Part 10

Kirja ei erehtynyt. Kello yksi aamulla tuuli äkkiä taukosi, ja jokainen saattoi nukahtaa saadakseen virkistävää lepoa. Seuraavana aamuna noustiin reippaina ja virkeinä, Paganel varsinkin, joka äännähteli espanjalaisia sanojansa hilpeän äänekkäästi ja venytteli jäseniään kuin nuori koira.

Oli 24. päivä lokakuuta ja kymmenen päivää siitä, kun oli lähdetty Talkahuoanosta. Sataviisikymmentä kilometriä oli vielä matkaa paikkaan, jossa Colorado-virta leikkaa 37. leveysasteen, toisin sanoen kolmen päivän taival. Koko tämän retken aikana Amerikan mantereen poikki lordi Glenarvan pälyili tuskallisen tarkasti, olisiko alkuasukkaita lähellä. Hän halusi tiedustella heiltä kapteeni Grantia patagonialaisen välityksellä, jonka kanssa Paganel muuten alkoi tulla keskusteluissa riittävästi toimeen. Mutta nyt kuljettiin intiaanien harvoin käyttämää reittiä, sillä ne ruohoaavikon tiet, jotka vievät Argentiinan tasavallasta Kordillieereille, ovat pohjoisemmassa. Eikä tavattukaan vaeltelevia intiaaneja tai päällikkönsä alaisina eläviä, kiinteille asumapaikoille asettuneita heimoja. Jos sattumalta joku harhaileva ratsumies nähtiin kaukaa, tämä pakeni nopeasti, haluamatta asettua yhteyteen tuntemattomien kanssa. Tällainen joukko saattoi tuntua epäilyttävältä kenestä hyvänsä, joka sattui yksin vaeltamaan aavikolla, rosvosta, jota viisaus käski olemaan varuillaan, hänen nähdessään kahdeksan hyvin aseistettua ja varustettua miestä, niin kuin matkustajastakin, joka näillä autioilla mailla saattoi pitää heitä pahaa aikovana joukkona. Niinpä oli mahdotonta päästä kosketuksiin kunniallisten ihmisten tai pahantekijöidenkään kanssa. Oli ikävä, ettei tavattu edes _rastreadorien_, pampan rosvojen, joukkoa, vaikkapa keskustelu olisi täytynyt aloittaa laukaustenvaihdolla. Mutta vaikka Glenarvan tiedustelujensa vuoksi pahoitteli, ettei saanut tavata intiaaneja, sattui kuitenkin eräs seikka, joka näytti merkillisesti vahvistavan Grantin kirjeen tulkintaa.

Useita kertoja leikkasi retkikunnan noudattama suunta polkuja, muiden muassa erästä varsin huomattavaakin tietä, joka vei Carmenista Mendozaan. Sen tunsi kotieläinten, muulien, hevosten, lampaiden tai härkien luista, jotka petolintujen puhdistamilla ja ilman valkaisemilla jäännöksillään reunustivat sitä. Niitä oli tuhansittain, ja epäilemättä useampien kuin yhden ihmisluurangon jäänteet olivat siellä eläinten luiden joukossa.

Tähän saakka ei Thalcave ollut tehnyt ainoatakaan huomautusta tarkoin noudatetusta reitistä. Hän ymmärsi kuitenkin, että kun se ei suuntautunut millekään aavikon teistä, se ei lopulta veisi mihinkään kaupunkiin tai kylään tai Argentiinan uutisasutukseen. Joka aamu kuljettiin auringonnousua kohti poikkeamatta suoralta linjalta, ja joka ilta oli aurinko laskiessaan tämän linjan vastakkaisessa päässä. Oppaana täytyi Thalcaven siis oudoksua nähdessään, että hän ei ainoastaan ollut opastamatta, vaan että häntä itseään opastettiin. Mutta mikäli hän sitä oudoksui, hän pysyi intiaanien luontaiseen tapaan vaiti eikä ollut tähän saakka huomauttanut mitään siitä, että oli jätetty käyttämättä tavallisia polkuja. Mutta tänä päivänä, kun tultiin yllämainitulle varsinaiselle tielle, hän pysäytti hevosensa ja kääntyi Paganelin puoleen sanoen:

-- Carmenin tie.

