Part 4

Herra Olbinett sattui kulkemaan ohi matkallaan etukannen alla olevaan keittiöön. Kuinka hän hämmästyikään kuullessaan tämän kookkaan henkilön, jota hän ei tuntenut, tuolla lailla kutsuvan!

-- Mistä ihmeestä tuo tulee? -- hän tuumi. -- Joku lordi Glenarvanin ystävä? Mahdotonta!

Hän astui kuitenkin esiin ja lähestyi muukalaista.

-- Oletteko te laivan muonamestari? tämä kysyi.

-- Olen, herra, Olbinett vastasi, -- mutta minulla ei ole kunnia tuntea...

-- Minä olen matkustaja hytistä numero kuusi.

-- Numero kuusi? muonamestari toisti.

-- Niinpä niin. Mikä teidän nimenne on?

-- Olbinett.

-- No niin, Olbinett, ystäväni, jatkoi outo hytistä numero kuusi, -- täytyy ajatella aamiaista, hyvinkin pian. Minä en ole syönyt puoleentoista vuorokauteen, tai paremmin sanoen, minä olen nukkunut puolitoista vuorokautta, mikä on anteeksiannettavaa miehelle, joka tulee oikopäätä Pariisista Glasgowiin. Mihin aikaan täällä syödään aamiaista?

-- Kello yhdeksän, Olbinett vastasi konemaisesti.

Muukalainen aikoi katsoa kelloaan, mutta ei saanut sitä esiin pitkään aikaan, sillä hän löysi sen vasta yhdeksännestä taskustaan.

-- Kas, hän sanoi, -- kello ei ole vielä kahdeksaa. Tuokaa siis, Olbinett, minulle korppu ja lasi sherryä odottaessani, sillä minä olen nääntymässä nälkään.

Olbinett kuunteli käsittämättä; tuntematon puhuikin lakkaamatta ja siirtyi asiasta toiseen verrattoman vilkkaasti.

-- Entä kapteeni! hän kysyi. -- Eikö kapteeni ole vielä noussut! Ja ensimmäinen perämies? Mitä hän tekee? Nukkuuko hänkin vielä? Ilma on onneksi kaunis, tuuli suotuisa, ja laiva kulkee omin nokkinsa.

Samassa John Mangles ilmestyi perähytin portaille.

-- Tuossa on kapteeni, Olbinett sanoi.

-- Ah, mieluisaa, tuntematon huudahti, -- kapteeni Burton, mieluisaa tutustua teihin!

John Mangles ällistyi pahanpäiväisesti kuullessaan itseään puhuteltavan kapteeni Burtoniksi ja nähdessään oudon miehen laivallaan.

Toinen jatkoi mitä luontevimmin:

-- Sallikaa minun puristaa kättänne, hän sanoi. -- Kun en tehnyt sitä toissailtana, se johtui siitä, että lähdön hetkellä ei sovi häiritä päällikköä. Mutta nyt, kapteeni, olen todella hyvilläni päästessäni puheisiin kanssanne.

Silmät suurina John Mangles katseli vuoroin Olbinettia, vuoroin tätä tulokasta.

-- Nyt kun ollaan tuttavia, rakas kapteeni, outo mies sanoi, -- olkaamme kuin vanhoja ystäviä. Jutellaan siis ja sanokaa, oletteko tyytyväinen _Scotiaan_?

-- Mitä te _Scotialla_ tarkoitatte? John Mangles kysyi vihdoin.

-- Heh, tietenkin tätä _Scotiaa_, jossa nyt olemme. Tämä on hyvä laiva, ja minulle on kehuttu sen lujaa rakennetta samoin kuin päällikön, kunnon kapteeni Burtonin, henkisiä ominaisuuksia. Oletteko samannimisen, suuren Afrikan-tutkijan sukulaisia? Hän oli uljas mies. Saan siis onnitella!

-- Hyvä herra, John Mangles lausui, -- minä en ole ensinkään matkailija Burtonin sukulaisia, enkä edes itse ole kapteeni Burton.

