Part 9

-- Niin, lähtenyt! Vieläpä onnettoman sattuman oikusta juuri samana päivänä! Brahen jättämä kirje ei ollut seitsemää tuntia vanhempi. Mutta Burke ei voinut ajatellakaan hänen tavoittamistaan. Oman onnensa nojaan jääneet virkistivät itseänsä hiukan varaston ruokavaroilla. Mutta heillä ei ollut mitään kulkuneuvoja, ja Darling oli vielä kuudensadankuudenkymmenen kilometrin päässä.

Silloin Burke päätti vastoin Willsin neuvoa pyrkiä Hopeless-vuoren läheisiin australialaisiin siirtoloihin, noin kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän Fort Willsistä. Lähdettiin matkalle. Kahdesta jäljellä olevasta kamelista toinen hukkui erääseen Cooper-joen mutaiseen lisäjokeen, toinen ei jaksanut kulkea enää askeltakaan; se täytyi tappaa ja sen lihat syödä. Pian olivat ruokavarat lopussa. Kolmen kovaonnisen miehen täytyi elättää itseään "nardulla", vesikasvilla, jonka siitepöly on syötävää. Kun heillä ei ollut vettä eikä keinoja kuljettaa sitä mukanaan, he eivät voineet jättää Cooperin rantoja. Tulipalo poltti heidän telttansa ja leiritavaransa. He olivat hukassa. Ei ollut edessä muuta kuin kuolema!

Burke kutsui luokseen Kingin: -- Minä en elä enää kuin muutaman tunnin, hän sanoi tälle; -- tässä on kelloni ja muistiinpanoni. Kun olen kuollut, pankaa oikeaan käteeni pistooli ja jättäkää minut paikalleni hautaamatta! Tämän jälkeen Burke ei enää puhunut; hän kuoli seuraavana aamuna kello kahdeksan.

Järkyttyneenä ja murheissaan King lähti etsimään jotakin australialaista heimoa. Kun hän palasi, oli Willskin kuollut. Kingin ottivat alkuasukkaat hoiviinsa, ja syyskuussa löysi hänet Howittin retkikunta, joka oli lähetetty etsimään Burkea samaan aikaan kuin MacKinlay ja Landsborough. Niinpä neljästä retkeilijästä tältä matkalta Australian mantereen poikki jäi yksi ainoa henkiin.

Paganelin kertomus oli tehnyt hänen kuulijoihinsa masentavan vaikutuksen. Kaikki ajattelivat kapteeni Grantia, joka kenties harhaili samoin kuin Burke tovereineen keskellä erämaata. Olivatko haaksirikkoiset pelastuneet niistä kärsimyksistä, joihin nämä uljaat retkeilijät olivat menehtyneet? Tämä ajatus oli niin luonnollinen, että kyyneleet kihosivat Mary Grantin silmiin.

-- Isäni! Isäparkani! hän huokasi.

-- Neiti Mary, tyyntykää! John Mangles lohdutti. -- Joutuakseen tällaisiin kärsimyksiin täytyy kaiken uhalla lähteä sisämaahan. Kapteeni Grant on alkuasukkaiden käsissä, kuten King, ja pelastuu kuten King. Hän ei ole milloinkaan joutunut niin surkeaan asemaan.

-- Ei olekaan, Paganel vahvisti, -- ja minä toistan teille, rakas neiti, että australialaiset ovat ystävällisiä.

-- Jumala toteuttakoon sananne! neito vastasi.

-- Entä Stuart? kysyi Glenarvan, joka tahtoi kääntää ajatukset pois surullisesta suunnasta.

