Part 3

Lordi Glenarvan pudisti päätään, ei siksi, että hän olisi epäillyt hänen armollisen majesteettinsa sydäntä, vaan koska hän tiesi, ettei Mary Grantin onnistuisi päästä hänen luokseen. Anomusten tekijät pääsevät perin harvoin valtaistuimen juurelle saakka, ja tuntuu melkein kuin kuninkaallisten palatsien portille olisi kirjoitettu kuten englantilaisilla on tapana kirjoittaa laivojensa komentosillan seinämään:

-- _Matkustajia pyydetään olemaan puhuttelematta ruorimiestä_.

Lady Helena oli ymmärtänyt puolisonsa ajatuksen; hän tiesi, että tytön yritys olisi turha; hän näki toivottomuuden uhkaavan noita kahta lasta. Silloin hän sai suuren ja jalomielisen ajatuksen.

-- Mary Grant, hän huudahti, -- odottakaa, lapseni, ja kuulkaa, mitä sanon!

Neitonen oli tarttunut veljensä käteen ja valmistautunut lähtemään. Hän pysähtyi.

Silloin lady Helena kääntyi miehensä puoleen, katse nöyränä, mutta ääni varmana ja kasvoissa tunteikas ilme:

-- Edward, kirjoittaessaan sen kirjeen ja heittäessään sen mereen kapteeni Grant uskoi kohtalonsa Jumalan itsensä haltuun. Jumala on sen antanut meidän käteemme, meidän! Epäilemättä Hän on siten tahtonut antaa haaksirikkoisten pelastamisen meidän tehtäväksemme.

-- Mitä tarkoitat, Helena? lordi Glenarvan kysyi.

Kaikki olivat aivan hiljaa.

-- Minä tarkoitan, lady Helena jatkoi, -- että meidän on pidettävä itsemme onnellisina voidessamme aloittaa avioelämämme hyvällä työllä. Rakas Edward, minua huvittaaksesi sinä esität huvimatkaa. Mutta mikä huvi on todellisempaa, hyödyllisempää kuin kovaonnisten pelastaminen, jotka heidän maansa jättää oman onnensa nojaan?

-- Helena! lordi Glenarvan huudahti.

-- Ah, sinä ymmärrät, Edward! _Duncan_ on uljas ja hyvä laiva! Se pystyy uhmaamaan Etelän meriä. Se voi tehdä matkan maailman ympäri. Ja se tekee sen, jos tarvitaan! Lähtekäämme, Edward! Lähtekäämme etsimään kapteeni Grantia!

Nämä rohkeat sanat kuullessaan lordi Glenarvan ojensi käsivartensa nuorta vaimoaan kohti, hymyili ja syleili häntä, Maryn ja Robertin suudellessa hänen käsiään. Ja nähdessään tämän liikuttavan kohtauksen kohottivat linnan palvelijat innostuksesta haltioituneina ja sydämestään kiitollisina huudon:

-- Eläköön Lussin valtiatar! Eläköön! Eläköön lordi ja lady Glenarvan!

DUNCANIN LÄHTÖ.

On jo mainittu, että lady Helena oli luja ja jalo nainen. Juuri esitetty ehdotus oli siitä kiistämätön todistus. Lordi Glenarvan oli täydellä syyllä ylpeä tästä jalosta vaimosta, joka kykeni ymmärtämään ja seuraamaan häntä. Ajatus lähteä kapteeni Grantin avuksi oli jo herännyt hänen omassa mielessään, kun hänen anomuksensa Lontoossa hylättiin; ettei hän ollut sitä lausunut ennen lady Helenaa, johtui siitä, ettei hän voinut mukautua ajatukseen olla vaimostaan erossa. Mutta kun lady Helena tahtoi lähteä mukaan itsekin, haihtui epäröinti. Linnan palvelijat olivat tervehtineet tätä ehdotusta eläköön-huudoilla; olihan nyt puhe veljien pelastamisesta, skotlantilaisten niin kuin hekin, ja lordi Glenarvan yhtyi sydämestään Lussin emännän kunniaksi kaikuviin huutoihin.

