Part 18

Se oli "nardu", marsileaceae-heimoon kuuluva salasiittiö, sama, joka pitensi Burken ja Kingin elämää sisämaan autiomailla. Sen apilaa muistuttavien lehtien alla oli kuivia itiöitä. Nämä pavun kokoiset itiöt rikottiin kahden kiven välissä, ja niistä saatiin jonkinlaista jauhoa. Siitä tehtiin karheata leipää, joka tyynnytti nälän tuskan. Olbinett keräsi sitä ison joukon, joten ravinto oli turvattu useaksi päiväksi.

Seuraavana eli 24. päivänä Mulrady käveli osan matkaa itse. Hänen haavansa oli kokonaan arpeutunut. Delegeten kaupunki oli vain kuudentoista kilometrin päässä, ja illalla leiriydyttiin 149° pituusasteen kohdalla Uuden Etelä-Walesin rajalla.

Jo muutaman tunnin oli satanut läpitunkevaa vihmasadetta. Ei olisi ollut mitään suojaa, ellei John Mangles olisi sattumalta löytänyt hyljättyä ja heikkokuntoista halonhakkaajahökkeliä. Täytyi siis tyytyä tähän kurjaan, oksista ja oljista tehtyyn kojuun. Wilson halusi sytyttää tulen paistaakseen narduleipää ja keräsi maasta kuivia risuja. Mutta kun ne piti sytyttää, se ei onnistunut. Niiden sisältämä suuri alunamäärä teki ne palamattomiksi. Ne olivat sitä palamatonta puuta, jonka Paganel oli maininnut merkillisessä luettelossaan Australian tuotteista.

Täytyi siis olla ilman tulta ja samoin ilman leipää ja nukkua märissä vaatteissa, korkeissa puissa piileksivien naurulintujen ikään kuin pilkatessa onnettomia matkustajia.

Glenarvan oli kuitenkin lähellä kärsimystensä loppua. Nyt olikin jo aika. Molemmat nuoret naiset ponnistelivat sankarillisesti, mutta heidän voimansa vähenivät joka tunti. He laahustivat, he eivät enää kävelleet.

Seuraavana päivänä noustiin auringon sarastaessa. Kello yksitoista tuli näkyviin Delegete Wellesleyn kreivikunnassa, kahdeksankymmenen kilometrin päässä Twofoldista.

Siellä saatiin pian kulkuneuvot. Ja tuntiessaan olevansa niin lähellä rantaa Glenarvan alkoi jälleen toivoa. Jos _Duncan_ oli hiukankin myöhästynyt, ehkäpä hän ehtisi perille ennen sen tuloa. Vuorokauden kuluttua hän olisi lahden rannalla!

Virkistävän aterian jälkeen lähtivät retkeläiset viiden vireän hevosen vetämissä postivaunuissa Delegetestä.

Ruhtinaallisen juomarahan toivossa innostuneina ajajat antoivat vaunujen mennä hyvää tietä pitkin huimaa vauhtia. He eivät käyttäneet kuin pari minuuttia hevosten vaihtoon joka kuudentoista kilometrin päässä. Tuntui kuin Glenarvan olisi saanut heihin samaa intoa, joka hänessä itsessään hehkui.

Koko päivä kiidettiin näin kymmenen kilometriä tunnissa, koko yö samoin.

Seuraavana päivänä auringon noustessa maininkien kohina ilmoitti Tyynen valtameren olevan lähellä. Täytyi ajaa lahden ympäri, jotta päästiin 37. asteen kohdalle, juuri sille paikalle, missä Tom Austinin oli määrä odottaa retkeläisten saapumista.

Kun meri näkyi, kaikkien katseet kääntyivät ulapalle tähystellen horisonttia. Oliko kaitselmuksen ihmeellisestä sattumasta _Duncan_ siellä purjehtien pitkin rannikkoa, kuten taannoin Cap Corrientesin kohdalla Argentiinan rannikolla?

Ei nähty mitään. Taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin rajalla. Ei ainoatakaan purjetta valtameren pinnalla.

Yksi toivo oli vielä jäljellä. Kenties Tom Austin oli katsonut olevan syytä laskea ankkuriin Twofold-lahteen, sillä meri aaltoili hurjasti eikä alus voi tällaisilla rannikoilla tuntea oloaan turvalliseksi.

-- Edeniin! Glenarvan määräsi.

Vaunut kääntyivät heti oikealla pitkin lahden rantaa kiertävää tietä, kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaa pientä Edenin kaupunkia kohti.

Ajajat pysäyttivät lähelle majakkkaa, joka on sataman suulla. Ulkosatamassa oli muutamia laivoja ankkurissa, mutta yhdenkään mastossa ei liehunut Malcolmin lippu.