-- Stuartko? Paganel vastasi. -- Oh, Stuart oli onnekkaampi, ja hänen nimensä on kuuluisa Australian aikakirjoissa. Vuodesta 1848 alkaen valmistautui John MacDougal Stuart, teidän maanmiehiämme, hyvät ystäväni, retkilleen, seuraten Sturtia matkoilla Adelaiden pohjoispuolisissa erämaissa. Vuonna 1860 hän yritti turhaan tunkeutua Australian sisämaahan vain kahden miehen seuraamana. Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka masentuvat. Vuonna 1861, tammikuun 1. päivänä, hän lähti Chambers-joelta yhdentoista päättäväisen matkakumppanin etunenässä ja pääsi kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin päähän Carpentaria-lahdesta; mutta muonavarojen puutteen vuoksi hänen täytyi palata Adelaideen pääsemättä tämän hirvittävän mantereen halki. Mutta hän rohkeni koetella onnea vieläkin ja varustaa kolmannen retkikunnan, jonka tosiaan onnistui saavuttaa niin kiihkeästi tavoiteltu päämäärä.

Etelä-Australian eduskunta kannatti lämpimästi tätä uutta löytöretkeä ja myönsi sitä varten kahdentuhannen punnan avustuksen. Stuart ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, jotka kokemuksesta tiesi tarpeellisiksi. Hänen ystävänsä, luonnontutkija Waterhouse, vanhat kumppaninsa Thring ja Kekwick sekä lisäksi Woodforde ja Auld, kaikkiaan kymmenen miestä, liittyivät häneen. Hän otti mukaansa kaksikymmentä amerikkalaista nahkasäkkiä, joista kukin oli kolmenkymmenen litran vetoinen, ja 5. päivänä huhtikuuta 1862 retkikunta oli saavuttanut Newcastle Waterin alueen, kahdeksannentoista leveysasteen takana, yhtä kaukana pohjoisessa kuin kovaonninen Burke oli päässyt. Hänen reittinsä noudatti jokseenkin läheltä 131. meridiaania ja poikkesi niin ollen seitsemän astetta länteen Burken reitistä.

Newcastle Waterin alueen piti olla uusien löytöretkien lähtökohtana. Stuart, jota kaikkialla ympäröi tiheä metsä, koetti turhaan tunkeutua pohjoiseen ja koilliseen. Yritys samota länttä kohti Victoria-joelle ei myöskään onnistunut; läpipääsemättömät viidakot sulkivat tien.

Stuart päätti silloin muuttaa leiripaikkaa ja saikin sen siirretyksi vähän pohjoisemmaksi, Howerin rämeille. Sitten kulkiessaan itää kohti hän kohtasi keskellä ruohoisia tasankoja Daily-joen ja seurasi sitä noin viisikymmentä kilometriä.

Maaperä alkoi olla erinomaista; laitumet olisivat olleet squatterin ilona ja onnena; kumipuut kasvoivat sieilä tavattoman korkeiksi. Ihmeissään jatkoi Stuart matkaamista eteenpäin; hän saapui Strangeway-joen ja Leichardtin löytämän Roper-joen rannalle; niiden vedet virtasivat palmujen välitse, jotka olivat tämän trooppisen seudun arvoisia; siellä eli alkuasukasheimoja, jotka ottivat löytöretkeilijät ystävällisesti vastaan.

Sieltä retkikunta kääntyi pohjoisluoteeseen pitkin hiekkaista ja rautapitoisten kallioiden peittämää aluetta, etsien Van Diemenin lahteen laskevan Adelaide-joen lähteitä. Se kulki tällöin Arnhemin maan läpi, palmukaalien, bambujen ja pinjojen keskitse. Adelaide laajeni; sen rannat kävivät rämeisiksi; meri oli lähellä.

Tiistaina 22. päivänä heinäkuuta Stuart leiriytyi Fresh Waterin rämeille jouduttuaan vaikeuksiin lukemattomien purojen vuoksi, jotka katkaisivat hänen reittinsä. Hän lähetti kolme kumppaneistaan etsimään mahdollisia teitä; seuraavana päivänä hän saapui, milloin kierrettyään ylipääsemättömiä virranpoukamia, milloin rämmittyään upottavilla soilla, muutamille ruohoisille ylätasangoille, missä kasvoi kumipuurykelmiä ja kuitukuorisia puita; siellä lenteli parvittain hanhia, iibiksiä ja eräitä erikoisen kesyttömiä vesilintuja. Alkuasukkaita oli vähän tai ei laisinkaan. Vain siellä täällä savua kaukaisista leiripaikoista.