Kun kerran lähtö oli päätetty, ei saanut hukata hetkeäkään. Samana päivänä lähetti lordi Glenarvan John Manglesille käskyn viedä _Duncanin_ Glasgowiin ja ryhtyä kaikkiin varustuksiin Etelän merille lähtöä varten, josta saattoi kehittyä matka maapallon ympäri. Muuten lady Helena ei ollut ehdotusta tehdessään liioitellut _Duncanin_ ominaisuuksia; alus oli rakennettu erinomaisen tukevaksi ja nopeakulkuiseksi ja saattoi huoleti yrittää pitkääkin purjehdusta.

Se oli malliltaan mitä kaunein huvipursi; sen kantavuus oli kaksisataakymmenen tonnia, ja ensimmäiset uuteen maailmaan kulkeneet laivat, Kolumbuksen, Vespuccin, Magalhãesin, olivat paljon pienempiä.[2]

_Duncanilla_ oli kaksi mastoa: kokkamasto, jossa oli keulapurje, kahvelipurje, märssy- ja prammipurje, ja perämasto, johon kiinnitettiin mesaani- ja latvapurje; lisäksi etupurje, halkaisija, ajopurje ja haruspurjeet. Sillä oli siis runsaasti kangaspintaa, ja se saattoi käyttää tuulta hyväkseen kuin nopea amerikkalainen laiva, mutta ennen kaikkea se luotti sisukseensa asennettuun konevoimaan. Sen höyrykoneella oli sadankuudenkymmenen hevosvoiman teho; se oli rakennettu uuden järjestelmän mukaan, niin että sillä oli myös tulistuskojeet, jotka antoivat höyrylle suuremman paineen; tämä korkean paineen kone käytti kahta potkuria. Täydellä höyryllä saattoi _Duncan_ saavuttaa suuremman nopeuden kuin siihen saakka yksikään toinen alus. Clyde-vuonossa tehdyissä kokeissa se olikin patenttilogin[3] mukaan kulkenut seitsemäntoista solmua[4] tunnissa. Niinpä se hyvinkin saattoi sellaisenaan lähteä matkalle maapallon ympäri. John Manglesin tarvitsi pitää huolta vain ruumien varusteluista.

Hänen ensimmäisenä huolenaan oli ruumien laajentaminen, jotta niihin mahtuisi mahdollisimman paljon hiiliä, sillä matkan varrella on vaikea täydentää polttoainevarastoa. Samaa varokeinoa oli käytettävä myös ruokasäiliöiden suhteen, ja John Mangles teetti ne niin avariksi, että voi ottaa mukaan elintarpeita kahdeksi vuodeksi; rahaa häneltä ei puuttunut, olipa hänellä sitä riittävästi ostaakseen navalla varustetun kanuunan, joka sijoitettiin aivan keulapakkaan; eihän tiedetty, mitä voisi tapahtua, ja aina on hyvä kyetä ampumaan kahdeksannaulainen kuula neljän meripeninkulman päähän.

Täytyy sanoa, että John Mangles ymmärsi asiansa; vaikka hän oli vain huvialuksen päällikkö, hän oli Glasgowin taitavimpia laivureita. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, hänen piirteensä olivat hieman karkeat, mutta ilmaisivat rohkeutta ja hyvyyttä. Hän oli syntynyt Malcolmin linnan alueella, ja Glenarvanin perhe oli kasvattanut hänet ja kouluttanut hänestä etevän merimiehen. John Mangles oli pitkillä merimatkoillaan usein osoittanut taitavuutta, tarmoa ja kylmäverisyyttä. Kun lordi Glenarvan tarjosi hänelle _Duncanin_ päällikkyyttä, hän suostui siihen ilomielin, sillä hän rakasti Malcolmin linnan herraa kuin veljeään, ja etsi, tähän saakka tosin vielä sitä löytämättä, tilaisuutta uhrautuakseen hänen hyväkseen.

