Part 7

Arvoisa tiedemies liioitteli, ja vielä oudommalta tuntui, kun hän lisäsi, että hänen ranskalainen sydämensä sykki kovemmin hänen ollessaan Araucon kaupungissa. Kun majuri tiedusti häneltä tämän odottamattoman sykinnän syytä, hän vastasi, että hänen liikutuksensa oli varsin luonnollinen, sillä muuan hänen maanmiehiään oli hiljattain ollut Araucanian valtiaana. Majuri pyysi häntä mainitsemaan tämän hallitsijan nimen. Jacques Paganel lausui ylväänä nimen de Tonneins; tämä oli ollut etevä, kelpo mies, entinen asianajaja Perigueuxista, ehkä hiukan liian karkea, kukistunut "alamaistensa kiittämättömyyden takia", kuten karkotetut kuninkaat tavallisesti sanovat. Kun majuri hiukan hymähti ajatellessaan valtaistuimelta syöstyä entistä asianajajaa, huomautti Paganel hyvin vakavasti, että asianajajan oli ehkä helpompi olla hyvä kuningas kuin kuninkaan hyvä asianajaja. Tämän huomautuksen johdosta kohottivat kaikki nauraen maissiviinamaljan Orellie Antoine I:n, Araucanian entisen kuninkaan kunniaksi. Hetkistä myöhemmin nukkuivat matkamiehet ponchoihinsa kääriytyneinä sikeää unta.

Seuraavana aamuna kello kahdeksan lähti retkikunta, kellokas edellä, saattomiehet perässä, seuraamaan 37. leveysastetta itäänpäin. He kulkivat ensin Araucanian hedelmällisen, viinitarhoista ja karjasta rikkaan alueen poikki. Mutta vähitellen maa autioitui. Vain tuolla täällä, peninkulmien päässä, joku _rastreadorien_, koko Amerikassa tunnettujen hevostenkesyttäjä-intiaanien hökkeli. Joskus vanhan majapaikan rauniot, joita tasangoilla harhaileva alkuasukas vielä käytti yösijanaan. Päivän kuluessa oli kaksi jokea, Raque ja Tubal, katkaissut matkaajien tien. Mutta catapaz löysi kahlaamon, josta pääsi yli. Andien vuorijono kohosi näköpiiriin huippuinensa, joita pohjoisessa näytti olevan yhä runsaammin. Nämä olivat kuitenkin vasta pieniä nikamia siitä suunnattomasta selkärangasta, johon Uuden Maailman luusto nojautuu.

Kello neljä iltapäivällä, kun oli taivallettu viisikymmentäkuusi kilometriä, pysähdyttiin erään jättiläismyrtti-rykelmän suojaan. Muulit riisuttiin valjaista ja laskettiin vapaina syömään ruohikon rehevälle laitumelle. Eväspusseista otettiin esiin lihaa ja riisiä. Maahan levitetyt, pehmeät nahkasatulat olivat sekä peitteenä että patjana, ja jokainen sai näissä satunnaisissa vuoteissa virkistävää lepoa, saattomiesten ja catapazin valvoessa vuoronperään.

