Part 15

John Mangles ja Glenarvan tutkivat perin levottomina jäljellä olevia hevosia. Ehkäpä uudet onnettomuudet voisi ehkäistä. Tutkimuksessa ei havaittu minkäänlaisia oireita sairaudesta. Hevoset olivat täysin terveitä ja kestivät uljaasti matkan rasitukset. Niinpä Glenarvan toivoi, että tämä omituinen kulkutauti ei vaatisi muita uhreja.

Sama oli Ayrtoninkin ajatus; hänkin myönsi olevansa täysin ymmällä näistä äkillisistä kuolemantapauksista.

Lähdettiin jälleen matkaan. Vankkurit olivat apuna myös jalkamiehille, jotka levähtivät niissä vuoron perään. Illalla, kun oli päästy vain kuusitoista kilometriä, annettiin pysähdysmerkki, leiri pantiin kuntoon, ja yö kului ilman ikävyyksiä puumaisten saniaisten lehdossa, missä lenteli suuria, syystä kyllä lentäviksi ketuiksi nimitettyjä lepakoita.

Seuraava eli 13. päivä tammikuuta oli suotuisa, eikä edellisen päivän onnettomuudet uusiutuneet. Hevoset ja juhdat tekivät alttiisti tehtävänsä. Lady Helenan salongissa oli hyvin vilkasta vierailijoiden suuren lukumäärän vuoksi. Olbinett tarjoili ahkerasti virvokkeita, jotka kolmenkymmenen asteen kuumuudessa olivatkin tarpeellisia. Puoli ankkuria skotlantilaista olutta tyhjennettiin kokonaan. Bacley & C:o julistettiin Ison Britannian suurimmaksi mieheksi, vieläpä paremmaksi kuin Wellington, joka ei koskaan olisi valmistanut näin hyvää olutta. Siinä oli hyvä annos skotlantilaisten itserakkautta. Jacques Paganel joi paljon ja puheli vielä enemmän _de omni re scibili_, kaikista mahdollisista asioista.

Näin hyvin alkanut päivä näytti myöskin päättyvän onnellisesti. Oli päästy runsaat kaksikymmentäviisi kilometriä eteenpäin ja taitavasti suoriuduttu jokseenkin mäkisestä, punamultaisesta maasta. Kaikesta päättäen saataisiin vielä samana iltana leiriytyä Snowyn melkoisen leveälle joelle, joka täällä Victorian eteläosassa laskee Tyyneen valtamereen. Pian piirsivät vankkurien pyörät jälkensä laajoille tasangoille mustahkoa vesijättömaata, rehevien ruohokasvien ja uusien gastrolobium-kenttien väliin. Tuli ilta, ja näköpiirissä selvästi erottautuva sumu osoitti Snowyn uomaa; vielä muutamia kilometriä kuljettiin reippaalla mielellä. Eräässä mutkassa pienen kunnaan takana oli metsikkö korkeita puita. Ayrton ohjasi väsyneen valjakkonsa oikopäätä pimeyteen peittyneiden suurien runkojen väliin ja oli juuri pääsemässä metsänreunaan kilometrin päässä joesta, kun vankkurit äkkiä vajosivat pyörien napaa myöten.

-- Huomio! hän huusi perässään tuleville ratsastajille.

-- Mikä nyt on? Glenarvan kysyi.

-- Olemme tarttuneet liejuun, Ayrton vastasi.

Huudoilla ja kepillään hän hoputti juhtia, jotka olivat vajonneet liejuun polviin asti eivätkä päässeet hievahtamaan.

-- Jäädään tähän, John Mangles sanoi.

-- Se on kai parasta, Ayrton vastasi. -- Huomenna päivänvalossa näemme paremmin, kuinka tästä päästään.

-- Seis! Glenarvan huusi.

Lyhyen hämärän jälkeen oli tullut pimeä, mutta kuumuus ei vähentynyt päivänvalon mukana. Ilma oli täynnä tukahduttavia höyryjä. Muutamia salamoita välähteli taivaanrannalla merkkinä kaukaisesta ukonilmasta.

