Part 2

-- Kaikki, rakas Helena, ja ne aukot, jotka meri on syövyttänyt asiakirjojen sanoihin, minä täytän vaivattomasti, ikään kuin kirjoittaisin kapteeni Grantin sanelun mukaan.

Samalla lordi Glenarvan tarttui kynään ja kirjoitti epäröimättä seuraavan selonteon:

"7. kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi Patagonian rannikolla eteläisellä pallonpuoliskolla. Maihin pyrkien kaksi matruusia ja kapteeni Grant yrittivät nousta mantereelle, missä he joutuvat julmien intiaanien vangiksi. He ovat heittäneet tämän asiakirjan -- pituus- ja 37° 11' leveysasteelle. Tuokaa heille apua tai he ovat hukassa."

-- Hyvä, hyvä, rakas Edward, lady Helena sanoi, -- ja jos nämä onnettomat vielä näkevät kotimaansa, niin heidän on siitä onnesta kiittäminen sinua.

-- Ja he näkevät sen, Glenarvan vastasi. -- Tämä asiakirja on niin pätevä, niin selvä, niin varma, että Englanti ei voi epäröidä lähettämästä apua noille kolmelle, autiomaahan joutuneelle lapselleen. Mitä se on ennen tehnyt Franklinin ja niin monen muun vuoksi, sen on se nyt tekevä _Britannian_ haaksirikkoisten hyväksi.

-- Mutta niillä onnettomilla, lady Helena huomautti, -- on varmaankin perhe, joka suree heidän menettämistään. Kukaties kapteeni Grant-paralla on vaimo, lapsia...

-- Rakas Helena, sinä olet oikeassa, ja minä toimitan heidän tietoonsa, että kaikki toivo ei ole vielä mennyttä. Nyt, ystäväni, nouskaamme kannelle, sillä me lähestymme kai satamaa.

_Duncan_ oli todellakin ruvennut kulkemaan höyryllä; se sivuutti tällä hetkellä Buten saaren rantaa, oikealla puolellaan Rothesay ja sen ihana, vehmaassa laaksossa oleva pikku kaupunki; sitten se saapui lahden kapeihin salmiin, kulki Greenockin ohi ja ankkuroi kello kuuden aikaan illalla Dumbartonin basalttikallion juurelle, jonka huipulla on skotlantilaisen sankarin Wallacen kuuluisa linna.

Siellä odottivat valjastetut kyytivaunut lady Helenaa saattaakseen hänet ja majuri MacNabbsin Malcolmin linnaan. Sitten lordi Glenarvan syleili nuorta vaimoaan ja riensi Glasgowin pikajunaan.

Mutta ennen lähtöään oli hän antanut eräälle pikalähetille tärkeän tiedon, ja muutamia minuutteja myöhemmin sähkölennätin välitti _Timesille_ ja _Morning-Chroniclelle_ seuraavan ilmoituksen:

"Tietojen saamiseksi Glasgowista olevan fregatin, _Britannian_ ja kapteeni Grantin kohtalosta käännyttäköön lordi Glenarvanin puoleen, Malcolmin linna, Luss, Dumbartonin kreivikunta, Skotlanti."

MALCOLMIN LINNA.