Kun sää oli niin suotuisa ja kaikki matkustajat, Robert mukaan luettuna, hyvissä voimissa ja matka oli alkanut näin onnekkain entein, täytyi käyttää olosuhteita hyväksi ja puskea eteenpäin, niin kuin peluri käyttää hyvää onneaan. Se oli kaikkien mielipide. Seuraavana päivänä kuljettiin eteenpäin reippaasti, päästiin onnellisesti Bellin kosken yli ja illalla leiriydyttäessä Biobio-virran rannoille, joka on Espanjan alaisen ja itsenäisen Chilen rajana, saattoi Glenarvan merkitä toiset viisikymmentäkuusi kilometriä retkikunnan hyväksi. Maanlaatu oli samanlaista. Se oli yhä rehevää, ja narsissililjoja, pensasmaisia orvokkeja, fuksioita, hulluruohoja ja kultakukkaisia kaktuksia kasvoi runsaasti. Tiheiköissä lymyili joitakin eläimiä, muiden mukana ilveksensukuisia otselotteja. Lintumaailmaa edusti ainoastaan joku haikara, yksinäinen pöllö ja joukko haukkaa pakenevia laulurastaita ja uikkuja. Mutta alkuasukkaita näkyi vain vähän. Silloin tällöin joitakin _guassoja_, intiaanien ja espanjalaisten rappeutuneita sekasikiöitä, jotka painoivat veristen hevostensa kylkiin suuria, paljaisiin jalkoihinsa sidottuja kannuksia ja katosivat kuin varjot. Ei tavattu matkalla ketään, jota olisi voinut puhutella, eikä siis saatu minkäänlaisia tietoja. Glenarvan teki siitä johtopäätöksensä. Hän arveli, että otettuaan kapteeni Grantin vangiksi oli intiaanien täytynyt viedä hänet Andien vuorten toiselle puolelle. Tiedusteluista saattaisi olla tuloksia vasta niiden takaisilla tasangoilla, ei tällä puolen. Piti siis malttaa mielensä ja kulkea yhä ripeästi eteenpäin.

17. päivänä lähdettiin jälleen matkaan tavalliseen aikaan ja totutussa järjestyksessä. Robert alistui siihen vastenmielisesti, sillä hänen intonsa pakotti häntä ajamaan kellokkaan edelle, muulinsa suureksi kiusaksi. Tarvittiin kerrassaan Glenarvanin ankara muistutus pitämään nuori poika paikallaan jonossa.

Maa alkoi käydä epätasaisemmaksi; mäkien runsaus ilmaisi vuorien olevan lähellä; rinteiden oikkuja noudattavia kohisevia jokia oli yhä useampia. Paganel katsoi usein karttaansa; jos siitä puuttui joku näistä virroista, mikä tapahtui varsin usein, kiehui maantieteilijäveri hänen suonissaan, ja hän äkäili mitä lystikkäimmällä tavalla.

-- Joki, jolla ei ole nimeä, hän sanoi, -- sehän on kuin ihminen ilman siviilisäätyä! Semmoista ei maantieteen laki voi hyväksyä!

Niinpä hän katsoi velvollisuudekseen ristiä nämä nimettömät joet; hän merkitsi ne karttaansa ja antoi niille mitä helisevimpiä espanjankielisiä nimiä.

-- Mikä kieli! hän toisteli, -- mikä täyteläinen ja kaunissointuinen kieli! Sehän on selvää metallia, ja minä olen varma, että siinä on seitsemänkymmentäkahdeksan osaa kuparia ja kaksikymmentäkaksi tinaa, niin kuin kirkonkellojen pronssissa!

-- Vähintäänkin, Glenarvan vastasi, -- tehän alatte edistyä!

-- Varmasti, hyvä lordi! Ah, kun ei olisi vain sitä omituista korkoa! Mutta se juuri siinä on!

Ja paremman puutteessa Paganel rääkkäsi kurkkuaan ääntämisharjoituksilla, unohtamatta silti maantieteellisiä havaintoja. Siinä hän oli todella hämmästyttävän taitava ja kerrassaan voittamaton. Kun lordi Glenarvan tiedusti catapazilta jotakin seudun erikoisuutta, ehätti hänen oppinut kumppaninsa aina vastaamaan ennen opasta. Catapaz töllisti häneen ällistyneenä.

Juuri tänä päivänä, noin kello kymmenen aikaan, satuttiin kohtaamaan tie, joka kulki retkikunnan seuraaman tien poikki. Glenarvan kysyi tietenkin sen nimeä, ja tietenkin ehti taas Jacques Paganel vastaamaan:

-- Se on Yumbelista Los Angelosiin vievä tie.

Glenarvan katsahti catapaziin.

-- Niin on, tämä vastasi.