-- Ah, päätteli tuntematon, -- minä olen siis puheissa _Scotian_ ensimmäisen perämiehen, herra Burdnessin, kanssa!

-- Herra Burdnessinko? vastasi John Mangles, joka alkoi aavistaa asian oikean laidan. Mutta oliko hän tekemisissä hullun vai laivasta erehtyneen kanssa? Se askarrutti hänen mieltään, ja hän oli juuri aikeissa antaa ratkaisevan selityksen, kun lordi Glenarvan, hänen vaimonsa ja neiti Grant nousivat kannelle. Vieras huomasi heidät ja huudahti:

-- Ah, matkustajia! Matkustajia! Mainiota. Pyydän, herra Burdness, teitä esittelemään minut...

Ja sitten hän astui esille moitteettoman kohteliaasti, odottamatta John Manglesin esittelyä.

-- Rouva, hän sanoi neiti Grantille; -- neiti, hän sanoi lady Helenalle; -- hyvä herra, hän lisäsi kääntyen lordi Glenarvanin puoleen.

-- Lordi Glenarvan, John Mangles ilmoitti.

-- Mylord, jatkoi silloin tuntematon, -- pyydän anteeksi, että itse esittelen itseni; mutta merellähän on lupa hiukan hellittää ankaria seurustelusääntöjä; toivoakseni teemme pian tuttavuutta, ja _Scotian_ matka näiden naisten seurassa tuntuu meistä yhtä lyhyeltä kuin mieluisaltakin.

Lady Helena ja neiti Grant eivät olleet keksineet sanaakaan vastatakseen. He eivät ymmärtäneet mitään tämän kuokkavieraan ilmestymisestä _Duncanin_ kannelle.

-- Arvoisa herra, lausui nyt lordi Glenarvan, -- kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

-- Minä olen Jacques-Eliacin-Francois-Marie Paganel, Pariisin Maantieteellisen seuran sihteeri, Berliinin, Bombayn, Darmstadtin, Leipzigin, Lontoon, Pietarin, Wienin, New Yorkin seurojen kirjeenvaihtajajäsen, Itä-Intian kuninkaallisen maan- ja kansatieteellisen seuran kunniajäsen, joka vietettyään kaksikymmentä vuotta elämästään tutkimassa maantiedettä työhuoneessaan on päättänyt jatkaa tutkimuksiaan luonnossa ja on nyt matkalla Intiaan liittääkseen siellä yhteen suurten löytöretkeilijöiden töiden tulokset.

MISTÄ JACQUES PAGANEL ON TULOSSA JA MINNE MENOSSA.

Maantieteellisen seuran sihteeri oli varmaankin mukava henkilö, sillä kaikki tämä sanottiin hyvin miellyttävällä tavalla. Lordi Glenarvan tiesi muuten täydellisesti kenen kanssa oli tekemisissä, sillä Jacques Paganelin nimi ja ansiot olivat hänelle hyvin tutut. Kun otti huomioon hänen maantieteelliset tutkimuksensa, hänen seuran julkaisuissa esittämänsä selostukset uusimmista löydöistä, hänen kirjeenvaihtonsa koko maailman kanssa, oli häntä pidettävä yhtenä Ranskan etevimmistä tiedemiehistä. Niinpä Glenarvan ojensikin sydämellisesti käden odottamattomalle vieraalleen.

-- Ja nyt, kun esittely on tapahtunut, hän lausui, -- sallinette, herra Paganel, minun tehdä teille yhden kysymyksen?

-- Kaksikymmentä kysymystä, mylord, Jacques Paganel vastasi. -- Minulle on alati mieluisaa keskustella teidän kanssanne.

-- Toissa iltanako te tulitte tähän laivaan?

