Part 17

-- Te ette saa lähteä leiristä, mylord, John sanoi, -- minä menen yksin.

-- Ettekä mene, MacNabbs sanoi tarmokkaasti. -- Tahdotteko siis, että meidät tapetaan yksitellen, heikennetään voimiamme, kunnes olemme noiden roistojen armoilla? Jos Mulrady on joutunut heidän uhrikseen, sellaista onnettomuutta emme saa lisätä toisella. Mulrady on lähtenyt arvan määräämänä. Jos arpa olisi osunut minuun hänen sijastaan, niin olisin lähtenyt kuten hänkin, mutta en olisi pyytänyt enkä odottanut mitään apua.

Estettyään Glenarvania ja John Manglesia majuri oli kaikin puolin oikeassa. Olisi ollut mieletöntä ja lisäksi hyödytöntä kiirehtiä matruusin luo, juosta tässä pimeässä yössä piileksivien rosvojen eteen. Glenarvanin pienessä joukossa ei ollut niin monta miestä, että niitä olisi voitu vielä uhrata.

Glenarvan ei kuitenkaan näyttänyt haluavan hyväksyä näitä syitä. Hän puristi asettaan. Hän asteli edestakaisin vankkurien ympäri kuunnellen parhaansa mukaan. Hän koetti läpäistä katseellaan tämän kauhean pimeyden. Häntä kidutti ajatus, että yhteen hänen mieheensä oli sattunut tappava luoti, että mies oli avuton ja huusi turhaan niitä, joiden vuoksi hän oli uhrautunut. MacNabbs ei tiennyt onnistuisiko hänen estää Glenarvania vai aikoiko tämä hyvän sydämensä kannustamana heittäytyä Ben Joycen luotien eteen.

-- Edward, hän sanoi, -- rauhoittukaa. Kuulkaa ystävän puhetta. Ajatelkaa lady Helenaa, Mary Grantia, kaikkia, jotka jäävät tänne! Ja minne te sitten aiotte mennä? Mistä löytäisitte Mulradyn? Hänen kimppuunsa on hyökätty ehkä kilometrin päässä täältä. Missäpäin? Mitä polkua menette?

Tällä hetkellä ja kuin vastaukseksi majurin puheeseen kuului epätoivoinen huuto.

-- Kuunnelkaa! Glenarvan sanoi.

Huuto kuului samalta suunnalta, missä laukaus oli pamahtanut, alle puolen kilometrin päästä. Glenarvan työnsi MacNabbsin luotaan ja oli jo menossa pitkin polkua, kun noin kolmensadan askelen päässä vankkureista kuului uusi huuto:

-- Apuun, apuun!

Se oli valittava ja epätoivoinen ääni. John Mangles ja majuri riensivät sitä kohti.

Muutaman hetken kuluttua he huomasivat pensaikon laidassa ihmisolennon, joka ryömi eteenpäin ja huokaili valittavasti.

Se oli haavoittunut Mulrady, kuoleman kielissä, ja kun hänen kumppaninsa nostivat hänet maasta, he tunsivat kätensä kastuvan verestä.

Satoi kahta kauheammin, ja tuuli ulvoi kuivien puiden oksissa. Keskellä rajuilman puuskia Glenarvan, majuri ja John Mangles kantoivat Mulradya.

Heidän saapuessaan nousivat kaikki. Paganel, Robert, Wilson, Olbinett lähtivät vankkureista, ja lady Helena luovutti huoneensa Mulrady-paralle. Majuri riisui matruusin takin, joka tihkui verta ja vettä. Hän paljasti haavan. Onneton oli saanut oikeaan kylkeensä tikariniskun.

MacNabbs sitoi hänet huolellisesti. Hän ei osannut sanoa, oliko ase vioittanut tärkeitä elimiä. Haavasta pulppusi helakanpunainen ja epätasainen verivirta; haavoittuneen kalpeus ja voimattomuus todisti, että häneen oli pahasti sattunut.