Mutta hän kääntyi samalla maantieteilijän puoleen ja kysyi:

-- Oletteko te sitten jo ennen kulkenut näitä teitä?

-- Totta kai, Paganel vastasi vakavasti.

-- Muulillako?

-- En, nojatuolissani.

Catapaz ei ymmärtänyt, sillä hän kohautti olkapäitään ja palasi joukon kärkeen.

Kello viiden aikaan illalla hän pysähtyi matalaan rotkoon, muutamia kilometrejä pienen Lojan kaupungin yläpuolelle, ja tänä yönä leiriytyivät matkustajat suurten Kordillieerien alkurinteiden liepeille.

3900 METRIN KORKEUDESSA.

Matka Chilen poikki oli tähän saakka sujunut ilman sanottavia tapaturmia. Mutta sitten tulivatkin yhdellä kertaa vastaan kaikki vuorten ylityksen vaikeudet ja vaarat. Kamppailu luonnonesteiden kanssa alkoi nyt täydellä todella.

Ennen lähtöä oli ratkaistava tärkeä kysymys. Minkä solan kautta saattoi mennä Andien yli joutumatta pois määrätystä suunnasta? Asiaa kysyttiin catapazilta.

-- Minä en tiedä, tämä vastasi, -- tällä kohtaa Kordillieereja kuin kaksi käyttökelpoista solaa.

-- Varmaankin Arican solan, jonka löytäjä oli Valdivia Mendoza, Paganel sanoi.

-- Niin kyllä.

-- Ja Villarican solan, Nevado de Villarican eteläpuolella.

-- Niin oikein.

-- Mutta, ystäväni, niissä on vain se vika, että joudumme liian kauaksi pois määräsuunnastamme joko etelään tai pohjoiseen.

-- Onko teillä sitten muuta solaa tiedossa? majuri kysyi.

-- On kyllä, Paganel vastasi. -- Antucon sola, joka tosin on tuliperäisellä rinteellä, mutta 37. ja 38. asteen keskivälillä, siis puolen asteen päässä meidän tiestämme. Se on ainoastaan tuhannen kahdeksansadan metrin korkeudella; sen keksi aikanaan Zamudio de Cruz.

-- Hyvä, Glenarvan sanoi, -- mutta tunnetteko te, catapaz, tätä Antucon solaa?

-- Tunnen kyllä, mylord, ja olen siitä kulkenutkin, mutta en esittänyt sitä sen vuoksi, että se on oikeastaan vain itärinteiden intiaanipaimenten käyttämä karjatie.

-- No, ystäväni, Glenarvan vastasi, -- mistä pehuenchien hevos-, lammas- ja härkälaumat kulkevat, kykenemme mekin kulkemaan. Ja kun se on juuri meidän reitillämme, niin valitsemme Antucon solan.

Niinpä annettiin lähtömerkki ja painuttiin suurten kalkkipitoisten vuorten väliseen Lejas-laaksoon. Sitten noustiin loivaa rinnettä ylös. Kello yhdentoista tienoilla piti kiertää pieni järvi, kaikkien läheisten purojen luontainen säiliö ja yhtymäkohta; ne saapuivat sinne solisten ja laskeutuivat siellä leppoisaan rauhaan. Järven yläpuolella levisi laajoja, ruohopeitteisiä aukeita, missä intiaanien karjalaumoja oli laitumella. Sitten tuli etelästä pohjoiseen kulkeva rämeinen notko, jota muulit vaistomaisesti karttoivat. Kello yhden aikaan tuli näkyviin Ballenaren linnoitus, jonka murtuneet muurit olivat erään vuoren ylimmällä huipulla. Kuljettiin yhä eteenpäin. Rinteet muuttuivat jo karuiksi ja kivisiksi, ja muulien kavioiden irrottamia mukulakiviä alkoi yhä tiheämmin rapista rinnettä alas. Kello kolmen korvilla nähtiin kiehtovan kauniilla paikalla toiset, vuoden 1770 kapinassa hävitetyn linnoituksen rauniot.

