Part 6

Siellä ilmoitettiin heille muutamien englantilaisten sanojen ja kuvaavien eleiden avulla, että Britannian konsuli asui Concepcionissa. Sinne oli tunnin matka. Glenarvanin onnistui saada kaksi levännyttä hevosta, ja hetken kuluttua saapuivat Paganel ja hän tähän vanhaan, yritteliään Valdivian, Pizarrojen muinaisen kumppanin, perustamaan kaupunkiin.

Kuinka paljon se olikaan menettänyt vanhasta loistostaan! Usein olivat alkuasukkaat ryöstäneet sitä, tulipalo oli tuhonnut sitä v. 1819, suuret alueet olivat revittyinä ja raunioina, muurit vielä näiden hävitysten jäljiltä mustuneina; Talkahuano oli jo aikoja sitten päässyt sen edelle, eikä siellä enää ollut kuin tuskin kahdeksantuhatta asukasta. Sen laiskoilta asukkailta olivat kadut päässeet ruohottumaan. Ei kauppaa, ei mitään toimintaa, ei yritteliäisyyttä. Joka parvekkeella soiteltiin mandoliinia; hempeämielisiä lauluja kuului ikkunaverhojen takaa; Concepcionista, miesten muinaisesta pääkaupungista, oli tullut naisten ja lasten mitätön kylä.

Glenarvan ei ollut kovin halukas tutkimaan tämän rappeutumisen syitä, vaikka Jacques Paganel kiinnitti siihen hänen huomiotaan, vaan menettämättä hetkeäkään hän ratsasti suoraan hänen brittiläisen majesteettinsa konsulin J.R. Bentockin luo. Tämä otti hänet vastaan hyvin kohteliaasti ja saatuaan kuulla kapteeni Grantin tarinan tarjoutui hankkimaan tietoja pitkin koko rannikkoa.

Mitä tuli kysymykseen, oliko _Britannia_ tehnyt haaksirikkonsa 37. leveysasteen tienoilla Chilen tai Araucanian rannikolla, siihen annettiin kieltävä vastaus. Mitään ilmoitusta sentapaisesta onnettomuudesta ei ollut saapunut Englannin eikä muidenkaan maiden konsuleille. Glenarvan ei siitä masentunut. Hän palasi Talkahuanoon eikä säästänyt omia vaivojaan, ei kuulusteluita eikä rahoja, vaan lähetti tiedustelijoita pitkin rannikkoa. Turhia retkiä. Rannikon väestön keskuudessa toimeenpannut mitä huolellisimmat tiedustelut jäivät tuloksettomiksi. Täytyi päättää, että _Britannian_ haaksirikosta ei ollut näillä seuduilla olemassa vähäisintäkään merkkiä.

Glenarvan ilmoitti sitten seuralaisilleen, ettei hänen ponnistuksistaan ollut mitään apua. Mary Grant ja hänen veljensä eivät voineet olla ilmaisematta mielensä masennusta. _Duncanin_ saapumisesta Talkahuanaan oli silloin kulunut kuusi päivää. Matkustajat olivat koolla peräsalongissa. Lady Helena lohdutteli, ei sanoilla -- mitäpä hän olisi saattanut sanoa? -- vaan hyväilyillään kapteenin lapsia. Jacques Paganel oli ottanut uudelleen käsille asiakirjat ja tutki niitä niin tarkasti kuin olisi tahtonut saada niistä irti uuden ratkaisun. Kun hän oli katsellut niitä tunnin ajan, lordi Glenarvan kysyi:

-- Paganel, minä luotan teidän älyynne. Onko meidän tulkintamme näistä papereista virheellinen? Onko siinä jotakin järjenvastaista?

Paganel ei vastannut. Hän mietti.

-- Erehdymmekö ehkä siinä, mitä luulemme haaksirikon paikaksi? Glenarvan jatkoi. -- Eikö nimi _Patagonia_ pistä tyhmimmänkin ihmisen silmään?