-- Niin on, Thalcave, maantieteilijä vastasi puhtaimmalla espanjallaan, -- tie Carmenista Mendozaan.

-- Emmekö kulje sitä? Thalcave kysyi.

-- Emme, Paganel vastasi.

-- Minnekäs menemme?

-- Aina vain itään.

-- Se ei vie minnekään.

-- Kuka tietää?

Thalcave vaikeni ja katseli tiedemiestä hyvin kummissaan.

Hän ei kuitenkaan otaksunut, että Paganel vähääkään laski leikkiä. Intiaani, joka on itse aina vakava, ei koskaan kuvittele toisen laskevan leikkiä.

-- Te ette siis ole matkalla Carmeniin? hän lisäsi hetken vaiettuaan.

-- Emme, Paganel vastasi.

-- Ettekä Mendozaan?

-- Emme sinnekään.

Tällä hetkellä Glenarvan, joka oli tullut Paganelin luo, kysyi häneltä, mitä Thalcave sanoi ja miksi hän oli pysähtynyt.

-- Hän kysyi minulta, menemmekö joko Carmeniin tai Mendozaan, Paganel vastasi, -- ja ihmettelee kovin kieltävää vastaustani kumpaankin kysymykseensä.

-- Tosiaankin, meidän matkamme täytyy tuntua hänestä kovin oudolta! Glenarvan huomautti.

-- Sen uskon. Hän sanoi; että me emme mene minnekään.

-- Kuulkaa, Paganel, ettekö voisi selittää hänelle meidän matkamme tarkoitusta ja mitä varten meidän on kulkeminen aina vain itää kohti?

-- Se on perin vaikeaa, Paganel vastasi, -- sillä intiaani ei tiedä mitään maan asteista, ja Grantin kirjeen kertomus tuntuisi hänestä uskomattomalta jutulta.

-- Sanokaa, majuri lausui vakavasti, -- kertomustako hän ei ymmärrä vai kertojaa?

-- Ah, MacNabbs, Paganel vastasi, -- te siis epäilette vieläkin minun espanjaani!

-- No, yrittäkää, arvoisa ystäväni!

-- Yritetään.

Paganel kääntyi jälleen patagonialaisen puoleen ja ryhtyi selittelyyn, joka usein keskeytyi sanojen puutteesta tai vaikeudesta tulkita erinäisiä yksityiskohtia ja selittää puolittain tietämättömälle villille vaikeasti käsitettäviä seikkoja. Tiedemies oli hassunkurisen näköinen. Hän viittilöi, äänteli, väänteli jos jollakin tavalla, ja hikikarpaloita putoili sateena otsalta rinnalle. Kun kieli ei enää käynyt, tuli käsi avuksi. Paganel laskeutui maahan ja piirsi hiekkaan kartan, jossa pituus- ja leveysasteet leikkasivat toisiaan, jossa esiintyivät molemmat valtameret, ja jossa näkyi myös Carmeniin vievä tie. Milloinkaan ei opettaja ole ollut pahemmassa pulassa. Thalcave katseli näitä temppuja tyynen näköisenä, näyttämättä, ymmärsikö hän vai ei. Maantieteilijän luento kesti yli puoli tuntia. Sitten hän vaikeni, kuivasi likomärkiä kasvojansa ja katsoi patagonialaista.

-- Onko hän ymmärtänyt? Glenarvan kysyi.

-- Saamme nähdä, Paganel vastasi, -- mutta ellei hän ole ymmärtänyt, minä luovun yrityksestä.

Thalcave ei hievahtanut. Eikä myöskään sanonut mitään. Hänen katseensa oli kääntynyt hiekkaan vedettyihin viivoihin, joita tuuli vähitellen puhalsi näkymättömiin.