-- Niin se on, Paganel sanoi, -- vuoret eivät riitä erottamaan ihmisiä, ne pitää vielä linnoittaa.

Tästä alkaen kävi tie vaikeaksi, jopa vaaralliseksi; rinne jyrkkeni yhä, kallioseinien välit kapenivat, rotkoja kulki ristiin rastiin. Muulit astuivat varovasti, sieraimet maassa haistellen tietä. Marssittiin jonossa. Joskus, jossakin äkkimutkassa, katosi kellokas näkyvistä, ja pienen karavaanin oppaana oli silloin vain kellon kaukainen kilinä. Usein tien oikulliset kiemurat johtivatkin jonon kahdelle rinnakkaiselle polulle, ja catapaz saattoi puhella saattomiesten kanssa samalla kun tuskin kolmen metrin levyinen, mutta kolmensadan syvyinen halkeama loi heidän välilleen ylipääsemättömän kuilun.

Ruohokasvullisuus kamppaili kuitenkin vielä kiven hyökkäyksiä vastaan, mutta kasvikunnan rinnalla tunsi jo kiven vallan. Antucon tulivuoren läheisyydestä kertoivat raudanväriset laavajuovat ja kellervät, suipot kristallikalliot. Päällekkäin kasautuneet kiviröykkiöt näyttivät olevan kaatumaisillaan ja pysyvän pystyssä vasten kaikkia painovoiman lakeja. Ilmeisesti vähäinenkin mullistus saattoi muuttaa niiden muotoa, ja katsellessa näitä tasapainottomia kukkuloita, vinoja torneja, nurinpäisiä nystyröitä saattoi helposti havaita, että lopullisen tasaantumisen hetki ei tälle vuoriseudulle vielä ollut tullut.

Näissä oloissa oli tietä luonnollisesti vaikea erottaa. Andien vuoriperän miltei lakkaamaton liikehtiminen muuttaa usein sen uraa, eivätkä tuntomerkit enää ole paikallaan. Niinpä catapaz epäröikin, pysähtyi usein ja katseli ympärilleen; hän tutki kallioiden muotoa, etsi mureilta kiviltä intiaanien jälkiä. Oli mahdotonta päästä selvyyteen.

Glenarvan seurasi opastaan askel askelelta; hän ymmärsi tilanteen, tajusi tämän tulevan huolestuneemmaksi sitä mukaa kuin tie kävi hankalammaksi eikä uskaltanut mitään kysellä, vaan ajatteli, eikä ehkä syyttäkään, että muulinajajalla on muulin vaisto ja että on parasta luottaa siihen.

Vielä tunnin ajan harhaili catapaz niin sanoaksemme onnen kaupalla, mutta pysytellen aina vuoren korkeimmilla kohdilla. Vihdoin hänen oli pakko äkkiä pysähtyä. Oltiin kapean notkon pohjalla, jollaisia intiaanit nimittävät _quebradoiksi_. Laelta katkennut porfyyrimuuri sulki sen. Turhaan etsittyään jotakin solaa catapaz astui maahan, pani käsivartensa ristiin ja odotti. Glenarvan tuli hänen luokseen.

-- Oletteko eksynyt? hän kysyi.

-- En ole, mylord, catapaz vastasi.

-- Mutta emmehän ole Antucon solatiellä?

-- Ollaan kuin ollaankin.

-- Ettekö erehdy?

-- En. Tässä on tähteitä intiaanien nuotiosta ja tuossa härkä- ja lammaslaumojen jättämiä jälkiä.

-- Sittenhän tätä tietä on kuljettu!

-- On, mutta ei kuljeta enää. Viimeinen maanjäristys on sen tukkinut...

-- Muuleilta, majuri huomautti, -- mutta ei ihmisiltä.

-- Jaa, se on teidän asianne, catapaz vastasi, -- minä olen tehnyt voitavani. Minä olen valmis muuleineni lähtemään takaisin, jos haluatte kääntyä etsimään toisia Kordillieerien ylimenosolia.