Ensimmäinen perämies, Tom Austin, oli vanha, täyttä luottamusta ansaitseva merimies; kaksikymmentäviisi miestä, kapteeni ja ensimmäinen perämies niihin luettuna, oli _Duncanin_ miehistönä; kaikki kuuluivat Dumbartonin kreivikuntaan; kaikki olivat kokeneita matruuseja ja perheen alustalaisten poikia ja muodostivat laivalla todellisen kunnon miesten heimokunnan eli skotlantilaisen klaanin, jolta ei puuttunut edes tavanomaista säkkipillinpuhaltajaa. Lordi Glenarvanilla oli heissä joukko hyviä alamaisia, tyytyväisiä ammattiinsa, uskollisia, rohkeita, taitavia niin aseiden käyttelyssä kuin purjehdukseen kuuluvissa toimissa ja valmiita seuraamaan häntä vaarallisimmillekin retkille: Kun _Duncanin_ miehistö sai kuulla, minne matka suuntautui, ei se voinut hillitä ilon liikutustaan, ja Dumbartonin kalliot toistelivat heidän innokkaiden hurraa-huutojensa kaikua.

Laivaansa lastatessaan ja muonittaessaan John Mangles ei unohtanut varustaa lordi ja lady Glenarvanin hyttejä pitkää matkaa varten. Samoin oli hänen varustettava hytit kapteeni Grantin lapsille, sillä lady Helena ei ollut voinut kieltää Maryltä lupaa seurata _Duncanin_ mukana.

Mitä pikku Robertiin tulee, hän olisi ennemmin piiloutunut aluksen ruumaan kuin jäänyt pois laivasta. Jos hänen olisi pitänyt palvella laivapoikana, kuten Nelsonin ja Franklinin, hän olisi tullut _Duncaniin_. Milläpä sellaista pikkumiestä olisi voinut vastustaa! Sitä ei yritettykään. Täytyipä suostua "kieltämään häneltä" matkustajan ominaisuus, sillä hän tosiaan tahtoi palvella laivapoikana, alokkaana tai matruusina. John Mangles sai toimekseen opettaa hänelle merimiehen ammattia.

-- Hyvä, Robert sanoi, -- eikä tarvitse säästää pamppua, ellen tee mitä käsketään.

-- Siitä saat olla varmakin, poikani, vastasi Glenarvan vakavan näköisenä ja lisäämättä, että 'yhdeksänhäntäisen kissan' käyttö oli kielletty ja muuten aivan tarpeetontakin _Duncan_-laivalla.

Matkustajaluettelon täydennykseksi riittää majuri MacNabbsin mainitseminen. Majuri oli viidenkymmenen ikäinen, tyynen ja säännöllisen näköinen mies, joka meni minne hänen käskettiin mennä, erinomainen ja eheä luonne, vaatimaton, hiljainen, rauhallinen ja lempeä; aina yhtä mieltä vaikka mistä ja vaikka kenen kanssa; ei siis kinastellut mistään tai riidellyt tai tulistunut; sama oli hänellä askel, astuipa hän ylös makuuhuoneensa portaita tai rikkiammutun vallin rinnettä: häntä ei järkyttänyt mikään maailmassa, eikä hän olisi väistynyt milloinkaan, ei edes kanuunankuulan vuoksi, ja epäilemättä hän ehtisi kuollakin, ennen kuin olisi saanut aihetta vimmastua. Tällä miehellä oli mitä suurimmassa määrässä ei ainoastaan tavallista taistelukenttien rohkeutta, sitä ruumiillista urheutta, joka riippuu yksinomaan lihasten tarmosta, vaan vielä enemmän siveellistä rohkeutta, siis mielen lujuutta. Viaksi saattoi hänessä korkeintaan lukea sen, että hän oli ehdottomasti skotlantilainen kiireestä kantapäähän, puhdasverinen kaledonialainen, maansa vanhojen tapojen itsepintainen noudattaja. Niinpä hän ei milloinkaan tahtonut palvella Englantia, ja majurin-arvonsa hän oli ansainnut Ylämaan Mustan kaartin 42:nnessa rykmentissä, jonka komppanioissa oli yksinomaan skotlantilaisia aatelismiehiä. Glenarvanien serkkuna MacNabbs asui Malcolmin linnassa ja majurina hän katsoi luonnolliseksi, että hänen oli lähdettävä _Duncanin_ matkaan.

