Part 3

Viot esitteli alamaisensa, molemmat mulatit; lukuunottamatta muutamia sisämaassa eläviä villisikoja ja useita tuhansia tyhmiä pingviinejä, oli nyt koolla saaren koko elävä asujamisto. Pieni hökkeli, jossa nämä kolme saarelaista asuivat, sijaitsi lounaassa luonnonsataman pohjukassa, joka oli syntynyt siten, että osa vuorta oli murtunut.

Juuri vähää ennen Otovan I:n hallituskautta oli Pyhän Pietarin saari ollut haaksirikkoisten turvapaikkana. Paganel herätti kuulijoissaan suurta mielenkiintoa aloittamalla ensimmäisen kertomuksensa sanoilla: _Kahden Amsterdamin saarelle jätetyn skotlantilaisen tarina_.

Se tapahtui vuonna 1827. Englantilainen laiva _Palmira_ huomasi saaren tullessa näkyviin ilmaan nousevan savua. Kapteeni lähestyi rantaa ja näki pian kaksi miestä, jotka antoivat hätämerkkejä. Hän lähetti maihin veneen, joka toi tullessaan Jacques Painen, kaksikymmentäkaksivuotiaan miehen, ja Robert Proudfootin, joka oli noin neljänkymmenenkahdeksan ikäinen. Nämä kovaonniset olivat tuskin enää ihmisen näköisiä. Kahdeksantoista kuukautta he olivat eläneet melkein ilman ruokaa ja raikasta vettä, elätelleet itseään simpukoilla, kalastelleet huonolla koukkupahaisella, saaneet silloin tällöin kiinni jonkun eksyneen villisianporsaan, mutta eivät nyt kolmeen päivään olleet syöneet mitään, vaan valvoneet kuin vestaalit tulen ääressä, jonka olivat sytyttäneet viimeisellä taulanpalasellaan, ja jota ei milloinkaan saanut laskea sammumaan, niin että he kuljettivat sitä mukana retkillään kalleimpana aarteenaan; he olivat siis viettäneet puutteen ja kärsimysten täyttämää kurjaa elämää. Painen ja Proudfootin oli laskenut maihin eräs hylkeenpyynnissä ollut kuunari. Kalastajien piirissä vallitsevan tavan mukaan heidän piti kuukauden päivät koota ihraa ja öljyä odotellessaan kuunarin paluuta; mutta kuunari ei palannutkaan. Viisi kuukautta myöhemmin laski Van Diemenin maahan matkalla ollut _Hope_, saaren rantaan, mutta jostakin käsittämättömästä, julmasta oikusta sen kapteeni kieltäytyi ottamasta skotlantilaisia mukaansa ja purjehti pois antamatta heille leivänmurua tai hiilenpalasta. Epäilemättä nuo molemmat onnettomat olisivat ennen pitkää kuolleet, ellei _Palmira_ olisi sattunut kulkemaan Amsterdamin saaren läheltä ja ottanut heitä mukaansa.

Toinen seikkailu, jonka Amsterdamin saaren historia -- jos tällaisella kalliolla voi olla historiaa -- mainitsee, on ranskalaisen kapteeni Peronin tarina. Se alkaa muuten samalla tavoin kuin molempain skotlantilaisten ja päättyy myös samoin: vapaaehtoinen maihinnousu saarelle, laiva, joka ei palaa, ja vieras laiva, jonka tuulten oikku tuo tänne neljänkymmenen kuukauden kuluttua. Mutta kapteeni Peronin oleskelun aikana sattui verinen murhenäytelmä, ja siinä on omituista yhtäläisyyttä niiden kuviteltujen tapahtumien kanssa, jotka odottivat Daniel Defoen sankaria hänen palatessaan saarelleen.