-- Kuinka paljon se veisi aikaa?

-- Vähintään kolme päivää.

Glenarvan kuunteli ääneti catapazin sanoja. Tämä toimi täysin sopimuksen mukaisesti. Hänen muulinsa eivät voineet kulkea kauemmaksi. Mutta kun oli tullut esiin kysymys kääntymisestä samaa tietä takaisin, Glenarvan kysyi kumppaneiltaan:

-- Tahdotteko jatkaa matkaa yhtäkaikki?

-- Me seuraamme teitä, Tom Austin vastasi.

-- Menemmepä teidän edellännekin, Paganel lisäsi. -- Mistä tässä itse asiassa on puhe? Nousemisesta vuoren harjalle, jonka vastapäisiä rinteitä on verrattomasti helpompi laskeutua alas. Sen jälkeen tapaamme argentiinalaisia, jotka opastavat meitä pampan halki, ja ripeitä hevosia, jotka ovat tottuneet nelistämään näitä maita. Eteenpäin siis ja epäröimättä!

-- Eteenpäin! Glenarvanin kumppanit huusivat.

-- Ettekö te liity mukaan? Glenarvan kysyi catapazilta.

-- Minä olen muulien saattomies, tämä vastasi.

-- Kuten haluatte.

-- Tullaan toimeen ilmankin, Paganel sanoi. -- Tuon muurin takana me tapaamme jälleen Antucon solapolkuja, ja minä otan opastaakseni teidät vuoren juurelle yhtä suoraan kuin Kordillieerien paras opas.

Glenarvan selvitti siis välit catapazin kanssa ja laski hänet, saattomiehet ja muulit menemään. Aseet, koneet ja elintarpeet jaettiin seitsemän retkeläisen kannettavaksi. Yhteisestä sopimuksesta päätettiin ryhtyä heti kiipeämään ja tarpeen tullen kulkea osa yöstäkin. Vasenta rinnettä myöten kiemurteli jyrkkä polku, jota muulit eivät olisi voineet kulkea. Vaikeudet olivat suuret, mutta kahden tunnin ponnistusten ja kiertelyjen jälkeen olivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa jälleen löytäneet Antucon solatien.

He olivat silloin varsinaisten Andien siinä osassa, joka on lähellä Kordillieerien ylintä harjannetta, mutta raivattua polkua, määrättyä solaa ei enää näkynyt. Koko tämän seudun olivat äskeiset maanjäristykset myllertäneet, ja heidän täytyi kivuta yhä ylemmäs harjanteen lakea kohti. Paganel pettyi pahasti huomatessaan, ettei tie ollut vapaa, ja ennusti vaativan ankaraa ponnistusta, kunnes päästäisiin Andien harjalle, sillä niillä on keskimäärin korkeutta 3500 ja 4100 metriä. Onneksi ilma oli tyyni, taivas sees ja vuodenaika suotuisa; mutta talvella, toukokuusta lokakuuhun, olisi tällainen vuorten ylitys ollut mahdoton; ankarat pakkaset tappavat pian matkamiehen, ja ne, jotka se säästää, eivät pääse pakoon ainakaan _temporalien_, näille seuduille ominaisten rajutuulten voimaa, jotka joka vuosi täyttävät ruumiilla Kordillieerien rotkot.