Malcolmin linna, Ylämaiden runollisimpia, sijaitsee lähellä Lussin kylää, jonka kaunista laaksoa se hallitsee. Lomond-järven leppoisat laineet huuhtovat sen muurien graniittia. Ylimuistoisesta ajasta se oli kuulunut Glenarvanin suvulle, joka Rob Royn ja Fergus MacGregorin maassa piti yllä Walter Scottin muinaisten sankarien vieraanvaraisia tapoja. Skotlannissa tapahtuneen yhteiskunnallisen mullistuksen aikana joutui maantielle suuri joukko alustalaisia, jotka eivät voineet maksaa tilusten isännille raskaita veroja. Monet kuolivat nälkään; toiset rupesivat kalastajiksi; kolmannet muuttivat maasta. Se oli kauttaaltaan toivotonta aikaa. Ainoastaan Glenarvanit uskoivat uskollisuuden voivan yhdistää ylhäisiä ja alhaisia ja pysyivät uskollisina alustalaisilleen. Ei ainoankaan tarvinnut lähteä syntymämajastaan; ei kenenkään jättää maata, jossa hänen esi-isänsä lepäsivät; kaikki jäivät entisten isäntiensä alueelle. Nytkin vielä, tänä vieraantumisen ja hajaantumisen aikana, oli Glenarvaneilla Malcolmin linnassa niin kuin Duncan-laivallakin ainoastaan skotlantilaisia; kaikki polveutuivat MacGregorien, MacFarlanien, MacNabbsien, MacNaughtonien alustalaisista, -- olivat Stirlingin ja Dumbartonin kreivikuntien lapsia: kunnon väkeä, henkeen ja vereen uskollista isännälleen, vieläpä muutamat heistä puhuivatkin vanhan Kaledonian gaelilaismurretta.

Lordi Glenarvanilla oli suunnaton omaisuus; hän käytti sitä laajaan avuliaisuuteen; hänen hyvyytensä oli vielä hänen anteliaisuuttaankin suurempi, sillä se oli määrätön, kun taas avustuksilla täytyi pakostakin olla jokin raja. Lussin herra, Malcolmin linnanisäntä, edusti kreivikuntaansa parlamentin ylähuoneessa. Mutta kun hänen mielipiteensä muka olivat jakobiinilaisia, -- kun hänellä ei ollut halua mielistellä Hannoverin kuningashuonetta, -- eivät Englannin valtiomiehet häntä kovinkaan suosineet, pääasiassa kuitenkin siitä syystä, että hän piti kiinni esi-isiensä perimyksistä ja vastusti tarmokkaasti "eteläisten" poliittista sekaantumista Skotlannin asioihin.

Lordi Edward Glenarvan ei kuitenkaan ollut takapajulle jäänyt mies, ei ahdasmielinen eikä älyltään heikko; mutta pitäessään kreivikuntansa ovia leveältä avoinna edistykselle hän pysyi skotlantilaisena mieleltään, ja Skotlannin kunnian puolesta hän meni nopeilla veneillään kamppailemaan Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpailuissa.

Edward Glenarvan oli kolmenkymmenenkahden ikäinen; hän oli kookasvartaloinen mies, kasvonpiirteiltään hiukan ankara, mutta hänen katseessaan oli rajatonta lempeyttä, ja hänen koko olemuksensa oli ylämaalaisen runouden läpitunkema. Tiedettiin, että hän oli urhea hurjuuteen saakka, yritteliäs, ritarillinen, kuin konsaan 19. vuosisadan Fergus. Hän oli ollut naimisissa vasta kolmisen kuukautta; hänen puolisonsa oli miss Helena Tuffnel, suuren tutkimusretkeilijän William Tuffnelin tytär, miehen, joka oli maantieteen ja löytöretki-innostuksen monia uhreja.

Miss Helena ei ollut ylhäistä sukua, mutta hän oli skotlantilainen, ja se vastasi lordi Glenarvanin mielestä mitä aateluutta tahansa; tästä nuoresta, viehättävästä, rohkeasta, uskollisesta neidosta oli Lussin herra tehnyt elämänsä kumppanin. Lordi tapasi hänet ensimmäisen kerran yksinäisenä, orpona, melkein varattomana hänen isänsä talossa Kilpatrickissa, ja oivalsi, että tuosta tytöstä tulisi erinomainen vaimo. Miss Helena oli kaksikymmentäkaksi täyttänyt, valkoverinen, silmät siniset niin kuin Skotlannin järvet keväisenä aamuna. Hänen rakkautensa oli hänen suurta kiitollisuuttaankin suurempi. Neito rakasti häntä aivan kuin olisi hän itse ollut rikas perijätär ja lordi köyhäksi jäänyt orpo. Ja alustalaiset ja palvelijat olisivat antaneet henkensä rouvan puolesta, josta puhuessaan he käyttivät nimitystä: Lussin hyvä valtiatar.