-- No? Paganel kysyi häneltä.

Thalcave ei näyttänyt kuulevan. Paganel näki jo pilkallisen hymyn piirtyvän majurin huulille ja tahtoen suoriutua asiasta kunnialla alkoi uudella tarmolla jatkaa maantieteellisiä selityksiään, kun patagonialainen keskeytti hänet kädenliikkeellä.

-- Te etsitte erästä vankia? hän kysyi.

-- Niin, Paganel vastasi.

-- Ja juuri tältä laskevan ja nousevan auringon väliseltä linjalta, Thalcave lisäsi ilmaisten intiaanien tapaan suunnan lännestä itään.

-- Niin, juuri niin.

-- Ja teidän Jumalanne, patagonialainen sanoi, -- on uskonut aavan meren aalloille vangin salaisuuden?

-- Jumala itse.

-- Täyttyköön siis hänen tahtonsa, Thalcave vastasi omituisen juhlallisesti, -- me kuljemme itään, jos tarvitaan, vaikka aurinkoon asti!

Paganel riemuitsi oppilaansa puolesta ja käänsi heti kumppaneilleen intiaanin vastaukset.

-- Kuinka älykästä rotua! hän lisäsi. -- Kahdestakymmenestä oman maani kansalaisesta ei yhdeksäntoista olisi ymmärtänyt selityksiäni.

Glenarvan pyysi Paganelia kysymään patagonialaiselta, oliko hän kuullut puhuttavan, että muukalaisia oli joutunut pampan intiaanien vangiksi.

Paganel kysyi ja odotti vastausta.

-- Ehkä, patagonialainen vastasi.

Vastaus käännettiin heti ja kaikki seitsemän matkustajaa kertyivät Thalcaven ympärille ja tuijottivat häntä kysyvästi.

Liikuttuneena ja tuskin sanoja löytäen Paganel jatkoi mielenkiintoista kyselyään, samalla kun hänen vakavaan intiaaniin kiinnittynyt katseensa koetti onkia tältä vastausta jo ennen kuin se ehti hänen suustaan.

Hän toisti patagonialaisen jokaisen sanan englanniksi, niin että hänen kumppaninsa kuulivat oppaan tavallaan puhuvan heidän kielellään.

-- Ja se vanki? Paganel kysyi.

-- Se oli eräs muukalainen, Thalcave vastasi, -- eräs eurooppalainen.

-- Näittekö hänet?

-- En, mutta olen kuullut intiaanien puhuvan hänestä. Hän oli uljas mies. Hänellä oli sonnin sydän.

-- Sonnin sydän! Paganel sanoi. -- Voi suurenmoista patagonian puhetta! Ymmärrättehän, ystäväni! Rohkea mies!

-- Minun isäni! Robert Grant huudahti.

Ja kääntyen Paganelin puoleen hän kysyi tältä:

-- Kuinka sanotaan espanjaksi: "_se on minun isäni_"?

-- _Es mio padre_, maantieteilijä vastasi.

Silloin Robert, Thalcaven käteen tarttuen, sanoi hiljaisella äänellä:

-- _Es mio padre!_

-- _Suo padre!_[15] vastasi patagonialainen, jonka katse kirkastui.

Hän otti pojan syliinsä, nosti hänet pois satulasta ja katseli häntä mitä hartainta myötätuntoa osoittaen. Hänen älykkäiltä kasvoiltaan näkyi hiljainen liikutus.

Mutta Paganel ei ollut lopettanut kyselyään. Missä tämä vanki oli? Kuinka hän nyt jaksoi? Milloin Thalcave oli kuullut hänestä puhuttavan? Kaikki nämä kysymykset pyörivät samalla kertaa hänen mielessään.

Vastauksia ei tarvinnut odottaa, ja hän sai tietää, että eurooppalainen oli erään Colorado- ja Negro-virtojen välisellä alueella kuljeskelevan intiaaniheimon orjana.

