Part 15

Tämä ombu oli noin kolmenkymmenen metrin korkuinen, ja sen lehvistön varjo peitti noin sadan metrin alan. Koko tämä latvus oli kolmen suuren haaran varassa, jotka levisivät kolmelle taholle kahden metrin paksuisen rungon yläpäässä. Kaksi näistä haaroista kohosi melkein pystysuoraan kantaen valtavaa lehvistöä oksilla, jotka kulkivat ristiin rastiin ja ikään kuin korintekijän punomina muodostivat läpäisemättömän katoksen. Kolmas haara sitä vastoin työntyi melkein vaakasuorana ryöppyävän veden ylle; sen alimmat lehvät koskettivat jo vettä; se oli kuin tästä meren ympäröimästä vihreästä saaresta ulkoneva niemeke. Tilaa ei tämän jättiläispuun suojassa puuttunut; lehvistö, joka kasvoi oksien ulkokehässä, jätti väliinsä suuria avopaikkoja, todellisia aukeita, runsaasti ilmaa ja vilpoisuutta kaikkialle. Kun näki tämän rungon haarojen kohottavan lukemattomia oksiaan miltei pilviin saakka, samalla kun loiskasviköynnökset yhdistivät niitä toisiinsa ja auringonsäteen välähtelivät lehtien lomissa, olisi tosiaan voinut sanoa, eitä tämän ombun runko kantoi yksinään kokonaista metsää.

Pakolaisten saapuessa lehahti suuri joukko lintuja ylemmäs oksistoon pannen kirkuvan vastalauseen paikan häikäilemättömästä anastuksesta. Näitä lintuja, jotka nekin olivat etsineet suojaa tässä yksinäisessä ombussa, oli siellä sadoittain, rastaita, kottaraisia, isaca-lintuja, hilgueroja ja varsinkin picafloreja, kiiltävänvärisiä, kärpäsen näköisiä lintuja; ja kun ne lensivät pois, oli kuin tuulenpuuska olisi riipinyt puusta kaikki sen kukat.

Tällainen oli Glenarvanin pienen joukon saama turvapaikka. Melkein heti puuhun päästyään kiiruhtivat nuori Grant ja notkea Wilson kiipeämään ylimmille oksille, kunnes heidän päänsä pistivät esiin vihreästä latvasta. Tältä korkealta paikalta aukeni laaja näköala. Tulvan muodostama valtameri ympäröi heitä joka puolella, eikä silmä, niin kauas kuin kantoikin, voinut nähdä sen reunaa. Ei yhtään puuta kohonnut veden peittämästä tasangosta; ombu seisoi yksinään keskellä tulvaa ja huojui sen kynsissä. Kaukana etelästä pohjoiseen päin ajelehti rajun virran vieminä juurineen irtautuneita runkoja, katkenneita oksia, jostakin luhistuneesta ranchosta temmattuja olkikattoja, veden irrottamia estancioiden kattohirsiä, hukkuneiden eläinten raatoja, verisiä vuotia ja erään huojahtelevan puun varassa kokonainen perhe ulvovia jaguaareja, jotka olivat kynsineen tarrautuneet kiinni heiveröiseen lauttaansa. Vielä kauempana kiinnitti Wilsonin huomiota jo melkein näkymätön musta piste. Se oli Thalcave ja hänen uskollinen Thaukansa, jotka hävisivät näkymättömiin.

-- Thalcave! Thalcave-ystävä! Robert huusi ojentaen kättään uljasta patagonialaista kohti.

-- Hän pelastautuu kyllä, Robert-herra, Wilson vastasi; -- mutta mennään nyt takaisin toisten luo.

