Part 14

Viiden ikkunan kaihtimet päästivät hienon kudoksen läpi kuistikon puolihämärän jo vaimentamaa valoa. Lady Helena ihastui astuessaan tähän huoneeseen. Tältä puolelta rakennusta oli näköala laajaan laäksoon, joka ulottui idässä kohoavien vuorten juurelle saakka. Niittyjen ja metsiköiden vuorottelu, siellä täällä laajoja lakeuksia, sirosti pyöristyneiden kukkuloiden kokonaisuus, maaperän vaihteleva korkeus tarjosi sanoin kuvaamattoman kauniin näkymän.

Mitään muuta seutua ei olisi voinut verrata siihen, ei edes kuuluisaa Paratiisilaaksoa Telemarkin Norjanpuoleisella rajalla.

Tämä laaja, suuriin varjo- ja valoläikkiin jaettu näköala muutti joka hetki muotoaan auringon oikkujen mukaan. Mielikuvitus ei voinut keksiä mitään enempää, ja ihana näky tyydytti katseen kaikki mielihalut.

Tällä välin talon vouti oli Sandy Pattersonin käskystä valmistanut aamiaisen, ja ennen kuin neljännestunti oli kulunut heidän saapumisestaan, istuivat matkalaiset uhkeasti katetun pöydän ympärillä. Ruokien ja viinien laatu oli verraton; mutta eniten miellytti kaiken tämän ylenpalttisuuden keskellä nuorten karjankasvattajien ilo siitä, että saivat kattonsa alla tarjota tätä loistavaa vieraanvaraisuutta.

He saivat pian tietää retkikunnan tarkoituksen ja kuuntelivat hartaasti kertomusta Glenarvanin etsiskelystä, antoivatpa vielä hyviä toiveita kapteeni Grantin lapsille.

-- Harry Grant, Michel sanoi, -- on ilmeisesti joutunut alkuasukkaiden käsiin, koska häntä ei ole näkynyt rannikon asutuksilla. Hän tiesi tarkasti asemansa, kuten asiakirja todistaa, ja kun hän ei ole saapunut mihinkään englantilaiseen siirtolaan, hänen on täytynyt heti maihin päästessään joutua villien vangiksi.

-- Juuri niin tapahtui hänen perämiehelleen Ayrtonille, John Mangles sanoi.

-- Mutta te, herrat, lady Helena kysyi, -- ettekö te ole milloinkaan kuulleet puhuttavan _Britannian_ haaksirikosta?

-- Emme milloinkaan, rouva, Michel vastasi.

-- Minkälaisen kohtelun on kapteeni Grant teidän luullaksenne saanut australialaisten vankina?

-- Australialaiset eivät ole julmia, rouva, nuori karjankasvattaja vastasi, -- ja neiti Grant voi olla huoleton siinä suhteessa. Heidän luonteensa lempeydestä on useita esimerkkejä, ja moni eurooppalainen on kauan aikaa asunut heidän parissaan voimatta milloinkaan valittaa heidän julmuuttaan.

-- King muiden muassa, Paganel sanoi, -- ainoa Burken retkikunnasta eloonjäänyt.

-- Ei ainoastaan se rohkea retkeilijä, Sandy huomautti, -- vaan myös eräs englantilainen sotamies, nimeltään Buckley, joka karattuaan vuonna 1803 Port Philipin rannikolle joutui alkuasukkaiden vangiksi ja eli kolmekymmentäkolme vuotta heidän parissaan.

-- Ja sittemmin, Michel Patterson lisäsi, -- eräs _Ausiralasianin_ viimeisiä numeroita kertoo, että muuan Morrill on äskettäin palannut maanmiestensä pariin kuusitoista vuotta kestäneen orjuuden jälkeen. Kapteenin on luultavasti käynyt samoin kuin hänen, sillä hän joutui _Peruviennen_ haaksirikon johdosta 1846 alkuasukkaiden vangiksi, ja he veivät hänet sisämaahan. Niinpä luulen, että voitte olla hyvässä toivossa.