Glenarvan, John Mangles, Paganel astuivat ajoneuvoista maahan ja menivät tulliin, tiedustellen virkamiehiltä viime päivinä saapuneita laivoja. Yhtään laivaa ei ollut saapunut satamaan viikon kuluessa.

-- Ehkei hän ole lainkaan lähtenyt! huudahti Glenarvan, joka ihmissydämessä helposti tapahtuvasta käänteestä ei tahtonut enää antautua epätoivoon. -- Kenties olemme saapuneet ennen häntä!

John Mangles pudisti päätään. Hän tunsi Tom Austinin. Hänen ensimmäinen perämiehensä ei koskaan olisi vitkastellut kymmentä päivää, kun käsky oli selvä.

-- Minä tahdon tietää, kuinka on asianlaita, Glenarvan sanoi. -- Varmuus on aina epävarmuutta parempi.

Neljännestuntia myöhemmin oli lähetetty sähkösanoma Melbournen laivanvarustajien esimiehelle. Sitten retkeläiset lähtivät _Victoria_-hotelliin. Kello kaksi tuotiin lordi Glenarvanille sähkösanoma. Se oli kirjoitettu seuraavaan muotoon:

"Lordi Glenarvan, Eden, Twofold Bay

_Duncan_ lähtenyt 18. päivänä tätä kuuta tuntemattomaan suuntaan.

J. Andrew."

Sähkösanoma putosi Glenarvanin käsistä.

Ei epäilystäkään! Kunniallinen skotlantilainen huvipursi oli Ben Joycen käsissä merirosvolaivana.

Näin päättyi tämä niin suotuisin entein alkanut retki Australian halki. Kapteeni Grantin ja haaksirikkoisten jäljet näyttivät olevan auttamattomasti kadonneet; tämä epäonnistuminen oli maksanut kokonaisen laivaväen hengen; lordi Glenarvan oli joutunut tappiolle taistelussaan, ja tämän urhean etsijän, jota yhteen liittoutuneet luonnonvoimat eivät olleet voineet pysähdyttää aavikoilla, oli ihmisten kataluus voittanut Australian mantereella.

VIITESELITYKSET:

[1] Venuksen kulku auringonkehrän editse tapahtui 1769. Tämä harvinainen ilmiö oli tähtitieteellisesti perin mielenkiintoinen; sen avulla saatettiin näet tarkoin määritellä auringon ja maan välinen etäisyys.

[2] Tavattoman ankaria, Intian valtamerellä puhaltavia tuulia. Niiden suunta ei ole pysyvä, vaan vaihtelee vuodenaikojen mukaan, ja tavallisesti ne ovat kesällä päinvastaisia kuin talvella.

[3] Ilmapuntarin normaalikorkeus on 760 millimetriä

[4] Lasissa on kemiallista seosta, joka muuttaa muotoaan tuulen suunnan ja ilmakehän sähkövarauksen mukaan.

[5] Merilaki kieltääkin kapteenia käyttämästä tätä epätoivoista keinoa, jos toinen alus on tulossa sen perässä samaa reittiä myöten.

[6] Jacques Paganel tapasikin Stuartin Skotlantiin palattuaan, mutta ei saanut kauan nauttia tämän kuuluisan retkeilijän seurasta. Stuart kuoli 5. päivänä kesäkuuta 1866 eräässä vaatimattomassa talossa Nottingham-Hillissä.

[7] Toline, vietävä Echucaan, rautatiekantaja Jeffries Smithin huostassa. Rahti maksettu.

[8] On kuitenkin mahdollista, että siirtolaiset ovat erehtyneet. Kultaa sisältävät kerrostumat eivät todellisuudessa ole läheskään tyhjentyneet. Viimeisten tietojen mukaan Australiasta arvioidaan Victorian ja Uuden Walesin kultakentät viideksi miljoonaksi hehtaariksi; kultasuonia sisältävän kvartsin painon arvioidaan olevan suunnilleen 20.650 _miljardia_ kiloa, ja niiden tyhjentämiseksi nykyisillä työvälineillä tarvittaisiin satatuhatta työmiestä kolmensadan vuoden aikana. Rahassa arvioidaan Australian sisältämä kultamäärä 664 miljardiksi 250 miljoonaksi frangiksi.

[9] Norfolkin saari on Australian itäpuolella; sinne hallitus siirtää rikoksen uusijoita ja parantumattomiksi katsottuja karkotusvankeja erikoisvalvontaan.

[10] Tämän ilmiön huomasi jo Drummond Australiassa sienissä, jotka näyttävät kuuluvan _Agaricus olearicus_-heimoon.

End of Project Gutenberg's Kapteeni Grantia etsimässä, by Jules Verne