Majuri pani haavan päälle, jonka hän ensin pesi raikkaalla vedellä, suuren taulapalasen, sitten pehmeätä liinanöyhtää ja kiinnitti ne siteellä. Hän sai verenvuodon tyrehtymään. Mulrady pantiin lepäämään haavakylki ylöspäin, pää ja rinta korkealla, ja lady Helena sai hänet juomaan muutamia kulauksia vettä.

Neljännestunnin kuluttua siihen saakka alallaan maannut haavoittunut liikahti. Hän raotti silmiään. Hänen huulensa mutisivat hajanaisia sanoja, ja pannessaan korvansa lähelle hänen suutaan majuri kuuli hänen toistavan:

-- Mylord ... kirje ... Ben Joyce...

Majuri toisti nämä sanat ja katsoi kumppaneihinsa. Mitä Mulrady halusi sanoa? Ben Joyce oli hyökännyt matruusin kimppuun, mutta minkä vuoksi? Pelkästään pysähdyttääkseen hänet, estääkseen häntä saapumasta _Duncanille?_ Tuo kirje...

Glenarvan tutki Mulradyn taskut. Tom Austinille osoitettua kirjettä ei enää ollut niissä!

Yö kului tuskallisessa levottomuudessa. Pelättiin joka hetki, että haavoittunut kuolisi. Hän oli ankarassa kuumeessa. Lady Helena ja Mary Grant pysyivät hänen luonaan uskollisina hoitajina. Milloinkaan potilasta ei ole hoidettu huolellisemmin eikä sääliväisemmin käsin.

Päivä koitti. Sade oli lakannut. Suuria pilviä vyöryi vielä taivaan syvyyksissä. Maa oli täynnä katkenneita oksia. Vesiryöppyjen liottama savi oli vajottanut vielä lisää. Vankkureihin pääsy kävi hankalaksi, mutta ne eivät voineet upota enää syvemmälle.

John Mangles, Paganel ja Glenarvan lähtivät päivänkoitteessa tiedusteluretkelle leirin ympäristöön. He astelivat pitkin polkua, jossa vielä näkyi veripilkkuja. Ben Joycesta ja hänen joukostaan ei näkynyt jälkeäkään. He etenivät sinne asti, missä hyökkäys oli tapahtunut. Siellä lojui maassa kaksi Mulradyn luotien kaatamaa miestä. Toinen oli Black Pointin seppä. Hänen kuoleman kouristamat kasvonsa olivat kauhistuttavat.

Glenarvan ei jatkanut tiedusteluaan kauemmaksi. Varovaisuus kielsi menemästä kovin pitkälle. Hän palasi siis vankkurien luo syvästi huolissaan vaikeasta tilanteesta.

-- Toisen sanansaattajan lähettämistä Melbourneen ei voi ajatella, hän sanoi.

-- Täytyy kuitenkin uskaltaa, mylord, John Mangles vastasi, -- ja minä yritän päästä läpi, vaikka se ei matruusilleni onnistunut.

-- Ei, John. Sinulla ei ole edes hevosta, joka kantaisi sinua kolmesataa kilometriä.

Mulradyn hevonen, ainoa jäljellä ollut, ei tosiaankaan ollut palannut. Oliko se kaatunut murhaajien luodeista? Harhailiko se eksyneenä erämaassa? Olivatko rosvot saaneet sen käsiinsä?

-- Mitä tapahtuneekin, Glenarvan sanoi, -- me emme enää eroa. Odotetaan viikko tai kaksi, kunnes Snowyn vesi laskee tavalliselle tasolleen. Me pääsemme lyhyin päivämatkoin silloin Twofold-lahdelle ja lähetämme varmempaa tietä _Duncanille_ käskyn saapua rannikolle.

-- Se on ainoa keino, Paganel lausui.

-- Niinpä, ystäväni, Glenarvan toisti, -- nyt ei enää erota. Kukaan ei voi lähteä yksin rosvojen valtaamaan erämaahan. Jumala pelastakoon vain matruusiparkamme ja suojelkoon meitä itseämme!