Hetkistä myöhemmin olivat Robert Grant ja matruusi laskeutuneet alas oksien kolme kerrosta ja saapuneet rungon päähän. Glenarvan, Paganel, majuri, Austin ja Mulrady istuivat, kuka missäkin asennossa, kukin luontaisen taipumuksensa mukaan. Wilson teki selkoa käynnistä ombun latvassa, ja kaikki olivat Thalcaven kohtalosta samaa mieltä kuin hän. Epätietoisia oltiin vain siitä kysymyksestä, pelastaisiko Thalcave Thaukan vai Thauka Thalcaven. Ombuun kavunneiden asema oli kieltämättä paljon huolestuttavampi. Puu nähtävästi tosin kestäisi tulvan rynnistyksen, mutta vesi saattoi kohota sen ylemmille oksille saakka, sillä maaperän aleneminen muodosti syvän altaan tähän osaan tasankoa. Glenarvanin ensimmäisenä huolena oli veistää merkkejä puun kuoreen voidakseen niiden avulla seurata veden korkeuden muutoksia. Vedenpaisumus, joka nyt oli tasaantunut, näytti saavuttaneen ylärajansa. Jo se oli rauhoittavaa.

-- Ja mitä nyt teemme? Glenarvan kysyi.

-- Pesämme tietenkin, Paganel vastasi hilpeästi.

-- Pesämme! Robert huudahti.

-- Tietenkin, poikaseni, ja elämme lintujen lailla, kun emme voi elää kalojen elämää.

-- Hyvä, Glenarvan sanoi. -- mutta kuka antaa meille jotakin nokkaan?

-- Minä, majuri vastasi.

Kaikkien katseet kääntyivät MacNabbsin puoleen; majuri istui mukavasti kahden joustavan oksan muodostamassa luontaisessa nojatuolissa ja ojensi toisella kädellään märkiä, mutta pulleita nassakoitaan.

-- Ah, MacNabbs, Glenarvan huudahti, -- tuo on niin teidän kaltaistanne! Te ajattelette kaikkea sellaisissakin oloissa, joissa jo on lupa unohtaa kaikki.

-- Ei kai sitä koetettu olla hukkumatta vain saadaksemme kuolla nälkään, majuri vastasi.

-- Minä olisin sitä kyllä ajatellut, Paganel lausui miettiväisesti, -- mutta minä olen kovin hajamielinen.

-- Mitäs nuo nassakat sisältävät? Tom Austin kysyi.

-- Muonaa seitsemälle hengelle kahdeksi päiväksi,

MacNabbs vastasi.

-- Hyvä, Glenarvan lausui, -- toivottavasti tulva on laskenut riittävästi kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua.

-- Tai me keksimme jonkin keinon päästä kuivalle maalle,

Paganel arveli.

-- Niinpä on ensimmäinen velvollisuutemme ruokailla, Glenarvan sanoi.

-- Mutta sitä ennen kuivaamme itsemme, majuri huomautti.

-- Mutta mistä saamme tulta? Wilson kysyi.

-- Sitä täytyy tehdä, Paganel vastasi.

-- Mihin?

-- Tuohon rungon päähän, esimerkiksi!

-- Mistä?

-- Kuivista oksista, joita saamme puusta.

-- Mutta millä ne sytytetään? Glenarvan kysyi. -- Meidän taulamme on kuin märkä sieni.

-- Sitä ei tarvita! Paganel vastasi. -- Vähän kuivaa sammalta, yksi auringonsäde, kaukoputkeni linssi, ja te saatte nähdä minun lämmittelevän tulella. Kuka menee hakemaan puita metsästä?

-- Minä, Robert huusi.