Kapteeni Peron oli noussut maihin yhdessä neljän matruusin kanssa: kahden englantilaisen ja kahden ranskalaisen; heidän oli määrä viidentoista kuukauden ajan pyydystää merileijonia. Pyynti onnistui hyvin, mutta kun nuo viisitoista kuukautta olivat kuluneet, laiva ei palannutkaan, ja kun elintarvikkeet alkoivat loppua, syntyi "kansainvälisiä selkkauksia". Molemmat englantilaiset nousivat kapinaan kapteeni Peronia vastaan, jonka he olisivat tappaneet, elleivät hänen maanmiehensä olisi rientäneet hänen avukseen. Tästä hetkestä aina lähtöön saakka molemmat puolet vaanivat toisiaan yötä päivää, aina aseissa, milloin voittajina, milloin vuorostaan voitettuina, ja viettivät hirvittävää elämää kurjuudessa ja ahdistuksessa. Ja varmaan olisi toinen puolue lopulta tuhonnut toisen, ellei muuan englantilainen laiva olisi noutanut näitä onnettomia, jotka kurja kansallisuuskysymys saattoi riitaan autioilla kallioilla Intian valtameressä.

Tällaiset olivat nämä seikkailut. Kaksi kertaa joutui Amsterdamin saari olemaan suojapaikkana sinne joutuneille merimiehille, jotka kaitselmus molemmilla kerroilla pelasti kurjuudesta ja kuolemasta. Mutta myöhemmin ei yksikään laiva ole haaksirikkoutunut näillä vesillä. Laivanhylystä olisi ajautunut pirstaleita rannalle, ja haaksirikkoisia olisi saapunut Viotin kalastusasemalle; mutta ukko oli jo monta vuotta asunut saarella eikä hänen koskaan ollut tarvinnut tarjota vieraanvaraisuuttaan meren uhreille. _Britanniasta_ ja kapteeni Grantista hän ei tiennyt mitään. Tämän haaksirikon näyttämönä ei ollut Amsterdamin saari eikä Pyhän Paavalin saarikaan, missä valaanpyytäjät ja kalastajat usein kävivät.

Glenarvania ei tämä vastaus kummastuttanut eikä hän tullut alakuloiseksi. Näillä eri satamiin poikkeamisillaan tiesivät hänen kumppaninsa ja hän itse kyselevänsä kapteeni Grantia sieltä, missä hän ei ollut, eikä sieltä, missä hän oli. He tahtoivat vain todeta, että hän ei ollut tällä kohtaa määrättyä leveysastetta, siinä kaikki. _Duncanin_ lähtö määrättiin siis seuraavaksi päiväksi.

Iltaan saakka viipyivät vieraat saarella, joka on hyvin viehättävän näköinen. Mutta sen eläimistö jä kasvisto eivät olisi täyttäneet tarkimmankaan luonnontutkijan muistikirjaa. Nelijalkaisten, lintujen, kalojen ja valaiden luokat käsittivät vain muutamia villisikoja, myrskylintuja, albatrosseja, ahvenia ja hylkeitä. Lämpimiä lähteitä ja rautapitoista vettä pulppusi siellä täällä mustahkosta laavasta, ja ne työnsivät paksua huurua tuliperäisen maan ylle. Muutamat näistä lähteistä olivat hyvin kuumia. John Mangles tutki niistä erästä lämpömittarilla, joka osoitti kahdeksankymmentä astetta Celsiusta. Muutaman askelen päästä merestä saadut kalat saattoi viidessä minuutissa keittää tässä melkein kiehuvassa vedessä; Paganel päättikin sen vuoksi olla uimatta siinä.

Pitkän kävelyretken jälkeen Glenarvan lausui illansuussa jäähyväiset kunnianarvoisalle herra Viotille. Kaikki toivottivat hänelle kaikkea mahdollista menestystä autiolla saarellaan. Vanhus puolestaan toivotti mitä parasta onnea retkikunnan etsiskelylle, ja _Duncanin_ vene vei matkustajat laivaan.

JACQUES PAGANELIN JA MAJURI MACNABBSIN VEDONLYÖNNIT.

