitä, jota piti ikään kuin toisena isänään.
-- Ystäväni, ystäväni, hän sanoi tuskin saattaen pidättää kyyneliään, -- meidän täytyy etsiä, täytyy löytää hänet! Me emme voi jättää häntä näin! Jokainen syvänne, jokainen kuilu on tarkastettava perinpohjin! Minä laskeudun köyden varassa alas! Teidän täytyy päästää minut! Minä tahdon, kuuletteko! Minä tahdon! Suokoon taivas, että Robert vielä on hengissä! Kuinka uskaltaisimme lähestyä hänen isäänsä ilman häntä ja mitä oikeutta olisi pelastaa kapteeni Grant, jos hänen pelastumisensa maksaa hänen lapsensa hengen!
Glenarvanin kumppanit kuuntelivat vaieten; he tunsivat hänen etsivän heidän silmistään jotakin toivon pilkettä, ja he loivat katseensa maahan.
-- Ah! Glenarvan jatkoi. -- Te olette ymmärtäneet! Ja te vaikenette! Te ette siis toivo enää mitään, ette mitään!
Tuli hetken äänettömyys. Sitten MacNabbs lausui:
-- Kuka teistä, ystäväni, voi muistaa, milloin Robert katosi?
Tähän kysymykseen ei kukaan vastannut.
-- Ainakin voitte sanoa minulle, kenen vieressä lapsi oli, kun tultiin Kordillieereja alas, majuri jatkoi.
-- Minun, Wilson vastasi.
-- No, mihin saakka huomasit hänet vierelläsi? Yritä muistaa! Sano!
-- Minä muistan vain sen, Wilson vastasi, -- että Robert Grant oli minun vieressäni, kädet tarrautuneina jäkäliin, vielä kahta minuuttia ennen äkkipysäystä.
-- Kahta minuuttia ennen! Olepas tarkka, Wilson! Minuutit ovat voineet tuntua pitkiltä. Etkö erehdy?
-- En luule erehtyväni ... en, niin se oli ... ei kahtakaan minuuttia!
-- Hyvä! MacNabbs sanoi. -- Kummallako puolella sinusta Robert oli, oikealla vai vasemmalla?
-- Vasemmalla. Hänen ponchonsa hulmusi kasvojani vasten.
-- Entä millä puolella sinä olit meistä?
-- Niin ikään vasemmalla.
-- Niin ollen ei Robert ole voinut kadota muulle kuin tuolle suunnalle, majuri sanoi kääntyen vuoristoon päin ja ojentaen oikeaa kättään. -- Minä lisään, että ottaen lukuun sen ajan, joka on kulunut hänen katoamisestaan, lapsen on täytynyt pudota jollekin kohtaa tämän vuorenjuuren ja kolmen kilometrin etäisyyden välisellä matkalla. Sieltä on häntä etsittävä, ja ketjussa kulkemalla me löydämme hänet sieltä.
Ei sanottu sanaakaan enempää. Nuo kuusi miestä aloittivat heti etsinnän asettuen tietyin välein ja ryhtyen kapuamaan ylös Kordillieerien rinnettä. He pysyttelivät putoamislinjan oikealla puolella, tarkastaen pienimmätkin rakoset, laskeutuen rotkojen pohjalle, jotka olivat osaksi täyttyneet alas vyöryneestä sorasta, ja useampi kuin yksi palasi vaatteet riekaleina, jalat ja kädet verisinä, henkensä vaarannettuaan. Koko tämä Andien osa, lukuunottamatta muutamia luoksepääsemättömiä paikkoja, tutkittiin perinpohjin, eikä kukaan moniin tuntikausiin ajatellutkaan levähtää. Turhaan! Poika ei ollut ainoastaan kohdannut kuolemaansa vuoristossa, vaan varmaan myös haudan, jonka kivi, jokin suuri kallio, oli iäksi peittänyt hänet alleen.
Kello yhden aikana kohtasivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa toisensa murtuneina, näännyksissä laakson pohjalla. Glenarvan oli ankaran surun vallassa; hän ei puhunut kenenkään kanssa, huokaili vain ja mutisi itsekseen:
-- Minä en lähde täältä! Minä en lähde täältä!
Kaikki oivalsivat tämän tulleen hänelle pakkomielteeksi ja antoivat hänen olla rauhassa.
-- Odotetaan, Paganel sanoi majurille ja Tom Austinille. -- Levätään hetki ja kootaan voimia. Me tarvitsemme niitä joko alkaaksemme uudelleen etsinnät tai jatkaaksemme matkaamme.