Glenarvan oli oikeassa molemmissa asioissa; ensinnäkin kieltämällä kaikki uhkayritykset ja toiseksi päättämällä odottaa kärsivällisesti Snowyn rannalla ylitysmahdollisuutta. Hän oli vain noin viidenkymmenen kilometrin päässä Delegetesta, Uuden Etelä-Walesin ensimmäisestä rajakaupungista, josta oli saatavissa kulkuneuvoja Twofold-lahdelle. Sieltä hän sähköttäisi Melbourneen _Duncania_ koskevat ohjeet.

Nämä toimenpiteet olivat viisaita, mutta niihin ryhdyttiin myöhään. Ellei Glenarvan olisi lähettänyt Mulradya retkelle, mitä onnettomuuksia olisikaan vältetty, puhumattakaan matruusin murhasta! Leirille palatessaan hän tapasi toverinsa paremmalla tuulella. He näyttivät jälleen optimistisilta.

-- Hän voi paremmin! Hän voi paremmin! Robert huusi juosten lordi Glenarvanin luo.

-- Mulradyko?

-- Niin, Edward, lady Helena vastasi. -- On tapahtunut käänne. Majuri on rauhallisempi. Matruusimme jää eloon.

-- Missä MacNabbs on?

-- Hänen luonaan. Mulrady on halunnut puhua hänen kanssaan. Heitä ei saa häiritä.

Tunti sitten oli haavoittunut todella toipunut tajuttomuudestaan, ja kuume oli laskenut. Heti kun Mulradyn taju ja puhekyky palautui, hän pyysi tavata Glenarvania tai tämän poissaollessa majuria. Nähdessään hänen olevan niin heikkona MacNabbs halusi kieltää kaiken keskustelun; mutta Mulrady oli niin itsepintainen, että majurin täytyi mukautua.

Keskustelua oli kestänyt jo muutaman minuutin, kun Glenarvan palasi. Täytyi siis vain odottaa MacNabbsin kertomusta.

Pian avautuikin vankkurien kuomu, ja majuri ilmestyi esiin. Hän tuli ystäviensä luo kumipuun juurelle, mihin teltta oli pystytetty. Hänen tavallisesti niin tyynet kasvonsa osoittivat hänen ajattelevan ankarasti. Kun hänen katseensa sattuivat lady Helenaan ja nuoreen neitoon, niistä näkyi säälivää surua.

Glenarvan tiedusteli, miten asianlaita oli, ja majuri kertoi seuraavaa:

Lähdettyään leiriltä Mulrady oli ratsastanut Paganelin neuvomaa polkua. Hän kulki niin nopeasti kuin yön pimeys salli. Arvionsa mukaan hän oli päässyt kolme kilometriä, kun joukko miehiä -- hänen luullakseen viisi -- juoksi hänen hevosensa eteen. Hevonen kavahti pystyyn. Mulrady tempasi revolverinsa ja ampui. Hänestä näytti, että kaksi rosvoista kaatui. Laukausten valossa hän tunsi Ben Joycen. Mutta siinä olikin kaikki. Hän ei ehtinyt ampua asettaan tyhjäksi. Ankara isku osui oikeaan kylkeen ja hän putosi maahan.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut menettänyt tajuntaansa. Murhamiehet luulivat hänen kuolleen. Hän tunsi, että hänen taskujaan kopeloitiin. Sitten joku sanoi: -- Minulla on se kirje. -- Anna tänne, Ben Joyce vastasi, -- ja nyt on _Duncan_ meidän!

Tällä kohtaa MacNabbsin kertomusta Glenarvan ei voinut olla huudahtamatta.