Joulukuun 7. päivänä kello kolme aamulla paloi jo tuli _Duncanin_ pannuissa; varppikela oli täydessä toimessa; ankkuri kääntyi pystyyn ja nousi pienen sataman hiekkapohjasta, potkuri pantiin pyörimään, ja laiva lähti väljille vesille. Kun matkustajat kello kahdeksan aikaan nousivat kannelle, Amsterdamin saari häipyi jo näköpiirin usviin. Se oli viimeinen pysähdyspaikka matkalla pitkin 37. leveysastetta, noin kuuden tuhannen kilometrin päässä Australian rannikosta. Jos länsituulta yhä kestäisi ja meri pysyisi suotuisana, _Duncan_ saapuisi perille kahdentoista päivän kuluttua.

Mary ja Robert Grant tunsivat liikutusta katsellessaan näitä vesiä, joita _Britannia_ varmaan oli kyntänyt muutamia päiviä ennen uppoamistaan. Täällä, ehkä oli jo aluksensa hallinnan ja miehiä menettänyt kapteeni Grant, kamppaillut Intian valtameren hirvittäviä myrskyjä vastaan ja huomannut ajautuvansa rannikkoa kohti vastustamattomalla voimalla. John Mangles näytti nuorelle neidolle laivan kartoille merkityt merivirrat ja selitti hänelle niiden muuttumattoman suunnan. Muiden muassa vie eräs Intian valtameren halki kulkeva virta Australian mantereelle, ja sen vaikutus tuntuu lännestä itään sekä Tyynellä valtamerellä että Atlantilla. Niinpä kun _Britannian_ mastot olivat poikki ja peräsin epäkunnossa, niin että alus oli avuttomana tuulten ja aaltojen ajeltavana, sen oli täytynyt paiskautua maihin ja murskautua.

Tässä ilmeni kuitenkin muuan pulma. _Mercantile and Shipping Gazetten_ mukaan oli viimeiset tiedot kapteeni Grantista saatu Callaosta toukokuun 30. päivänä 1862. Kuinka saattoi _Britannia_ 7. päivänä kesäkuuta, kahdeksan päivää sen jälkeen, kun se oli lähtenyt Perun rannikolta, olla Intian merellä? Kun Paganelilta kysyttiin tätä seikkaa, hän antoi siihen niin todennäköisen vastauksen, että epäilevimmätkin olisivat siihen tyytyneet.

Oli ilta, 12. päivänä joulukuuta, kuusi päivää Amsterdamin saarelta lähdettyä. Lordi ja lady Glenarvan, Robert ja Mary Grant, kapteeni John MacNabbs ja Paganel juttelivat salongissa. Tavan mukaan oli puheenaiheena _Britannia_, sillä tätä laivalla olevat alinomaa ajattelivat. Silloin tehtiin äkkiä edellä mainittu huomautus, joka heti tyrmäsi toiveikkaat ajatukset.

Kun Glenarvan teki tämän odottamattoman huomautuksen, Paganel kohotti äkkiä päätään. Mitään vastaamatta hän meni sitten etsimään asiakirjaa. Palatessaan hän vain kohautti olkapäitään kuten mies, jota hävettää, että hän hetkeksikään oli antanut sellaisen mitättömyyden hämmentää itseään.

-- No, rakas ystävä, Glenarvan sanoi, -- vastatkaa edes jotakin!

-- En, Paganel sanoi, -- minä päinvastoin teen vain yhden kysymyksen ja käännyn siinä kapteeni Johnin puoleen.

-- Kysykää, herra Paganel, John Mangles lausui.

-- Voiko hyväkulkuinen laiva kulkea yhdessä kuukaudessa yli koko sen osan Tyyntä valtamerta, joka on Amerikan ja Australian välillä?

-- Kyllä, jos se vuorokaudessa kulkee noin kolmesataa kilometriä.

-- Onko se mikään tavaton nopeus?

-- Ei ensinkään. Moni purjelaiva kulkee usein parempaakin vauhtia.