-- Missä hän oli viimeksi? Paganel kysyi.

-- Heimopäällikkö Calfucuran luona, Thalcave vastasi.

-- Tälläkö suunnalla, jota olemme tähän saakka noudattaneet?

-- Niin.

-- Ja minkälainen mies se heimopäällikkö on?

-- Pojuches-intiaanien päällikkö on mies, jolla on kaksi kieltä ja kaksi sydäntä.

-- Toisin sanoen: petollinen puheessa ja petollinen teossa, Paganel selitti tulkittuaan tovereilleen patagonialaisen sattuvan kuiskauksen. -- Ja voimmeko vapauttaa ystävämme? hän lisäsi.

-- Mahdollisesti, jos hän vielä on intiaanien käsissä.

-- Ja milloin te olette kuullut hänestä puhuttavan?

-- Siitä on jo kauan, ja sen jälkeen on aurinko jo kiertänyt kaksi kesää pampan taivaalla.

Glenarvanin iloa ei voi kuvata. Tämä vastaus sopi täsmällisesti yhteen Grantin kirjeen päivämäärän kanssa. Mutta vielä oli Thalcavelle tehtävä yksi kysymys. Paganel tekikin sen heti.

-- Te puhutte yhdestä vangista, sanoi hän. -- Eikö niitä ollut kolme?

-- En tiedä, Thalcave vastasi.

-- Ettekö tiedä mitään hänen nykyisestä tilastaan?

-- En mitään.

Tähän päättyi keskustelu. Olihan mahdollista, että nuo kolme vankia olivat joutuneet erilleen jo kauan sitten. Mutta patagonialaisen antamista tiedoista selvisi ainakin se, että intiaanit olivat puhuneet vangikseen joutuneesta eurooppalaisesta. Hänen vangiksi joutumisensa aika, seutu, missä hänen piti olla, kaikki, jopa patagonialaisen käyttämä vertaus, kun hän tahtoi kuvata vangin rohkeutta, sopi täydellisesti kapteeni Harry Grantiin.

Seuraavana päivänä, 25:ntenä lokakuuta, jatkoivat retkeilijät matkaansa itään uuden innon elähdyttäminä. Yhä iloton ja yksitoikkoinen tasanko levisi nyt heidän eteensä sellaisena loputtomana maaperänä, jonka nimi maan kielellä on _travesia_. Tuulille altis, savensekainen maa oli aivan tasainen, ei kiveä, ei edes kivensirpaletta, paitsi joissakin elottomissa ja kuivuneissa vesiuurroksissa tai intiaanikäsien kaivamien keinotekoisten lammikoiden reunoilla. Pitkien matkojen päässä näkyi matalaa, tummalatvaista metsää ja siinä paikoittain valkoisia johanneksenleipäpuita, joiden palko sisältää sokerimaista, miellyttävää ja virkistävää ydintä; lisäksi muutamia ryhmiä tärpättipuita, "chanareja", villejä väriherneitä ja monenlaisia okaisia puita, joiden laihuus jo kertoi maan hedelmättömyydestä.

Seuraava eli 26. päivä oli väsyttävä. Oli päästävä Colorado-virralle. Mutta ratsastajiensa kannustamat hevoset kulkivat niin rivakasti, että vielä samana iltana saavuttiin ruohikkojen komealle virralle, jonka pituusaste on 69° 45'. Sen intiaaninimi Cobu-Leubu merkitsee "suurta virtaa", ja pitkän juoksun jälkeen se laskee Atlantin valtamereen. Sen suulla tavataan omituinen ilmiö, sillä sen vesimäärä vähenee merta lähetessä, joko imeytymällä maan alle tai haihtumalla, joskaan sen syytä ei ole vielä lopullisesti todettu.