-- Niin, mylord, toissa iltana kello kahdeksan. Minä hyppäsin Kaledonian rautatievaunusta rattaille ja rattailta _Scotiaan_, jossa olin Pariisista tilannut hytin numero kuusi. Ilta oli pimeä. Laivalla en tavannut ketään. No, tuntien itseni väsyneeksi kolmenkymmenen tunnin matkasta ja tietäen, että meritaudin välttämiseksi on hyvä keino mennä nukkumaan heti laivaan tultua ja pysytellä vuoteessa matkan ensimmäiset päivät, menin suoraa päätä makuulle ja olen tunnollisesti nukkunut kolmekymmentäkuusi tuntia, jos uskotte.

Jacques Paganelin kuuntelijat tiesivät nyt, mitä piti ajatella hänen olostaan laivalla. Ranskalainen matkustaja oli osunut väärään laivaan ja tullut _Duncaniin_ sillä välin kun sen miehistö oli St. Mungon kirkossa. Kaikki oli siis selvää. Mutta mitä tämä tiedemies sanoisi kuullessaan, mihin laivaan hän oli joutunut ja minne nyt oltiin matkalla?

-- Niinpä te, herra Paganel, lordi Glenarvan sanoi. -- olette valinnut tutkimusmatkojenne lähtökohdaksi Kalkuttan?

-- Juuri niin, mylord. Intian näkeminen on ollut minun mielihalunani koko elämäni ajan. Se on ollut kaunein unelmani, joka nyt vihdoin toteutuu norsujen ja Brahman pappien maassa.

-- Teille ei siis ole yhdentekevää joutua johonkin muuhun maahan, herra Paganel?

-- Ei, mylord, se olisi minulle kiusallista, sillä minulla on suosituksia Intian varakuninkaalle, lordi Somersetille, ja Maantieteellisen seuran antama tehtävä täytettävänä.

-- Ah, onko teillä siis jokin määrätty tehtävä?

-- On, minun pitäisi yrittää tehdä hyödyllinen ja mielenkiintoinen matka, jonka ohjelman on laatinut oppinut ystäväni ja ammattiveljeni, herra Vivien de Saint-Martin. Olisi näet tarkoituksena seurata Schlagintweit-veljesten, eversti Waughin, Webbin, Hodgsonin, Huc- ja Gabet-nimisten lähetyssaarnaajien, Moorcroftin, hra Jules Remyn ja monen muun kuuluisan retkeilijän jälkiä. Minä koetan onnistua siinä, missä lähetyssaarnaaja Krick v. 1846 epäonnistui; sanalla sanoen kartoittaa Jaru-Dzangbo-Tshuvirta, joka viidentoistasadan kilometrin alalla kostuttaa Tiibetiä, koskettaen Himalajan pohjoista juurta, ja vihdoin todeta, eikö tämä joki yhdy Brahmaputraan Assamin koillispuolella. Mylord, kultamitali on taattu sille tutkijalle, joka näin voi toteuttaa yhden hartaimmista toiveista Intian maantiedon alalla.

Paganel oli suurenmoinen. Hän puhui erittäin innostuneesti. Hän heittäytyi mielikuvituksen nopeille siiville. Häntä olisi ollut yhtä mahdoton keskeyttää kuin Reiniä Schaffhausenin putouksessa.

-- Herra Jacques Paganel, lordi Glenarvan sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, -- se olisi epäilemättä hieno matka, josta tiede tulisi olemaan teille sangen kiitollinen. Mutta minä en tahdo enempää pitkittää teidän erehdystänne; ainakin toistaiseksi täytyy teidän luopua ilostanne päästä Intiaan.

-- Luopuako siitä? Ja minkä vuoksi?

-- Koska te nyt matkustatte Intian niemimaasta poispäin.

-- Kuinka?! Kapteeni Burton...

-- Minä en ole kapteeni Burton, John Mangles vastasi.

-- Mutta _Scotia_?

-- Tämä laivakaan ei ole _Scotia_.

Paganelin ällistystä olisi mahdoton kuvata. Hän katsoi vuoronperään lordi Glenarvania, joka yhä oli vakava, lady Helenaa ja Mary Grantia, joiden ilmeet osoittivat säälivää myötätuntoa, John Manglesia, joka hymyili ja majuria, joka ei rävähtänyt; sitten hän kohautti harteitaan, siirsi silmälasinsa otsaltaan nenälle ja huudahti:

-- Mitä pilantekoa tämä on!