Kiipeiltiin koko yö; kavuttiin käsivoimin melkein luoksepääsemättömille penkereille; hypeltiin leveiden ja syvien halkeamien yli; köysien puute korvattiin tarttumalla toisten käsiin, ja hartiat saivat olla tikkaina; niinpä nämä uljaat miehet näyttivät pelleiltä, jotka olivat tekemässä kaikenlaisia hassunkurisia kuperkeikkoja. Tällöin sai Mulrady lukemattomia kertoja näyttää jäntevyyttään ja Wilson ketteryyttään. Nämä kaksi kunnon skotlantilaista olivat kaikkialla apuna; monta kertaa olisi retkikunnalta tie noussut pystyyn ilman heidän alttiuttaan ja rohkeuttaan. Glenarvan ei jättänyt näkyvistään pikku Robertia, jota ikä ja vilkkaus viekoittivat varomattomuuksiin. Paganel ponnisteli eteenpäin aitoranskalaisella innolla. Majuri taas vaivasi itseään juuri sen verran kuin tarvittiin, ei enempää eikä vähempää, ja kapusi miltei huomaamattomin liikkein. Tiesikö hän edes itse olleensa kiipeämässä jo useita tunteja? Se ei ole varmaa. Kenties hän kuvitteli laskeuduttavan alaspäin.

Kello viisi aamulla olivat retkeilijät saavuttaneet kahdentuhannen neljänsadan metrin korkeuden, mikä todettiin ilmapuntarin avulla. He olivat silloin myöhemmin syntyneillä pengermillä, puuvyöhykkeen viimeisellä rajalla. Siellä hypähteli joitakin eläimiä, jotka olisivat riemastuttaneet metsämiehen mieltä; ne tiesivät itse sen hyvin, sillä ne pakenivat vikkelästi jo kaukaa ihmisten lähestyessä. Niitä oli laama, vuorten arvokkain eläin, joka vastaa lammasta, raavasta ja hevosta, ja elää siellä, missä ei muuli tulisi toimeen. Samoin chinchilla, siivo ja arka, tuuheaturkkinen pieni jyrsijä, jäniksen ja hyppyrotan välimuoto, joka takajaloistaan muistuttaa kengurua. Mikään ei ole hauskempaa kuin nähdä tämän kevyen eläimen hyppelevän puiden latvoissa kuin oravan. -- Se ei ole vielä lintu, Paganel sanoi, -- mutta jo enemmän kuin nelijalkainen.

Nämä eläimet eivät kuitenkaan olleet vuorten viimeisiä asukkaita. Kahdentuhannen yhdeksänsadan metrin korkeudessa, ikuisen lumen rajalla, eli vielä jopa joukoittain verrattoman kauniita märehtijöitä, pitkä- ja kiiltäväkarvainen alpakkalaama ja siro ja ylväs sarveton vuohilaji, jonka villa on hienoa ja jota luonnontieteilijät nimittävät vikunjaksi. Mutta sitä ei voinut kuvitellakaan lähestyä; hyvä kun sen edes näki; se pakeni salamannopeasti häviten kuin henkäys lumikenttien häikäisevään valkeuteen.

Täällä oli maisema kokonaan muuttunut. Joka puolella kohosi, päivän ensimmäisiä säteitä heijastaen, suuria, räikeitä, eräillä rinteillä sinervään vivahtavia jäälohkareita. Kiipeäminen kävi perin vaaralliseksi. Nyt ei enää uskaltanut mennä eteenpäin, ennen kuin oli huolellisesti tunnustellut maaperää halkeamien selville saamiseksi. Wilson oli asettunut jonon kärkeen ja koetteli jalallaan jäätikköjen kestävyyttä. Hänen kumppaninsa noudattivat tarkoin hänen askeliaan ja välttivät korottamasta ääntäänkään, sillä vähinkin ilmaa värisyttävä melu saattoi syöstä alas kaksisataa tai kaksisataa viisikymmentä metriä heidän yläpuolellaan olevat lumiröykkiöt.