Ja ystävänsä Wilsonin seuraamana hän katosi kuin nuori kissa puun pimentoihin. Heidän poissaollessaan Paganel löysi riittävästi kuivaa sammalta; hän käytti hyväkseen auringonsädettä, mikä olikin helppoa, sillä aurinko paistoi parhaillaan hehkuvan kuumasti; sitten hän helposti sytytti linssinsä avulla sammalet, jotka oli pantu kosteiden lehtien päälle ombun kolmen suuren haaran juurelle. Siinä oli luonnollinen lieden paikka, jossa ei ollut mitään tulipalon vaaraa. Pian Wilson ja Robert palasivat mukanaan kantamus kuivia oksia, jotka pantiin sammalten päälle. Saadakseen aikaan vetoa Paganel istuutui lieden yläpuolelle, pitkät sääret ristissä arabialaiseen tapaan; sitten kumartuen ja suoristuen nopeassa tahdissa hän sai ponchonsa avulla syntymään voimakkaan vedon. Puut syttyivät, ja pian loimusi melko hyvä roihu tästä tilapäisestä nuotiosta. Jokainen kuivasi itseään mielensä mukaan, puuhun ripustettujen ponchojen hulmutessa tuulen kuivattavina; sitten syötiin varovasti annostettu ateria, sillä täytyi ajatella huomistakin päivää; tulva laskisi ehkä hitaammin kuin Glenarvan toivoi, ja muonaa oli vähän. Ombu ei kantanut minkäänlaista hedelmää, mutta onneksi se saattoi tarjota huomattavan määrän tuoreita munia, sen oksilla kun oli lukuisia linnunpesiä, lukuunottamatta satunnaisesti vierailevia lintuja.

Tätä lisäravintoa ei suinkaan saanut halveksia.

Mutta ensi sijassa oli nyt ryhdyttävä järjestämään asuntoa mukavaksi siltä varalta, että olo tulisi pitkäaikaiseksi.

-- Kun keittiö ja ruokasali ovat kellarikerroksessa, Paganel sanoi, -- niin me nukumme ensimmäisessä kerroksessa; talo on laaja, vuokra ei ole kallis, eikä meidän siis tarvitse nirsoilla. Ylhäällä näen luonnollisia lehtimajoja, joissa hyvin kiinnisidottuina nukumme kuin maailman parhaissa vuoteissa. Meillä ei ole mitään pelättävää, voimmehan muuten pitää vahtia ja meitä on kyllin monta torjuaksemme intiaanien laivastot tai eläinten hyökkäykset.

-- Meiltä ei puutu kuin aseita, Tom Austin sanoi.

-- Minulla on revolverini, Glenarvan sanoi.

-- Ja minulla omani, Robert vastasi.

-- Mitä niistä, Tom Austin huomautti, -- ellei herra Paganel keksi keinoa ruudin valmistamiseen?

-- Se on tarpeetonta, MacNabbs lausui näyttäen moitteettomassa kunnossa olevaa ruutisarvea.

-- Mistä te sen olette saanut, majuri? Paganel kysyi.

-- Thalcavelta. Hän arveli sen saattavan olla meille hyödyksi ja jätti sen minulle ennen lähtöään Thaukan avuksi.

-- Jalomielinen ja uljas intiaani! Glenarvan huudahti.

-- Niin on, Tom Austin vastasi. -- Jos kaikki patagonialaiset ovat samanlaisia, niin onnittelen Patagoniaa.

-- Pyydän, ettei unohdeta hevosta! Paganel sanoi. -- Se on osa patagonialaista, ja yhdessä me heidät jälleen tapaamme.

-- Kuinka kaukana olemme Atlantin rannikolta? majuri kysyi.

-- Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä, Paganel vastasi. -- Ja nyt, ystäväni, koska meillä kaikilla on toimintavapaus, pyydän saada jättää teidät; minä menen etsimään ylhäältä tähystyspaikkaa ja ottamaan kaukoputkeni avulla selkoa tämän maailman tapahtumista.