-- No niin, Paganel lausui silloin, -- sen sijaan, että asiakirjassa mainitaan '7. päivä kesäkuuta', olettakaamme, että meri on syönyt tästä päivämäärästä pois yhden numeron, ja lukekaamme siis joko 17. päivä kesäkuuta tai 27. päivä, ja asia on selvä.

-- Tosiaan, lady Helena vastasi, -- toukokuun 30:nnen ja kesäkuun 27:nnen päivän välillä...

-- On kapteeni Grant voinut kulkea Tyynen valtameren poikki ja saapua Intian merelle!

Tämä Paganelin päätelmä herätti vilkasta tyydytystä.

-- Siinä selvisi vielä yksi seikka, Glenarvan lausui, -- ja se on ystävämme ansiota! Meidän on siis vain pyrittävä Australiaan ja etsittävä _Britannian_ jälkiä sen länsirannikolta.

-- Tai itärannikolta, John Mangles huomautti.

-- Siinä olette oikeassa, John. Asiakirjassa ei mikään osoita, että onnettomuus olisi tapahtunut länsi- eikä itärannalla. Meidän on siis etsiskeltävä niiltä molemmilta kohdilta, missä 37. leveysaste leikkaa Australiaa.

-- Onko tässä suhteessa siis epäselvyyttä, mylord? nuori neito kysyi.

-- Ei suinkaan, neiti, John Mangles riensi vastaamaan haluten haihduttaa Mary Grantin huolestumisen. -- Mylord tahtoo varmaankin huomauttaa, että jos kapteeni Grant olisi joutunut maihin Australian itärannikolla, hän olisi melkein heti saanut apua. Koko tämä rannikko on näet englantilaista, siirtolaisten asuttamaa. _Britannian_ miehistön ei olisi tarvinnut kulkea kahtakymmentä kilometriä tavatakseen maanmiehiä.

-- Oikein, kapteeni John, Paganel lausui. -- Minä olen samaa mieltä. Itärannikolla, Twofold-lahden rannalla, Edenin kaupungissa, ei kapteeni Grant olisi ainoastaan saanut suojaa englantilaisessa siirtolassa, vaan myöskin mahdollisuuden palata Eurooppaan.

-- Haaksirikkoiset eivät siis ole voineet saada samaa apua siinä Australian osassa, jota kohti _Duncan_ nyt meitä vie? lady Helena kysyi.

-- Eivät, rouva, Paganel vastasi, -- rannikko on autio. Sieltä ei vie yhtäkään tietä Melbourneen tai Adelaideen. Jos _Britannia_ on murskautunut sen rannikon kareihin, se on ollut yhtä avuton kuin jos se olisi haaksirikkoutunut Afrikan kolkoilla erämaarannoilla.

-- Mutta kuinka sitten isäni on käynyt näinä kahtena vuonna? Mary Grant kysyi.

-- Rakas Mary, Paganel vastasi, -- pidättehän varmana, eikö totta, että kapteeni Grant on haaksirikon jälkeen päässyt Australian mantereelle?

-- Niin teen, herra Paganel, nuori neito vastasi.

-- No, kuinka on kapteeni Grantin käynyt maihin päästyään? Sen olettaminen on helppoa. On vain kolme mahdollisuutta. Joko Harry Grant ja hänen kumppaninsa ovat päässeet johonkin englantilaiseen siirtolaan tai joutuneet alkuasukasten käsiin, tai sitten he ovat menehtyneet Australian laajoissa autiomaissa. Paganel vaikeni ja etsi kuulijainsa katseista hyväksymistä päätelmilleen.

-- Jatkakaa, Paganel, lordi Glenarvan sanoi.

-- Minä jatkan, Paganel vastasi; -- ja ensinnäkin hylkään ensimmäisen mahdollisuuden. Harry Grant ei ole voinut saapua englantilaiseen siirtolaan, sillä silloin hänen pelastumisensa olisi ollut varma ja hän olisi jo kauan sitten ollut lastensa luona Dundeen kelpo kaupungissa.