Paganel pysyi yhä vaiti.

-- Entäs sana _indi_? Glenarvan sanoi. -- Eikö ainakin se osoita meidän olevan oikeassa?

-- Ilmeisesti, MacNabbs vastasi.

-- Ja sitten, eikö ole selvää, että haaksirikkoiset kirjoittaessaan nämä rivit odottivat joutuvansa intiaanien vangeiksi?

-- Tässä keskeytän teidät, rakas lordi, Paganel vastasi vihdoin. -- Olkoon, että teidän muut päätelmänne ovat oikeita, mutta tämä viimeinen ei tunnu minusta järkevältä.

-- Mitä tahdotte sanoa? lady Helena kysyi, kaikkien kiinnittäessä katseensa maantieteilijään.

-- Minä tahtoisin sanoa, Paganel vastasi korostaen sanojaan, -- että kapteeni Grant _on nyt intiaanien vankina_, ja lisään, että asiakirja ei tässä suhteessa jätä mitään epäilystä.

-- Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Paganel, neiti Grant pyysi.

-- Ei mikään ole helpompaa, rakas Mary. Jos emme oleta tässä sanottavan _seront prisonniers_, vaan _sont prisonniers_,[5] niin kaikki on selvää.

-- Sehän on mahdotonta! Glenarvan huomautti.

-- Mahdotonta! Minkä vuoksi, hyvä ystäväni? Paganel kysyi hymyillen.

-- Koska pulloa ei ole voitu heittää mereen muulloin kuin sillä hetkellä, jolloin laiva murskautui kallioita vasten. Siitä se päätelmä, että pituus- ja leveysasteiden mainitseminen ilmaisee juuri haaksirikon paikkaa.

-- Sitä ei todista mikään, Paganel huomautti vilkkaasti. -- Enkä minä näe, minkä vuoksi haaksirikkoiset sen jälkeen kun intiaanit ovat kuljettaneet heidät sisämaahan, eivät olisi koettaneet tuon pullon avulla ilmaista, missä he ovat vankina.

-- Yksinkertaisesti sen vuoksi, rakas Paganel, että pullon mereen heittämiseksi on ainakin tarpeen, että meri on lähellä.

-- Tai sen puuttuessa jokin virta, joka laskee mereen, Paganel lausui.

Tätä odottamatonta vastausta seurasi ällistynyt ja kuitenkin hyväksyvä äänettömyys. Kuuntelijoiden katseiden välkkeestä Paganel huomasi, että heissä alkoi jälleen herätä uusia toiveita. Lady Helena rikkoi ensimmäisenä äänettömyyden.

-- Mikä ajatus! hän huudahti.

-- Niin, ja mikä hyvä ajatus, maantieteilijä lisäsi itseluottavaisesti.

-- No, mitä mieltä te sitten olette? Glenarvan kysyi.

-- Minun mielipiteeni on se, että meidän on etsittävä käsiimme 37. leveysaste sillä kohtaa, missä se osuu Amerikan rannikolle ja seurattava sitä puoltakaan astetta harhaan menemättä siihen kohtaan saakka, missä se yhtyy Atlantin valtamereen. Ehkäpä sen varrelta löydämme _Britannian_ haaksirikkoiset.

-- Heikko toive! majuri huomautti.

-- Olkoon kuinka heikko tahansa, Paganel vastasi, -- emme voi jättää sitä huomioon ottamatta. Jos sattumalta olen oikeassa siinä, että pullo on kulkeutunut mereen jotakin tämän mantereen virtaa myöten, täytyy meidän sen varrella tavata vankien jälkiä. Katsokaa, ystäväni, katsokaa tämän maan karttaa, ja minä voin sen teille todistaa!

Paganel levitti pöydälle Chilen ja Argentiinan kartan.