Coloradolle saavuttua oli Paganelin ensimmäisenä huolena mennä "maantieteellisesti" kylpemään punervan saven värittämään veteen. Hän hämmästyi havaitessaan joen syväksi, mikä johtui yksinomaan lumen sulamisesta kesän ensi päivien paisteessa. Lisäksi joki oli liian leveä, jotta hevoset olisivat voineet päästä sen yli uimalla. Onneksi muutaman sadan metrin päässä ylävirralle päin oli intiaanien rakentama oksista punottu ja nahkahihnoilla lujitettu riippusilta. Retkeläiset pääsivät siis kulkemaan joen yli ja saattoivat leiriytyä sen vasemmalle rannalle.

Ennen makuulle menoaan Paganel halusi tarkasti määritellä Coloradon syvyyden ja merkitsi sen kartalleen erikoisen huolellisesti Yaru-Dzangbo-Tshun asemesta, joka virtasi ilman häntä Tiibetin vuoristossa.

Kaksi seuraavaa päivää, 27. ja 28. lokakuuta, kului ilman mitään erikoisia tapahtumia. Samaa yksitoikkoisuutta ja aina yhtä karua maata. Ei missään ole vähemmän vaihtelevaa seutua, tyhjempää maisemaa. Maa alkoi sentään käydä kosteaksi. Piti kulkea _canadien_, eräänlaisten tulvillaan olevien norojen yli ja kiertää _esteroita_, tiheää vesiruohoa kasvavia pysyviä lampia. Illalla hevoset pysähtyivät Ure-Lanquem-nimisen laajan järven rannalle, jonka vesi on hyvin mineraalipitoista, niin että intiaanit nimittävät sitä "kitkeräksi järveksi", ja joka vuonna 1862 oli argentiinalaisen sotaväen julmien kostotoimien todistajana. Leiriydyttiin totuttuun tapaan, ja lepoa olisi saatu riittävästi, ellei lähellä olisi ollut apinoita, marakatteja ja villejä koiria. Nämä metelöivät eläimet panivat toimeen, epäilemättä eurooppalaisten korvien kunniaksi, mutta siitä huolimatta niiden rääkkäykseksi yhden niitä luonnon sinfonioita, joita tulevaisuuden säveltäjä ei olisi hyljeksinyt.

PAMPA.

Argentiinan pampa-alue ulottuu 34.-40. asteelle eteläistä leveyttä. Sana _pampa_ on araucanialaista alkuperää ja merkitsee ruohotasankoa, joten se sopii juuri tälle seudulle. Sen länsiosan mimosapuut, sen itäosan rehevät laitumet antavat sille erikoisen leimansa. Tämän kasvullisuuden juuret ovat maakerrostumassa, joka peittää punertavaa tai keltaista savihietapohjaa. Geologi löytäisi runsaita aarteita penkoessaan näitä tertiäärikauden kerrostumia. Siellä piilee loppumaton määrä vedenpaisumusta aikaisempia luita, joiden intiaanit arvelevat kuuluneen hävinneiden vyötiäisten suurille heimoille, ja näiden jätteiden alle on haudattu tämän alueen esihistoria.

Etelä-Amerikan pampa on maantieteellinen erikoisuus, kuten Pohjois-Amerikan preeriat tai Siperian arot. Sen ilmasto on mantereisempana sekä kuumempi että kylmempi kuin Buenos Airesin maakunnan. Sillä, Paganelin selityksen mukaan, valtameri varastoi kesän lämpöä ja luovuttaa sitä talven mittaan vähitellen takaisin. Siitä johtuu, että saarilla on tasaisempi lämpö kuin mantereiden sisäosilla.[16] Niinpä ei myöskään läntisen ruohoaavikon ilmasto ole niin tasainen kuin rannikkoseuduilla Atlantin valtameren läheisyyden vuoksi. Siinä tapahtuu äkkimuutoksia, jotka panevat lämpömittarin elohopean lakkaamatta siirtymään asteesta toiseen. Syksyllä, toisin sanoen huhti- ja toukokuussa, on usein rankkasateita. Mutta tähän vuodenaikaan ilma oli hyvin kuivaa ja lämpöasteet kovin korkealla.