MacNabbs kertoi edelleen:

-- Ottakaa te muut hevonen kiinni! Ben Joyce jatkoi. -- Kahden päivän kuluttua olen _Duncanin_ kannella, kuuden Twofold-lahdella. Siellä on sovittu paikka. Mylordin joukko on silloin vielä kiinni Snowyn soissa. Menkää joen yli Kemple-pierin siltaa myöten aina rannikolle asti ja odottakaa minua. Minä keksin kyllä keinon saada teidät laivalle. Niin pian kuin sen miehistö on meressä, me hallitsemme _Duncanin_ omistajina Intian valtamereltä. -- Eläköön Ben Joyce! huusivat rosvot. Mulradyn hevonen tuotiin paikalle, Joyce lähti nelistämään Lucknowin tietä, ja hänen miehensä kääntyivät kaakkoon Snowy-joelle. Vaikka Mulrady oli pahoin haavoittunut, hänellä oli voimaa ryömiä kolmensadan askelen päähän leiristä, missä tapasimme hänet melkein kuolleena. Siinä Mulradyn kertomus. Te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi uljas matruusi tahtoi välttämättä puhua.

Nämä tiedot pelästyttivät Glenarvanin ja hänen kumppaninsa.

-- Merirosvoja! Merirosvoja! Glenarvan huudahti. -- Minun miehistöni murhataan! _Duncan_ noiden rosvojen käsissä!

-- Niin, sillä Ben Joyce yllättää laivan, majuri vastasi, -- ja silloin...

-- Hyvä on! Meidän on ehdittävä rannikolle ennen noita roistoja! Paganel sanoi.

-- Kuinka pääsemme Snowyn yli? Wilson kysyi.

-- Samoin kuin hekin, Glenarvan vastasi. -- He menevät Kemple-pierin siltaa myöten, samoin mekin.

-- Entä Mulrady, kuinka hänen käy? lady Helena kysyi.

-- Hänet kannetaan. Vuorotellen. Voinko jättää miehistöni puolustautumatta Ben Joycen joukon valtaan?

Snowyn ylitys Kemple-pierin siltaa myöten oli mahdollinen, mutta arveluttava. Rosvot saattoivat asettua sillalle sitä puolustamaan. Heitä olisi ainakin kolmekymmentä seitsemää vastaan! Mutta on olemassa hetkiä, jolloin ei käy laskeminen lukumäärää, vaan on joka tapauksessa mentävä eteenpäin.

-- Mylord, sanoi silloin John Mangles, -- ennen kuin panemme kaiken viimeisen kortin varaan, ennen kuin lähdemme siltaa kohti, on paras mennä tutkimaan se. Minä otan sen tehdäkseni.

-- Minä tulen mukaan, John, Paganel lausui.

Esitys hyväksyttiin, ja John Mangles ja Paganel valmistautuivat lähtemään heti. Heidän piti edetä pitkin Snowyn rantaa siihen saakka, missä tulisivat Ben Joycen ilmoittamalle paikalle, ja ennen kaikkea välttää näyttäytymästä rosvoille, joita epäilemättä liikkui rannalla.

Elintarvikkein varustettuina ja hyvin aseistettuina lähtivät rohkeat miehet retkelle ja katosivat pian rannan korkeiden kaislojen sekaan.

Heitä odotettiin koko päivä. Iltaan mennessä he eivät vielä olleet palanneet. Alettiin pelätä pahinta.

Vihdoin kello yhdentoista seuduilla Wilson ilmoitti heidän palaavan. Paganel ja John Mangles olivat aivan näännyksissä kuudentoista kilometrin vaelluksesta.

-- Silta? Onko sitä? Glenarvan kysyi rientäen heitä vastaan.

-- On, liaanisilta, John Mangles sanoi. -- Rosvot ovat siitä tosiaan menneet yli. Mutta...

-- Mutta...? Glenarvan kysyi aavistaen uutta onnettomuutta.

-- He ovat polttaneet sillan perässään! Paganel vastasi.

EDEN.