Yöleiri järjestettiin. Kiinnitarttuneissa vankkureissa tehtiin makuutilat niin hyvin kuin taidettiin, ja suurten puiden tumma holvi suojasi miesten telttaa. Ellei sade sekaantuisi peliin, ei kellään ollut valittamista.

Ayrtonin onnistui vaivoin saada kolme juhtaansa vapautetuksi vetelästä maasta, johon ne olivat vajonneet jo kupeitaan myöten. Hän pani ne liekaan yhdessä hevosten kanssa eikä luovuttanut kenellekään muulle huolenpitoa laidunpaikan valitsemisesta. Hän hoiti tätä tointansa perin täsmällisesti, ja Glenarvan huomasi hänen tänä iltana olevan vielä entistä huolellisempi ja kiitti häntä siitä, sillä vetojuhtien säilyminen oli erittäin tärkeätä.

Tällä välin retkeilijät söivät jokseenkin pikaisen illallisen. Väsymys ja kuumuus veivät nälän, ja he olivat enemmän levon kuin ravinnon tarpeessa. Lady Helena ja neiti Grant toivottivat seuralaisilleen hyvää yötä ja menivät tavallisille makuupaikoilleen. Miehistä astuivat toiset telttaan; toiset, kukin halunsa mukaan, asettuivat levolle rehevään ruohikkoon jonkin puun juurelle, mistä tässä terveellisessä ilmastossa ei ole mitään haittaa.

Vähitellen kaikki vaipuivat syvään uneen. Pimeyttä lisäsivät vielä paksut, taivasta peittävät pilvet. Ilmassa ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, ja yön hiljaisuuden rikkoi ainoastaan pöllöpääsky, joka hämmästyttävän täsmällisesti heläytti molliterssin niin kuin Euroopan surullinen käki.

Noin kello yksitoista majuri heräsi huonosta, raskaasta ja väsyttävästä unesta. Hänen vielä puoliksi sulkeutuneisiin silmiinsä sattui epämääräistä valoa, jota levisi suurten puiden alla. Sitä olisi voinut pitää valkoisena vaippana, joka kimmelteli kuin vesi järvessä, ja MacNabbs luulikin ensin sen olevan maassa leviävää kuloa.

Hän nousi pystyyn, astui metsään päin ja hämmästyi suuresti havaitessaan sen olevan aivan luonnollinen ilmiö. Hänen edessään levisi suunnaton kenttä sieniä, jotka heijastivat fosforimaista valoa. Näiden salasiittiöiden kiiltävät itiöt loistivat pimeässä melko voimakkaasti.[10] Majuri, joka ei ollut itsekäs, aikoi herättää Paganelin, jotta tiedemies saisi omin silminsä tarkastella tätä ilmiötä, kun eräs toinen seikka esti sen.

Fosforimainen valo valaisi metsää puolen kilometrin laajuudelta, ja MacNabbs oli näkevinään varjojen liikkuvan nopeasti valaistulla alalla. Pettivätkö hänen silmänsä? Oliko se näköhäiriö?

MacNabbs laskeutui pitkälleen ja tarkasti tähysteltyään erotti selvästi useita miehiä, jotka milloin kumartuivat maahan, milloin taas nousivat ja näyttivät etsivän tuoreita jälkiä.

Oli saatava selville, mitä nämä miehet tahtoivat.

Majuri ei epäröinyt. Herättämättä tovereitaan hän katosi korkeaan ruohistoon ryömien maassa kuin ruohoaavikoiden intiaanit.

TEATTERITEMPPU.