Heinäkuun 24. päivänä, yhdeksän kuukautta Adelaidesta lähtönsä jälkeen, Stuart lähti kahtakymmentä minuuttia yli kello kahdeksan aamulla liikkeelle pohjoista kohti; hän tahtoi vielä samana päivänä päästä meren rannalle. Rautamalmien ja vulkaanisten kallioiden peittämä maa kohosi hiljalleen; puut pienenivät ja alkoivat muistuttaa sellaisia, joita kasvaa merten rannoilla; eteen tuli laaja, metsän reunustama vesijättölaakso. Stuart kuuli selvästi murtuvien aaltojen kohinaa, mutta ei sanonut mitään kumppaneilleen. Vihdoin tultiin villien viiniköynnösten tukkimaan viidakkoon.

Stuart astui muutaman askeleen. Silloin hän oli Intian valtameren rannalla! -- Meri! Meri! huudahti Thring hämmästyneenä. Toiset riensivät paikalle, ja kolme pitkää hurraahuutoa tervehti Intian merta.

Australian mantereen poikki oli päästy neljännellä kerralla!

Kuvernööri Richard Macdonnellille antamansa lupauksen mukaan Stuart pesi jalkansa, kasvonsa ja kätensä merivedessä. Sitten hän palasi laaksoon ja kaiversi erääseen puuhun nimensä alkukirjaimet J.M.D.S. Leiri pantiin kuntoon pienen solisevan puron rannalle.

Seuraavana päivänä Thring lähti tutkimaan, voisiko lounaaseen kulkemalla päästä Adelaide-joen suulle, mutta maaperä oli liian rämeistä hevosille, joten siitä täytyi luopua.

Silloin Stuart valitsi korkean puun eräällä aukealla paikalla. Hän katkaisi sen alemmat oksat ja kiinnitti latvaan Australian lipun. Puun kaarnaan piirrettiin seuraavat sanat: _Kaiva maata puolen metrin päässä etelään_.

Ja jos joku matkustaja kerran kaivaa maata siltä paikalta, hän löytää peltirasian ja siinä asiakirjan, jonka sanat ovat syöpyneet muistiini:

SUURI TUTKIMUSRETKI JA KULKU AUSTRALIAN HALKI ETELÄSTÄ POHJOISEEN.

John MacDougal Stuartin johtamat tutkimusretkeilijät saapuivat tänne 25. päivänä heinäkuuta 1862 kuljettuaan koko Australian halki Etelämereltä Intian valtameren rannalle, samoten keskeltä mannerta. He olivat lähteneet Adelaidesta 26. päivänä lokakuuta 1861 ja jättivät 21. päivänä tammikuuta 1862 taakseen viimeisen siirtolan pohjoisessa. Tämän onnellisen tapahtuman muistoksi he pystyttivät tähän Australian lipun, merkiten siihen retkikunnan johtajan nimen. Kaikki on hyvin. Jumala varjelkoon kuningatarta.

Alle on kirjoitettu Stuartin ja hänen seuralaistensa nimet.

Näin todettiin tämä suuri tapahtuma, joka herätti tavatonta huomiota koko maailmassa.

-- Ja pääsivätkö kaikki nämä rohkeat retkeilijät takaisin ystäviensä luo etelään? lady Helena kysyi.