Mutta silloin sattui hänen katseensa peräsimen rattaaseen, jonka kehässä näkyivät nämä kaksi sanaa:

DUNCAN GLASGOW

-- _Duncan! Duncan!_ hän äännähti päästäen avuttoman epätoivonhuudon.

Ja sitten hän syöksyi päistikkaa alas peräsalongin rappusia hyttiään kohti.

Onnettoman tiedemiehen mentyä ei kukaan laivalla voinut pysyä vakavana majuria lukuunottamatta, ja nauru levisi matruuseihin saakka. Astua väärään junaan! Sama se! Saapua Edinburghiin, kun olisi pitänyt lähteä Dumbartoniin! Olkoon menneeksi! Mutta eksyä väärään laivaan ja kellua Chileä kohti, kun on aikomus matkustaa Intiaan, se on jo hajamielisyyden huippu!

-- Se ei sentään kummastuta minua, kun on puhe Jacques Paganelista, Glenarvan sanoi. -- Hän on kuuluisa sentapaisista hairahduksista. Kerrankin hän julkaisi kartan Amerikasta, johon hän oli sijoittanut Japanin. Se ei kuitenkaan estä häntä olemasta etevä tiedemies, ja hän on todella Ranskan parhaita maantieteilijöitä.

-- Mutta mitä nyt teemme miesparalle? lady Helena kysyi. -- Emmehän voi viedä häntä väkisin Patagoniaan.

-- Miksi emme? MacNabbs vastasi rauhallisesti. -- Me emme ole vastuussa hänen hajamielisyydestään. Olettakaa, että hän olisi astunut väärään junaan, pysähtyisikö se?

-- Ei, mutta hän pääsisi pois lähimmällä asemalla, huomautti lady Helena.

-- No niin, Glenarvan lausui, -- sen hän voi tehdä, jos haluaa, ensimmäisellä pysähdyspaikallamme.

Samassa Paganel palasi peräkannelle viheliäisenä ja nolona, käytyään toteamassa, että hänen tavaransa olivat laivassa. Hän toisteli lakkaamatta kohtalokkaita sanoja: _Duncan! Duncan!_ Hänen sanavarastossaan ei ollut enää muuta. Hän käveli edestakaisin, tarkastellen laivan taklausta ja tähyten rannattoman meren mykkää näköpiiriä. Vihdoin hän palasi lordi Glenarvanin luo.

-- Ja minne tämä _Duncan_ on menossa? hän kysyi.

-- Amerikkaan, herra Paganel.

-- Ja tarkemmin määritellen?

-- Concepcioniin.

-- Chileen! Chileen! huudahti onneton tiedemies. -- Entä Intian-retkeni? Ja mitä sanoo herra de Quatrefages, keskuskomitean esimies! Ja herrat d'Avezac ja Cortambert ja Vivien de Saint-Martin! Ja mitä sanon minä itse seuran istunnossa!

-- Rauhoittukaa, herra Paganel, lordi Glenarvan vastasi, -- älkää menettäkö toivoanne. Kaikki voi järjestyä niin, että teille tulee vain verrattain vähäinen viivästys. Jaru-Dzangbo-Tshu odottaa teitä aina Tiibetin vuoristossa. Me poikkeamme pian Madeiraan, ja siellä te tapaatte laivan, jolla pääsette takaisin Eurooppaan.

-- Kiitän teitä, mylord, täytyy myöntyä. Mutta sen saanee sanoa, että tämä on tavaton seikkailu eikä sellaisia satu muille kuin minulle. Ja minulla kun on varattu hytti _Scotiassa!_

-- No, _Scotia_ teidän pitänee toistaiseksi jättää sikseen.

-- Mutta, Paganel sanoi, tarkastettuaan alusta uudelleen. -- _Duncan_ on huvipursi.

-- Niin on, hyvä herra, John Mangles vastasi, -- ja sen omistaja on hänen jalosukuisuutensa lordi Glenarvan.