Tällainen oli siis miehitys tällä aluksella, jonka odottamattomat seikat olivat kutsuneet suorittamaan yhtä nykyajan yllättävimpiä matkoja. Sen saavuttua Glasgowin höyrylaivalaiturille oli yleisön uteliaisuus kohdistunut yksinomaan siihen; suuri joukko väkeä saapui joka päivä sitä katsomaan; ei välitetty muuta kuin siitä, ei puhuttu muusta kuin siitä, sataman toisten kapteenien, muiden muassa kapteeni Burtonin, _Duncanin_ vieressä ankkuroivan ja Kalkuttaan lähdössä olevan _Scotia_-nimisen muhkean höyrylaivan päällikön suureksi mielipahaksi.

Kokonsa puolesta saattoikin _Scotia_ katsoa _Duncanin_ mitättömäksi kärpässarjan laivaksi. Mutta kaikkien mielenkiinto keskittyi Glenarvanin huvipurteen ja suureni päivä päivältä.

Lähdön hetki olikin lähestymässä. John Mangles oli ollut taitava ja toimelias. Kuukausi Clyden lahdella tehdyn koematkansa jälkeen saattoi _Duncan_ lähteä merelle lastattuna, muonitettuna ja kaikin puolin muuten varustettuna. Lähtö määrättiin elokuun 25. päiväksi, joten alus saattoi kevään alkupuolella saapua eteläisille leveysasteille.

Niin pian kuin lordi Glenarvanin aikomus oli tullut tunnetuksi, oli hän saanut kuulla useitakin huomautuksia matkan rasituksista ja vaaroista; mutta hän ei välittänyt niistä vähääkään, vaan varustautui lähtemään Malcolmin linnasta. Toisaalta monet hänen vilpittömät ihailijansakin moittivat häntä, kunnes yleinen mielipide asettui arkailematta skotlantilaisen lordin puolelle, ja kaikki sanomalehdet, lukuunottamatta hallituksen suoranaisia äänenkannattajia, yksimielisesti paheksuivat meriministeriön viranomaisten menettelyä tässä asiassa. Muuten lordi Glenarvania ei liikuttanut moite eikä kiitos: hän teki velvollisuutensa ja välitti vähät muusta.

Elokuun 24. päivänä lähtivät Glenarvan, lady Helena, majuri MacNabbs, Mary ja Robert Grant, herra Olbinett, laivan muonamestari, ja tämän puoliso, rouva Olbinett, lady Glenarvanin palvelijattarena, Malcolmin linnasta jätettyään liikuttavat jäähyväiset perheen palvelijoille. Muutamia tunteja myöhemmin he olivat sijoittuneet laivalle. Glasgowin väestö tervehti ihailevan myötätuntoisesti lady Helenaa, nuorta ja uljasta naista, joka luopui ylellisen elämän huolettomista huvituksista ja riensi auttamaan haaksirikkoisia.

Lordi Glenarvanin ja hänen vaimonsa osastona olivat _Duncanin_ kaikki perähytit: kaksi makuusuojaa, salonki ja kaksi pukuhuonetta heitä itseään varten, sitten yhteinen seurustelusali ja sen ympärillä kuusi kajuuttaa, joista Mary ja Robert Grantin, herra ja rouva Olbinettin sekä majuri MacNabbsin hallussa oli yhteensä viisi. John Manglesin ja Tom Austinin kajuutat olivat taaempana, ja niihin päästiin laivan yläkannelta. Miehistö oli sijoitettu välikannelle ja oli hyvin mielissään siitä, sillä laivassa ei ollut muuta lastia kuin hiilet, elintarvikkeet ja aseet. John Manglesilta ei siis ollut puuttunut tilaa sisävarustuksille, ja hän oli käyttänyt sen taitavasti hyväkseen.