Lähdettiin matkaan päivän koittaessa, kun oli otettu selville suunta. Puiden ja pensaiden sitoma maaperä oli kiinteä, ei ollut irtonaisia hiekka-aaltoja maassa eikä tuulen pyörittelemiä pölypilviä ilmassa. Hevoset kulkivat ripeää vauhtia, keskellä _paja-bravaa_, näiden aavikkojen yleisintä ruohoa, joka antaa intiaaneille suojaa myrskyjen aikana. Siellä täällä, mutta vähitellen yhä harvemmin tavattiin kosteita noroja; niissä kasvoi pajuja ja erästä _Gygnerium argenteum_-nimistä kasvia, joka viihtyy suolattoman veden läheisyydessä. Silloin saivat hevoset nauttia raikkaasta vedestä, käyttäen hyväkseen etua, kun tuli tilaisuus, ja sammuttaen janonsa vastaisen varalta. Thalcave samosi edellä pensaiden läpi. Hän pelotteli sillä tavoin pakosalle _cholinat_, mitä vaarallisimmat kyykäärmeet, joiden purema tappaa härän alle tunnissa. Ketterä Thauka hyppeli risukoiden yli ja auttoi isäntäänsä raivaamaan tietä perässä tuleville hevosille.

Matka näillä tasaisilla ja mutkattomilla tasangoilla sujui niin ollen helposti ja ripeästi. Ruohokenttien luonnossa ei ollut mitään vaihtelua; ei kalliota, ei kivennyppylää sadankaan kilometrin piirissä. Ei missään muualla tavattu niin suurta ja niin itsepäisesti jatkuvaa yksitoikkoisuutta. Maiseman vaihteluista, luonnon yllätyksistä ei varjoakaan. Täytyi olla Paganel, tiedemiesintoilija, joka näkee näkemisen arvoista sielläkin, missä ei ole mitään nähtävää, voidakseen kiinnostua yksityiskohdista. Mikä siis kiinnitti hänen huomiotaan. Hän ei olisi voinut sanoa sitä. Korkeintaan joku pensas tai joku ruohonkorsi. Se riitti panemaan liikkeelle hänen ehtymättömän sanatulvansa ja aiheeksi ryhtyä opettamaan Robertia, joka aikansa kuluksi kuunteli häntä.

Koko tämän päivän, joka oli 29. lokakuuta, levisi tasanko ratsastajien edessä yhä vain samanlaisena. Kello kahden tienoissa sattui hevosten kavioiden alle suuri joukko eläinten jäännöksiä. Suunnattoman härkälauman haalistuneita luita kasoittain. Nämä jätteet eivät jatkuneet mutkittelevana jonona, jollainen jää nääntyneiden ja matkan varrella vähitellen kaatuneiden eläinlaumojen jälkeen. Niinpä ei kukaan osannut selittää tätä luurankojen kasautumista verrattain pienelle alueelle, ei edes Paganel, vaikka kuinkakin yritti. Hän kysyi siis Thalcavelta, joka ei epäröinyt vastauksen antamisessa.

Paganelin huudahdus "mahdotonta"! ja patagonialaisen ilmeinen vakuuttelu herättivät heidän matkakumppaneissaan suurta uteliaisuutta.

-- Mitä tämä siis on? he kysyivät.

-- Taivaan tuli, maantieteilijä vastasi.

-- Mitä! Salamako olisi saanut aikaan tällaisen tuhon! Tom Austin sanoi. -- Iskeä maahan viisisataa päätä käsittävä lauma!

-- Niin Thalcave vakuuttaa, eikä hän puhu turhia. Minä puolestani uskon sen, sillä Etelä-Amerikan pampan rajuilmat vievät voiton kaikista muista. Kunpa vain emme saisi kokea niitä!

-- Nyt on aika kuuma, Wilson sanoi.