-- Joka pyytää teitä mielin määrin käyttämään vieraanvaraisuuttaan, Glenarvan lisäsi.

-- Tuhansia kiitoksia, mylord, Paganel vastasi. -- Minä ymmärrän todellakin arvostaa teidän kohteliaisuuttanne; mutta sallikaa minun tehdä eräs yksinkertainen huomautus: Intia on ihana maa; se tarjoaa matkustajille ihmeellisiä yllätyksiä; naiset epäilemättä eivät sitä tunne... No niin, ei tarvitse muuta kuin että perämies kääntää ruoria, ja _Duncan_ kulkisi yhtä helposti Kalkuttaa kuin Chileä kohti; ja kun se kerran on huvimatkalla...

Päänpudistukset, joita Paganelin ehdotus aiheutti, eivät sallineet hänen jatkaa esitystään. Hän vaikeni kesken.

-- Herra Paganel, sanoi silloin lady Helena, -- jos olisi puhe vain huvimatkasta, niin vastaisin teille: lähtekäämme kaikki yhdessä Intiaan, eikä lordi Glenarvan sitä pyyntöäni hylkäisi. Mutta _Duncan_ on matkalla pelastamaan Patagonian rannikolle joutuneita haaksirikkoisia eikä voi muuttaa niin ihmisystävällisen matkansa suuntaa...

Muutamassa minuutissa tehtiin ranskalaiselle matkustajalle selkoa tilanteesta, liikuttuneena hän kuunteli kertomuksen sattumalta löydetyistä asiakirjoista, kapteeni Grantin kohtalosta, lady Helenan jalomielisestä ehdotuksesta.

-- Mylady, hän sanoi, -- sallikaa minun lausua ihailuni teidän menettelystänne kaikessa tässä ja tehdä se tinkimättä. Teidän aluksenne on jatkettava matkaansa, ja minä saisin tunnonvaivoja, jos hidastuttaisin sitä ainoatakaan päivää.

-- Haluatteko siis ottaa osaa meidän etsiskelyymme? lady Helena kysyi.

-- Se on mahdotonta, rouva, minun pitää suorittaa saamani tehtävä. Minä lähden laivasta ensimmäisessä pysähdyspaikassanne...

-- Madeirassa siis, John Mangles sanoi.

-- Madeirassa, olkoon. Siellähän olen vain sadankahdenkymmenen peninkulman päässä Lissabonista ja voin odottaa laivavuoroa.

-- No niin, herra Paganel, Glenarvan sanoi, -- teidän toivomustanne noudatetaan, ja omasta puolestani olen hyvilläni voidessani tarjota teille vieraanvaraisuutta laivallani muutamiksi päiviksi. Toivoisin vain, ettette kovin ikävysty meidän seurassamme!

-- Oo, mylord, tiedemies huudahti, -- minähän olen ylen onnellinen, että satuin erehtymään näin miellyttävällä tavalla! Yhtäkaikki on sentään naurettava seikka, että mies lähtee matkalle Intiaan ja purjehtiikin Amerikkaa kohti!

Tästä alakuloisesta ajatuksesta huolimatta Paganel mukautui myöhästymiseen, jota ei voinut estää. Hän oli herttainen, hilpeä, jopa hajamielinenkin; hän ihastutti naisia hyväntuulisuudellaan; ennen päivän loppua hän oli kaikkien ystävä: Hänen pyynnöstään näytettiin hänelle nuo merkilliset asiakirjat. Hän tutki niitä huolellisesti, kauan, pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mikään muu tulkinta ei hänestäkään näyttänyt mahdolliselta. Mary Grant ja hänen veljensä herättivät hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän antoi heille hyviä toiveita. Se tapa, jolla hän selitti asiaa, ja eittämätön menestys, jota hän ennusti _Duncanin_ retkelle, houkutteli hymyn nuoren neitosen huulille. Totisesti, jos hänellä ei olisi tehtäväänsä, olisi hänkin lähtenyt etsimään kapteeni Grantia!