-- Katsokaa, hän sanoi, -- ja seuratkaa minua tällä kartalla Amerikan poikki. Harpatkaamme ensin Chilen kapean alueen ja Andien vuorijonon yli. Laskeutukaamme pampalle. Puuttuuko näiltä seuduilta virtoja, jokia tai puroja? Ei. Tuossa on Negro, tässä Colorado, tässä niiden lisäjokia, jotka 37. leveysaste katkaisee ja jotka kaikki ovat voineet kuljettaa pullon mereen. Siellä kukaties jonkin heimon, vakinaista asuinsijaa pitävien intiaanien käsissä, jonkin vähän tunnetun joen varrella, jonkin vuoren rotkossa odottavat ystävämme -- kuten saanen sanoa -- kaitselmuksen lähettämää apua! Sopiiko meidän pettää heidän toivoaan? Ettekö tekin kaikki ole sitä mieltä, että meidän on kuljettava näiden seutujen halki tarkalleen tätä linjaa pitkin, jota sormeni nyt kartalla osoittaa, ja jos vastoin ilmeistä todennäköisyyttä vieläkin erehtyisin, eikö meidän velvollisuutemme ole seurata 37. leveysastetta loppuun saakka, kiertää sitä myöten vaikka koko maapallo, jos kerran tahdomme löytää haaksirikkoiset?

Nämä jalon innostuksen vallassa lausutut sanat herättivät syvää liikutusta Paganelin kuulijoiden keskuudessa. Kaikki tulivat puristamaan hänen kättään.

-- Isäni on varmasti siellä! Robert Grant huudahti ahmien karttaa silmillään.

-- Missä hän onkin, Glenarvan vastasi, -- me löydämme hänet, lapseni! Ystävämme Paganelin tulkinta on aivan järkevä ja meidän on epäröimättä seurattava hänen osoittamaansa uraa. Joko kapteeni on suurten indiaanijoukkojen käsissä tai vain heikon heimon vankina. Jälkimmäisessä tapauksessa me vapautamme hänet. Edellisessä tapauksessa me palaamme _Duncaniin_ itärannalla saatuamme tietää missä hän on ja menemme Buenos Airesiin; siellä majuri MacNabbs järjestää retkikunnan, joka pystyy voittamaan kaikki Argentiinan intiaanit.

-- Hyvä, hyvä, teidän jalosukuisuutenne! John Mangles lausui ja lisäsi, että Amerikan mantereen poikki voi tältä kohtaa kulkea ilman pienintäkään vaaraa.

-- Ilman vaaroja ja rasituksiakin, Paganel sanoi. -- Kuinka monet ovatkaan jo sen retken suorittaneet, joilla ei ole ollut käytettävänä meidän apuneuvojamme ja joiden rohkeutta ei ollut kannustamassa yrityksen suurenmoisuus! Eikö eräs Basilio Villarmo v. 1782 kulkenut Carmenista Kordillieereille? Eikö v. 1806 muuan Concepcionin maakunnasta kotoisin oleva chileläinen, don Luiz de la Cruz Antucosta lähdettyään seurannut juuri 37. astetta, ylittänyt Andeja ja saapunut Buenos Airesiin vain neljäkymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen? Ja vihdoin ovat eversti Garcia, herra Alcide d'Orbigny ja arvoisa ammattitoverini, tohtori Martin de Moussy, kulkeneet tämän maan ristiin rastiin ja tehneet tieteelle yhtä suuren palveluksen kuin me nyt aiomme tehdä inhimillisyydelle.

-- Hyvät herrat, Mary Grant lausui liikutuksen murtamalla äänellä, -- kuinka voi osoittaa kiitollisuuttaan uhrauksesta, joka saattaa teidät niin monille vaaroille alttiiksi?

-- Vaaroille! Paganel huudahti. -- Kuka on lausunut sanan _vaara_?

-- En ainakaan minä! Robert Grant vastasi silmät loistaen ja katse päättäväisenä.