Yö oli kauhea. Kello kaksi aamulla alkoi rankkasade, jota kesti aamuun saakka. Teltasta ei ollut riittävää suojaa. Glenarvan ja hänen toverinsa pakenivat vankkureihin. Nukkua ei voinut, vaan puheltiin kaikenlaista. Vain majuri, jonka lyhyttä poissaoloa ei kukaan ollut huomannut, tyytyi kuuntelemaan sanaakaan sanomatta. Hirvittävä sateenryöppy ei hellittänyt ja nyt pelättiin sen saavan Snowyn tulvimaan, jolloin liejuun tarttuneet vankkurit joutuisivat vaaraan. Useita kertoja Mulrady, Ayrton ja John Mangles kävivätkin tutkimassa veden korkeutta joessa ja palasivat kiireestä kantapäähän märkinä.

Vihdoin valkeni päivä. Sade lakkasi, mutta auringonsäteet eivät tunkeutuneet paksun pilviverhon läpi. Kaikkialle oli ilmestynyt suuria sameita lätäköitä. Lionneesta maasta nousi lämmintä höyryä, joka täytti ilman epäterveellisellä kosteudella.

Glenarvan käänsi huomionsa ensin vankkureihin. Ne olivat hänen mielestään pääasia. Tutkittiin raskasta ajoneuvoa, joka oli vajonnut sitkeään saveen keskellä suurta syvennystä. Etuosa oli melkein kokonaan kadonnut näkyvistä ja takaosa pyörien akseliin saakka. Olisi vaikeata saada tätä painavaa laitosta nostetuksi. Miesten, hevosten ja juhtien yhteisvoima tuskin riittäisi.

-- Joka tapauksessa täytyy ruveta heti töihin, John Mangles sanoi. -- Jos tämä savi pääsee kuivahtamaan, käy tilanne vielä vaikeammaksi.

-- Aloitetaan, Ayrton vastasi.

Glenarvan, molemmat matruusit, John Mangles ja Ayrton lähtivät metsään, missä eläimet olivat olleet yötä.

Se oli synkkä, korkea kumipuumetsikkö; kaikkialla oli kuivuneita puita pitkien välimatkojen päässä, kolottuja jo vuosisatoja sitten tai pikemminkin nyljettyjä, kuten korkkipuut korjuun aikana. Yli viidenkymmenen metrin korkeudessa oli vielä ohut pienten riivittyjen oksien verkko. Ainoakaan lintu ei tehnyt pesäänsä näihin ilmassa häilyviin luurankoihin, ainoatakaan lehteä ei lepattanut näillä kuivilla oksilla, jotka kalisivat kuin luukasa. Mistä valtavasta tapahtumasta olikaan aiheutunut tämä ilmiö, joka tavataan Australiassa usein, kun kokonaisia metsiä näyttää joutuneen jonkin kulkutaudin uhriksi? Sitä ei tiedetä. Vanhimmatkaan alkuasukkaat tai heidän jo kauan kuoleman lehdoissa makaavat esi-isänsä eivät koskaan ole nähneet niitä vehreinä.

Glenarvan katseli harmaata taivasta, jota vasten kumipuiden pienimmätkin oksat selvästi piirtyivät hienoina viiruina. Ayrton kummasteli, ettei hevosia ja juhtia enää ollut sillä paikalla, mihin hän oli ne vienyt. Liekaan sidotut eläimet eivät toki voineet liikkua kauaksi.

Niitä etsittiin metsästä, mutta löytämättä. Hämmästyneenä Ayrton kääntyi komeiden mimoosien reunustamaa Snowy-jokea kohti. Hän päästeli huutoja, jotka olivat hyvin tuttuja hänen juhdilleen, mutta nämä eivät vastanneet. Nyt hän näytti todella levottomalta, ja hänen toverinsa katsoivat häntä huolestuneina.

Tunti kului turhassa etsiskelyssä, ja Glenarvan aikoi jo palata vankkurien luo, jotka olivat ainakin puolentoista kilometrin päässä, kun hänen korvaansa kuului hirnuntaa, ja heti sen jälkeen kuultiin mylvähdys.

-- Tuolla ne ovat! John Mangles huudahti tunkeutuen korkeiden gastrolobium-pensaiden väliin, jotka olivat kyllin korkeita kätkeäkseen kokonaisen eläinlauman.

Glenarvan, Mulrady ja Ayrton riensivät hänen perässään ja olivat pian yhtä kummissaan kuin hänkin.