Lordi Glenarvan ja lady Helena elivät onnellisina Malcolmin linnassa, keskellä Ylämaiden uhkeata ja villiä luontoa, kävelivät kastanja- ja sykomoripuiden reunustamia varjoisia kujia järven rannalla, missä entisajan sotalaulut vielä kaikuivat raivaamattomien rotkojen pohjilta, -- missä Skotlannin historia on ikivanhoihin raunioihin uurrettuna. Milloin eksyivät he koivu- tai lehtikuusimetsiin, kellastuneen kanervikon aavan aukion keskelle; milloin taas kiipesivät Ben Lomondin äkkijyrkille kukkuloille, tai ratsastivat halki autioiden rotkojen, tutkien, ymmärtäen, ihmetellen tätä runollista seutua, jota vieläkin sanotaan "Rob Royn maaksi", ja niitä mainioita maisemia, joita Walter Scott on niin ihanasti ylistänyt. Illalla, yön yllättäessä, kun "MacFarlanen lyhty" syttyi taivaalla, he lähtivät harhailemaan pitkin Malcolmin linnan ympäri kiertävää vanhaa puolustusmuuria, jossa vielä näkyi ampuma-aukkoja, ja siellä, ajatuksiinsa unohtuneina ja kuin yksin maailmassa, jollakin kivellä, luonnon hiljaisuuden keskellä, kalvaan kuun katseen alla istuen, yön alkaessa asettua vähitellen hämärtyvien vuorten kukkuloille, he viipyivät antautuneina siihen kirkkaaseen hurmioon ja sisäiseen ihastukseen, jonka salaisuuden tuntevat maan päällä vain rakastavaiset sydämet.

Näin kuluivat heidän avioliittonsa ensimmäiset kuukaudet. Mutta lordi Glenarvan ei unohtanut, että hänen vaimonsa oli suuren löytöretkeilijän tytär. Hän ajatteli, että lady Helenalla varmaankin oli sama kaipuu kuin hänen isänsä sydämessä, eikä hän siinä erehtynytkään. Rakennettiin _Duncan_; sen oli määrä kuljettaa lordi ja lady Glenarvan maailman kauneimpiin maihin, Välimeren aalloille, aina Aigeian meren saarille saakka. Ajateltakoon lady Helenan iloa, kun hänen puolisonsa määräsi _Duncanin_ hänen käytettäväkseen! Tuskin onkaan suurempaa onnea kuin se, että saa viedä rakastettunsa näille viehättäville Kreikan vesille ja viettää kuherruskuukautensa itämaiden ihastuttavilla rannoilla?

Tällä erää oli lordi Glenarvan lähtenyt Lontooseen. Koskihan asia onnettomien haaksirikkoisten pelastamista ja siksi lady Helena olikin tämän ohimenevän eron aikana oikeastaan vain maltiton eikä suruissaan; seuraavana päivänä hänen puolisonsa sähkösanoma antoi toiveita pikaisesta paluusta; illalla saapunut kirje pyysi pidennystä; siitä kävi ilmi, että lordi Glenarvan oli kohdannut jonkun verran vaikeuksia; sitä seuraavana päivänä saapui uusi kirje, jossa lordi ei enää salannut tyytymättömyyttään meriministeriöön.

Silloin lady Helena alkoi käydä levottomaksi. Kun hän illalla oli yksin huoneessaan, linnan hovimestari, herra Halbert, saapui kysymään suostuisiko hän ottamaan vastaan nuoren tytön ja nuoren pojan, jotka pyysivät päästä lordi Glenarvanin puheille.

-- Ovatko ne paikkakunnan lapsia? lady Helena kysyi.