Nämä sanat herättivät suurta iloa nuoren karjankasvattajan kuulijoissa. Ne sopivat yhteen Paganelin ja Ayrtonin jo ennen antamien tietojen kanssa.

Kun naiset olivat nousseet pöydästä, puheltiin karanneista rikollisista. Squatterit tunsivat Camden-sillan tapahtuman, mutta karkulaisjoukko ei herättänyt heissä levottomuutta, sillä sellaiset pahantekijät eivät uskaltaisi hyökätä aseman kimppuun, jonka henkilökuntaan kuului toista sataa miestä. Sitä paitsi oli luultavaa, että he eivät painuisi Murrayn erämaihin, missä heillä ei ollut mitään tekemistä, eikä Uuden Etelä-Walesin puolelle, jonka tiet ovat hyvin vartioituja. Se oli myös Ayrtonin mielipide.

Lordi Glenarvan ei voinut kieltäytyä viipymästä koko tätä päivää rakastettavien isäntiensä vieraana Hottam-asemalla. Se oli kahdentoista tunnin viivytys, josta aiheutui kahdentoista tunnin lepo; hevoset ja juhdat saivat omaksi edukseen virkistyä aseman mukavissa talleissa.

Niinpä asia oli sovittu, ja molemmat nuoret miehet laativat vierailleen päivän ohjelman, johon innostuneina suostuttiin.

Puolenpäivän aikaan tömisteli seitsemän voimakasta metsästyshevosta päärakennuksen portilla. Naisille varattu siro "break", jonka eteen oli valjastettu neljä hevosta, antoi ajajalle tilaisuuden näyttää taitoaan nelivaljakon ohjauksessa. Erinomaisilla metsästyspyssyillä varustettuina nousivat herrat satulaan, palvelijoiden ratsastaessa edellä, ja nelistivät vaunujen vierellä, pointterijoukon hilpeästi haukahdellessa pitkin pensaikkoja.

Neljän tunnin ajan samosi ratsuseurue pitkin käytäviä ja teitä tässä puistossa, joka oli suuri kuin joku Saksan pikku ruhtinaskunta. Reuss-Schleitz tai Saksi-Koburg-Gotha olisivat mahtuneet sinne kokonaan. Vaikka ei tavattu juurikaan asukkaita, siellä vilisi sen sijaan lampaita. Mitä riistaan tuli, niin kokonainen ajomiesarmeija ei olisi voinut ajaa sitä enempää metsästäjien pyssynkantaman päähän. Pian kuuluikin sarja metsien ja laitumien rauhallisia vieraita pelottelevia paukauksia. Nuori Robert teki ihmeitä majuri MacNabbsin rinnalla. Rohkea poika oli aina etunenässä ja ensimmäisenä tulessa, sisarensa varoitteluista huolimatta.

Mutta John Mangles otti hänet valvontaansa, ja Mary Grant rauhoittui jälleen.

Tämän metsästyksen aikana kaadettiin useita tälle maalle tyypillisiä eläimiä, joita Paganel siihen saakka tunsi vain nimeltä: muiden muassa "wombat" ja "bandicoot".

Wombat on ruohonsyöjä, joka kaivaa käytäviä niin kuin mäyrä; se on lampaan kokoinen, ja sen liha on erinomaista.

Bandicoot on eräänlainen pussieläin, joka voisi kilpailla eurooppalaisen ketun kanssa ja antaa sille opetusta kanatarhojen ryöstössä. Tämän ulkomuodoltaan jokseenkin epämiellyttävän, puolimetrisen eläimen ampui Paganel, joka metsästäjän itserakkautta tuntien piti sitä viehättävänä. -- Ihastuttava eläin, hän sanoi.

Muiden huomattavien eläinten joukossa oli Robertin taitavasti ampuma "dasyure", eräänlainen pieni kettu, jonka valkopilkkuinen musta turkki on näädännahan veroinen, sekä pari pussirottaa, jotka piileksivät suurten puiden tiheässä lehvistössä.