Kaksi härkää ja kolme hevosta makasi maassa äkillisesti kuolleina kuten aikaisemminkin oli sattunut. Raadot olivat jo kylmiä, ja joukko nuoria korppeja raakkui mimoosien oksilla tähystellen tätä odottamatonta saalista.

Glenarvan ja hänen ystävänsä katselivat toisiaan, eikä Wilson voinut pidättää kirousta, joka pääsi hänen huuliltaan.

-- Mitä sille mahtaa, Wilson, sanoi lordi Glenarvan, joka tuskin itse jaksoi pysyä rauhallisena, -- me emme voi sille mitään. Ottakaa mukaanne elossa oleva juhta ja hevonen, Ayrton. Niiden on nyt päästettävä meidät pälkähästä.

-- Elleivät vankkurit olisi juuttuneet kiinni, John Mangles vastasi, -- nämä kaksi eläintä riittäisivät pienin päivämatkoin vetämään ne rannikolle. Täytyy siis välttämättä saada se kirottu peli irti.

-- Koetetaan, John, Glenarvan vastasi. -- Palatkaamme leirille, jossa luultavasti jo ollaan levottomia meidän pitkästä poissaolostamme.

Ayrton irrotti juhdan siteet, Mulrady hevosen, ja sitten palattiin pitkin joen mutkaista rantaa. Puolta tuntia myöhemmin tiesivät Paganel ja MacNabbs, lady Helena ja neiti Grant, kuinka oli asian laita.

-- Totisesti, majuri tuli lausuneeksi, -- onpa paha juttu, Ayrton, että te ette kengityttänyt kaikkia hevosiamme Wimerran luona.

-- Miten niin, herra? Ayrton kysyi.

-- Kun kaikista hevosista ainoastaan se, jonka annoitte seppänne pideltäväksi, on välttänyt yhteisen kohtalon.

-- Se on totta, John Mangles sanoi. -- Se on tosiaan omituinen sattuma.

-- Sattuma eikä mitään muuta, perämies vastasi katsoen kiinteästi majuriin.

MacNabbs puristi huulensa yhteen kuin olisi halunnut pidättää esiin pyrkiviä sanoja. Glenarvan, Mangles, lady Helena näyttivät odottavan, että hän lausuisi ajatuksensa loppuun, mutta majuri vaikeni ja meni vankkurien luo, joita Ayrton tarkasteli.

-- Mitä hän tarkoitti? Glenarvan kysyi John Manglesilta.

-- En tiedä, nuori kapteeni vastasi. -- MacNabbs on muutenkin sellainen mies, joka ei jaarittele turhanpäiten.

-- Ehkä hän tuntee jotakin epäluuloa Ayrtonia kohtaan, lady Helena sanoi.

-- Epäluuloa? Paganel toisti kohauttaen olkapäitään.

-- Mutta miksi? Glenarvan kysyi. -- Luuleeko hän Ayrtonin tappaneen hevosemme ja juhtamme? Mitä varten? Ayrtonin etuhan on sama kuin meidän.

-- Sinä olet oikeassa, rakas Edward, lady Helena sanoi, -- ja minä lisään, että hän matkamme alusta saakka on antanut meille kieltämättömiä todisteita alttiudestaan.

-- Epäilemättä, John Mangles lausui. -- Mutta mitä merkitsee sitten majurin huomautus? Minun täytyy ottaa siitä selvä.

-- Luuleeko hän Ayrtonin olevan liitossa karanneiden pahantekijöiden kanssa? Paganel huudahti varomattomasti.

-- Keiden karanneiden pahantekijöiden? neiti Grant kysyi.

-- Herra Paganel erehtyy, John Mangles vastasi. -- Hän tietää hyvin, ettei sellaisia ole Victorian maakunnassa.