-- Pääsivät, rouva, Paganel vastasi, -- kaikki, mutta eivät ilman kovia koettelemuksia. Stuart kärsi kaikkein enimmin, hän oli pahasti sairastunut keripukkiin lähtiessään paluumatkalle Adelaidea kohti. Syyskuun alussa hänen tautinsa oli niin pahentunut, ettei hän uskonut enää näkevänsä asuttuja seutuja. Hän ei jaksanut enää istua satulassa, vaan kulki kahden hevosen väliin ripustetussa kantotuolissa maaten. Lokakuun lopulla hän joutui verensyöksyn takia viimeisilleen. Tapettiin hevonen, jotta hänelle saatiin keitetyksi lihalientä; 28. päivänä lokakuuta hän luuli kuolevansa, mutta onnellinen taudinkäänne pelasti hänet, ja 10. päivänä joulukuuta retkikunta saapui täysilukuisena ensimmäisille asutuksille.

Adelaideen Stuart saapui 17. päivänä joulukuuta asukkaiden riemuitessa. Mutta hänen vointinsa oli yhä huono, ja pian, saatuaan Maantieteellisen seuran suuren kultamitalin, hän astui _Indus_-laivaan matkustaakseen rakkaaseen Skotlantiinsa, isänmaahansa, missä palatessamme vielä hänet tapaamme.[6]

-- Hän oli mies, joka oli erinomaisen tarmokas, Glenarvan sanoi, -- ja se vielä enemmän kuin ruumiillinen voima auttoi häntä suurtekoihin. Skotlanti on syystä ylpeä saadessaan lukea hänet omiensa joukkoon.

-- Eikö Stuartin jälkeen kukaan ole yrittänyt uusia löytöretkiä? lady Helena kysyi.

-- On kyllä, rouva, Paganel vastasi. -- Minä olen usein maininnut teille Leichardtin. Tämä retkeilijä oli jo vuonna 1844 tehnyt huomattavan tutkimusretken Pohjois-Australiaan. Vuonna 1848 hän lähti toiselle matkalle koilliseen. Seitsemääntoista vuoteen ei hänestä sitten ole mitään kuulunut. Viime vuonna toimeenpani kuuluisa kasvitieteilijä, tohtori Muller Melbournesta rahankeräyksen retkikunnan kustantamista varten. Rahat saatiin helposti kokoon, ja joukko uljaita squattereita lähti älykkään ja rohkean MacIntyren johdolla 21. päivänä kesäkuuta 1864 Paroo-joen laidunmailta. Tällä hetkellä, jolloin teille puhun, se on Leichardtia etsiessään varmaankin tunkeutunut kauas mantereen sisäosiin. Onnistukoon sen ja onnistukoon meidän kuten senkin löytää etsityt rakkaat ystävät!

Tähän päättyi maantieteilijän kertomus. Oli jo myöhäinen ilta. Kiitettiin Paganelia, ja vähän ajan kuluttua nukkui itsekukin rauhallisesti, valkoisten kumipuiden lehdistössä piilevän kellolinnun raksuttaessa säännöllisesti tämän tyynen yön sekunteja.

RAUTATIE MELBOURNESTA SANDHURSTIIN.

Majuri oli ollut hieman levoton nähdessään Ayrtonin lähtevän Wimerran leiriltä etsimään hevosenkengittäjää Black Pointin asemalta. Mutta hän ei hiiskunut sanaakaan omista epäilyistään ja tyytyi vain pitämään silmällä joen ympäristöä. Näiden rauhallisten seutujen tyyneyttä ei millään tavoin häiritty, ja yön kestettyä muutamia tunteja aurinko nousi jälleen taivaalle.

Glenarvan puolestaan ei pelännyt muuta kuin että Ayrton tulisi takaisin yksin. Ellei saataisi seppää, vankkureilla ei päästäisi jatkamaan retkeä. Matka keskeytyisi ehkä useiksi päiviksi, ja Glenarvan, joka malttamattomana halusi pian päästä perille, ei suvainnut mitään viivytystä.