Mutta mielenkiintoisin kaikista näistä urotöistä oli kieltämättä kengurun metsästys. Kello neljän tienoilla alkoivat koirat ahdistaa näiden ihmeellisten pussieläinten laumaa. Poikaset pakenivat kiireesti emänsä pussiin, ja koko joukko lähti jonossa pakoon. Kummallista oli nähdä kengurujen tavattomia loikkauksia, jolloin etujalkoja kahta vertaa pitemmät takajalat ponnahtelivat kuin jouset. Pakenevan lauman kärjessä loikki puolentoista metrin korkuinen koiras, suurenmoinen "macropus giganteus"-lajin edustaja, "vanha mies", kuten uudisasukkaat sanovat.

Takaa-ajoa jatkettiin innokkaasti seitsemän tai kahdeksan kilometriä. Kengurut eivät väsyneet, ja koirat, jotka syystä pelkäsivät niiden voimakasta, teräväkyntistä käpälää, eivät uskaltaneet lähestyä niitä. Vihdoin juoksu alkoi kuitenkin rasittaa, lauma pysähtyi, ja "vanha mies" nojautui puunrunkoa vasten valmiina puolustautumaan. Eräs liikaa innostunut koira sattui kompastumaan sen lähellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi onneton pointteri ilmaan ja putosi maahan maha revittynä. Koko koiraparvi ei olisi kyennyt pitämään puoliaan näitä voimakkaita pussielämiä vastaan. Tarvittiin siis lopuksi pyssynlaukauksia, ja vain luodit saattoivat kaataa tämän jyhkeän eläimen.

Tällä hetkellä Robert oli vähällä joutua varomattomuutensa uhriksi. Päästäkseen varmaan tähtäyspaikkaan hän lähestyi kengurua niin lähelle, että se hyppäsi vastaan.

Robert kaatui; kajahti huuto. Ajoneuvoilla seisten Mary Grant ojensi käsiään veljeään kohti kauhistuksesta mykistyneenä ja miltei sokaistuneena. Ei kukaan uskaltanut ampua eläintä, sillä luoti olisi voinut osua myös lapseen.

Mutta metsästyspuukko kourassa John Mangles syöksyi äkkiä kengurua kohti omaa henkeään ajattelematta ja iski eläintä sydämeen. Kenguru kaatui, ja Robert nousi maasta haavoittumattomana. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli sisarensa sylissä.

-- Kiitos, herra John, kiitos! Mary Grant sanoi ja ojensi kätensä nuorelle kapteenille.

-- Minähän lupasin vastata hänestä, John Mangles huomautti tarttuen neidon vapisevaan käteen.

Tämä tapaus päätti metsästyksen. Kengurulauma oli hajaantunut johtajansa kaaduttua, ja saalis vietiin kartanoon. Kello oli silloin kuusi illalla. Suurenmoinen päivällinen odotti metsästäjiä. Ruokalajien joukossa oli australialaiseen tapaan kengurunhännistä valmistettua lientä, josta tuli aterian huippukohta.

Jälkiruoan, jäätelöiden ja virvoitusjuomien jälkeen siirryttiin saliin. Ilta omistettiin musiikille. Lady Helena oli hyvä pianonsoittaja ja antoi karjanomistajien nauttia tästä taidosta. Michel ja Sandy Patterson lauloivat erinomaisen kauniisti kappaleita Gounodin, Victor Massén, Félicien Davidin, jopa Richard Wagnerinkin, monen mielestä suurenmoisen neron, uusimmista sävellyksistä.

Kello yksitoista tarjottiin teetä; se oli valmistettu niin verrattomasti kuin vain englantilaiset osaavat. Mutta kun Paganel oli pyytänyt saada maistaa australialaista teetä, hänelle tuotiin pikimustaa nestettä, litra vettä, jossa puoli naulaa teetä oli kiehunut neljä tuntia. Paganelin suu vääntyi, mutta hän vakuutti juoman olevan erinomaista.

Puoliyön aikaan saatettiin vieraat ilmaviin ja mukaviin makuusuojiin, joissa he vielä näkivät unta päivän nautinnoista.