_Duncanin_ oli määrä lähteä yöllä elokuun 25. päivää vasten kello kolme aamulla, laskuveden aikaan. Mutta sitä ennen sai Glasgowin väestö nähdä liikuttavan juhlatoimituksen. Kello kahdeksan illalla lähtivät lordi Glenarvan ja hänen vieraansa sekä laivan koko miehistö, lämmittäjistä kapteeniin saakka, kaikki, joiden oli määrä olla mukana tällä uhrautuvalla retkellä, laivalta St. Mungoon, Glasgowin vanhaan tuomiokirkkoon. Tämä vanha katolinen kirkko, joka oli säilynyt koskemattomana uskonpuhdistuksen jättämien raunioiden keskellä ja jota Walter Scott on niin verrattomasti kuvannut, sai nyt vastaanottaa valtavien holviensa alle _Duncanin_ matkustajat ja miehistön. Suunnaton väkijoukko saattoi heitä. Siellä, kirkon suuressa laivassa, joka on täynnä hautoja kuin hautausmaa, rukoili kunnianarvoisa kirkkoherra Morton retkikunnalle taivaan siunausta ja kaitselmuksen suojelusta. Olipa rukousten aikana hetki, jolloin Mary Grantin ääni kaikui vanhassa kirkossa. Tyttö rukoili hyväntekijöidensä puolesta ja itki Jumalan edessä kiitollisuuden kauniita kyyneleitä. Sitten seurue poistui syvän liikutuksen vallitessa. Kello yksitoista olivat kaikki palanneet laivalle. John Mangles ja miehistö suorittivat viimeisiä lähtövalmisteluja.

Puoliyön aikana alkoi lämmitys; kapteeni antoi käskyn lisätä sitä yhtä mittaa, ja pian alkoivat mustat savupatsaat yhtyä yön usviin. _Duncanin_ purjeet oli huolellisesti verhottu suojuskääreisiin, joiden oli määrä varjella niitä kivihiilensavulta, sillä tuuli puhalsi lounaasta eikä ollut edullinen purjeiden käytölle.

Kello kahden aikana alkoi _Duncan_ puuskua höyrypannujen kuumetessa; höyry pihisi venttiileissä: vuorovesi oli alallaan; saattoi jo erottaa Clyden reitin reimarien ja kiviröykkiömerkkien välillä, ja hämäryys alkoi vähitellen väistyä nousevan päivänkoiton tieltä. Oli lähdön aika.

John Mangles lähetti sanan lordi Glenarvanille, joka kohta nousi kannelle.

Samalla alkoi laskuvesi tuntua; _Duncan_ vihelteli voimakkaasti, hellitti köytensä, irrottautui ympärillä olevista laivoista, pani potkurit käyntiin ja lipui rannasta salmen reitille. John ei ollut ottanut luotsia; hän tunsi itse täydellisesti Clyden solat eikä kukaan olisi voinut ohjata paremmin. Laiva liikehti hänen viittaustensa mukaan: oikealla kädellään hän ohjasi konetta, vasemmalla peräsintä äänettömästi ja varmasti. Pian tekivät viimeiset tehtaat tilaa tuolla täällä rannan kukkuloilla kohoaville huviloille, ja kaupungin kohina vaimeni välimatkan kasvaessa.

Tunnin perästä sivuutti _Duncan_ Dumbartonin kalliot, kahta tuntia myöhemmin se oli Clyden lahdella, kello kuusi aamulla se kiersi Cantyren majakan, laski ulos Pohjois-Kanavasta ja kynti aavaa valtamerta.