-- Eivät, rouva, hovimestari vastasi, -- sillä minä en tunne heitä. He ovat tulleet rautatiellä Ballochiin ja Ballochista Lussiin jalkaisin.

-- Pyytäkää heitä astumaan sisään, Halbert, lady Glenarvan sanoi.

Hovimestari poistui. Hetken kuluttua olivat nuori tyttö ja poika lady Helenan huoneessa. He olivat sisar ja veli. Heidän yhdennäköisyytensä vuoksi siitä ei voinut olla epäilystäkään. Sisar oli kuudentoista. Hänen sirot, hiukan rasittuneet kasvonsa, hänen silmänsä, jotka varmaan olivat usein itkeneet, hänen alistunut, mutta samalla rohkea ilmeensä, hänen köyhä, mutta siisti pukunsa puhuivat hänen puolestaan. Hän piti kädestä kaksitoistavuotiasta päättävän näköistä poikaa, joka näytti ottavan sisarensa suojeltavakseen. Tosiaan, olisi kuka tahansa loukannut nuorta tyttöä, hän olisi joutunut tekemisiin tämän pikkumiehen kanssa! Sisar oli hiukan ujo jouduttuaan lady Helenan eteen. Tämä ehätti panemaan puheen alkuun.

-- Te haluatte puhutella minua? hän lausui rohkaisten nuorta tyttöä katseellaan.

-- Emme teitä, nuori poika vastasi päättävällä äänellä, -- vaan lordi Glenarvania itseään.

-- Antakaa hänelle anteeksi, rouva, sanoi sisko silloin veljeensä katsahtaen.

-- Lordi Glenarvan ei ole linnassa, lady Helena vastasi; -- mutta minä olen hänen vaimonsa, ja jos voin edustaa häntä teidän asiassanne...

-- Oletteko te lady Glenarvan? nuori tyttö sanoi.

-- Olen, neiti.

-- Senkö Malcolmin linnan lordi Glenarvanin puoliso, joka on julkaissut lehdessä _Britannian_ haaksirikkoa koskevan ilmoituksen?

-- Niin, niin, lady Helena vakuutti innokkaasti. -- Entä te...?

-- Minä olen neiti Grant, rouva, ja tämä on minun veljeni.

-- Neiti Grant! Neiti Grant! lady Helena huudahti, veti nuoren tytön luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli pikku poikaa poskille.

-- Rouva, nuori tyttö kysyi, -- mitä te tiedätte isäni haaksirikosta? Onko hän elossa? Saammeko enää milloinkaan nähdä häntä? Sanokaa, rukoilen sitä teiltä!

-- Rakas lapsi, lady Helena lausui. -- Jumala varjelkoon minua vastaamasta teille kevytmielisesti tällaisessa tapauksessa; minä en tahtoisi antaa teille toiveita, jotka ehkä tuottaisivat pettymystä...

-- Puhukaa, rouva, puhukaa! Minä olen vahva, kestän tuskaa ja voin kuulla mitä tahansa.

-- Rakas lapseni, lady Helena vastasi, -- toive on hyvin heikko; mutta kaikkivoivan Jumalan avulla on mahdollista, että te kerran saatte jälleen nähdä isänne.

-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! huudahti neiti Grant, joka ei voinut pidättää kyyneleitään, kun taas Robert suuteli lady Glenarvanin käsiä.

Tämän haikean ilon ensi puuskan tyynnyttyä ryhtyi neiti Grant tekemään lukemattomia kysymyksiä; lady Helena kertoi hänelle pullossa olleiden paperilappujen löytymisestä, että _Britannia_ oli haaksirikkoutunut Patagonian rannikolla, että haaksirikon jälkeen kapteeni ja kaksi matruusia, ainoat eloonjääneet, nähtävästi olivat päässeet mannermaalle, ja vihdoin, että he pyysivät ihmisiltä apua tässä kolmella kielellä kirjoitetussa ja meren aaltojen haltuun uskotussa kirjeessään.