Varhain seuraavana aamuna he lausuivat nuorille karjanomistajille jäähyväiset. Kiiteltiin ja luvattiin tavata jälleen Euroopassa, Malcolmin linnassa. Sitten vankkurit lähtivät liikkeelle, kääntyivät Hottam-vuoren juuren ympäri, ja pian oli kartano kadonnut matkalaisten silmistä kuin hetkellinen ilmestys. Vielä viiden tunnin ajan polki heidän hevosensa jalka aseman aluetta.

Vasta kello yhdeksän aikaan päästiin viimeisen aitauksen läpi, ja seurue eteni Victorian maakunnan melkein tuntemattomia tienoita pitkin.

AUSTRALIAN ALPIT.

Kaakossa tien katkaisi valtava vuoriharjanne. Se oli Australian alppijono, joka kuin suunnattomana linnoituksena säännöttömine vallituksineen on parin tuhannen kilometrin pituinen ja tavoittelee pilviä yli tuhannen metrin korkeudella.

Pilvinen ilma ei päästänyt lämpöä maahan kuin tiheän sumuverhon läpi. Kuumuus ei siis haitannut, mutta kulku oli hankalaa maaperällä, joka oli jo hyvin epätasaista. Täällä maa alkoi kohoilla yhä useammin. Siellä täällä näkyi vihantien kumipuiden peittämiä kukkuloita. Kauempana nämä kuhmut nousivat yhä korkeammiksi, suurten alppien ensimmäisiksi portaiksi. Piti edetä yhä ylemmäs, ja se tuntui hyvinkin juhtien ponnistuksissa, ja ikeet natisivat raskaiden vankkurien painosta; eläimet läähättivät kovasti, ja niiden polvitaipeiden lihakset pingoittuivat melkein katketakseen. Ajoneuvojen palkit narskuivat odottamattomista kolauksista, joita Ayrton ei voinut välttää, niin taitava kuin olikin. Naiset alistuivat nauraen kohtaloonsa.

John Mangles molempine matruuseineen ratsasti muutamia satoja askelia edellä valitsemassa sopivia teitä tai paremmin sanoen "salmia", sillä kaikki nämä maaperän kumpareet olivat kuin kareja, joiden välistä vankkurit hakivat parasta kanavaa. Heidän oli pakko suorastaan kuin luovia vaikeakulkuisilla vesillä.

Tehtävä oli vaikea, usein vaarallinenkin, ja monta kertaa täytyi Wilsonin kirveen raivata tietä tiheiden pensaikkojen läpi. Savinen ja kostea maa livetti jalkaa. Tietä pitensivät ne tuhannet mutkat, joita täytyi tehdä ylipääsemättömien esteiden, korkeiden graniittikallioiden, syvien kuilujen ja epäilyttävien lätäköiden vuoksi. Iltaan mennessä oli siksi päästy tuskin puolta astetta eteenpäin. Leiriydyttiin alppien juurella pienen Cobongra-joen rannalla, erään vähäisen aukeaman laidalla; siellä kasvoi reilun metrin korkuisia pensaita, joiden kirkkaanpunaiset lehdet hivelivät silmää.

-- Meidän on hankala päästä eteenpäin, Glenarvan sanoi silmäillen vuorijonoa, jonka piirteet jo häipyivät illan pimeyteen. -- Alpit! Siinä nimi, joka antaa ajattelemista.

-- Siitä saa sentään tinkiä, rakas Glenarvan, Paganel huomautti. -- Älkää luulko, että teillä on aivan täydellinen Sveitsi edessänne. Australiassa on kyllä Grampian-vuori, Pyreneitä, Alppeja, Sinivuoria kuten Euroopassa ja Amerikassa, mutta pienoiskoossa. Se todistaa vain, että maantieteilijän mielikuvitus ei ole rajaton tai että nimistä on puutetta.

-- Siis nämä Australian alpit...? lady Helena kysyi.

-- Ovat taskuun mahtuvia vuoria, Paganel vastasi. -- Me kuljemme niiden yli miltei huomaamatta.

-- Puhukaa omasta puolestanne! majuri sanoi. -- Vain hajamielinen mies voi kulkea vuorten yli sitä huomaamatta.