MATKUSTAJA HYTISSÄ NUMERO KUUSI.

Tämän ensimmäisen purjehduspäivän aikana oli meri hyvin kuoppainen, ja tuuli yltyi iltaan mennessä. _Duncan_ keinui kovasti; niinpä eivät naiset näyttäytyneetkään kannella, vaan pysyivät makuulla hyteissään ja tekivät siinä viisaasti.

Mutta seuraavana päivänä tuuli kääntyi jonkun verran; kapteeni John avautti keula-, etu- ja märssypurjeen; _Duncan_ kulki nyt tukevammin aalloilla eikä ollut enää yhtä herkkä heilahtelemaan ja keinumaan. Lady Helena ja Mary Grant saattoivat jo päivän koittaessa liittyä lordi Glenarvanin, majurin ja kapteenin seuraan kannelle. Auringonnousu oli suurenmoinen. Päivän tähti nousi kultakehränä merestä ikään kuin suunnattomasta sähkökylvystä. _Duncan_ liukui niin säihkyvän säteilyn keskellä, että tosiaan olisi voinut sanoa sen purjeiden pullistuvan auringonsäteiden voimasta.

Laivan matkustajat katselivat hiljaisissa mietteissä tätä säteilevän taivaankappaleen ilmestystä:

-- Mikä ihana näky! lausui vihdoin lady Helena. -- Se lupaa kaunista päivää. Kunpa vain tuuli ei kääntyisi vastaiseksi, vaan suosisi _Duncanin_ kulkua!

-- Ei voisi toivoa parempaa päivää, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, -- eikä meillä tosiaan ole valittamista tätä matkan alkua vastaan.

-- Kuinkahan kauan matka meren poikki kestää, rakas Edward?

-- Siihen on kapteeni Johnin vastattava, Glenarvan sanoi. -- Kuljemmeko hyvin? Oletteko tyytyväinen laivaanne, John?

-- Perin tyytyväinen, teidän jalosukuisuutenne, John vastasi; -- tämä on verraton alus, mielikseen merimies astelee sen kannella. Milloinkaan ei laivan runkoa ja koneistoa ole saatu paremmin tasapainoon; katsokaahan kuinka vauhti on tasainen ja kuinka sulavasti alus liukuu aalloilla. Me kuljemme todellakin seitsemäntoista solmua tunnissa. Jos tätä vauhtia kestää, olemme päiväntasaajan kohdalla kymmenessä päivässä ja ennen viittä viikkoa kiertäneet Kap Hornin.

-- Kuuletteko, Mary? lady Helena toisti, -- ennen viittä viikkoa!

-- Kuulen, rouva, tyttö vastasi -- ja sydämeni sykähtelee kovemmin kapteenin sanoista.

-- Entä kuinka te kestätte tätä purjehdusta, Mary-neiti? lordi Glenarvan kysyi.

-- Aika hyvin, mylord, ei siitä ole sanottavaa haittaa. Kyllä minä siihen pian totun.

-- Entä pikku Robert?

-- Robertko? John Mangles vastasi. -- Kun hän ei ole sukeltanut konehuoneeseen, hän on kiivennyt mastojen päähän. Se poika ilkkuu vain meritautia. Kas, tuollahan se on nytkin.

Kapteenin viittauksen mukaan kääntyivät kaikkien katseet kokkamastoa kohti, ja jokainen saattoi huomata Robertin kiikkumassa pramipurjeen raakapuulla kolmisenkymmentä metriä kannen yläpuolella. Mary ei voinut olla huudahtamatta.

-- Oh, rauhoittukaa, neiti, John Mangles sanoi, -- minä vastaan hänestä ja lupaan ennen pitkää esittää verrattoman velikullan kapteeni Grantille, sillä me löydämme kyllä kapteenin.

-- Kunpa taivas kuulisi teidän sananne, herra John, tyttö vastasi.