He olivat tällöin saapuneet pensaspuiden piiriin, jotka neljäsataa viisikymmentä metriä ylempänä luovuttivat paikkansa ruoho- ja kaktuskasveille. Kolmentuhannen kolmensadan metrin korkeudessa jättivät nämäkin kasvit mehuttoman maan, ja kasvullisuus loppui täysin. Retkeilijät olivat pysähtyneet vain yhden ainoan kerran, kello kahdeksan, virkistääkseen voimiaan nopealla aterialla, ja ryhtyivät yli-inhimillisen rohkeasti jatkamaan kiipeämistään, uhmaten yhä kasvavia vaaroja. Oli kuljettava yli suippokärkisten kukkulain ja päätä huimaavien kuilujen. Tuonne tänne oli pystytetty puisia ristejä, jotka osoittivat täällä tapahtuneiden monien tapaturmien tapahtumapaikkoja. Kello kahden aikaan avautui karujen kallioiden välillä laaja tasanko, vailla merkkiäkään kasvullisuudesta, ilmeinen erämaa. Ilma oli kuiva, taivas sinisenkylmä; näin korkealla ovat sateet tuntemattomia, huurut muuttuvat vain lumeksi tai rakeiksi. Siellä täällä pisti esiin porfyyri- tai basalttikallioita kuin luurankoja valkoisen käärinliinan keskeltä, ja väliin aiheutti ilman vaikutuksen murentamien kvartsi- tai gneissijätteiden luhistuminen hiljaista rapinaa, jonka ohut ilmakerros teki melkein huomaamattomaksi.

Tarmostaan huolimatta olivat retkeläiset kuitenkin lopen väsyneitä. Huomatessaan toveriensa uupumuksen Glenarvan katui, että oli noustu näin kauas. Pikku Robert ponnisteli väsymystä vastaan, mutta ei jaksanut kulkea edemmäksi. Kello kolmen aikana pysähtyi Glenarvan.

-- Täytyy levähtää, hän sanoi, sillä hän huomasi, että kukaan muu ei sitä ehdottaisi.

-- Levähtääkö? Paganel vastasi. -- Mutta meillähän ei ole minkäänlaista suojaa.

-- Se on kuitenkin välttämätöntä jo Robertin vuoksi.

-- Ei, mylord, uljas poika väitti, -- kyllä minä vielä jaksan ... älkää pysähtykö...

-- Sinua kannetaan, poika, Paganel selitti, -- mutta meidän täytyy hinnalla millä hyvänsä päästä itärinteelle. Siellä löydämme kukaties jonkun majapaikan. Minä pyydän vielä kahden tunnin marssia.

-- Ovatko kaikki muutkin sitä mieltä? Glenarvan kysyi.

-- Ollaan, hänen seuralaisensa vastasivat.

Mulrady lisäsi:

-- Minä hoidan pojan.

Ja niin jatkettiin matkaa itää kohti. Kesti vielä kaksi tuntia hirvittävää kiipeämistä, kunnes vihdoin oltiin vuoren harjalla. Ilman oheneminen aiheutti _punan_ nimellä tunnetun ahdistavan tunteen. Ikenistä ja huulista tihkui verta hengitysvaikeuksien vuoksi ja ehkä myös lumen vaikutuksesta, joka näin korkealla ilmeisesti tärvelee ilman. Sen tiheyden puutetta täytyi verenkierron ylläpitämiseksi korvata läähättävällä hengittämisellä, mikä väsytti yhtä paljon kuin auringon säteilyn heijastuminen lumesta. Niin sitkeä kuin näiden uljaiden miesten tarmo olikin, tuli kuitenkin hetki, jolloin voimakkaimmatkin herpoutuivat, ja pyörrytys, tuo hirveä vuoritauti, teki lopun sekä heidän ruumiinvoimistaan että myös heidän mielensä rohkeudesta. Tällaisia vaikeuksia vastaan ei voi taistella rankaisematta. Pian kompastui yhä useampi eikä kyennyt enää kulkemaan kuin nelinkontin.

Uupumus lopetti siis liian kauan kestäneen kiipeämisen, ja Glenarvan ajatteli huolestuneena lumen määrättömyyttä, kolean paikan hirveää kylmyyttä, vuorille nousevaa hämäryyttä ja yösuojan puutetta, kun majuri pysäytti hänet sanoen tyynellä äänellä:

-- Tuolla on maja.

KORDILLIEERIEN RINNETTÄ ALAS.