-- Lämpömittari osoittanee kolmekymmentä astetta varjossa, Paganel vastasi.

-- Se ei minua ihmetytä, Glenarvan sanoi. -- Minä tunnen jo sähköisyyden painostavan ruumistani. Toivokaamme, että tätä hellettä ei kestä kauan.

-- Oi voi, Paganel sanoi, -- säänmuutoksesta ei ole toivoa, sillä taivas on aivan pilvetön.

-- Sen pahempi, Glenarvan vastasi. -- sillä hevosemme ovat helteestä näännyksissä. Onko sinun kovin kuuma, poikaseni? hän lisäsi, kääntyen Robertin puoleen.

-- Ei, mylord, reipas pikkumies vastasi. -- Eihän lämmin luita riko. Hyväähän lämmin vain tekee.

-- Varsinkin talvella, majuri huomautti mielissään, puhaltaen sikarinsa savua taivasta kohti.

Illalla pysähdyttiin erään autioksi jätetyn _ranchon_, savella tiivistetyistä oksista kyhätyn, olkikattoisen hökkelin luo; sen vieressä oli puoliksi lahonnut paaluaitaus, joka kuitenkin riitti suojelemaan hevosia kettujen yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Hevosilla ei tosin ollut mitään pelättävää näiden eläinten puolelta, mutta ne häijyläiset pureksivat poikki riimunvarret, ja hevoset lähtevät pakoon.

Muutaman askelen päähän ranchosta oli kaivettu kuoppa, jota oli käytetty keittiönä, ja jossa oli kylmennyttä tuhkaa. Kalustona oli penkki, kurja härännahkainen vuode, pata, paistinvarras ja _maté_-kannu. Maté on eräänlaista teetä, jota juodaan yleisesti Etelä-Amerikassa, varsinkin intiaanien keskuudessa. Se on tulella kuivattujen lehtien haudetta, ja sitä nautitaan, kuten amerikkalaisia juomia yleensä, olkipillistä imemällä. Paganelin pyynnöstä valmisti Thalcave kulhollisen tätä juomaa, joka hyvin edullisesti täydensi kuivia eväitä ja julistettiin mainioksi.

Seuraavana eli 30. päivänä lokakuuta nousi aurinko polttavassa sumussa ja iski maahan kuumimmat säteensä. Helle oli tänä päivänä tosiaan tavaton, eikä tasanko tarjonnut sitä vastaan minkäänlaista suojaa. Siitä huolimatta jatkettiin rohkeasti matkaa itäänpäin. Monta kertaa kohdattiin suuria karjalaumoja, jotka jaksamatta edes syödä tässä hehkuvassa helteessä makailivat laiskoina nurmikolla. Vartijoista tai paremmin sanoen paimenista ei ollut puhettakaan. Koirat, jotka ovat tottuneet janon ahdistaessa imemään uuhia, valvoivat yksinään suuria lehmä-, härkä- ja sonnirykelmiä. Nämä elukat ovat muutoin säyseänluontoisia eivätkä tunne sitä vaistomaista kammoa punaista kohtaan, joka on niiden eurooppalaisille serkuille ominainen.

-- Se johtuu varmaankin siitä, että ne syövät tasavallan ruohoa![17] Paganel lausui ihastuneena ehkä hieman liian ranskalaiseen leikinlaskuunsa.

Puolenpäivän aikaan tapahtui maisemassa joitakin muutoksia, jota sen yksitoikkoisuuteen väsyneet silmät eivät voineet olla huomaamatta. Nurmikot kävivät harvinaisemmiksi. Ruohon sijasta kasvoi laihaa takkiaista ja kolmen metrin korkuisia jättiläisohdakkeita, jotka olisivat saaneet maapallon kaikki aasit onnellisiksi. Siellä täällä kasvoi vaivais-chavareja ja muita tummanvihreitä, kuiville seuduille ominaisia okaisia pensaita. Tähän saakka oli ruohokentän savessa säilynyt kosteus ylläpitänyt laitumia; ruohopeite oli vehmasta ja runsasta; mutta sitten se paikoitellen nukkavieruna, monin kohdin paljaaksi kuluneena päästi loimet näkyviin ja levitti nähtäväksi maaperän kurjuuden. Näitä lisääntyvän kuivuuden merkkejä ei voitu olla havaitsematta, ja Thalcave huomautti niistä.