Tiedemiehen annettiin tehdä kuten hän halusi, ja hyvin nopeasti hän kapusikin oksalta oksalle ja katosi paksun lehtiverhon suojaan. Hänen kumppaninsa alkoivat katsella makuupaikkoja ja rakennella vuoteitaan. Se ei ollut vaikeaa eikä aikaa vievää. Ei ollut lakanoita levitettävänä eikä huonekaluja siirreltävänä, ja pian palasi kukin paikalleen nuotion ääreen. Puheltiin, mutta ei enää hetken tilanteesta, johon täytyi kärsivällisesti alistua. Palattiin loppumattomaan keskusteluaineeseen kapteeni Grantista. Kun vesi laskisi, olisivat matkamiehet kolmen päivän kuluttua _Duncanin_ kannella. Mutta Harry Grantia ja hänen kahta matruusiaan, onnettomia haaksirikkoisia, ei olisi heidän mukanaan. Tämän epäonnistumisen, tämän hyödyttömän Amerikan halki samoamisen jälkeen näytti että viimeinenkin toivo heidän löytämisestään oli auttamattomasti mennyt. Mistä päin enää etsiä? Kuinka suuri olisikaan lady Helenan ja Mary Grantin suru heidän kuullessaan, että tulevaisuus ei suonut heille enää mitään toiveita.

-- Sisko-parka! Robert sanoi. -- Meiltä on kaikki lopussa!

Ensimmäistä kertaa Glenarvanin oli mahdotonta keksiä ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Mitä toiveita hän saattoi antaa pojalle? Eikö hän ollut tarkoin seurannut asiakirjan vihjeitä?

-- Eikä tämä 37. leveysaste kuitenkaan ole vain tyhjä numero. Ei ole olettamus, tulkinta, arvaus, että se koskee Harry Grantin haaksirikkoa tai vankeutta! Me olemme sen omin silmin lukeneet!

-- Se on kaikki totta, teidän armonne, Tom Austin vastasi, -- mutta etsiskelymme eivät ole onnistuneet.

-- Se on sekä kiusallista että masentavaa, Glenarvan huudahti.

-- Kiusallista, olkoon, MacNabbs huomautti tyynellä tavallaan, -- mutta ei masentavaa. Juuri sen vuoksi, että meille on annettu kiistämätön numero, täytyy meidän suorittaa etsiskelymme loppuun saakka.

-- Mitä te tarkoitatte? Glenarvan kysyi. -- Mitä teidän mielestänne vielä voisi olla tehtävää?

-- Perin yksinkertainen ja looginen asia, rakas Edward. Kääntäkäämme keula itää kohti, kun olemme _Duncanin_ kannella, ja seuratkaamme tätä 37. leveysastetta, jos tarvitaan, vaikka lähtökohtaamme saakka.

-- Luuletteko sitten, MacNabbs, etten minä ole sitä ajatellut? Glenarvan vastasi. -- Olen kyllä, sata kertaa! Mutta mitä onnistumisen mahdollisuutta meillä on? Eikö Amerikan manterelta poistuminen ole loittonemista siltä paikalta, jonka Harry Grant itse on ilmoittanut, tästä Patagoniasta, joka niin selkeästi on asiakirjassa mainittu?

-- Aiotteko siis uudelleen aloittaa etsiskelynne pampalla, majuri kysyi. -- vaikka olette saanut varmuuden, että _Britannian_ haaksirikko ei ole tapahtunut täällä, ei Tyynen valtameren eikä Atlantin rannikolla?

Glenarvan ei vastannut.

-- Ja niin heikko kuin toivo Harry Grantin löytämisestä seuraamalla hänen ilmoittamaansa leveysastetta onkin, eikö meidän pidä sitä kuitenkin yrittää?

-- Minä en kiellä ... Glenarvan vastasi.

-- Entä te, ystäväni, majuri lisäsi kääntyen merimiesten puoleen, -- ettekö ole samaa mieltä kuin minäkin?

-- Täydellisesti, vastasi Tom Austin, jota Mulrady ja Wilson säestivät päätä nyökyttäen.

-- Kuulkaa minua, ystäväni, Glenarvan lausui hetken harkittuaan, -- ja kuule sinäkin, Robert, sillä tämä on tärkeä asia. Minä teen kaiken voitavani kapteeni Grantin löytämiseksi, minä olen siihen ryhtynyt, ja minä uhraan siihen koko elämäni, jos tarvitaan. Koko Skotlanti yhtyisi minuun pelastaakseen tämän uljaan miehen, joka on uhrautunut sen hyväksi. Minäkin ajattelen, että olkoon toive kuinka heikko tahansa, meidän on tehtävä matka maapallon ympäri pitkin tätä 37. leveysastetta, ja minä teen sen. Mutta nyt ratkaistava kysymys ei ole tämä. Se on paljon tärkeämpi ja kuuluu näin: Onko meidän nyt lopullisesti luovuttava etsiskelyistä Amerikan mantereella?