-- Hajamielinen! Paganel huudahti. -- Enhän minä enää ole hajamielinen! Minä vetoan naisiin. Enkö ole pitänyt lupaustani siitä saakka, kun astuin maihin? Olenko ollut kertaakaan hajamielinen? Voiko minua moittia ainoastakaan hairahduksesta?

-- Ei ainoastakaan, herra Paganel, Mary Grant vastasi. -- Te olette nyt niin moitteeton kuin mies voi olla.

-- Liiankin mallikelpoinen, lady Helena lisäsi nauraen.

-- Teidän hajamielisyytenne puuskat sopivat teille hyvin.

-- Eikö totta, rouva? Paganel vastasi. -- Kun minussa ei enää ole mitään virhettä, olen kuin kaikki muutkin ihmiset. Toivon siis ennen pitkää tekeväni jonkun tyhmyyden, jolle saatte herttaisesti nauraa. Nähkääs, ellen hairahdu, niin en mielestäni täytä kutsumustani.

Huolimatta luottavaisen maantieteilijän vakuutuksista pääsi joukko vain perin vaivalloisesti kulkemaan alppien solissa seuraavana eli 9. päivänä tammikuuta. Täytyi ajaa onnella, uskaltautua ahtaisiin ja syviin rotkoihin, jotka saattoivat päättyä umpikujaan.

Ayrton olisi epäilemättä joutunut pahaan pulaan, ellei tunnin matkan jälkeen odottamatta olisi erään vuoripolun varrella nähty ravintolaa, kurjaa "tapia".

-- Totisesti! Paganel huudahti, -- tuon kapakan isäntä ei voine koota omaisuuksia tällaisessa seudussa! Mihin tuotakin tarvittanee?

-- Antamaan meille reitistämme niitä tietoja, joita tarvitsemme, Glenarvan vastasi. -- Menkäämme sisään.

Ayrtonin saattamana Glenarvan astui ravintolan kynnyksen yli. _Bush-Innin_ -- se nimi oli ravintolan kyltissä -- isäntä oli karkeatekoinen, tympäisevän näköinen mies, joka nähtävästi itse oli kapakkansa viinaksien ahkerin käyttäjä. Tuskinpa tänne koskaan poikkesi muita kuin joku matkalla oleva karjankasvattaja tai karjankuljettaja.

Hän vastaili nyreän näköisenä kysymyksiin. Mutta se riitti kuitenkin antamaan Ayrtonille varmuuden siitä, minnepäin oli kuljettava. Glenarvan korvasi muutamalla kruunulla kapakanisännän vaivat ja oli juuri lähdössä ulos, kun eräs seinään kiinnitetty ilmoitus herätti hänen huomiotansa.

Se oli siirtomaapoliisin tiedonanto, joka ilmoitti vankien karanneen Perthistä ja julisti palkinnon Ben Joycen päästä. Sata puntaa sille, joka toimittaisi hänet kiinni.

-- Se lurjus sietäisi joutua hirteen, Glenarvan sanoi perämiehelle.

-- Ja varsinkin vangiksi! Ayrton vastasi. -- Sata puntaa! Onpa se summa! Hän ei ole sen arvoinen.

-- Ravintolanisäntä, Glenarvan lisäsi, -- ei minussa myöskään herätä luottamusta, kyltistä huolimatta.

-- Eikä minussa, Ayrton vastasi.

Glenarvan ja perämies palasivat vankkurien luo, ja sitten lähdettiin etenemään sinnepäin, missä Lucknowin tie päättyy. Siellä kiemurteli kapea sola, joka meni viistoon vuoren yli. Noustiin yhä ylöspäin.

Se oli hankala reitti, ja monta kertaa saivat naiset ja heidän seuralaisensa astua maahan. Täytyi auttaa raskaita vankkureita pyöristä työntämällä, usein pidätellä niitä vaarallisissa ahteissa, riisua juhdat valjaista, kun käänteet olivat liian jyrkkiä, ja panna kiiloja alle, milloin ajoneuvot uhkasivat liukua taaksepäin; monesti täytyi Ayrtonin myös saada avukseen hevosia, vaikka nämä jo olivat väsyneitä ponnisteltuaan ylöspain.