Kertomuksen kuluessa ahmi Robert Grant silmillään lady Helenaa; hänen elämänsä riippui tämän selvityksestä; lapsen mielikuvitus loihti esiin kauheat tapahtumat, joiden uhrina hänen isänsä oli täytynyt olla; hän näki isänsä _Britannian_ kannella, seurasi tätä aaltojen helmassa, kapusi tämän kanssa rannan kallioille ja ryömi huohottaen hiekalle pois aaltojen ulottuvilta. Monta kertaa lady Helenan kertomuksen kestäessä hän mutisi jotakin.

-- Oi, isä, isä-parka! hän huudahti painaen sydäntään.

Neiti Grant taas kuunteli kädet ristissä eikä lausunut sanaakaan ennen kuin kertomuksen päätyttyä, jolloin hän sanoi: -- Oi, rouva, se kirje, se kirje!

-- Minulla ei ole sitä enää, rakas lapseni, lady Helena vastasi.

-- Eikö teillä ole sitä enää?

-- Ei; juuri teidän isänne edun vuoksi on lordi Glenarvanin pitänyt viedä se Lontooseen; mutta minä olen kertonut teille kaikki, mitä se sisälsi, sanasta sanaan, ja kuinka meidän onnistui saada selville sen pääsisältö, kun melkein tyyten hävinneiden sanankatkelmien joukossa muutamia sanoja kuitenkin oli jäänyt ehjiksi; mutta onnettomuudeksi ei ole pituusastetta...

-- Sitä ei tarvitakaan! poikanen huudahti.

-- Niin, Robert-herra, Helena vastasi hymyillen, nähdessään hänet niin päättäväisenä. -- Kuten näette, neiti Grant, te tunnette nyt kirjeen pienimmätkin yksityiskohdat yhtä hyvin kuin minäkin.

-- Niin kai, rouva, tyttö vastasi, -- mutta minä olisin tahtonut nähdä isäni käsialan.

-- No niin, huomenna, kenties lordi Glenarvan palaa jo huomenna. Mieheni tahtoi ottaa tämän eittämättömän asiakirjan mukaansa näyttääkseen sitä meriministeriön viranomaisille ja saadakseen nämä heti lähettämään laivan etsimään kapteeni Grantia.

-- Onko se mahdollista, rouva! nuori tyttö huudahti; -- oletteko tehneet senkin meidän hyväksemme?

-- Olemme, rakas neiti, ja minä odotan lordi Glenarvania joka hetki.

-- Rouva, tyttö sanoi, äänessään syvää kiitollisuutta ja hurskasta intoa, -- taivas siunatkoon lordi Glenarvania ja teitä!

-- Rakas lapsi, lady Helena vastasi, -- me emme ansaitse mitään kiitosta; jokainen muu olisi meidän asemassamme menetellyt samalla tavalla. Kunpa vain ne toiveet, joita teissä olen herättänyt, voisivat toteutua! Te jäätte nyt linnaan, kunnes lordi Glenarvan on palannut...

-- Rouva, tyttö vastasi, -- minä en tahtoisi käyttää väärin myötätuntoanne, jota osoitatte ventovieraille.

-- Ventovierailleko, rakas lapsi? Ettehän te kumpikaan ole tuntemattomia tässä talossa, ja minä tahdon teidän saavuttuanne, että lordi Glenarvan ilmoittaa kapteeni Grantin lapsille, mitä aiotaan yrittää heidän isänsä pelastamiseksi.

Näin sydämellisesti tehtyä tarjousta ei käynyt hylkääminen. Niinpä sovittiin, että neiti Grant ja hänen veljensä odottaisivat Malcolmin linnassa lordi Glenarvanin paluuta.

LADY GLENARVANIN EHDOTUS.