Tämä täsmällisesti esitetty kysymys jäi vastausta vaille. Kukaan ei uskaltanut sanoa siihen mitään.

-- No, Glenarvan toisti, kääntyen erikseen majurin puoleen.

-- Rakas Edward, MacNabbs vastasi, -- siihen on kovin vastuunalaista vastata oikopäätä. Se vaatii harkintaa. Ennen kaikkea haluan tietää, mitä seutuja 37. eteläinen leveysaste koskettaa.

-- Senhän tietää Paganel, Glenarvan lausui.

-- Kysykäämme siis häneltä, majuri sanoi.

Ombun tiheän lehvistön lomitse ei näkynyt tiedemiestä.

Täytyi siis huutaa häntä.

-- Paganel! Paganel! Glenarvan huusi.

-- Täällä, vastasi ääni, joka tuntui tulevan taivaasta.

-- Missä te olette?

-- Tornissani.

-- Mitä te siellä teette?

-- Tutkin laajaa näköpiiriä.

-- Voitteko tulla hetkeksi alas?

-- Tarvitaanko minua?

-- Tarvitaan.

-- Mitä varten?

-- Saadaksemme tietää, mitä maita 37. leveysaste koskettaa.

-- Mikäs on sen helpompaa! Paganel vastasi. -- Sitä varten minun ei tarvitse vaivautua alas.

-- Sanokaa siis!

-- No. Amerikan jätettyään kulkee eteläinen 37. leveysaste poikki Atlantin valtameren.

-- Hyvä.

-- Se koskettaa Tristan da Cunhan saaria.

-- Jaha.

-- Menee kaksi astetta Hyväntoivonniemen eteläpuolitse.

-- Sitten.

-- Menee Intian valtameren poikki.

-- Sen jälkeen?

-- Hipaisee St. Pierre-saarta Amsterdamin saaristossa.

-- Entä sitten?

-- Leikkaa Australiaa Viktorian maakunnan kohdalla.

-- Jatkakaa!

-- Lähtiessään Australiasta...

Tätä lausetta ei jatkunut. Epäröikö maantieteilijä? Eikö tiedemies tiennyt? Kyllä; mutta kauhea kirkaisu, hirveä huudahdus kuului ombun yläkerrasta. Glenarvan ja hänen kumppaninsa katsahtivat kalveten toisiinsa. Oliko tapahtunut uusi onnettomuus? Oliko Paganel-parka pudonnut? Wilson ja Mulrady riensivät jo hänen avukseen, kun pitkä hahmo lipui alas. Paganel syöksyi oksalta oksalle. Hänen kätensä eivät ehtineet tarttua mihinkään. Oliko hän hengissä? Oliko hän kuollut? Ei tiedetty, ja hän oli juuri putoamassa kuohuvaan veteen, kun majuri voimakkaalla otteella keskeytti hänen matkansa.

-- Paljon kiitoksia, MacNabbs, Paganel huudahti.

-- Mitä? Mikä teidän on? majuri kysyi. -- Mikä teille tuli? Taasko niitä ikuisia hajamielisyyden puuskia?

-- Niin, niin! Paganel vastasi liikutuksesta käheällä äänellä. -- Niin, hajamielisyys ... ja tavaton tällä kertaa!

-- Mikä?

-- Me olemme erehtyneet! Me erehdymme vielä! Me erehdymme aina!

-- Selittäkää!

-- Glenarvan, majuri, Robert, Paganel huudahti, -- kuunnelkaa minua kaikki: me etsimme kapteeni Grantia sieltä, missä hän ei ole!