Nyt ei ollut epätoivon, vaan toiminnan aika. Kun Kemple-pierin silta oli hävitetty, täytyi päästä Snowy-joen yli millä muulla keinolla tahansa ja ehtiä ennen Ben Joycen joukkoa Twofold-lahden rannalle. Niinpä aikaa ei tuhlattukaan turhiin puheisiin, vaan seuraavana eli 16. päivänä tammikuuta lähtivät John Mangles ja Glenarvan tutkimaan jokea valmistellakseen ylitystä.

Sateen paisuttama kuohuva vesi ei laskenut. Se kohisi hirveänä koskena. Sen uhmaaminen oli syöksymistä kuoleman kitaan. Glenarvan seisoi liikkumatta, käsivarret ristissä, pää painuneena.

-- Tahdotteko, että koetan päästä toiselle rannalle uimalla? John Mangles kysyi.

-- En, John, Glenarvan vastasi pidättäen kädellään rohkeata nuorta miestä, -- odottakaamme!

Ja molemmat palasivat leirille. Päivä kului suuressa levottomuudessa. Kymmenen kertaa Glenarvan kävi uudelleen Snowyn rannalla. Hän koetti keksiä jotakin rohkeata keinoa päästä virran yli. Mutta turhaan. Jos sen uomassa olisi virrannut sulaa laavaa, ei ylimeno olisi ollut mahdottomampi.

Näiden pitkien hukkaan menneiden tuntien aikana lady Helena hoiti majurin neuvojen mukaan Mulradya mitä huolellisemmin. Matruusi tunsi virkoavansa elämään. MacNabbs vakuutti, että mikään tärkeä elin ei ollut vioittunut. Suuri verenvuoto riitti selittämään potilaan heikkouden. Niinpä kun verenvuoto oli tyrehtynyt ja haava sidottu, tarvittiin vain aikaa ja lepoa hänen täydelliseksi paranemisekseen. Lady Helena oli vaatinut, että sairas edelleen makaisi vankkurien ensimmäisessä osastossa. Mulrady oli siitä melkein häpeissään. Hänen suurin huolensa oli ajatus, että hänen tilansa saattaisi viivästyttää Glenarvania, ja hänelle täytyi luvata, että hänet jätettäisiin leiriin Wilsonin hoitoon, jos Snowyn ylitys kävisi mahdolliseksi.

Paha kyllä, tämä ylimeno ei ollut mahdollista sinä eikä seuraavana, tammikuun 17. päivänä. Se sai Glenarvanin epätoivoiseksi. Lady Helena ja majuri yrittivät turhaan rauhoittaa häntä, kehottaa kärsivällisyyteen. Kärsivällisyyteen, kun ehkä tällä hetkellä Ben Joyce saapuisi laivan kannelle, kun _Duncan_ nosti ankkurinsa ja lisäsi höyryä rientääkseen tälle turmionrannalle ja joka hetki toi sitä lähemmäksi tuhoa!

John Mangles tunsi sydämessään samaa tuskaa kuin Glenarvan. Niinpä haluten kaikin mokomin ylittää virta hän rakensi kanootin australialaisten malliin suurista kumipuunkuoren palasista. Nämä perin kevyet liuskat oli sidottu yhteen puuvanteilla; siitä tuli kovin hauras vene.

Kapteeni ja matruusi koettivat tätä kanoottia seuraavan päivän kuluessa. He tekivät kaikki, mitä notkeus, voima, taito ja rohkeus voi. Mutta heti kun he olivat joutuneet virtaan, alus kaatui, ja he olivat vähällä saada maksaa hengellään uskaliaan yrityksensä. Vene katosi virran pyörteisiin. John Mangles ja Wilson eivät olleet ehtineet kulkea edes reilua kymmentä metriä sateen ja sulaneen lumen paisuttamassa virrassa, jonka leveys nyt oli yli puolitoista kilometriä.

Samoin kuluivat 19. ja 20. päivä tammikuuta, eikä tilanne muuttunut. Majuri ja Glenarvan tekivät pitkiä matkoja joen rantaa ylöspäin löytämättä kahlaamoa. Kaikkialla sama tulviva virta, sama kuohuva koski. Australian alppien koko etelärinteen vesimäärät kerääntyivät tähän ainoaan uomaan.