-- Isä-parka! Mary Grant huokasi, -- kaksi vuotta erossa meistä!

-- Anna herra Paganelin puhua, sisko, Robert sanoi, -- hän ilmoittaa meille lopuksi...

-- Ah, poikani, en! Kaikki, mitä voin vakuuttaa, on se, että kapteeni Grant on australialaisten vankina tai...

-- Mutta nämä alkuasukkaat, lady Glenarvan kysyi nopeasti, -- eivätkö ne ole...

-- Rauhoittukaa, rouva, vastasi tiedemies, joka ymmärsi lady Helenan ajatuksen, -- nämä alkuasukkaat ovat tosin villejä, eläimellisiä, ihmisälyn alhaisimmalla asteella, mutta hyväntapaisia eivätkä verenhimoisia, kuten heidän naapurinsa Uudessa Seelannissa. Jos he ovat ottaneet _Britannian_ haaksirikkoiset vangiksi, niin he eivät koskaan uhanneet näiden henkeä, siinä saatte uskoa minua. Kaikki tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että australialaiset kammoavat verenvuodatusta, ja monta kertaa he ovat saaneet näistä uskollisia liittolaisia torjuessaan heitä paljoa julmempien rikollisjoukkojen hyökkäyksiä.

-- Kuulkaa, mitä herra Paganel sanoo, lady Helena lausui kääntyen Mary Grantin puoleen. -- Jos isänne on alkuasukkaiden käsissä, kuten muuten asiakirjain mukaan on luultavaa, niin me löydämme hänet.

-- Mutta jos hän on eksynyt äärettömiin autiomaihin? neito huomautti katsahtaen kysyvästi Paganeliin.

-- Niin me löydämme hänet sittenkin! maantieteilijä huudahti luottavaisella äänellä. -- Eikö totta, ystäväni?

-- Epäilemättä, vastasi Glenarvan, joka halusi antaa keskustelulle hilpeämmän suunnan. -- Mutta minä en oletakaan eksymistä...

-- Enkä minä, Paganel vahvisti.

-- Onko Australia suurikin? Robert kysyi.

-- Australia, poikani, on pinta-alaltaan noin seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi tuhatta miljoonaa hehtaaria eli toisin sanoen niin suuri kuin neljä viidettäosaa Euroopasta.

-- Niinkö suuri? majuri kysyi.

-- Niin, MacNabbs, melkein metrilleen. Ettekö myönnä, että semmoista maata jo voi sanoa mantereeksi, kuten asiakirjassa sanotaan?

-- Varmaan, Paganel.

-- Mutta omituista, tiedemies lisäsi, -- että vain harva tutkija on kuitenkaan kadonnut tässä laajassa maassa. Luulenpa melkein, että Leichardt on ainoa, jonka kohtalosta ei ole tietoa, ja olen Maantieteellisessä seurassa kuullut, että MacIntyre luuli löytäneensä jälkiä hänestä.

-- Eikö Australian kaikissa osissa ole vielä käyty? lady Glenarvan kysyi.

-- Ei, rouva, kaukana siitä! Paganel vastasi. -- Tätä mannerta ei tunneta sen paremmin kuin Sisä-Afrikkaa, eikä kuitenkaan rohkeista löytöretkeilijöistä ole ollut puutetta. Vuodesta 1606 vuoteen 1862 ainakin viisikymmentä tutkijaa on matkustellut sen sisämaassa ja rannikoilla maata tutkien.

-- Oho, viisikymmentäkö? majuri lausui epäilevän näköisenä.

-- Niin, MacNabbs, ainakin niin monta. Minä puhun nimittäin merenkulkijoista, jotka ovat tutkineet Australian rannikkoa keskellä tuntemattomilla vesillä purjehtimisen vaaroja, ja niistä retkeilijöistä, jotka ovat tunkeutuneet tämän laajan maan sisäosiin.

-- Mutta viidessäkymmenessä on sentään kovin monta, majuri huomautti.