-- Mitä te sanotte? Glenarvan huudahti.

-- Eikä ainoastaan sieltä, missä hän ei ole, Paganel lisäsi, -- mutta missä hän ei ole edes ollutkaan!

JATKETAAN LINTUJEN ELÄMÄÄ.

Nämä odottamattomat sanat otettiin vastaan perin hämmästyneinä. Mitä maantieteilijä tahtoi sanoa? Oliko hän menettänyt järkensä? Hän puhui kuitenkin niin vakuuttavasti, että kaikkein katseet kääntyivät Glenarvaniin. Tämä Paganelin väite oli suoranainen vastaus hänen esittämäänsä kysymykseen. Mutta Glenarvan tyytyi tekemään kieltävän eleen, joka ei puoltanut tiedemiestä.

Mutta Paganel hillitsi mielensä ja alkoi puhua.

-- Niin, hän sanoi vakaumuksellisella äänellä, -- me olemme erehtyneet etsiskelyssämme ja lukeneet asiakirjasta sellaista, mitä siinä ei ole!

-- Selittäkää lähemmin, Paganel, majuri sanoi tyynesti.

-- Se on hyvin yksinkertaista, majuri. Samoin kuin te olin minäkin erehtynyt, samoin kuin te olin minä väärän tulkinnan eksyttämä, kunnes hetki sitten, tuolta puun latvasta vastatessani kysymyksiinne ja pysähtyen sanaan Australia, salama välähti pääni läpi ja valaisi sen.

-- Mitä? Glenarvan huudahti. -- väitättekö te, että Harry Grant...?

-- Minä väitän, Paganel vastasi, -- että sana _austral_, joka on asiakirjassa, ei ole täydellinen sana, merkiten _eteläistä_, kuten me tähän sakka olemme uskoneet, vaan on osa sanasta _Australie_.

-- Sepä olisi omituista, majuri sanoi.

-- Omituista! Glenarvan toisti kohauttaen olkapäitään. -- Se on yksinkertaisesti mahdotonta!

-- Mahdotonta! Paganel sanoi. -- Sitä sanaa me emme käytä Ranskassa.

-- Kuinka? Glenarvan lisäsi mitä syvintä uskomattomuutta osoittavalla äänellä, -- uskallatteko te, asiakirja kädessänne, väittää, että _Britannian_ haaksirikko on tapahtunut Australian rannikolla?

-- Minä olen siitä varma! Paganel vastasi.

-- Totisesti, Paganel, Glenarvan sanoi, -- tuo väite hämmästyttää minua suuresti Maantieteellisen seuran sihteerin suusta kuultuna.

-- Mistä syystä? kysyi Paganel, jota oli osunut arkaan kohtaan.

-- Siitä, että jos te oletatte sanan _Australie_, niin oletatte samalla, että Australiassa on intiaaneja, mitä tähän saakka ei ole koskaan kuultu.

Paganel ei laisinkaan hämmentynyt tästä huomautuksesta. Epäilemättä hän sitä odottikin; sillä hän hymyili.

-- Rakas Glenarvan, hän sanoi, -- älkää riemuitko etukäteen; minä lyön teidät lyttyyn, kuten Ranskassa sanotaan, eikä englantilaista ole vielä milloinkaan voitettu niin perinpohjaisesti. Se on kosto Crecyn ja Azincourtin tappioista!

-- Minä en pyydä parempaa. Lyökää, Paganel!

-- Kuulkaa siis. Asiakirjan tekstissä ei puhuta enempää intiaaneista kuin Patagoniastakaan! Sanantynkä _indi_ ... ei merkitse _indiens_ -- intiaaneja -- vaan _indigenes_ -- alkuasukkaita. No, myönnättekö, että niitä on Australiassa?

Täytyy tunnustaa, että Glenarvan tällä hetkellä katsoi kiinteästi Paganeliin.

-- Hyvä, Paganel! majuri lausui.

-- Hyväksyttekö minun tulkintani, rakas lordi?