-- Vaaroja! Paganel toisti; -- mitä vaaroja siinä voisi olla? Mistä tässä muuten on puhe? Tuhannestaviidestäsadasta kilometristä, jotka kuljemme suoraa janaa, matkasta, joka suoritetaan samalla leveysasteella kuin Espanja, Sisilia ja Kreikka meidän pallonpuoliskollamme ja siis ilmaston puolesta jokseenkin samoissa oloissa, matkasta, joka saattaa kestää korkeintaan kuukauden! Sehän on vain kävelyretki!

-- Herra Paganel, lady Helena kysyi silloin, -- oletatteko te siis, että jos haaksirikkoiset ovat joutuneet intiaanien vangiksi, heidät on jätetty henkiin?

-- Totta kai, rouva! Eiväthän intiaanit ole ihmissyöjiä. Kaukana siitä. Eräs maanmieheni, johon muuten tutustuin Maantieteellisessä seurassa, herra Guinnard, oli kolme vuotta preerian intiaanien vankina. Hänellä oli tukalat oltavat, häntä kohdeltiin perin huonosti, mutta hän suoriutui lopulta tästä koettelemuksesta voitokkaana. Eurooppalainen, nähkääs, on näillä seuduilla hyödyllinen; intiaanit ymmärtävät hänen arvonsa ja hoitavat häntä kuten kilpahevosta.

-- Niinpä niin, ei siis haikailla enää, Glenarvan sanoi, -- vaan nyt pitää lähteä liikkeelle viipymättä. Mitä tietä meidän on kuljettava?

-- Helppoa ja miellyttävää tietä, Paganel vastasi. -- Hiukan vuoria alussa, sitten Andien itärinnettä loivaa ja vihdoin yhtenäistä, nurmettunutta hiekkatasankoa, joka on kuin yrttitarha.

-- Katsokaamme karttaa, majuri sanoi.

-- Se on tässä, rakas MacNabbs. Me lähdemme 37. leveysasteen päästä Chilen rannikolta, Rumenan kärjen ja Carneron lahden väliltä. Kuljettuamme Araucanian pääkaupungin läpi menemme Kordillieerien poikki Antucon solan kautta, tulivuoren pohjoispuolitse; ja laskien alas pitkin vuorien loivia rinteitä, Neuquemin ja Coloradon poikki tulemme pampalle, Salinasiin, Guaminin rannalle, Sierra Tapalqueniin. Siellä on Buenos Airesin maakunnan raja. Me kuljemme sen yli, nousemme Sierra Tandilille ja jatkamme tutkimuksiamme Medanon kärkeen saakka Atlantin rannalla.

Näin puhuessaan ja esittäessään retkikunnan matkasuuntaa Paganel tuskin vilkaisikaan eteensä levitettyyn karttaan; se oli hänellä päässään. Hän oli lukenut Frezierin, Molinan, Humboldtin, Miersin, d'Orbignyn teokset ja muisti kaikki selvästi ja tarkasti. Päätettyään tämän maantieteellisten nimien luettelon hän lisäsi:

-- Niinpä, rakkaat ystävät, tie on suora. Kolmessakymmenessä päivässä ehdimme suorittaa koko matkan ja saapua ennen _Duncania_ itärannikolle, jos merituulet vähänkin hidastuttavat sen matkaa.

-- _Duncanin_ on siis risteiltävä Corrientesin ja San Antonion niemien välillä? John Mangles tiedusti.

-- Juuri niin.

-- Ja keitä olette ajatellut retkikunnan jäseniksi? Glenarvan kysyi.

-- Mitäs siinä on ajattelemista! Eihän ole puhe muusta kuin saada selko kapteeni Grantin olinpaikasta eikä suinkaan taisteluista intiaanien kanssa. Minä arvelin, että lordi Glenarvan on mukana, luonnollisena päällikkönämme; majuri, joka tietenkään ei luovuta paikkaansa kenellekään; teidän palvelijanne Jacques Paganel...