-- On, mutta minä menen vielä pitemmälle, MacNabbs, maantieteilijä kivahti, kuten aina vastaväitteistä kiihtyneenä.

-- Tehkää se, Paganel!

-- Jos te ärsytätte minua, niin minä luettelen arvelematta nämä viisikymmentä nimeltä.

-- No, no! majuri sanoi tyynesti. -- Nuo tiedemiehet eivät sitten epäile mitään!

-- Majuri, Paganel sanoi, -- panetteko vetoon Purdey Moore & Dickson-kiväärinne minun Secretan-kaukoputkeani vastaan?

-- Miksen, Paganel, jos teitä huvittaa, MacNabbs vastasi.

-- Hyvä on, majuri! tiedemies huudahti, -- silloin tiedän kiväärin, jolla te ette enää ammu kauriita ettekä kettuja, ellen anna sitä teille lainaksi, kuten kuitenkin aina tulen kernaasti tekemään.

-- Paganel, majuri vastasi vakavasti, -- kun tarvitsette minun kaukoputkeani, se on aina käytettävissänne.

-- Alkakaamme siis, Paganel lausui. -- Hyvät naiset ja herrat, te olette tuomareita. Sinä, Robert, pidät kirjaa.

Lordi ja lady Glenarvan, Mary ja Robert, majuri ja John Mangles, joita kiista huvitti, valmistautuivat kuuntelemaan maantieteilijää. Koskihan se sitä paitsi Australiaa, jonne _Duncan_ heitä juuri vei, joten sen historiaa ei olisi voinut kertoa sopivammalla hetkellä. Paganelia kehotettiin siis aloittamaan muistitaidon näytöksensä.

-- Mnemosyne! hän huudahti, -- muistin jumalatar, neitseellisten runotarten äiti, avusta uskollista ja palavaa palvelijaasi! Siitä on kaksisataa viisikymmentäkahdeksan vuotta, ystäväni, kun Australia vielä oli tuntematon. Uumoiltiin tosin suuren eteläisen mantereen olevan olemassa; kaksi teidän brittiläisen museonne kirjastossa säilytettyä karttaa, rakas Glenarvan, vuodelta 1550 mainitsevat Aasian eteläpuolella suuren maan, jota ne nimittävät Portugalin Suureksi Jaavaksi. Mutta näiden karttojen alkuperä ei ole kiistämätön. Siirryn siis seitsemännelletoista vuosisadalle, vuoteen 1606. Sinä vuonna eräs espanjalainen purjehtija, Quiros, löysi maan, jolle hän antoi nimeksi Australia de Espiritu Santo -- Pyhän Hengen etelämaa. Muutamat tutkijat ovat väittäneet, että hän oli löytänyt Uusien Hebridien saaret eikä Australiaa. Minä en käy kiistelemään siitä. Merkitse muistiin tämä Quiros, Robert, ja siirtykäämme seuraavaan.

-- Yksi, Robert sanoi.

-- Samana vuonna jatkoi Luiz Vaz de Torres, joka komensi Quiroksen toista laivuetta, uusien maiden tutkimista kauemmas etelään. Mutta varsinaisen suuren löydön kunnia kuuluu hollantilaiselle Theodoric Hertogelle. Hän saapui Australian länsirannikolle 15:nnen leveysasteen kohdalla ja nimitti sen laivansa mukaan _Eendrachtiksi_. Hänen jälkeensä löytöretkeilijöiden lukumäärä lisääntyy nopeasti. Vuonna 1618 Zeachen löysi Arnheimin ja Diemenin maiden pohjoisrannan. Vuonna 1619 kulki Jean Edels pitkin länsirannikkoa ja antoi sille oman nimensä. Vuonna 1622 eteni Leuwin saman nimiseen niemeen saakka. Vuonna 1627 Nuitz ja Witt, toinen lännessä, toinen idässä, täydensivät edeltäjiensä löytöjä, ja heidän jälkeensä tuli kapteeni Carpenter, joka tunkeutui laivoillaan siihen laajaan poukamaan, jota vieläkin sanotaan Carpentaria-lahdeksi. Vihdoin, vuonna 1642, purjehti kuuluisa merenkulkija Tasman Van Diemenin saaren ympäri, jonka hän luuli kuuluvan mannermaahan, ja antoi sille Batavian kenraalikuvernöörin nimen, jonka jälkimaailma oikeudenmukaisesti on muuttanut Tasmaniaksi. Nyt oli purjehdittu Australian ympäri; tiedettiin, että sitä ympäröivät Tyynen valtameren ja Intian meren vedet, ja vuonna 1665, juuri siihen aikaan, jolloin hollantilaisten purjehtijoiden loistoaika oli loppumassa, annettiin tälle valtavalle Etelän saarelle nimeksi Uusi Hollanti, jota se kuitenkaan ei saanut pitää. Kuinka monta olen nyt maininnut?