_Duncanin_ pelastamisen toivosta täytyi luopua. Viisi päivää oli kulunut Ben Joycen lähdöstä. Laiva oli luultavasti tällä hetkellä rannikolla ja rosvojen käsissä!

Nykyinen tilanne ei kuitenkaan voinut kestää kauan. Satunnaiset tulvat menevät pian ohi juuri ankaruutensa vuoksi. Aamulla 21. päivänä tammikuuta totesikin Paganel, että vedenkorkeus alkoi vähetä. Hän ilmoitti havaintonsa Glenarvanille.

-- Mitä väliä sillä nyt on? Glenarvan vastasi. -- Se on liian myöhäistä.

-- Mutta silti emme voi jäädä tänne, majuri huomautti.

-- Tosiaan, John Mangles sanoi. -- Huomenna ehkä ylitys on jo mahdollinen.

-- Entä pelastaako se onnettoman miehistöni? Glenarvan huudahti.

-- Kuunnelkaa, mylord, John Mangles vastasi. -- Minä tunnen Tom Austinin. Hänen on ollut määrä täyttää teidän käskynne ja lähteä niin pian kuin mahdollista. Mutta kuka tietää, oliko _Duncan_ valmis, oliko sen vauriot korjattu Ben Joycen saapuessa Melbourneen? Entä jos laiva ei ole voinut lähteä merelle, jos on tapahtunut päivän, kahden myöhästyminen?

-- Sinä olet oikeasssa, John! Glenarvan vastasi. -- Täytyy päästä Twofold-lahdelle. Me olemme vain viidenkymmenen kilometrin päässä Delegetestä!

-- Aivan, Paganel sanoi, -- ja sieltä saamme nopeita kulkuneuvoja. Kuka tietää, emmekö ehdi ajoissa ehkäisemään onnettomuuden?

-- Lähdetään! Glenarvan huudahti.

John Mangles ja Wilson ryhtyivät heti rakentamaan suurta lauttaa. Kokemus oli osoittanut, että kaarnan palat eivät voineet kestää virran voimaa. John kaatoi siis kumipuita, joista rakennettiin kömpelö, mutta tukeva lautta. Se oli pitkällinen työ, ja päivä kului, ennen kuin se saatiin valmiiksi. Lautta valmistui vasta seuraavana päivänä.

Silloin oli Snowyn vesi tuntuvasti laskenut. Koski oli muuttunut virraksi, mutta kuitenkin vuolaaksi. Mutta suuntaamalla viistoon, sitä määrätyissä rajoissa apuna käyttäen toivoi John päästävän toiselle rannalle.

Kello puoli yksi mentiin lautalle ja kukin otti mukaansa elintarvikkeita kahdeksi päiväksi. Jäännös samoin kuin vankkurit ja teltta jätettiin. Mulrady oli niin voimistunut, että hänet voitiin siirtää; hänen paranemisensa edistyi nopeasti.

Kello yhden aikaan oli kukin paikallaan lautalla, joka oli sidottu kiinni rantaan. John Mangles oli järjestänyt aluksen oikealle puolelle Wilsonin hoidettavaksi jonkinlaisen airontapaisen, jonka oli määrä pitää lautan pois virrasta, ja hillitä sen ajelehtimista. Itse seisoi hän perässä arvellen voivansa ohjata ison perämelan avulla. Lady Helena ja Mary Grant olivat lautan keskellä Mulradyn luona, Glenarvan, majuri, Paganel ja Robert heidän ympärillään valmiina auttamaan.

-- Onko selvä, Wilson? John Mangles kysyi matruusiltaan.

-- On, kapteeni, Wilson vastasi tarttuen airoonsa voimakkaalla kädellä.

-- Ole varuillasi ja pidä meidät pois virrasta.