-- Hyväksyn, Glenarvan vastasi, -- jos todistatte minulle, että sanantynkä _gonie_ ei tarkoita patagonialaisten maata!

-- Ei, varmasti ei! Paganel huudahti. -- Siinä ei ole puhetta Patagoniasta! Lukekaa se miten tahansa, paitsi niin!

-- Mutta kuinka?

-- _Cosmogonie, theogonie, agonie_ -- kosmogonia, teogonia, agonia, siis kuolinkamppailu...

-- Kuolinkamppailu! majuri sanoi.

-- Se on minusta yhdentekevä, Paganel vastasi, -- sana on toisarvoinen. Minä en edes rupea harkitsemaan, mitä se voi merkitä. Pääasia on että _austral_ merkitsee Australiaa, ja täytyi olla sokeasti piintynyt väärään tulkintaan, kun ei heti alussa huomattu näin ilmeistä selitystä. Jos minä olisin löytänyt tämän asiakirjan ja ellei teidän tulkintanne olisi eksyttänyt ajatusjuoksuani, niin en olisi ikinä käsittänyt sitä toisin!

Tällä kertaa Paganelin sanoja tervehdittiin hurraahuudoin, onnitteluin, ylistelyin. Austin, matruusit, majuri ja varsinkin Robert kiittelivät kunnianarvoisaa tiedemiestä onnellisina uudelleen heränneestä toivosta. Glenarvan, joka alkoi vähitellen ymmärtää, oli, kuten hän sanoi, melkein valmis antautumaan.

-- Yksi viimeinen huomautus vielä, rakas Paganel, ja minä kumarran teidän nerokkuudellenne.

-- Puhukaa, Glenarvan.

-- Kuinka te sovitatte keskenään yhteen näin tulkitut sanat, ja kuinka asiakirja kuuluu teidän lukemananne?

-- Mikään ei ole helpompaa. Tässä on asiakirja, Paganel sanoi, näyttäen kallisarvoista paperia, jota hän niin tunnollisesti oli jo muutamia päiviä tutkinut.

Tuli syvä hiljaisuus, kun maantieteilijä, ajatuksiaan kooten valmistautui vastaamaan. Hän seurasi sormellaan asiakirjan katkelmallisia rivejä ja luki sitten varmalla äänellä, erinäisiä sanoja korostaen:

-- _Kesäkuun 7. päivänä 1862 on fregatti Britannia Glasgowista uponnut_... Olettakaamme, kuinka vain tahdotte ... kahden päivän, kolmen päivän tai pitkällisen kamppailun jälkeen ... sillä ei ole väliä, se on ihan toisarvoista ... Australian rannikolla. Maihin pyrkien kaksi matruusia ja kapteeni Grant koettavat päästä tai ovat päässeet mantereelle, missä he joutuvat tai ovat joutuneet julmien alkuasukkaiden vangiksi. He ovat heittäneet tämän asiakirjan ... ja niin edespäin. Onko se selvää?

-- Se on selvää, Glenarvan vastasi, -- jos Australiaa sopii nimittää mantereeksi, vaikka se on ainoastaan saari.

-- Rauhoittukaa, rakas Glenarvan, parhaat maantieteilijät nimittävät yksimielisesti tätä saarta Australian mantereeksi.

-- Silloin on minulla vain yksi asia sanottavana, ystäväni, Glenarvan huudahti. -- Australiaan! Ja taivas meitä auttakoon!

-- Australiaan, toistivat hänen kumppaninsa yksimielisesti.

-- Tiedättekö, Paganel, Glenarvan lisäsi, -- että teidän tulonne _Duncaniin_ on kaitselmuksen työtä?

-- No niin, Paganel vastasi. -- Olettakaamme, että minä olen kaitselmuksen lähettiläs, mutta älkäämme puhuko siitä enempää.