-- Ah, sehän on totta! myönsi Paganel, joka olisi halunnut saada sanansa takaisin. -- Missä ajatukseni olivatkaan? Karkulaisiako? Kuka on koskaan kuullut sellaisista puhuttavan Australiassa? Muuten he tuskin ovat päässeet maihin, kun jo ovat varsin kunniallista väkeä! Ilmasto! Tiedättehän, neiti Mary, ilmaston siveellinen vaikutus...

Tiedemiehen kävi samoin kuin vankkureiden -- jäi kiinni yrittäessään korjata hairahdustaan. Lady Helena katsoi häneen, ja se sai Paganel-poloisen täysin ymmälle. Mutta kun hän ei tahtonut enempää nolostuttaa ranskalaista, hän vei neiti Maryn telttaan, missä Olbinett oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistamassa aamiaista.

-- Minut itseni sietäisi karkottaa, Paganel sanoi surkealla äänellä.

-- Niin minustakin tuntuu, Glenarvan vastasi.

Tämä vastaus sanottiin niin vakavasti, että kelpo maantieteilijä masentui kokonaan. Glenarvan ja John Mangles menivät vankkurien luo.

Ayrton ja molemmat matruusit olivat parhaillaan yrittämässä kiskoa niitä ylös syvästä suosta. Härkä ja hevonen, jotka oli valjastettu rinnakkain, vetivät jäntereidensä koko voimalla; vetohihnat pingottuivat äärimmilleen, aisat olivat vähällä katketa ponnistuksissa, Wilson ja Mulrady työnsivät pyöristä Ayrtonin kannustaessa huudoilla ja kepillä epätasaista paria. Mutta raskaat vankkurit eivät hievahtaneet, kuivahtanut savi piti niitä kiinni kuin sementissä ikään.

John Mangles käski kastella savea pehmentääkseen sitä, mutta turhaan; vankkurit eivät hievahtaneetkaan, ja pitkän ponnistelun jälkeen sekä miehet että eläimet vihdoin lepäsivät. Ellei haluttu hajoittaa vankkureita kappaleiksi, täytyi lopettaa niiden kiskominen ylös liejusta. Mutta sellaiseen ei ollut työkaluja.

Ayrton tahtoi kuitenkin kaikesta huolimatta yrittää uudelleen, kun lordi Glenarvan esti sen.

-- Antaa olla, Ayrton, antaa olla! hän sanoi. -- Meidän täytyy säästää viimeistä hevostamme ja juhtaamme. Jos meidän on jatkettava matkaamme jalkaisin, toinen kantaa molempia naisia ja toinen muonavarojamme. Ne voivat siis vielä tehdä meille suuria palveluksia.

-- Hyvä on, mylord, perämies vastasi ja päästi väsyneet eläimet valjaista.

-- Nyt, ystäväni, Glenarvan lisäsi, -- palatkaamme leiriin, harkitkaamme ja tutkikaamme asemaamme, katsokaamme millä puolen on hyvät, millä huonot toiveet ja tehkäämme sitten päätöksemme.

Hetkistä myöhemmin virkistivät retkeilijät itseään jokseenkin hyvällä aterialla ja alkoivat keskustella. Jokaista kehotettiin lausumaan mielipiteensä.

Ensiksi oli täsmällisesti määritettävä leiripaikan sijainti. Paganel, joka sai sen tehtäväkseen, laati tarkan laskelman. Hänen vakuutuksensa mukaan retkikunta oli pysähtynyt 37. leveysasteella, 147° 53' pituusasteen kohdalla, Snowy-joen rannalla.

-- Mikä on Twofold-lahden tarkka pituus? Glenarvan kysyi.

-- Sataviisikymmentä astetta, Paganel vastasi.

-- Ja nämä kaksi astetta seitsemän minuuttia tekevät...?

-- Sataviisikymmentä kilometriä.

-- Ja Melbourneen on...?

-- Vähintään kolmesataakuusikymmentä kilometriä.

-- Hyvä. Kun sijaintimme täten on määritetty, Glenarvan sanoi, -- mitä on tehtävä? Vastaus oli yksimielinen: piti lähteä rannikolle viipymättä.