-- Ja minä! pikku Grant huudahti.

-- Robert! Robert! Mary sanoi.

-- Mutta miksei? Paganel huomautti. -- Matkat kehittävät nuorisoa. Niinpä me neljä, ja kolme _Duncanin_ matruusia...

-- Anteeksi, John Mangles sanoi kääntyen isäntänsä puoleen, -- unohtaako teidän jalosukuisuutenne minut?

-- Hyvä John, Glenarvan vastasi, -- me jätämme laivaan naiset, siis rakkaimpamme maailmassa! Kuka hoivaisi heitä, ellei _Duncanin_ uskollinen kapteeni?

-- Emmekö siis me saa tulla mukaan? kysyi lady Helena, jonka silmiin ilmestyi surumielisyyden häive.

-- Helena-kulta, lordi Glenarvan vastasi, -- meidän matkamme täytyy tapahtua poikkeuksellisen nopeasti; eromme jää siis lyhyeksi, ja...

-- Niin, ystäväni, minä ymmärrän, lady Helena vastasi; -- menkää siis, ja onnistukoon yrityksenne!

-- Eikä se muuten ole mikään matka, Paganel huomautti.

-- Mikäs se sitten on? lady Helena kysyi.

-- Tavallinen kävelyretki, ei enempää. Me vaellamme mantereen halki tehden niin paljon hyvää kuin voimme, siinä kaikki. _Transire benefaciendo_[6] -- se on tunnuksemme.

Tähän Paganelin sanaan päättyi väittely, jos sellaiseksi voi sanoa keskustelua, jossa kaikki olivat yksimielisiä. Valmistuksiin ryhdyttiin heti samana päivänä. Retkelle lähteminen päätettiin pitää salassa, etteivät intiaanit saisi siitä vihiä.

Lähtö määrättiin lokakuun 14. päiväksi. Kun oli valittava mukaan tulevat matruusit, tarjoutuivat kaikki, eikä Glenarvanilla ollut muuta pulmaa kuin valinta. Niinpä hän katsoi parhaaksi vedota arpaan ollakseen loukkaamatta ketään. Näin tehtiinkin, ja merkityn arpalipun saivat laivan ensimmäinen perämies Tom Austin, Wilson, vikkelä veitikka, ja Mulrady, joka olisi nyrkkeilyssä pitänyt puolensa itse Tom Sayersia vastaan.

Glenarvan oli ryhtynyt toimiin mitä suurimmalla tarmolla. Hän tahtoi olla valmis määräpäivänä, ja niin kävikin. John Mangles puolestaan hankki hiiliä kyetäkseen heti lähtemään merelle. Hän aikoi olla Argentiinan rannikolla ennen maitse kulkevia. Siitä syntyi Glenarvanin ja nuoren kapteenin välillä kilpailu, joka koitui kaikkien hyödyksi.

Määräaikana, 14. päivänä lokakuuta, olikin kaikki valmista. Ennen lähtöä kokoontuivat kaikki laivan matkustajat salonkiin. _Duncan_ oli lähtökunnossa, ja sen potkurin lavat polskuttivat jo Talkahuanan leppoisia laineita. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert Grant, Tom Austin, Wilson ja Mulrady varustautuivat Colt-revolverein aseistettuina lähtemään laivasta. Oppaat ja muulit odottivat heitä sataman suulla.

-- Nyt on jo aika, lordi Edward sanoi vihdoin.

-- Lähtekää siis, ystäväni! lady Helena vastasi, hilliten liikutuksensa.

Lordi Glenarvan sulki hänet syliinsä, ja Robert kiepsahti Mary Grantin kaulaan.

-- Ja nyt, hyvät ystävät, Jacques Paganel sanoi, -- viimeinen kädenpuristus, joka kestää Atlantin rannikolle asti!