Tämän keskustelun aikana ei lady Helena ollut puhunut lordi Glenarvanin kirjeissä lausutusta pelosta, että meriministeriön viranomaiset voisivat olla kylmäkiskoisia hänen pyyntöään kohtaan. Ei myöskään lausuttu sanaakaan siitä, että kapteeni Grant luultavasti oli Etelä-Amerikan intiaanien vankina. Miksi surettaa lapsiparkoja turhanpäiten ja heikentää heissä juuri herännyttä toivoa? Sehän ei vaikuttanut asiaan vähääkään. Lady Helena oli siis ollut vaiti tästä seikasta ja vastattuaan kaikkiin neiti Grantin kysymyksiin kyseli vuorostaan hänen elämästään ja asemastaan tässä maailmassa, jossa hän näytti olevan veljensä ainoa huoltaja.

Siitä tuli liikuttava, koruton kertomus, joka vielä lisäsi lady Helenan myötätuntoa tyttöä kohtaan.

Mary ja Robert Grant olivat kapteenin ainoat lapset. Harry Grant oli menettänyt vaimonsa Robertin syntyessä, ja pitkien matkojen ajaksi hän jätti lapsensa erään hyvän, vanhan naisserkkunsa hoitoon. Kapteeni Grant oli karaistu merimies, ammattinsa hyvin tunteva, hyvä purjehtija ja samalla hyvä kauppamies, joten hän oli kuin luotu juuri kauppalaivuriksi. Hän asui Skotlannissa Dundeen kaupungissa, Perthin kreivikunnassa, ja oli syntyperäinen skotlantilainen. Hänen isänsä, Pyhän Katariinan kirkossa palveleva pappi, oli antanut hänelle erittäin hyvän kasvatuksen, ajatellen että se ei koskaan voi vahingoittaa ketään, ei edes pitkämatkaista kapteenia.

Ensimmäisillä merentakaisilla matkoilla, aluksi perämiehenä ja vihdoin laivanomistajana, onnistuivat hänen asiansa hyvin, ja muutamia vuosia Robertin syntymän jälkeen Harry oli jo saanut kootuksi joltisenkin omaisuuden.

Silloin tuli hänen mieleensä suuri aate, joka teki hänen nimensä tunnetuksi Skotlannissa. Kuten Glenarvanit ja muutamat Skotlannin alamaiden ylimyssuvut, oli hän sydämessään, vaikkei ulkonaisesti, irtautunut anastushaluisesta Englannista. Hänen maansa edut eivät hänen mielestään voineet olla samat kuin englantilaisten, ja voidakseen niitä omaperäisesti kehittää hän päätti perustaa laajan skotlantilaisen siirtokunnan johonkin valtamerentakaisista maanosista. Unelmoiko hän tulevaisuudessa sellaista riippumattomuutta, josta Yhdysvallat ovat antaneet esimerkin, ja jollaista Intia ja Australia eivät voi olla kerran saavuttamatta? Kenties. Kenties hän oli myös antanut salaisten toiveidensa kuultaa läpi. Niinpä on ymmärrettävää, että hallitus kieltäytyi avustamasta hänen siirtolasuunnitelmaansa, asettipa vielä kapteeni Grantin tielle vaikeuksia, jotka missä muussa maassa tahansa olisivat tehneet miehestä lopun. Mutta Harry ei antanut masentaa itseään; hän vetosi maanmiestensä isänmaallisuuteen, antoi omaisuutensa asiansa palvelukseen, rakensi laivan ja lähti valiomiehistön saattamana, uskottuaan lapsensa vanhan naisserkkunsa huostaan, tutkimaan Tyynen valtameren suuria saaria. Tämä tapahtui vuonna 1861. Vuoden ajan, aina toukokuuhun 1862, hänestä tuli tietoja; mutta hänen lähdettyään Callaosta, kesäkuussa, ei kukaan enää kuullut puhuttavan _Britanniasta_, ja _Shipping Gazette_ pysyi vaiti kapteenia kohtalosta.