Lady Helena ja Mary Grant lupasivat marssia kahdeksan kilometriä päivässä. Uljaat naiset olivat valmiit kävelemään jalkapatikassa Snowy-joelta Twofold-lahdelle.

-- Sinä olet mainio matkatoveri, rakas Helena, lordi Glenarvan sanoi. -- Mutta onko varmaa, että lahdelle saapuessamme saamme sieltä kaikkea, mitä tarvitsemme?

-- Epäilemättä, Paganel vastasi. -- Eden on jo monta vuotta ollut kaupunkina. Sen satamasta on luultavasti hyvät yhteydet Melbournen kanssa. Oletan, että kuudenkymmenen kilometrin päässä täältä, Delegeten kunnassa, Victorian rajalla, voimme täydentää retkikunnan ruokavaroja ja saada kulkuneuvoja.

-- Entä _Duncan_? Ayrton kysyi. -- Ettekö arvelisi hyödylliseksi, mylord, käskeä sitä saapumaan lahdelle?

-- Mitä te siitä sanotte, John? Glenarvan kysyi.

-- Käsittääkseni teidän ei siinä suhteessa tarvitse pitää kiirettä, mylord, nuori kapteeni vastasi hetken harkittuaan. -- Ehtiihän sieltäkin lähettää sanan Tom Austinille ja kutsua hänet rannikolle.

-- Se on totta, Paganel selitti.

-- Huomatkaa, John Mangles jatkoi, -- että me olemme Edenissä neljän tai viiden päivän kuluttua.

-- Neljän tai viiden päivän! Ayrton sanoi kohottaen päätään. -- Sanokaa, että siihen menee viisitoista tai kaksikymmentä päivää, kapteeni, ellette tahdo liian myöhään katua erehdystänne.

-- Viisitoista tai kaksikymmentä päivää sataanviiteenkymmeneen kilometriin! Glenarvan huudahti.

-- Vähintäänkin, mylord. Nyt on kuljettava Victorian vaikea kulkuisimman osan halki, erämaan läpi, missä karjankasvattajien sanojen mukaan ei ole mitään; se on metsistynyttä, raivaamatonta aluetta, jonne ei ole voitu perustaa asemia. Siellä täytyy kulkea eteenpäin kirves tai soihtu kourassa, ja uskokaa minua: siellä ei kuljeta nopeasti.

Ayrton oli puhunut varmalla äänellä. Paganel, johon luotiin kysyviä katseita, vahvisti päännyökkäyksellä perämiehen sanat.

-- Minä myönnän nämä vaikeudet, sanoi silloin John Mangles. -- No olkoon! Viidentoista päivän kuluttua voi mylord lähettää käskynsä _Duncanille_.

-- Minä lisäisin, Ayrton jatkoi tällöin, -- että suurimmat vaikeudet eivät johdu tien hankaluuksista. Mutta on päästävä Snowyn yli ja luultavasti odotettava veden laskemista.

-- Odotettava! nuori kapteeni huudahti. -- Eikö voisi löytää kahlaamoa?

-- Enpä luule, Ayrton vastasi. -- Tänä aamuna etsin sellaista turhaan. On harvinaista, että joki on niin tulvillaan tähän vuodenaikaan, mutta se on onnettomuus, jolle minä en mitään mahda.

-- Onko tämä Snowy siis kovin leveä? lady Glenarvan kysyi.

-- Leveä ja syvä, rouva, Ayrton vastasi, -- puolitoista kilometriä leveä ja vuolasvirtainen. Hyväkään uimari ei voisi vaaratta yrittää sen yli.

-- Mitä siitä, rakennetaan kanootti, huudahti Robert, joka ei pelännyt mitään. -- Kaadetaan puu, koverretaan se ja soudetaan yli, siinä kaikki.

-- Kapteeni Grantin poika ei joudu pulaan! Paganel sanoi.

-- Ja hän on oikeassa, John Mangles vastasi. -- Meidän on lopulta pakko ryhtyä siihen. Minusta on siis hyödytöntä kuluttaa aikaa turhiin keskusteluihin.