-- Niin, MacNabbs vastasi, -- ja etsitään, koska Edwardkin haluaa etsiä! Hän toivoo. Mutta mitä hän toivoo?
-- Jumala tietää, Tom Austin sanoi.
-- Robert-parka! Paganel huoahti kuivaten silmiään.
Laaksossa oli runsaasti puita. Majuri valitsi ryhmän korkeita johanneksenleipäpuita, joiden siimekseen järjestettiin leiripaikka. Muutamia peitteitä, aseet, hiukan kuivattua lihaa ja riisiä oli kaikki, mitä retkeilijöille oli jäänyt. Jonkin matkan päässä virtasi puro, josta saatiin maanjäristyksestä vielä sameaa vettä. Mulrady sytytti tulen ruohoista, ja pian hän tarjosi isännälleen lämmintä ja virkistävää juomaa. Mutta Glenarvan ei huolinut sitä, makasi vain ponchollaan syvän raukeuden tilassa.
Näin kului päivä. Tuli tyyni ja rauhallinen yö. Kumppaniensa maatessa alallaan, vaikka unettomina, lähti Glenarvan uudelleen kapuamaan Kordillieerien rinteitä. Hän kuunteli korvat tarkkoina, toivoen yhä, että pojan avunhuuto kuuluisi jostakin. Hän eteni kauas, korkealle, yksinään, painaen tuon tuostakin korvaansa maata vasten, kuunnellen ja hilliten sydämensä tykytystä, huudellen epätoivoisella äänellä.
Koko yön harhaili lordi-parka vuorella. Milloin Paganel, milloin majuri seurasi häntä valmiina rientämään hänen avukseen, jos maa alkaisi vyöryä tai hänen tarpeeton varomattomuutensa veisi hänet johonkin kuiluun. Mutta lordin viimeisetkin ponnistukset jäivät tuloksettomiksi, ja hänen tuhat kertaa toistamaansa huutoon -- Robert! Robert! vastasi vain kaiku toistamalla kadonneen nimeä.
Päivä nousi. Täytyi lähteä kaukaa etsimään Glenarvania ja tuoda hänet leiripaikalle vaikka väkisin. Hänen epätoivonsa oli hirvittävä. Kuka olisi rohjennut puhua lähdöstä ja ehdottaa hänelle tämän surullisen laakson jättämistä? Mutta elintarvikkeet alkoivat loppua. Verrattain lyhyen matkan päässä he varmaankin tapaisivat argentiinalaisia oppaita, joista muulinajaja oli puhunut, ja pampan ylipääsyyn tarvittavia hevosia. Entisille jäljille palaaminen oli vaikeampaa kuin meno eteenpäin. Sitä paitsi oli määrä tavata _Duncan_ Atlantin valtameren puolella. Kaikki nämä painavat syyt kielsivät viipymästä kauempaa, ja yhteinen etu vaati, ettei lähdön hetkeä enää lykätty.
MacNabbs ryhtyi palauttamaan murheeseen vaipunutta Glenarvania toimintaan. Hän puhui kauan, mutta hänen ystävänsä ei näyttänyt häntä kuuntelevan. Glenarvan ravisteli päätään. Mutta eräs sana avasi hänen huulensa.
-- Lähdetäänkö? hän sanoi.
-- Niin. Lähdetään.
-- Vielä yksi tunti!
-- Olkoon, vielä yksi tunti, arvoisa majuri vastasi.
Mutta tunnin kuluttua Glenarvan pyysi, että hänelle myönnettäisiin armosta toinen tunti. Olisi luullut kuolemaantuomitun rukoilevan elämänsä puolesta. Näin kului aamu noin puolipäivään saakka. Silloin MacNabbs ilmoitti kaikkien puolesta päättävästi Glenarvanille, että täytyi lähteä ja että hänen toveriensa henki riippui ripeästä päätöksestä.
-- Niin! Niin! Glenarvan vastasi. -- Lähdetään! Lähdetään!
Mutta samalla hän katsoi MacNabbsista poispäin ja tähysti erästä mustaa pilkkua ilmassa. Äkkiä hän viittasi kädellään sitä kohti ja jäi seisomaan kuin kivettyneenä.
-- Tuolla! Tuolla! hän sanoi. -- Katsokaa! Katsokaa!
Kaikkien katseet kääntyivät kohti taivasta Glenarvanin viittaamaan suuntaan. Tällä hetkellä oli musta pilkku suurentunut huomattavasti. Se oli lintu, joka liiteli tavattoman korkealla.
-- Kondori, Paganel sanoi.
-- Niin, kondori, Glenarvan vastasi. -- Kuka tietää? Se tulee, se laskeutuu maahan! Odottakaamme!