John Mangles irrotti lautan ja survaisi sen Snowyn aalloille. Kaikki sujui hyvin noin parisenkymmentä metriä. Wilson yritti estää lauttaa joutumasta virtaan. Mutta pian olivat pyörteet temmanneet lautan, joka kääntyi ympäri airon tai peräsimen voimatta pitää sitä oikeassa suunnassa. Ponnistuksistaan huolimatta Wilson ja John Mangles olivat heti täysin päinvastaisessa asennossa kuin piti, mikä teki airojen käyttämisen mahdottomaksi.

Täytyi alistua kohtaloon. Ei ollut mitään keinoa suoristaa lautan kieppuvaa kulkua. Se pyöri ympäri huimaavaa vauhtia ja meni virran mukana. John Mangles seisoi kalpeana hampaitaan purren ja katseli kuohuvaa vettä.

Tällä välin oli lautta saapunut keskelle Snowya. Se oli silloin noin kilometrin verran alempana lähtökohtaansa. Siellä virta oli tavattoman väkevä, ja kun se rikkoi pyörteet, lautta hiukan vakavoitui.

John ja Wilson tarttuivat airoihinsa, ja heidän onnistui suunnata alusta viistoon. Seurauksena oli, että päästiin lähemmäksi vasenta rantaa. Ei oltu siitä enää kuin vajaan sadan metrin päässä, kun Wilsonin airo äkkiä katkesi. Lautta, jossa ei enää ollut voimaa, joutui virran valtaan. John yritti estää sitä melansa katkeamisen uhalla. Wilson, jonka kädet olivat verillä, riensi auttamaan häntä.

Vihdoin yritys onnistui, ja yli puoli tuntia kestäneen matkan jälkeen lautta törmäsi jyrkkään rantaan. Tärähdys oli ankara, tukit irtautuivat, köydet katkesivat, vesi tuli kohisten sisälle. Matkustajat ehtivät vain tarttua kiinni rannan pensaisiin ja siepata mukaansa Mulradyn ja puoliksi kastuneet naiset. Lyhyesti sanoen, kaikki pelastuivat, mutta suurin osa eväitä ja aseet, majurin kivääriä lukuunottamatta, menivät menojaan lautan rippeiden mukana.

Joen yli oli päästy. Retkikunta oli jokseenkin ilman varusteita viidenkymmenen kilometrin päässä Delegetestä, keskellä Victorian maakunnan rajan tuntemattomia erämaita. Siellä ei ole uudisasukkaita eikä karjankasvattajia, sillä tämä seutu on asumatonta, lukuunottamatta ehkä julmia ja rosvoilevia varkaita.

Päätettiin viipymättä lähteä eteenpäin. Mulrady huomasi hyvin olevansa esteenä; hän pyysi saada vaikkapa yksikseen jäädä odottamaan apua Delegetestä.

Glenarvan ei suostunut. Hän ei voinut ehtiä Delegeteen ennen kolmea päivää ja rannikolle ennen viittä, siis vasta 26. päivänä tammikuuta. Ja _Duncan_ oli 16. päivänä lähtenyt Melbournesta. Mitäpä hänelle nyt merkitsi muutaman tunnin viivytys?

-- Ei, ystäväni, hän sanoi. -- Minä en jätä ketään. Tehkäämme paarit, ja me kannamme sinua vuoron perään.

Paarit tehtiin kumipuun oksista, ja Mulrady sijoitettiin niihin, tahtoi tai ei. Glenarvan halusi olla ensimmäisenä kantamassa matruusiansa. Hän tarttui paareihin yhdestä päästä, Wilson toisesta, ja niin lähdettiin taivaltamaan.

Mikä surkea näky ja kuinka huonosti olikaan päättynyt tämä niin hyvin alkanut retki! Ei oltu enää etsimässsä Harry Grantia. Tämä mannermaa, jossa hän ei ollut eikä koskaan käynytkään, uhkasi tuhota hänen etsijänsä. Ja kun hänen rohkeat maanmiehensä saapuisivat Australian rannalle, he eivät tapaisi siellä edes _Duncania_ päästäkseen takaisin isänmaahansa!