Onneksi Ayrton ei ollut hukannut aikaa eikä laiminlyönyt mitään. Hän palasi seuraavana päivänä aamun valjetessa. Hänellä oli mukanaan mies, joka sanoi olevansa Black Pointin aseman seppä. Tämä oli suuri ja reipas miehenroikale, tympäisevän ja eläimellisen näköinen. Mutta vähät sillä, jos hän vain pystyisi tehtäväänsä. Hän oli muuten perin vähäpuheinen eikä kuluttanut suutaan tarpeettomiin sanoihin.

-- Onko hän pystyvä työmies? John Mangles kysyi perämieheltä.

-- Minä en häntä tunne enempää kuin te, kapteeni, Ayrton vastasi. -- Saadaan nähdä.

Seppä ryhtyi työhönsä. Hän oli ammattimies, sen näki kyllä siitä tavasta, kuinka hän korjasi vankkurien etuosan. Hän teki työtä taitavasti ja harvinaisen nopeasti. Majuri huomasi hänen ranteidensa pahasti runnellussa ihossa mustahkot, melkein verestävät raidat. Ne olivat vereksien haavojen jälkiä, joita huonon pellavapaidan hihat vain osaksi peittivät. MacNabbs teki sepälle näitä, vielä varmaankin perin kipeitä vioittumia koskevan kysymyksen. Mutta mies ei vastannut, vaan jatkoi työtään.

Kahden tunnin kuluttua oli vankkurit korjattu.

Mitä Glenarvanin hevoseen tuli, se oli pian kunnossa. Seppä oli ottanut mukaansa valmiita hevosenkenkiä; niissä oli muuan omituisuus, joka ei jäänyt majurilta huomaamatta: etuosaan oli lyöty selvä ristiässän kuva. Majuri huomautti sitä Ayrtonille.

-- Se on Black Pointin merkki, perämies vastasi. -- Sen avulla voi seurata asemalta kadonneiden hevosten jälkiä sekoittamatta niitä muihin.

Kengät oli pian sovitettu hevosen kavioihin. Sen jälkeen seppä pyysi palkkaansa ja lähti tiehensä tuskin neljä sanaa sanottuaan.

Puoli tuntia myöhemmin olivat retkeilijät matkalla. Mimoosametsän takana levisi laajalti avoin tasanko, joka hyvin ansaitsi nimensä "open plain". Muutamia kvartsilohkareita ja rautapitoisia kiviä oli siellä täällä pensaiden, korkean ruohikon ja aitausten välissä, missä lukuisia karjalaumoja oli laitumella. Joitakin kilometrejä kauempana uursivat vankkurien pyörät syvälle vesiperäiseen maahan, jossa solisi säännöttömiä, jättiläiskaislikon puoleksi peittämiä puroja. Sitten kuljettiin pitkin laajojen, rehevöityvien suolapitoisten lampien reunoja. Matka sujui vaivattomasti ja, se täytyy sanoa, rattoisasti.

Lady Helena kutsui herroja käymään luonaan vuoron perään, sillä hänen salonkinsa oli kovin ahdas. Mutta näin sai kukin levähtää rasittavasta ratsastuksesta ja virkistää itseänsä keskustelulla viehättävien naisten kanssa. Neiti Maryn avustamana hän hoiti pyörivän talonsa emännyyttä mitä miellyttävimmin. John Manglesia ei näissä jokapäiväisissä kutsuissa unohdettu, eikä hänen hiukan juhlallista keskustelutapaansa pidetty ikävänä. Päinvastoin.

Näin kuljettiin kohtisuoraan poikki Growlandista Horshamiin johtavan postitien, pahasti pölyisen tien muuten, jota jalkamiehet eivät juuri käyttäneet. Talbotin kreivikunnan äärimmäisessä sopukassa sivuttiin ohimennen matalahkojen kunnaiden kukkuloita, ja illalla seurue saapui viiden kilometrin päähän Maryboroughin yläpuolelle. Satoi hienoa vihmaa, joka missä muussa maassa tahansa olisi liottanut kamaran, mutta täällä kosteus haihtui niin ihmeellisesti, että leiripaikalla ei ollut siitä mitään haittaa.