Se ei ollut vähäinen vaatimus. Mutta syleiltiin sentään niin lämpimästi kuin arvoisa tiedemies ikinä saattoi toivoa.

Noustiin kannelle ja nuo seitsemän retkeilijää lähtivät _Duncanilta_. Pian he olivat sillalla, jota alus oli lähestynyt vajaan sadan metrin päähän.

Komentosillalla seisten huusi lady Helena viimeisen kerran:

-- Ystäväni! Herran haltuun!

-- Hän kyllä auttaa meitä, Jacques Paganel vastasi, -- sillä voitte uskoa, että me aiomme auttaa itseämme!

-- Eteenpäin, komensi John Mangles koneenkäyttäjälle.

-- Matkaan! Glenarvan käski puolestaan.

Ja samalla hetkellä, kun retkeilijät hellittäen ratsujensa ohjaksia kääntyivät kulkemaan rannikkoa pitkin, kääntyi _Duncan_ täyttä höyryä jälleen kyntämään valtamerta.

CHILEN HALKI.

Glenarvanin järjestämään alkuasukassaattueeseen kuului kolme miestä ja yksi poika. Muulipäällikkönä oli muuan täällä kaksikymmentä vuotta asustanut englantilainen. Hänen ammattinaan oli muulien vuokraaminen matkustajille ja näiden opastaminen läpi Kordillieerien eri solien. Sen jälkeen hän jätti heidät erään _baqueanon_, argentiinalaisen oppaan, haltuun, joka taas puolestaan tunsi pampan tiet. Tämä englantilainen ei seurustellessaan muulien ja intiaanien kanssa ollut sentään siinä määrässä unohtanut äidinkieltään, ettei olisi voinut keskustella saatettaviensa kanssa. Se helpotti hänen määräystensä ymmärtämistä ja toteuttamista, ja sitä Glenarvan riensikin käyttämään hyväkseen, sillä Jacques Paganelin espanjan kieltä eivät saattajat vielä käsittäneet.

Tällä muulipäälliköllä eli _catapazilla_, käyttääksemme chileläistä nimitystä, oli mukanaan kaksi chileläistä miestä ja kahdentoista ikäinen poika. Miehet hoitelivat retkikunnan tavaroita kantavia muuleja, poika ohjasi _madrinaa_, pientä tammaa, joka kulki kellokkaana edellä kymmenen muulia perässään. Näistä oli retkeilijäin ratsuina seitsemän, catapaz ratsasti kahdeksannella; loput kaksi kantoivat elintarvikkeita ja muutamia kangaspakkoja, joiden avulla oli aikomus saavuttaa tasangon heimopäälliköiden luottamus. Oppaat kulkivat tapansa mukaan jalkaisin. Niinpä tämä matka Etelä-Amerikan poikki näytti turvallisuuden ja nopeuden kannalta voivan suoriutua mitä suotuisimmissa oloissa.

Kulku Andien vuoriharjanteiden poikki ei ole ihan jokapäiväinen matka. Sitä ei käy yrittäminenkään ilman sitkeitä muuleja, joista parhaat ovat argentiinalaista rotua. Argentiinassa nämä etevät eläimet ovat kehittyneet ominaisuuksiltaan alkuperäistä rotua paremmiksi. Niiden ruokinnasta ei ole paljon huolta. Ne juovat vain kerran päivässä, kulkevat vaivattomasti neljäkymmentäneljä kilometriä kahdeksassa tunnissa, kantaen nurkumatta neljäntoista _arroben_ eli sadankahdentoista kilon kuormaa.