Ensimmäinen päivä marssittiin äänettöminä ja vaivalloisesti. Joka kymmenes minuutti vaihdettiin paarien kantajia. Kaikki matruusin toverit alistuivat nurkumatta tähän vaivaan, jota ankara kuumuus vielä suurensi.

Iltaan mennessä oli päästy ainoastaan kahdeksan kilometriä ja leiriydyttiin erääseen kumipuulehtoon. Haaksirikosta pelastuneet muonan jäännökset syötiin ilta-ateriaksi. Tästedes oli luotettava vain majurin pyssyyn.

Yö oli huono. Alkoi sataa. Aika tuntui pitkältä päivännousuun. Lähdettiin taas liikkeelle. Majuri ei saanut tilaisuutta ampua ainoatakaan laukausta. Tämä surkea seutu oli erämaatakin autiompi, kun ei ollut edes eläimiä.

Onneksi Robert löysi trapinpesän ja siinä kymmenkunta suurta munaa, jotka Olbinett kypsensi kuumassa tuhkassa. Tämä sekä hiukkanen erään rotkon pohjalta löydettyä paisuruohoa oli koko aamiainen 22. päivänä tammikuuta.

Kulku kävi nyt tavattoman hankalaksi. Hietakentillä kasvoi "spinifexiä", piikkistä ruohoa, jota Melbournessa sanotaan piikkisiaksi. Se repi vaatteet rikki ja sääret verille. Uljaat naiset eivät kuitenkaan valittaneet; he kävelivät urheasti esimerkkiä antaen ja rohkaisten toinen toistaan sanalla tai katseella.

Illalla pysähdyttiin Bulla-Bulla-vuoren juurelle Jungalla-puron reunalle. Illallinen olisi ollut laiha, ellei MacNabbs olisi vihdoin saanut ammutuksi suurta rottaa, jonka tieteellinen nimi on "mus conditor" ja joka on ravintorikas. Olbinett paistoi sen, ja se olisi maistunut mainettaan vielä paremmalta, jos se olisi ollut lampaan kokoinen. Piti kuitenkin tyytyä. Se kalvettiin luita myöten.

Tammikuun 23. päivänä retkeilijät lähtivät taipaleelle väsyneinä, mutta yhä tarmokkaina. Kierrettyään vuorenjuuren he vaelsivat pitkien kenttien yli, joiden ruoho tuntui olevan valaskalanpartaa, sotkuista piikkivyyhteä, teräväpiikkistä ryteikköä, missä tietä täytyi raivata milloin kirveellä, milloin tulella.

Tänä aamuna ei ollut puhettakaan aamiaisesta. Ei mikään voinut olla hedelmättömämpää kuin tämä kvartsiliuskeita täynnä oleva seutu. Nälän ohella myös jano alkoi vaivata ankarasti, ja polttava kuumuus lisäsi sen tuskaa. Glenarvan seurueineen ei päässyt etenemään kilometriäkään tunnissa; ja jos tätä veden ja ravinnon puutetta jatkuisi iltaan, he kaatuisivat kesken matkan enää nousematta.

Mutta kun ihmiseltä puuttuu kaikki, kun hän katsoo olevansa täysin avuton, kun hän ajattelee hetkensä tulleen, silloin ilmestyy kaitselmuksen käsi.

Juotavaa tarjosivat kannukasvit, mainiota nestettä täynnä olevat pikarintapaiset, joita riippui korallimaisten pensaiden oksilla. Kaikki virkistivät itseään ja tunsivat elpyvänsä.

Ruoka oli samaa, joka elättää alkuasukkaita, kun riistaa, hyönteisiä ja käärmeitä ei ole. Paganel löysi erään puron kuivuneesta uomasta kasvin, jonka erinomaisia ominaisuuksia muuan hänen toverinsa Maantieteellisessä seurassa oli hänelle usein kuvannut.