Ja kun hän kuuli, että lady Helena oli William Tuffnelin tytär, hän puhkesi ihmetyksen huudahduksiin. Hän oli tuntenut ladyn isän. Mikä uljas tiedemies! Ja kuinka vilkasta heidän kirjeenvaihtonsa oli ollut, kun William Tuffnel oli tullut seuran kirjeenvaihtajajäseneksi! Juuri hän, hän itse, oli esittänyt toisilleen William Tuffnelin ja herra Malte-Brunin! Mikä tapaus, ja mikä ilo matkustaa yhdessä William Tuffnelin tyttären kanssa!

Lopulta hän pyysi lady Helenalta lupaa suudella häntä poskelle. Ja siihen lady Glenarvan suostuikin, vaikka se ehkä oli hiukan "asiaankuulumatonta."

YKSI KUNNON MIES LISÄÄ RETKELLE.

Afrikan pohjoispuolen kohdalla kulkevien merivirtojen edistämänä kulki _Duncan_ nopeaa vauhtia päiväntasaajaa kohti. Elokuun 30. päivänä tuli Madeiran saariryhmä näkyviin. Lupauksensa mukaan tarjoutui lordi Glenarvan laskemaan uuden vieraansa siellä maihin.

-- Lordi, Paganel vastasi, -- puhukaamme kursailematta. Oliko ennen minun tuloani laivalle aikomuksenne poiketa Madeirassa?

-- Ei, Glenarvan sanoi.

-- Ehkä sitten saisin käyttää hyväkseni onnettoman hajamielisyyteni seurauksia. Madeiran saariryhmä on täysin tunnettu. Maantieteilijälle ei siellä enää ole mitään mielenkiintoista. On jo sanottu ja kirjoitettu kaikki mitä voi siitä saariryhmästä, joka muuten viininviljelykseen nähden on täyttä päätä rappeutumassa. Ajatelkaa, että Madeirassa ei enää ole viinitarhoja! Viinisato, joka vuonna 1813 nousi miljoonaan sataantuhanteen hehtolitraan, teki vuonna 1845 ainoastaan satakolmekymmentätuhatta neljäsataaviisikymmentä hehtolitraa. Nyttemmin ei se ole edes kahtakymmentäviittätuhatta! Se on masentava ilmiö. Olisiko teistä yhdentekevää laskea maihin Kanarian saarille?

-- Lasketaan maihin Kanarian saarille, Glenarvan vastasi. -- Sehän ei tee mitään mutkaa meidän matkaamme.

-- Minä tiedän sen, lordi. Kanarian saarilla on, nähkääs, vielä kolme saariryhmää tutkimatta, puhumattakaan Teneriffan vuoresta, jota aina olen halunnut nähdä. Nythän on tilaisuus. Minä käytän sitä hyväkseni, ja odotellessani Eurooppaan menevää laivaa voin tehdä retken sinne.

-- Kuten tahdotte, herra Paganel, vastasi lordi Glenarvan, joka ei voinut olla hymyilemättä.

Ja hänellä oli syytä hymyillä.

Kanarian saaret eivät ole kaukana Madeirasta. Näiden kahden saariryhmän väliä on tuskin kahtasataaviittäkymmentä meripeninkulmaa, mikä matka _Duncanin_ nopeudella kulkevalle laivalle oli jokseenkin mitätön.

31. päivänä elokuuta, kello kahden aikaan päivällä, kävelivät John Mangles ja Paganel peräkannella. Ranskalainen ahdisteli kumppaniaan vilkkailla kyselyillä Chilestä; yhtäkkiä kapteeni keskeytti hänet ja sanoi, viitaten erästä etelässä näkyvää pistettä kohti:

-- Herra Paganel!

-- Mitä nyt, herra kapteeni? tiedemies vastasi.

-- Katsokaas tuohon ilmansuuntaan. Ettekö näe mitään?

-- En.

-- Te ette katso niin kuin pitää. Ei pitkin merenpintaa, vaan sen yläpuolelle, pilviin.