Seuraavana, 29. päivänä joulukuuta kulkua hidastutti jonkin verran jono vuorennyppylöitä, jotka muistuttivat jonkinlaista pienoiskokoista Sveitsiä. Tavan takaa piti nousta mäelle ja taas laskeutua, ja samalla kärsiä epämieluisaa keinahtelua. Matkustajat kävelivät osan matkaa jalkaisin eivätkä sitä pahoitelleet.

Kello yhdentoista aikaan saavuttiin Carlsbrookiin, joka on jokseenkin tärkeä kaupunki. Ayrton oli sitä mieltä, että olisi kierrettävä sen ympäri sinne poikkeamatta, ajan voittamiseksi, hän selitti. Glenarvan oli samaa mieltä, mutta aina utelias Paganel tahtoi käydä Carlsbrookissa. Hänen ehdotukseensa suostuttiin, ja vankkurit jatkoivat verkalleen kulkuaan.

Tapansa mukaan Paganel otti Robertin seurakseen. Hänen käyntinsä Carlsbrookissa oli hyvin lyhyt, mutta riitti antamaan hänelle tarkan yleiskuvan kaupungista. Siellä oli pankki, raatihuone, kauppatori, koulu, kirkko ja satakunta täysin samanlaista tiilitaloa, kaikki järjestettynä säännölliseksi, yhdensuuntaisten katujen leikkelemäksi suunnikkaaksi englantilaiseen tapaan. Ei mikään ole yksinkertaisempaa -- eikä myöskään yksitoikkoisempaa. Kun kaupunki suurenee, pidennetään sen katuja kuten kasvavan pojan housuja, alkuperäistä sopusuhtaa millään tavoin rikkomatta.

Carlsbrook oli vilkas kaupunki, mikä on näiden vastaperustettujen kaupunkien huomattava ominaisuus. Australiassa näyttävät kaupungit kasvavan kuin puut auringon lämmössä. Kiireisiä ihmisiä kulki kaduilla, kullan välittäjiä tungeskeli tuontitoimistoissa, alkuasukkaisiin kuuluvan poliisimiehistön saattamana tuotiin kallista metallia Bendigon ja Mount Alexanderin kaivoksista. Kaikki nämä etujensa kannustamat ihmiset ajattelivat vain kauppojaan, eikä tämän ahertavan väestön joukossa muukalaisia huomattukaan.

Käytettyään tunnin ajan vaellukseen Carlsbrookissa molemmat palasivat toveriensa luo huolellisesti viljellyn peltomaan halki. Sitten tuli laajoja ruohikkoja, nimeltään "low level plains", ja niillä näkyi lukemattomia lammaslaumoja ja paimenhökkeleitä. Edempänä alkoi erämaa välittömästi, Australian luonnolle ominaisen äkkinäisesti. Simpsonin kukkulat ja Tarrangowerin vuori osoittivat Loddon piirin eteläistä kärkeä 144. pituusasteen kohdalla.

Tähän saakka ei kuitenkaan ollut tavattu yhtään alkuasukasheimoista, jotka elävät villissä tilassa. Glenarvan tuumiskeli, puuttuiko Australiasta australialaisia, kuten Argentiinan pampalta oli puuttunut intiaaneja. Mutta Paganel selitti hänelle, että tällä leveysasteella liikuskelivat villit enimmäkseen Murrayn tasangoilla puolentoistasataa kilometriä idempänä.

-- Me lähestymme kultaseutua, hän sanoi. -- Kahden päivän päästä kuljemme Mount Alexanderin rikkaan alueen läpi. Sinne ryntäsivät vuonna 1852 kullanetsijöiden laumat. Alkuasukkaiden täytyi paeta heidän tieltään erämaihin. Me olemme sivistyneessä maassa, vaikkei siltä näytä, ja ennen tämän päivän päättymistä olemme kulkeneet rautatien yli, joka yhdistää Murrayn ja meren. Tarvitseeko sanoakaan, ystäväni, rautatie Australiassa tuntuu minusta yllättävältä.