-- Rakas lapseni, lordi Glenarvan lausui, -- koko tässä asiassa on jotakin kaitselmuksen määräämää, minkä tulee antaa meille hyviä toiveita. Me emme mene, meitä viedään. Me emme etsi, meitä johdetaan. Ja katsokaa kaikkia näitä kunnon miehiä, jotka ovat antautuneet niin hyvän asian palvelukseen! Me emme ainoastaan onnistu yrityksessämme, vaan pääsemme perille vaikeuksitta. Minä olen luvannut lady Helenalle huvimatkan, ja pahastipa erehtyisin, ellen pitäisi sanaani.

-- Edward, lady Glenarvan sanoi, -- sinä olet miehistä paras.

-- En, mutta minulla on paras miehistö parhaalla laivalla. Ettekö ihaile _Duncania_, Mary-neiti?

-- Minäkö, mylord? tyttö vastasi. -- Tottahan sitä ihailen, kun olen todella asiantuntija.

-- Ah, niinkö?

-- Minä olen leikkinyt lapsena isäni laivoilla; hänen olisi pitänyt tehdä minusta merimies, ja jos tarvittaisiin, niin pystyisin kai reivaamaan tai punomaan köyttä.

-- Ah, neiti, mitä minä kuulenkaan! John Mangles huudahti.

-- Tuolla puheella saatte kapteeni Johnista hartaan ystävän, lordi Glenarvan sanoi, -- sillä hän ei myönnä mitään maailmassa vetävän vertoja merielämälle, ei edes naisten kuullen! Eikö totta, John?

-- Epäilemättä, teidän jalosukuisuutenne, nuori kapteeni vastasi, -- mutta myönnän, että neiti Grant on paremmin paikallaan peräsalongissa kuin reivaamassa pramipurjetta; mutta yhtä mieluisaa on silti kuulla hänen puhuvan noin.

-- Ja varsinkin kun hän ihailee _Duncania_, lordi Glenarvan lisäsi.

-- Joka sen hyvin ansaitsee, John täydensi.

-- Kuulkaa, lady Helena sanoi, -- kun te olette niin ylpeä aluksestanne, herätätte minussa halun tutkia sen ruumanpohjaan saakka ja nähdä, minkälaiset olot kunnon matruuseillamme on välikannella.

-- Mainiot, John vastasi, -- he ovat siellä kuin kotonaan.

-- Ja he ovat todellakin kotonaan, rakas Helena, lordi Glenarvan lisäsi. -- Tämä alus on kaistale vanhaa Kaledoniaamme! Se on irrallinen osa Dumbartonin kreivikuntaa, joka erikoisesta armosta on purjehtimassa, niin ettemme ole jättäneet maatamme! _Duncan_ on Malcolmin linna, ja valtameri on Lomond-järvi.

-- No hyvä, rakas Edward, esittelepä siis meille tätä linnaa, lady Helena vastasi.

-- Kuten käsket, Glenarvan lausui, -- mutta salli minun sitä ennen puhutella Olbinettia.

Laivan muonamestari oli mainio ravintoasiantuntija, skotlantilainen, joka toimensa tärkeyden puolesta olisi ansainnut olla ranskalainen ja täytti tehtävänsä hartaasti ja taitavasti. Hän asettui kuuntelemaan.

-- Olbinett, me teemme pienen retken ennen aamiaista, Glenarvan sanoi, ikään kuin olisi ollut puhe huvimatkasta Tarbetille tai Katrine-järvelle. -- Toivoakseni pöytä on katettu palatessamme.

Olbinett kumarsi juhlallisesti.

-- Tuletteko mukaan, majuri? lady Helena kysyi.

-- Jos käskette, MacNabbs vastasi.

-- No, lordi Glenarvan huomautti, -- majuri on uponnut sikarinsa savuun, siitä häntä ei saa temmata pois; majuri on nähkääs tuima tupakkamies, Mary-neiti. Hän polttaa aina, nukkuessaankin.

Majuri nyökkäsi hyväksyvästi, ja lordi Glenarvanin vieraat lähtivät välikannelle.