-- Pilviinkö? Mitä siellä pitäisi olla...

-- No, nyt, tuosta noin, kokkapuun päitse.

-- Minä en näe mitään.

-- Kun ette tahdo nähdä. Oli miten oli, ja vaikka olemme neljänkymmenen meripeninkulman päässä, niin Teneriffan huippu on selvästi nähtävissä taivaanrannan yläpuolella.

Oliko Paganel tällöin tahtonut nähdä vai ei, muutamaa hetkeä myöhemmin hänen täytyi myöntää asia, ellei halunnut väittää olevansa sokea.

-- No, joko te nyt sen huomaatte? kysyi häneltä John Mangles.

-- Jo toki, selvästi, Paganel vastasi ja lisäsi, äänessään välinpitämätön sävy: -- Tuoko se nyt sitten on se Teneriffan huippu?

-- Se se on.

-- Eipä se näy olevan kovin korkea.

-- On sen huippu sentään kolmetuhatta seitsemänsataa metriä merenpintaa korkeammalla.

-- Se ei vastaa Mont-Blancia.

-- Se on mahdollista, mutta kun kiipeätte sen laelle, niin pitänette sitä sentään kyllin korkeana.

-- Oo, kiivetäkö sen laelle, rakas kapteeni, mitä se kannattaa, pyydän kysyä, herrojen von Humboldtin ja Bonplanin jälkeen? Suuri nero, tuo Humboldt. Hän nousi tuolle vuorelle; hän on laatinut siitä niin tyhjentävän kuvauksen, että siihen ei ole mitään lisäämistä; hän havaitsi siinä viisi vyöhykettä: viinivyöhykkeen, lehtipuuvyöhykkeen, havupuuvyöhykkeen, alppikanervavyöhykkeen ja vihdoin aivan kasvittoman vyöhykkeen. Hän nousi vuoren ylimmälle huipulle saakka, missä ei ollut tilaa edes istua. Vuoren laelta näkyvä ala oli yhtä suuri kuin neljäs osa Espanjaa. Sitten hän tutki tulivuoren sen uumenia myöten ja tunkeutui sammuneen aukon pohjalle saakka. Mitä luulisitte minulla olevan tekemistä siellä tämän suurmiehen jälkeen, pyydän kysyä?

-- Tosiaan, John Mangles vastasi, -- eipä siinä ole enää mitään haravoimista. Sepä ikävää, sillä teidän aikanne tulee pitkäksi odotellessa laivaa Teneriffan satamassa. Siellä ei ole suurtakaan vaihtelua toivottavissa.

-- Kuka tietää mitä vaihtelua minun hajamielisyyteni saisi aikaan, Paganel sanoi nauraen. -- Mutta, rakas Mangles, eikö Kap Verden saarilla ole ankkuripaikkoja?

-- On kyllä. Villa Praiaan on mainion helppo laskea maihin.

-- Puhumattakaan toisesta edusta, joka ei ole halveksuttava, Paganel lisäsi, -- siitä, että Kap Verden saaret eivät ole kaukana Senegalista, missä voin tavata maanmiehiäni. Minä tiedän kyllä, että tätä villiä ja epäterveellistä saaristoa ei pidetä kovin mielenkiintoisena; mutta maantieteilijän kannalta on kaikki arvokasta. Näkeminen merkitsee tietoja. On ihmisiä, jotka eivät osaa nähdä, ja jotka matkustavat ikään kuin olisi heillä kaihi. Voitte uskoa, että minä en kuulu niihin.

-- Kuinka vain teille on mukavampaa, herra Paganel, John Mangles vastasi, -- minä olen varma, että maantiede hyötyy teidän oleskelustanne Kap Verden saarilla. Meidän täytyy muutenkin poiketa sinne ottamaan hiiliä, joten teidän maihinlaskemisenne ei aiheuta meille mitään viivästystä.