-- Minkä vuoksi, Paganel? Glenarvan kysyi.

-- Minkäkö vuoksi? Sen vuoksi, että se on ristiriitaista! Oh, minä tiedän kyllä, että te, jotka olette tottuneet asuttamaan kaukaisia alueita, te, joilla on sähkölennättimiä ja maailmannäyttelyitä Uudessa Seelannissa, pidätte sitä ihan luonnollisena! Mutta se sekoittaa minun kaltaiseni ranskalaisen mieltä ja kaikkia hänen mielikuviaan Australiasta.

-- Kun te katsotte entisyyttä ettekä nykyisyyttä, John Mangles huomautti.

-- Olkoon, Paganel vastasi, -- mutta kun erämaiden halki kiitävät veturit, mimoosien ja kumipuiden oksiin kiertyvät höyrypilvet, pikajunien edestä pakenevat muurahaispiikkisiat, nokkaeläimet ja kasuaarit, ja villit nousevat kello puoli neljän junaan matkustaakseen Melbournesta Kynetoniin, Castlemaineen, Sandhurstiin tai Echucaan, hämmästyttää tuo kaikki jokaista muuta kuin englantilaista tai amerikkalaista. Teidän rautatienne hävittävät erämaiden runollisuuden.

-- Mitäpä siitä, jos edistys tulee tilalle! majuri lausui.

Kimeä vihellys keskeytti puheen. Matkustajat olivat vain puolentoista kilometrin päässä rautatiestä. Muuan etelästä tuleva ja hiljaista vauhtia kulkeva veturi pysähtyi juuri rautatien ja vankkurien käyttämän maantien risteykseen. Tämä rautatie yhdisti, kuten Paganel oli sanonut, Victorian pääkaupungin Australian suurimpaan virtaan Murrayyn. Tämä valtava vesiuoma, jonka Sturt löysi vuonna 1828, alkaa Australian Alpeilta, saa lisävettä Lachlanista ja Darlingista, on Victorian maakunnan koko pohjoisrajana ja laskee Encounter-lahteen lähellä Adelaidea. Se ulottuu rikkaiden, hedelmällisten seutujen halki, ja squatter-asemat yhä lisääntyvät sen varsilla, kun näin on saatu mukava kulkuyhteys Melbourneen.

Tätä rautatietä oli siihen aikaan valmiina 168 kilometriä Melbournesta Sandhurstiin; samalla se välitti liikennettä Kynetoniin ja Castlemaineen. Parhaillaan rakennettiin sadankahdentoista kilometrin pituista jatkorataa Echucaan, juuri tänä vuonna Murrayn varsille perustetun Riverinen siirtokunnan pääkaupunkiin saakka.

37. leveysaste leikkasi rautatietä muutamia kilometrejä Castlemainen pohjoispuolella juuri sillä kohtaa, missä on Camden Bridge, Lutton-nimisen Murrayn lisäjoen yli rakennettu silta.

Sitä kohti Ayrton suuntasi vankkurinsa, ratsumiesten lähtiessä edeltä nelistämään Camden Bridgelle. Heitä kannusti siihen muuten kova uteliaisuus.

Rautatien siltaa kohti riensi näet suuri ihmisjoukko. Läheisten asemien asukkaat jättivät talonsa ja paimenet laumansa, tungeksien tiellä, niin että oli vaikea päästä eteenpäin. Joukosta kuului usein toistuvia huutoja:

-- Rautatielle! Rautatielle!

Ilmeisesti oli sattunut jokin vakava tapahtuma, joka aiheutti kaiken tämän hälinän. Ehkäpä jokin suuri tapaturma.