-- Kymmenen, Robert vastasi.

-- Hyvä, Paganel jatkoi, -- pannaan siihen risti, ja minä siirryn englantilaisiin. Vuonna 1686 saapui merirosvopäällikkö Williams Dampier, etelän vesillä kuuluisan merirosvon la Cötren veli, monien myötä- ja vastoinkäymisten jälkeen _Cygnet_-nimisellä laivalla Uuden Hollannin luoteisrannalle 16° 50' leveysasteen kohdalla; hän asettui yhteyteen alkuasukkaiden kanssa ja laati heidän tavoistaan, köyhyydestään ja älyllisestä tasostaan hyvin laajan kertomuksen. Hän palasi vuonna 1699 samaan lahteen, jossa Hertoge oli noussut maihin, ei enää rosvona, vaan kuninkaalliseen laivastoon kuuluvan _Roebuck_-nimisen aluksen päällikkönä. Siihen saakka Uuden Hollannin löydöllä ei kuitenkaan ollut muuta merkitystä kuin maantieteellisenä tosiasiana. Ei ajateltukaan siirtoloiden perustamista, eikä lähes kolmen neljännesvuosisadan aikana, vuodesta 1699 vuoteen 1770, yksikään purjehtija saapunut sinne. Mutta silloin saapui maailman kuuluisin merenkulkija, kapteeni Cook, ja pian avautui uusi maanosa Euroopan siirtolaisille. Kolmella mainiolla matkallaan James Cook kävi Uuden Hollannin maissa, ensimmäisen kerran 31. päivänä maaliskuuta 1770. Tehtyään Otaheitissa tarkkoja huomioita Venuksen kulusta auringon ohi[1] Cook lähti pienellä _Endeavour_-nimisellä laivallaan länteen Tyynen valtameren yli. Löydettyään Uuden Seelannin hän saapui erääseen Australian länsirannikon lahdelmaan, jonka hän katsoi niin rikkaaksi uusista kasvilajeista, että antoi sille Botany-Bayn nimen, joka sillä vieläkin on. Millä tavalla hän oli tekemisissä puoliksi eläimellisten alkuasukasten kanssa, siinä ei ole paljonkaan mielenkiintoista. Hän jatkoi matkaansa pohjoiseen, ja 16:nnen leveysasteen kohdalla, lähellä Kap Tribulationia, tarttui _Endeavour_ koralliriutalle, kolmenkymmenen kilometrin päässä rannasta. Uppoamisen vaara oli mitä suurin. Elintarvikkeet ja kanuunat heitettiin mereen, ja seuraavana yönä nosti nousuvesi irti keventyneen aluksen, joka pysyi pinnalla sen sattuman avulla, että reikään jäänyt korallikappale esti vuodon pääsemästä ylivoimaiseksi. Cook pääsi laivallaan pieneen lahteen, johon laskeva joki sai Endeavourin nimen. Laivan korjaus kesti kolme kuukautta, ja englantilaiset yrittivät tällä välin asettua hyödylliseen yhteyteen alkuasukasten kanssa; mutta se ei sanottavasti onnistunut, ja he lähtivät purjehtimaan edelleen. _Endeavour_ jatkoi matkaansa pohjoiseen. Cook halusi tietää, onko Uuden Guinean ja Uuden Hollannin välillä salmea; uusien vaarojen jälkeen, jolloin hänen aluksensa oli sen seitsemän kertaa uppoamaisillaan, hän löysi kauas lounaaseen levenevän meren. Salmi oli olemassa. Sen läpi purjehdittiin. Cook nousi maihin eräälle pienelle saarelle ja otti Englannin nimessä haltuunsa koko tutkimansa pitkän rannikkoalueen ja antoi sille nimeksi Uusi Etelä-Wales. Kolme vuotta myöhemmin tällä rohkealla merenkulkijalla oli komennossaan kaksi laivaa _Adventure_ ja _Resolution_; kapteeni Furneaux lähti _Adventurella_ tutkimaan Van Diemenin maan rannikoita ja palasi siinä uskossa, että ne kuuluivat Uuteen Hollantiin. Vasta vuonna 1777, kolmannella matkallaan, Cook ankkuroi _Resolution_- ja _Discovery_ laivoillaan Adventure-lahdessa Van Diemenin maan rannikolla, ja sieltä lähdettyään hän sitten, muutamia kuukausia myöhemmin, kohtasi kuolemansa Sandwich-saarilla.