Tähän aikaan kuoli Harry Grantin vanha naisserkku, ja molemmat lapset jäivät yksin maailmaan.

Mary Grant oli silloin nelitoistavuotias; hänen uljas mielensä ei masentunut tästäkään tilanteesta, ja hän omisti kaikki voimansa huolenpitoon veljestään, joka vielä oli lapsi. Robertia piti kasvattaa, opettaa. Säästäväisyyden, käytännöllisyyden ja terävän älynsä avulla, tehden työtä yötä päivää, antautuen kokonaan veljelleen, itse kieltäytyen kaikesta, sisko suoriutui hyvin veljensä kasvatuksesta ja täytti rohkeasti äidilliset velvollisuutensa. Näin elivät molemmat lapset Dundeessa ylväästi omaksutun ja uljaasti kestetyn köyhyyden liikuttavassa tilassa. Mary ei ajatellut muuta kuin veljeään ja haaveili hänelle jotakin onnellista tulevaisuutta. Hän piti _Britanniaa_ iäksi kadotettuna ja isäänsä ilmeisesti kuolleena. Niinpä on tarpeetonta kuvata hänen liikutustaan, kun _Times_-lehden ilmoitus, jonka hän sattumalta tuli nähneeksi, äkkiä tempaisi hänet irti toivottomuudesta.

Tässä ei ollut mitään epäröimistä; hänen päätöksensä oli heti valmis. Vaikkapa hänen pitäisi kuulla, että kapteeni Grantin ruumis oli löydetty jollakin autiolla rannalla murskaantuneen laivan jäännösten joukosta, niin sekin oli parempi kuin tämä alinomainen epäily, tämä epätietoisuuden ikuinen kidutus.

Hän kertoi asian veljelleen, ja samana päivänä lähtivät lapset rautateitse Perthiin ja saapuivat illalla Malcolmin linnaan, jossa Mary, niin kauan kestäneen murheen jälkeen, sai jälleen toivoa.

Tämä oli se surullinen tarina, jonka Mary Grant kertoi lady Glenarvanille koruttomasti ja ajattelemattakaan, että hän kaikessa tässä, näinä koettelemusten pitkinä vuosina, oli käyttäytynyt sankarillisesti; mutta lady Helena ajatteli sitä hänen puolestaan, ja monta kertaa, yrittämättäkään salata kyyneliään, hän puristi povelleen kapteeni Grantin lapset.

Robert puolestaan näytti kuulevan tämän kertomuksen ensimmäistä kertaa; hän kuunteli siskoaan silmät suurina ja ymmärsi kaikki, mitä sisko oli tehnyt, kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ja vihdoin, voimatta pidättää sydämensä pohjasta lähtevää ääntä, hän huudahti sisartaan syleillen:

-- Oi, äiti! Rakas äitini!

Tämän keskustelun aikana oli jo tullut myöhäinen ilta. Ajatellen molempien lasten väsymystä lady Helena ei tahtonut enempää pitkittää yhdessäoloa. Mary Grant ja Robert saatettiin huoneisiinsa ja he nukahtivat haaveillen paremmasta tulevaisuudesta. Heidän mentyään lähetti lady Helena kutsumaan majuria ja kertoi hänelle kaikki tämän illan tapahtumat.

-- Se on hyvä tyttö, se Mary Grant, MacNabbs sanoi kuultuaan serkkunsa kertomuksen.

-- Suokoon taivas, että mieheni onnistuisi yrityksessään, lady Helena vastasi, -- sillä muuten näiden kahden lapsen asema olisi kauhea!

-- Hän onnistuu, MacNabbs vakuutti, -- taikka sitten on meriministeriön viranomaisten sydän kiveä kovempi.

Huolimatta tästä majurin vakuutuksesta valvoi lady Helena yön kovin huolestuneena eikä voinut saada hetkeksikään unta.