Glenarvan lisäsi hevosensa vauhtia kumppaneidensa seuratessa. Muutaman minuutin kuluttua hän oli Camden Bridgen luona. Siellä hän ymmärsi syyn ryntäykseen.

Oli tapahtunut hirvittävä onnettomuus, ei junien yhteentörmäys, vaan junan suistuminen radalta ja syöksyminen virtaan, mikä muistutti Amerikan suurimpia samantapaisia onnettomuuksia. Rautatien alitse kulkeva joki oli täynnä vaunuja ja veturin pirstaleita. Joko oli silta murtunut junan painosta tai juna joutunut pois raiteilta: viisi vaunua kuudesta oli suistunut Luttonin uomaan veturin perässä. Ainoastaan viimeinen vaunu pelastui kuin ihmeen kautta, sen kytkyt kun oli katkennut, ja seisoi radalla metrin päässä kuilun partaalta. Alhaalla oli vain hirvittävä kasa mustuneita ja katkenneita akseleita, murskautuneita vaunuja, vääntyneitä kiskoja, hiiltyneitä ratapölkkyjä. Tärähdyksestä räjähtänyt höyrypannu oli lennättänyt metallikuoren sirpaleita pitkän matkan päähän. Tästä muodottomien esineiden rykelmästä nousi vielä muutamia liekkejä ja höyryä mustan savun keskeltä. Hirveän syöksyn jälkeen vielä hirveämpi tulipalo! Suuria verilätäköitä, irrallisia jäseniä, hiiltyneiden ruumiiden tynkiä näkyi siellä täällä eikä kukaan uskaltanut ajatella näiden pirstaleiden alle hautautuneiden uhrien lukumäärää.

Glenarvan, Paganel, majuri ja Mangles kuuntelivat joukon keskellä miehestä mieheen kulkevia puheita. Pelastustöissä puuhaillessaan kukin koetti selittää tapaturmaa.

-- Silta on murtunut, joku sanoi.

-- Murtunutko! toinen vastasi. -- Se on yhtä hyvässä kunnossa kuin se on aina ollut, mutta on unohdettu kääntää paikalleen junan tullessa. Siinä kaikki.

Siinä olikin kääntösilta, joka avattiin laivaa varten. Oliko siis anteeksiantamattoman huolimaton vartija unohtanut sulkea sen, niin että täyttä vauhtia kulkeva juna tyhjän päälle jouduttuaan, oli näin syöksynyt Luttonin veteen? Tämä olettamus tuntui hyvin todennäköiseltä. Vaikka toinen puoli siltaa oli murskana vaunujen pirstaleiden alla, riippui toinen, vastapäiselle rannalle käännetty puoli vielä ehjänä kannattimillaan. Ei ollut epäilystäkään! Vartijan huolimattomuus oli aiheuttanut tapaturman.

Se oli sattunut yöllä junalle n:o 37, joka oli lähtenyt Melbournesta neljännestä vaille kaksitoista illalla. Kello oli varmaankin ollut neljännestä yli kolme aamulla, kun juna kaksikymmentäviisi minuuttia Castlemainen asemalta lähdön jälkeen saapui Camden Bridgelle ja kohtasi siinä tuhonsa. Viimeisen vaunun matkustajat ja virkailijat ryhtyivät heti etsimään apua, mutta sähkölennätin, jonka pylväät olivat kaatuneet maahan, ei enää toiminut. Kului kolme tuntia, kunnes Castlemainen viranomaiset ehtivät saapua onnettomuuspaikalle. Kello oli siis kuusi aamulla, kun pelastustyö saatiin järjestetyksi siirtokunnan ylivalvojan Mitchellin toimesta ja erään poliisiupseerin komentaman poliisiosaston avulla. Squatterit ja heidän väkensä olivat tulleet myös auttamaan ja ryhtyivät ensin sammuttamaan tulipaloa, joka hurjan kiihkeänä riehui pirstaleiden keskellä.