-- Mitä te siitä ajattelette, Ayrton? Glenarvan kysyi.

-- Minä ajattelen, mylord, että ellemme saa apua, olemme vielä kuukauden päästä Snowyn rannalla.

-- Onko teillä siis parempaa ehdotusta? John Mangles kysyi hiukan kärsimättömänä.

-- On se, että _Duncan_ lähtee Melbournesta ja tulee itärannikolle.

-- Aina vain _Duncan!_ Miten sen saapuminen Twofold-lahteen helpottaisi meidän pääsyämme sinne?

Ayrton mietti pari silmänräpäystä ennen vastaamistaan ja sanoi sitten vältellen:

-- En minä tahdo tyrkyttää kenellekään mielipidettäni. Ajattelin vain kaikkien parasta, mutta olen valmis lähtemään, millä hetkellä vain lordi antaa merkin.

Sitten hän pani käsivarret ristiin rinnalleen.

-- Se ei ole mikään vastaus, Ayrton, Glenarvan huomautti. -- Sanokaa meille ehdotuksenne, ja me keskustelemme siitä. Mitä te ehdotatte?

Ayrton lausui silloin tyynellä ja varmalla äänellä:

-- Minä ehdotan, että emme lähde seikkailemaan Snowyn tuolle puolen näin huonoin varustein. Meidän on odotettava apua juuri tässä, ja sitä voi tuoda meille vain _Duncan_. Leiriytykäämme tänne, missä meiltä ei puutu ruokavaroja, ja lähteköön yksi meistä viemään Tom Austinille määräystä pptrjehtia Twofold-lahteen.

Tämä odottamaton ehdotus herätti hiukan hämmästystä, eikä John Mangles salannut paheksuvansa sitä.

-- Sillä välin, Ayrton jatkoi, -- joko Snowyn vesi laskee, jolloin voidaan löytää kelvollinen kahlaamo, tai ylitettävä virta kanootilla, jonka rakentamiseen meillä silloin on aikaa. Siinä, mylord, suunnitelma, jonka alistan teidän hyväksyttäväksenne.

-- Hyvä, Ayrton, Glenarvan vastasi. -- Teidän suunnitelmanne ansaitsee vakavaa harkintaa. Sen suurin haitta on, että se aiheuttaa viivytystä, mutta se säästää suuria vaivoja ja kenties vakavia vaaroja. Mitä ajattelette siitä, ystäväni?

-- Sanokaa te, MacNabbs, lausui tällöin lady Helena. -- Keskustelun alusta saakka te olette vain kuunnellut ja olette perin kitsas puhumaan.

-- Koska kysytte mielipidettäni, majuri vastasi, -- sanon sen teille empimättä. Ayrton tuntuu minusta puhuneen viisaan ja varovaisen miehen tavoin, ja minä yhdyn hänen ehdotukseensa.

Tätä vastausta ei juuri ollut odotettu, sillä tähän saakka oli MacNabbs aina vastustanut Ayrtonin suunnitelmia. Siksi Ayrtonkin vilkaisi hämmästyneenä majuriin. Paganel, lady Helena ja matruusit olivat hyvin taipuvia kannattamaan perämiehen ehdotusta. He eivät empineetkään MacNabbsin sanojen jälkeen.

Glenarvan julisti siis Ayrtonin ehdotuksen periaatteessa hyväksytyksi.

-- Ja nyt, John, hän lisäsi, -- ettekö tekin katso varovaisuuden vaativan toimimaan näin ja majailemaan tämän joen rannalla kulkuneuvoja odottamassa?

-- Miksen, John Mangles vastasi, -- kun vain sanansaattajamme voi päästä Snowyn yli, vaikka me itse emme voi.

Katsahdettiin perämieheen, joka hymyili varmana itsestään.

-- Sanansaattaja ei mene joen yli, hän sanoi.

-- Ahaa! John Mangles huudahti.

-- Hän palaa yksinkertaisesti Lucknowin tielle, joka vie hänet suoraan Melbourneen.