Tämän keskustelun jälkeen päätti kapteeni suunnata matkan Kanarian saarten länsipuolitse; kuuluisa vuori jätettiin vasemmalle kädelle, ja nopeakulkuinen _Duncan_ kulki Kravun kääntöpiirin poikki 2. päivänä syyskuuta, kello viisi aamulla. Sää alkoi sitten muuttua. Oli sadekauden kostea ja raskas ilmasto, _le tempo das aguas_, kuten espanjalainen sanoo, matkustajille rasittava, mutta puuttomuudesta ja siis myös vedettömyydestä kärsivien Afrikan saarten asukkaille hyötyisä aika. Ankara merenkäynti esti matkustajia oleilemasta kannella, mutta salongissa kävi keskustelu yhtä vilkkaasti.

3. päivänä syyskuuta ryhtyi Paganel kokoamaan matkatavaroitaan lähestyvää maihinnousua varten. _Duncan_ liikkui Kap Verden saarien lomassa; sivuuttaen Selin saaren, joka oli todella hedelmätön ja autio hietakumpu, ja kulkien laajojen koralliriuttojen ohi se jätti sivulleen St. Jacques-saaren, jonka läpi pohjoisesta etelään ulottuu basalttivuorien jono, päättyen kahteen korkeaan kumpuun. Sitten John Mangles laski Villa Praian lahteen ja ankkuroi laivan kaupungin edustalle viidentoista metrin syvällä. Sää oli kauhea, ja aallokko tavattoman ankara, vaikka lahti oli suojattu aavalta tulevilta tuulilta. Rankka sade oli sellaista ryöppyä, että tuskin saattoi nähdä kaupunkia, joka on sadan metrin korkeuteen nousevien, tuliperäisten kallioiden hiukan matalamman haaran penkereellä. Saari ei tosiaankaan tämän paksun sadeverkon läpi näyttänyt houkuttelevalta.

Lady Helena ei voinut toteuttaa ehdotustaan, että käytäisiin kaupungissa; hiilienkin laivaansaanti oli perin hankalaa. _Duncanin_ matkustajain oli siis pysyteltävä katoksen alla sillä välin kun meri ja taivas suorastaan ryöpyttivät vesiään vastakkain. Sääkysymys kuului tietenkin päiväjärjestykseen laivalla olevien keskusteluissa. Itsekukin sanoi sanansa, paitsi majuri, joka olisi ollut mukana maailman vedenpaisumuksessa välittämättä siitä vähääkään. Paganel käveli edestakaisin pudistellen päätään.

-- Tämä on ihan kuin tahallista, hän hoki.

-- Niin, se ainakin on varmaa, lordi Glenarvan vastasi -- että luonnonvoimat asettuvat teitä vastaan.

-- Kyllä minä niistä sittenkin suoriudun.

-- Ettehän sentään voi uhmata tällaista sadetta, lady Helena sanoi.

-- Minä, rouva, ehdottomasti. En minä pelkää sitä muuten kuin matkatavaroiden ja kojeiden vuoksi. Ne menevät kaikki piloille.

-- Eihän tässä ole muuta pelättävää kuin millä keinolla ne saadaan laivasta pois, lordi Glenarvan sanoi. -- Niin pian kuin olette kampsuinenne Villa Praiassa, voitte siellä asua jokseenkin siedettävästi, vaikka ette juuri mukavasti: apinojen ja sikojen seura ei aina ole oikein miellyttävää. Mutta matkamies ei turhia valita. Ja toivottavasti voitte seitsemän tai kahdeksan kuukauden kuluttua päästä lähtemään Eurooppaan.

-- Seitsemän tai kahdeksan kuukauden! Paganel huudahti.

-- Vähintään. Kap Verden saarille ei laivojen ole tapana poiketa sadekauden aikana. Mutta te voitte käyttää aikaanne hyödyllisellä tavalla. Tämä saaristo on vielä vähän tunnettu; sen topografian, klimatologian, etnografian ja hypsometrian alalla on vielä paljon tekemistä.

-- Siellä on ehkä virtoja tutkittavana, lady Helena sanoi.

-- Siellä ei ole virtoja, rouva, Paganel sanoi.

-- Entä jokia?