Näin päättyi tämä keskustelu, josta tulevaisuudessa oli niin suuret seuraukset. Se muutti kokonaan matkamiesten mielialan. He löysivät jälleen langan tässä labyrintissa, jossa jo luulivat ainiaaksi eksyneensä. Uusi toivo nousi murskaantuneista raunioista. He saattoivat epäröimättä jättää taakseen Amerikan mantereen, ja kaikki heidän ajatuksensa lensivät jo Australiaa kohti. Noustessaan _Duncanin_ kannelle matkamiehet eivät toisi sen kannelle toivottomuutta, eikä lady Helenan ja Mary Grantin tarvitsisi itkeä kapteeni Grantin toivotonta menettämistä! Niinpä matkalaiset unohtivat vaarallisen asemansa iloitakseen, eikä heillä ollut kuin yksi huoli, se, etteivät voineet lähteä matkaan viipymättä.

Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Päätettiin syödä kello kuusi. Paganel halusi pitää tänä onnenpäivänä loistavat juhlat. Mutta kun ruokatavarat olivat niukat, hän ehdotti Robertille, että he lähtisivät metsästämään "läheiseen metsään." Robert taputti käsiään tälle mainiolle ajatukselle. Otettiin Thalcaven ruutisarvi, puhdistettiin revolverit, ladattiin ne pienillä hauleilla ja lähdettiin.

-- Älkää menkö kauas, majuri lausui vakavasti molemmille metsästäjille.

Heidän lähdettyään Glenarvan ja MacNabbs menivät tutkimaan puuhun tekemiään merkkejä, kun Wilson ja Mulrady puolestaan sytyttivät jälleen nuotion hiilet.

Laskeuduttuaan rannattoman järven tasalle ei Glenarvan havainnut mitään merkkejä vedenpinnan laskemisesta. Vesi näytti kuitenkin saavuttaneen lakikorkeutensa; mutta etelästä pohjoiseen kulkevan virtauksen vauhti osoitti, että tasapainoa ei ollut vielä palautunut Argentiinan jokien välille. Ennen vedenpinnan laskemista täytyi virran ensin lakata liikkumasta kuten merikin sillä hetkellä, jolloin vuoksi loppuu ja luode alkaa. Ei siis voitu odottaa veden vähenevän niin kauan kuin se virtasi pohjoiseen tätä kohisevaa vauhtia.

Glenarvanin ja majurin tehdessä havaintojaan, kuului puusta paukahduksia ja niiden perään melkein yhtä kaikuvia riemuhuutoja. Robertin sopraano kuului kirkkaana liverryksenä Paganelin basson seassa. Saattoi kysyä, kumpi heistä oli poikamaisempi. Metsästys tuntui onnistuvan hyvin ja toi edeltäkäsin veden kielelle. Majurin ja Glenarvanin oli saapuessaan nuotiolle ensinnäkin onniteltava Wilsonia mainiosta aatteesta. Hän oli oivana merimiehenä neulan ja langanpätkän avulla laatinut itselleen mainion kalanpyydyksen. Tusinoittain pieniä, kuoreiden tapaisia _mojarra_-nimisiä kaloja sätkytteli hänen ponchonsa poimussa luvaten erinomaista ruokalajia.

Tällä hetkellä metsämiehet palasivat ombun latvasta. Paganel kantoi varovasti mustan pääskysen munia ja rihmassa varpusia, joita hän myöhemmin aikoi tarjoilla syömäkelpoisina. Robert oli taitavasti ampunut useita hilgueroja, pieniä vihreitä ja keltaisia erinomaisen maukkaita ja Montevideon torilla kovin kyseltyjä lintuja. Paganelin, joka tunsi viisikymmentäyksi munanvalmistustapaa, täytyi tällä kertaa tyytyä antamaan niiden kypsyä kuuman tuhkan alla. Siitä huolimatta oli ateria yhtä vaihteleva kuin maukaskin; kuiva liha, kovat munat, käristetyt mojarrat, paistetut varpuset ja hilguerot muodostivat yhden niitä juhla-aterioita, joiden muisto on unohtumaton.