-- Hän oli suuri mies, Glenarvan sanoi.

-- Kuuluisin merimies, mitä milloinkaan on ollut. Hänen mukanaan ollut Banks ehdotti sitten Englannin hallitukselle rangaistussiirtolan perustamista Botany-Bayhin. Hänen jälkeensä tänne riensi purjehtijoita kaikista maista. Viimeisessä Laperouselta saadussa kirjeessä, joka oli päivätty Botany-Bayssa 7. päivänä helmikuuta 1787, tämä onneton merimies ilmoitti aikomuksenaan olevan tutkia Carpentaria-lahti ja koko Uuden Hollannin rannikko Van Diemenin maahan saakka. Hän lähti, mutta jäi sille tielleen. Vuonna 1788 kapteeni Philipp perusti Port Jacksoniin ensimmäisen englantilaisen siirtokunnan. Vuonna 1791 Vancouver suoritti huomattavia tutkimuksia uuden maanosan etelärannoilla. Vuonna 1792 Laperousea etsimään lähetetty d'Entrecasteaux purjehti Uuden Hollannin länsi- ja eteläpuolella löytäen tuntemattomia saaria matkallaan. Vuosina 1795 ja 1797 kaksi nuorta miestä, Flinders ja Bass jatkoivat rohkeasti etelänrannikoiden tutkimista kahden ja puolen metrin veneellä ja vuonna 1797 Bass kulki Van Diemenin maan ja Uuden Hollannin välillä sen salmen läpi, joka on saanut nimensä hänen mukaansa. Samana vuonna teki Amsterdamin saaren löytäjä Vlaming tutkimuksia itäpuolella Swan-River-nimistä jokea, jossa uiskenteli mitä kauneimpia mustia joutsenia. Flinders taas jatkoi vuonna 1801 omaperäisiä tutkimuksiaan ja kohtasi 138° 58' pituus- ja 35° 40' leveysasteella Encounter-Bayssa _Geographen_ ja _Naturalisten_, kaksi ranskalaista laivaa, joita komensivat kapteenit Baudin ja Hamelin.

-- Ah, kapteeni Baudinko? majuri kysyi.

-- Niin! Miksi tämä huudahdus? Paganel kysyi.

-- Muuten vain. Älkää siitä huoliko; jatkakaa, rakas Paganel!

-- Minä jatkan siis lisäämällä näiden purjehtijain joukkoon kapteeni Kingin, joka vuodesta 1817 vuoteen 1822 täydensi Uuden Hollannin rannikoiden tuntemusta kääntöpiirien välisellä alueella.

-- Nyt on kaksikymmentäneljä nimeä, Robert sanoi.