-- Minä en ole tästä vaihdoksesta pahoillani, Tom Austin lausui; -- aina vain ruohoa ja ruohoa, se käy lopulta kyllästyttäväksi.

-- Niin, mutta missä aina on ruohoa, siellä on aina vettä, majuri huomautti.

-- Oh, meillä ei ole hätää, Wilson sanoi, ainahan sitä matkan varrella jokin joki tavataan.

Jos Paganel olisi kuullut tämän vastauksen, hän ei olisi ollut ilmoittamatta, että Coloradon ja Argentinan vuoriston välillä ei ole monta jokea; mutta tällä hetkellä hän selitti Glenarvanille erästä ilmiötä, joka oli kiinnittänyt tämän huomion.

Jo jonkun aikaa oli ilma ollut täynnä savun hajua. Taivaanrannalla ei kuitenkaan näkynyt tulta eikä kaukaista kuloa osoittavaa savua. Tälle ilmiölle ei siis näyttänyt saatavan luonnollista selitystä. Pian kuitenkin kävi palaneen ruohon haju niin väkeväksi, että se hämmästytti kaikkia matkamiehiä, lukuunottamatta Paganelia ja Thalcavea. Maantieteilijä, jota ei mikään tapahtuma saattanut pulaan, antoi ystävilleen seuraavan vastauksen:

-- Me emme näe tulta, hän sanoi, -- mutta haistamme savua. No, ei savua ilman tulta: se sananlasku on yhtä tosi Amerikassa kuin Euroopassa. Niinpä on nyt jossakin tulta. Nämä ruoholakeudet ovat tosiaankin niin laakeita, ettei mikään estä tuulen kulkua, vaan täällä saattaa usein tuntea kulon hajua sadankahdenkymmenen kilometrin päähän.

-- Sadankahdenkymmenen kilometrinkö? majuri kysyi epäuskoisella äänellä.

-- Ainakin, Paganel vakuutti. -- Mutta minä lisään, että nämä kulot voivat levitä usein hyvin laajalle alalle.

-- Kuka sitten sytyttää ruoholakeuden palamaan? Robert kysyi.

-- Joskus ukkonen, kun ruoho on pitkällisestä helteestä kuivunut, joskus taas ehdoin tahdoin intiaanit.

-- Mutta mitä varten?

-- He väittävät -- en tiedä, missä määrin heidän väitteessään on perää -- että sellaisen kasken jälkeen laitumet kasvavat paremmin. Se olisi siis keino elvyttää maaperän toimintaa tuhkan avulla. Omasta puolestani luulen pikemminkin, että nämä kulot sytytetään niiden miljardien hyönteisten hävittämiseksi, jotka rasittavat heidän karjojaan.

-- Mutta tämä raju keino, majuri sanoi, -- maksaa varmaankin monen tasangolla harhailevan raavaankin hengen.

-- Tietysti, niitä palaa montakin. Mutta mitä se merkitsee niin suuressa joukossa?

-- Minä en välitä niistä, MacNabbs vastasi, -- olkoon se intiaanien asia, mutta ajattelen näillä tasangoilla vaeltavia matkustajia. Voihan sattua, että heitäkin joutuu liekkien saarroksiin.

-- Totta kai, Paganel huudahti ilmeisen tyytyväisenä. -- Sattuuhan joskus niinkin, eikä minusta olisi hullumpaa, jos saisi olla mukana sellaisessa näytelmässä.

-- Katsokaapa tuota tiedemiestämme. Hän on valmis antautumaan tieteensä vuoksi elävältä poltettavaksi! Glenarvan huomautti.