Kuka tahansa muu kuin MacNabbs olisi saattanut kulkea sata kertaa tämän majan ohi, ympäri, jopa ylikin, aavistamatta sitä rakennukseksi. Se oli lumikumpu, joka ei näyttänyt sanottavasti erottuvan ympärillä olevista kallioista. Sisään päästäkseen täytyi luoda lumi pois. Puolen tunnin sitkeän raivauksen jälkeen olivat Wilson ja Mulrady saaneet _casuchan_ oviaukon esiin, ja retkeilijät kömpivät sinne innokkaina.

Tämä intiaanien rakentama kammio oli tehty eräänlaisista auringossa poltetuista tiilistä; se oli kuutionmuotoinen, kolme ja puoli metriä joka suuntaan ja sijaitsi erään basalttikallion laella. Kiviportaat johtivat sen ovelle, joka oli kammion ainoa aukko; lumi ja rakeet olivat oven ahtaudesta huolimatta tunkeutuneet sisälle myrskytuulten tuiskuttaessa niitä vuorilla.

Siinä oli auttavasti tilaa kymmenelle hengelle, ja vaikkeivät sen seinät olisi olleet riittävän tiiviit sadekautena, oli niistä ainakin jotakin suojaa pakkasta vastaan; lämpömittari osoitti kymmentä astetta alle nollan. Jonkunlainen hatarasti muuratulla savutorvella varustettu tulisija mahdollisti tulen sytyttämisen ja tehokkaan taistelun ulkoilman kylmyyttä vastaan.

-- Tämähän on auttava suoja, Glenarvan sanoi, -- joskaan ei upea. Kaitselmus on ohjannut meidät tänne emmekä voi olla sitä siitä kiittämättä.

-- Mitä? Paganel huudahti. -- Tämähän on palatsi! Ei puutu muuta kuin kunniavahdit ja hoviherrat. Täällä on mainio olla.

-- Varsinkin kun hyvä tuli loimuaa liedessä, Tom Austin sanoi, -- sillä jos meidän on nälkä, on meidän vilukin, ja minua puolestani miellyttäisi nyt hyvä risukimppu enemmän kuin riistan viipale.

-- No, Tom, Paganel lausui, -- yritetään etsiä jotakin poltettavaa.

-- Poltettavaa Kordillieerien harjalta? Mulrady huudahti pudistellen päätänsä epäilevästi.

-- Kun kerran tähän luolaan on tehty tulisija, majuri huomautti, -- niin tottakai se on tapahtunut siksi, että täällä on jotakin poltettavaa.

-- Ystävämme MacNabbs on oikeassa, Glenarvan sanoi. -- Ottakaa esille illallisainekset, minä menen hakemaan polttopuita.

-- Minä tulen mukaan Wilsonin kanssa, Paganel vastasi.

-- Ehkä minäkin voisin olla avuksi...? Robert lausui nousten pystyyn.

-- Ei, poikaseni, levähdä sinä, Glenarvan vastasi. -- Sinusta tulee kyllä mies siinä iässä, kun muut ovat vielä lapsia!

Glenarvan, Paganel ja Wilson lähtivät ulos casuchasta. Kello oli kuusi illalla. Pakkanen ahdisti ankarasti, mutta ilma oli aivan tyyni. Taivaan sini alkoi jo sumentua, ja aurinko kultasi viimeisillä säteillään Andien laen korkeimpia huippuja. Paganel, joka oli ottanut ilmapuntarinsa mukaan, totesi elohopean näyttävän 495 millimetriä. Ilmanpaineen alhaisuus vastasi kolmentuhannen kahdensadan metrin korkeutta. Tämä Kordillieerien seutu oli siis ainoastaan tuhatkymmenen metriä Mont Blancin huippua alempana. Jos näillä vuorilla olisi kohdattu sellaisia vastuksia, joita Sveitsin jättiläinen on täynnä, tai jos vain olisi ollut myrsky- ja pyörretuulien aika, yksikään retkeilijöistä ei olisi saavuttanut Uuden Maailman suuren vuoriharjanteen lakea.