Mary Grant ja hänen veljensä olivat nousseet päivän koittaessa ja kävelivät aamulla linnan suuressa pihassa, kun alkoi kuulua vaunujen rätinää. Lordi Glenarvan palasi Malcolmin linnaan hevosten juostessa vinhaa vauhtia. Melkein samassa ilmestyi lady Helena majurin saattamana pihalle ja riensi miestään vastaan. Tämä näytti alakuloiselta, pettyneeltä, suuttuneelta. Hän syleili vaimoaan, mutta ei puhunut mitään.

-- No, Edward, Edward, mitä kuuluu? lady Helena huudahti.

-- Mitäkö kuuluu, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, -- niillä ihmisillä ei ole sydäntä!

-- Eivätkö he ole suostuneet...?

-- Eivät, he eivät anna pyytämääni laivaa! He puhuivat Franklinin etsimiseen turhaan kulutetuista miljoonista! Selittivät, että kirje on muka hämärä, mahdoton ymmärtää! Sanoivat, että noiden onnettomien haaksirikko oli tapahtunut jo kaksi vuotta sitten, joten muka tuskin enää oli mahdollista löytää heitä! Ja huomauttivat, että kun he kerran ovat intiaanien vankeina, heidät on tietenkin kuljetettu sisämaahan, eikä voi ruveta samoamaan koko Patagonian halki kolmen miehen -- kolmen skotlantilaisen! -- vuoksi, että etsintä olisi turhaa ja vaarallista ja vaatisi useampia ihmishenkiä kuin oli pelastettava! Sanalla sanoen, esittivät kaikkia niitä tekosyitä, joita ihmisillä on varalla, kun eivät tahdo auttaa. He viittasivat kapteenin siirtolahankkeisiin, ja onneton Grant on hukassa!

-- Isäni, isä-parka! Mary Grant huudahti tarttuen lordi Glenarvanin polviin.

-- Teidänkö isänne! Mitä, neiti ... tämä sanoi hämmästyneenä nähdessään nuoren tytön jalkojensa juuressa.

-- Niin, Edward, neiti Mary ja hänen veljensä, lady Helena vastasi, -- kapteeni Grantin molemmat lapset, jotka meriministeriö juuri on tuominnut orvoiksi!

-- Voi, neiti, lordi Glenarvan lausui, nostaen tytön pystyyn, -- jos olisin tiennyt teidän olevan täällä...

Hän ei hennonut sanoa enempää! Pihalla vallitsi tuskallinen, nyyhkytysten keskeyttämä hiljaisuus. Ei kukaan puhunut mitään, ei lordi Glenarvan, ei lady Helena, ei majuri eivätkä isäntäväkensä ympärillä äänettöminä seisovat linnan palvelijat. Mutta tällä käytöksellään kaikki nämä skotlantilaiset ilmaisivat vastalauseensa Englannin hallituksen menettelystä.

Hetken kuluttua majuri kääntyi lordi Glenarvanin puoleen ja sanoi hänelle:

-- Eikö teillä siis ole enää mitään toivoa?

-- Ei mitään.

-- Onhan, nuori Robert huudahti, -- minä menen tapaamaan niitä herroja, ja sittenpä on...

Robert ei päättänyt uhkaustaan, sillä hänen sisarensa keskeytti hänet; mutta pojan puristettu nyrkki ei ennustanut hyvää.

-- Ei, Robert, Mary Grant sanoi. -- Ei! Kiittäkäämme näitä uljaita ylimyksiä siitä, mitä he ovat meidän vuoksemme tehneet: olkaamme heille ikuisesti kiitollisia ja lähtekäämme!

-- Mary! lady Helena huudahti.

-- Neiti, minne aiotte mennä? lordi Glenarvan sanoi.

-- Minä menen heittäytymään kuningattaren jalkojen juureen, tyttö vastasi, -- ja saamme nähdä, onko hän kuuro kahden isänsä henkeä pyytävän lapsen rukouksille.