Yksin jäätyään ja tapansa mukaan itsekseen puhellen, mutta väittämättä milloinkaan itseään vastaan, kietoutui MacNabbs yhä paksumpaan savupilveen; hän seisoi liikkumatta, katsellen taaksepäin laivan vanaveteen. Hetken hiljaisen mietiskelyn jälkeen hän kääntyi ympäri ja havaitsi seisovansa vastapäätä erästä uutta henkilöä. Jos mikään olisi voinut majuria hämmästyttää, hän olisi nyt hämmästynyt, sillä tämä matkustaja oli hänelle täysin outo.

Hän oli pitkä, kuiva ja laiha, ehkä noin nelikymmenvuotias mies, näöltään kuin pitkä suurinuppinen naula. Hänen päänsä oli tosiaan iso ja voimakas, otsa oli korkea, nenä pitkähkö, suu iso, leuka hyvin jykevä. Hänen silmiään peittivät suuret, pyöreät silmälasit ja hänen katseessaan näytti olevan sellaista erikoista epävarmuutta kuin ns. päiväsokeilla, jotka näkevät esineet vain hämärässä. Kasvoista päättäen hän oli älykäs ja hilpeä mies; hänellä ei ollut jurojen ihmisten tylyä ilmettä, jotka periaatteesta eivät milloinkaan naura ja jotka peittävät mitättömyytensä yksivakaisuuden alle. Kaikkea muuta. Tuntemattoman herttaisen luonteva, koreilematon käytös osoitti selvästi, että hän osasi ottaa ihmiset ja asiat niiden hyvältä puolelta. Mutta vaikkei hän vielä ollut puhunut, hänet tunsi puheliaaksi ja varsinkin hajamieliseksi niiden ihmisten tapaan, jotka eivät näe, mitä katsovat, eivätkä kuule, mitä kuuntelevat. Hänellä oli päässä matkalakki, jalassa paksut keltaiset kengät ja nahkasäärystimet, pukunaan ruskeat samettihousut ja samasta kankaasta tehty takki, jonka lukemattomat taskut näyttivät olevan täynnä kaikenlaisia vihkosia, muisti- ja taskukirjoja ja lukemattomia muita yhtä epämukavia ja tarpeettomia esineitä, puhumattakaan pitkästä kaukoputkesta, jota hän kantoi olkahihnassa.

Tuntemattoman vilkkaus oli majurin tyyneyden räikeänä vastakohtana; hän liikuskeli MacNabbsin ympärillä, katseli tätä, teki silmillään kysymyksiä, kun taas majuri ei ollut vähääkään utelias tietämään, mistä hän tuli, ja minne hän oli menossa, minkä vuoksi hän oli mukana _Duncan_-laivalla.

Nähdessään yrityksensä raukeavan majurin välinpitämättömyyteen, tuo arvoituksellinen henkilö tarttui kaukoputkeensa, joka pisimmillään oli reilun metrin mittainen, ja seisten liikkumatta kuin valtatien kilometripylväs, vaikka sääret hajallaan, hän suuntasi kojeensa kohtaan, jossa taivas ja meri yhtyivät; viisi minuuttia sitä tutkittuaan hän laski kaukoputkensa, käänsi sen pään kantta vasten ja nojasi siihen ikään kuin se olisi ollut keppi; mutta silloinpa kiikarin putket solahtivat sisäkkäin, ja uusi matkustaja, jolta täten äkkiä katosi tukipiste, oli vähällä suistua kumoon isonmaston juurelle.

Jokainen muu olisi ainakin hymyillyt majurin asemassa. Majuri ei edes räpäyttänyt silmiään. Silloin tuntematon teki päätöksensä.

-- Muonamestari! hän huusi, ja tämän ainoankin sanan ääntäminen osoitti hänen olevan ulkomaalaisen.

Hän odotti. Ketään ei ilmestynyt.

-- Muonamestari! hän toisti vielä kovemmalla äänellä.