Tämän matkan varrella valtamereltä toiselle ei ole majataloja. Syödään kuivattua lihaa, mausteilla höystettyä riisiä ja riistaa, mikäli sitä matkan varrella onnistutaan kaatamaan. Vuorilla juodaan vettä koskista, tasangoilla puroista ja pannaan joukkoon pisara rommia, jota jokaisella on mukanaan _chiffle_-nimisessä häränsarvessa. Muuten tulee varoa alkoholipitoisten juomien väärinkäyttöä, sillä se on perin haitallista näillä seuduilla, missä ihmisen hermosto on erikoisen kiihtynyt. Vuoteena käytetään yksinomaan _recadoa_, kuten paikkakuntalaiset nimittävät satulalaitetta. Se on tehty _pelioneista_, toiselta puolen parkituista, toiselta villakankaalla vuoratuista lampaannahoista, ja varustettu leveillä, kirjavilla vatsavöillä. Näihin lämpimiin peitteisiin kietoutunut matkamies kestää hyvin yön kosteuden ja nukkuu kuin tukki.

Glenarvan, joka oli tottunut matkustamaan ja mukautumaan eri maiden tapoihin, oli valinnut itselleen ja seuralaisilleen chileläiset vaatteet. Paganel ja Robert, kaksi lasta -- toinen suuri, toinen pieni -- olivat ratketa riemusta työntäessään päänsä kansalliseen _ponchoon_, väljään villaviittaan, jonka keskellä on reikä, ja jalkansa nuoren hevosen takajalkojen nahasta tehtyihin pitkävartisiin saappaisiin. Kummankin runsassilainen muuli, arabialaiset kuolaimet suussa, pitkät nahkaohjakset, joiden pää oli punottu ruoskaksi, metalliheloilla kirjaillut päitset, ja _alforjat_, räikeäväriset, kaksipuoliset kangaspussit, jotka sisälsivät päivän ruokavarat, olivat näkemisen arvoiset. Paganel, joka aina oli hajamielinen, sai mainiolta ratsultaan kolme tai neljä potkua yrittäessään nousta sen selkään. Mutta kun hän, ikuinen kaukoputkensa olkahihnassa, kerran oli päässyt satulaan ja saanut jalkansa tukevasti jalustimiin, hän antautui muulin älyn varaan eikä hänellä ollut syytä sitä katua. Mitä taas pikku Robertiin tuli, hän osoitti heti alusta eteviä ratsastajan taipumuksia.

Lähdettiin liikkeelle. Sää oli mainio, taivas aivan sees, ja mereltä tulevat tuulet vilvoittivat riittävästi muuten rasittavan helteistä ilmaa. Retkeilijät kulkivat ripeää vauhtia pitkin Talkahuanon poukaman mutkikkaita rantoja päästäkseen noin viisikymmentä kilometriä etelämpänä leveysasteen päähän. Ensimmäisenä päivänä samottiin reippaasti vanhojen kuivuneiden soiden kaislikossa, mutta oltiin vähäpuheisia. Eron hetki oli tehnyt haikean vaikutuksen retkeilijäin mieliin. Kaukana saattoi vielä nähdä _Duncanin_ savua. Kaikki olivat vaiteliaita, lukuunottamatta Paganelia; tämä opinhaluinen maantieteilijä teki itselleen espanjankielisiä kysymyksiä ja vastaili niihin samalla kielellä.

Catapaz oli luonnostaankin vaitelias mies, eikä hänen ammattinsa ollut omiaan lisäämään lörpöttelyn halua. Vain joskus hän virkkoi jonkin sanan miehilleen. Nämä puolestaan olivat alallaan kokeneita ammattimiehiä. Jos joku muuli pysähtyi, he päästivät lyhyen kurkkuäänteen, mutta ellei se auttanut, auttoi heti varmalla kädellä annettu piiskansivallus. Jos jonkun satulavyö sattui höltymään tai suitset soljahtamaan irti, riisui saattomies heti ponchonsa ja peitti sillä muulin pään; kun sitten vika oli korjattu, muuli lähti jatkamaan matkaansa.