-- Neljättäsataa kilometriä jalkaisin! nuori kapteeni huomautti.

-- Ratsain, Ayrton vastasi. -- Meillähän on terve hevonen. Se on neljän päivän asia. Lisätään siihen kaksi päivää _Duncanin_ matkaa varten lahteen ja vuorokausi leirille paluuta varten, niin sanansaattaja on viikon kuluttua täällä laivamiesten kanssa.

Majuri hyväksyi päännyökkäyksellä Ayrtonin sanat, mikä ei ollut herättämättä John Manglesin hämmästystä. Mutta perämiehen ehdotus sai puolelleen kaikki äänet, eikä sen jälkeen ollut muuta tehtävää kuin hyvin keksityn suunnitelman toimeenpano.

-- Nyt, ystäväni, Glenarvan sanoi, -- on jäljellä vain sananviejän valitseminen. En salaa, että tehtävä on vaivalloinen ja vaarallinen. Kuka uhrautuu kumppaniensa puolesta ja lähtee viemään viestiämme Melbourneen?

Wilson, Mulrady, John Mangles, Paganel, jopa Robertkin tarjoutuivat heti. John vaati erityisen hartaasti, että tämä tehtävä uskottaisiin hänelle. Mutta Ayrton, joka ei vielä ollut puhunut mitään, lausui silloin:

-- Suvaitkaa, mylord, että minä lähden. Minä olen tottunut näihin seutuihin. Olen monta kertaa kulkenut pahimmistakin paikoista. Minä selviydyn siitä, mistä joku toinen ei. Yhteiseen etuun vedoten vaadin siis oikeutta lähteä Melbourneen. Sana teiltä riittää suosittamaan minua Tom Austinille, ja kuudessa päivässä otan toimittaakseni _Duncanin_ Twofold-lahteen.

-- Hyvin puhuttu, Glenarvan vastasi. -- Te olette älykäs ja rohkea mies, Ayrton, ja te onnistutte.

Perämies oli ilmeisesti sopivampi kuin kukaan muu tähän vaikeaan tehtävään. Jokainen ymmärsi sen ja suostui. John Mangles teki viimeisen vastaväitteen sanomalla, että Ayrtonin läsnäolo oli välttämätön _Britannian_ tai Harry Grantin jälkien löytämistä varten. Mutta majuri huomautti, että retkikunta jäisi Snowyn rannalle Ayrtonin paluuseen saakka, ettei ollut puhettakaan tämän tärkeän etsinnän jatkamisesta ilnaln häntä, joten hänen poissaolonsa ei millään tavoin vahingoittaisi kapteenin parasta.

-- Niinpä niin, lähtekää, Ayrton, Glenarvan sanoi. -- Pitäkää kiirettä ja palatkaa Edenin kautta leirillemme Snowyn rannalle.

Tyytyväisyyden välähdys pilkahti perämiehen silmissä. Hän käänsi päätään, mutta niin vikkelästi kuin hän sen tekikin, oli John Mangles sen huomannut. Vaistosta, ei muusta, tunsi John epäluulonsa Ayrtonia kohtaan yltyvän.

Perämies ryhtyi siis matkavalmisteluihin molempien matruusien auttamana, joista toinen pani kuntoon hänen hevosensa, toinen hänen eväänsä. Tällä välin Glenarvan kirjoitti Tom Austinille osoitetun kirjeen.

Hän määräsi _Duncanin_ ensimmäisen perämiehen viipymättä lähtemään Twofold-lahteen ja suositti hänelle sanantuojaa miehenä, johon voisi täydellisesti luottaa. Rannikolle saavuttuaan pitäisi Tom Austinin luovuttaa osa laivan matruuseja Ayrtonin komentoon...

Glenarvan oli ehtinyt kirjeessään tälle kohtaa, kun MacNabbs, joka seurasi silmillään kynänjälkeä, kysyi omituisella äänellä, kuinka hän kirjoitti Ayrtonin nimen.

-- Niin kuin se lausutaan, Glenarvan vastasi.