Muulinajajien tapana on lähteä liikkeelle kello kahdeksan, kun on syöty varhainen aamiainen, ja taivaltaa sitten yhtä mittaa maatapanoon saakka kello neljään iltapäivällä. Glenarvan noudatti samaa tapaa. Niinpä retkeilijät, juuri kun catapaz antoi pysähdysmerkin, saapuivat Araucon kaupunkiin, lahden eteläpohjukkaan, koko ajan seurattuaan valtameren vaahtoavaa reunaa. Heidän olisi nyt pitänyt matkata vielä noin kolmekymmentä kilometriä länteen, Carneron lahteen saakka, tullakseen 37. leveysasteen kohdalle. Mutta Glenarvanin lähetit olivat jo samonneet tämän osan rannikkoa tapaamatta vähäisintäkään jälkeä haaksirikkoisista. Oli siis tarpeetonta uudestaan tutkia niitä seutuja, ja niin päätettiin ottaa Araucon kaupunki lähtöpaikaksi. Sieltä lähdettäisiin aivan suoraan itää kohti.

Pieni retkikunta meni kaupunkiin ollakseen siellä yötä ja majoittui erään ravintolan pihalle, sillä itse ravintolan mukavuudet olivat vielä ylen alkeellisia.

Arauco on Araucanian pääkaupunki. Tämä valtio on noin kuusisataa kilometriä pitkä ja vain satakaksikymmentä leveä, ja sen asukkaat on molucheja, runoilija Ercillan ylistämiä chileläisen rodun vanhempia jälkeläisiä. Se on ylvästä ja voimakasta rotua, Pohjois- ja Etelä-Amerikan alueilla muuten ainoa, joka koskaan ei ole alistunut vieraan vallan alle. Joskin Arauco on joskus ollut espanjalaisten vallassa, niin sen väestö ei ainakaan ole alistunut; se vastusti silloin kuten nytkin Chilen valloitusyrityksiä, ja sen oma lippu -- valkoinen tähti sinisellä pohjalla -- hulmuaa vielä kaupunkia suojelevan linnoitetun kukkulan laella.

Illallista valmistettaessa kävelivät Glenarvan, Paganel ja catapaz katsellen olkikattoisia taloja. Paitsi kirkkoa ja fransiskaaniluostarin jäännöksiä ei Araucossa ollut mitään erikoista nähtävää. Glenarvan koetti saada joitakin tietoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Paganel oli onneton, kun ihmiset eivät ymmärtäneet hänen puhettaan; mutta kun he puhuivat araucanian kieltä, joka on yleisesti käytetty pääkieli Magalhãesin salmen seuduille saakka, ei Paganelin espanjantaito hyödyttänyt häntä enempää kuin heprea. Hän käytti siis silmiänsä korvien asemesta ja tunsi todellisen tiedemiehen iloa tarkatessaan siellä liikuskelevia moluchirodun eri tyyppejä. Miehillä oli roteva vartalo, latuskainen naama, kuparinvärinen iho, sileä leuka, epäluuloinen katse, iso pää pitkän, mustan tukan peitossa. He tuntuivat antautuneen siihen erikoiseen laiskuuteen, joka on ominaista sotilaille, kun he eivät keksi mitään tekemistä rauhan aikana. Heidän säälittävät ja uljaat naisensa toimittivat kaikki raskaat taloustyöt, ruokkosivat hevoset, puhdistivat aseet, muokkasivat maata, metsästivät miestensä puolesta ja saivat vielä aikaa kutoa heleänvärisiä ponchoja, joiden valmistaminen vaatii kahden vuoden työn ja joiden hinta on vähintään sata dollaria.

Sanalla sanoen, moluchit ovat hyvin vähän mielenkiintoista ja jokseenkin raakatapaista kansaa. Heillä on melkein kaikki ihmispaheet yhtä ainoata hyvettä, riippumattomuuden rakkautta, vastaan.

-- Ilmeisiä spartalaisia, Paganel sanoi palatessaan kävelyltään ottamaan osaa ilta-ateriaan.