Joko tästä pitkällisestä rasituksesta tai jostakin muusta syystä menetettiin yksi hevosista tämän päivän kuluessa. Se kaatui äkkiä ilman mitään oireita. Se oli Mulradyn hevonen, ja kun sen isäntä yritti sitä nostaa, se oli kuollut.

Ayrton tuli tutkimaan maassa makaavaa eläintä eikä näyttänyt ymmärtävän syytä sen äkkikuolemaan.

-- Siltä on varmaankin jokin suoni revennyt, Glenarvan arveli.

-- Ilmeisesti, Ayrton myönsi.

-- Ota minun hevoseni, Mulrady, Glenarvan lisäsi, -- minä menen lady Helenan seuraan vankkureihin.

Mulrady teki niin, ja joukko jatkoi vaivalloista nousuaan jätettyään hevosenraadon korppien saaliiksi.

Australian alppijono ei ole kovin leveä; juurelta noin neljätoista kilometriä. Jos Ayrtonin valitsema reitti siis vei itärinteelle, voitiin kahdessa vuorokaudessa päästä sen yli; siitä mereen saakka ei sitten enää ollut ylipääsemättömiä esteitä eikä hankalaa tietä.

Tammikuun 10. päivänä matkailijat saapuivat tiensä korkeimmalle kohdalle, noin kuudensadan metrin korkeuteen. He olivat tällöin aukealla ylätasangolla, josta levisi laaja näköala. Pohjoisessa kimalsi Omeo-järven tyyni pinta vesilintuineen, ja sen sivulla näkyivät Murrayn laajat tasangot. Etelässä olivat Gippslandin vehreät ruohikot, sen kultapitoiset kentät, korkeat aarnioseutuja muistuttavat metsät. Luonto oli siellä vielä tuotteidensa, vesiensä juoksun, hakkaamattomien metsiensä herrana, eivätkä silloin vielä harvalukuiset karjankasvattajat uskaltaneet käydä sen kimppuun. Tämä alppijono näytti erottavan kaksi aluetta, joista toinen oli säilyttänyt villiytensä. Aurinko laski juuri ja punertavien pilvien läpi tunkevat säteet loivat eloisampaa väriä Murrayn piirikuntaan. Gippsland sitä vastoin häipyi epämääräiseen hämärään vuorenhuippujen takana, niin että olisi voinut sanoa varjon peittäneen koko alppientakaisen seudun ennenaikaiseen yöhön. Tämä vastakohta herätti molempien näin erotettujen seutujen välisissä katsojissa syvän tunnelman, kun he silmäilivät sitä melkein tuntematonta aluetta, jonka läpi heidän nyt oli matkattava Victorian maakunnan rajalle saakka.

Yö vietettiin harjanteen aukeamalla, ja seuraavana aamuna aloitettiin laskeutuminen, joka sujui verrattain nopeasti. Tavattoman rankka raesade yllätti retkeläiset ja pakotti heidät etsimään suojaa kallioiden alta. Raskaat pilvet eivät syytäneet vain rakeita, vaan kämmenenlevyisiä jääkappaleita. Lingollakaan ei niihin olisi voinut saada enemmän voimaa, ja monet isot mustelmat opettivat Paganelille ja Robertille, että niiden iskuja oli paras välttää. Vankkurit vaurioituivat monesta kohtaa, ja harva katto olisi kestänyt näiden terävien jääkappaleiden pommitusta; muutamat niistä iskeytyivät puiden runkojen sisään. Täytyi siis odottaa tämän tavattoman ryöpyn päättymistä, ellei tahtonut tulla kivitetyksi. Rajuilmaa kesti noin tunnin, minkä jälkeen matkue taas jatkoi taivaltaan kallioiden rinteitä pitkin, jotka vielä olivat äskeisten rakeiden jäljiltä liukkaat.

Illan suussa pahoin kolhiutuneet ja eri kohdilta vaurioituneet vankkurit kulkivat yhä vielä tukevina puupyörillään alppien viimeisiä rinteitä suurten yksinäisten kuusien välissä. Sola päättyi Gippslandin tasangoille; alppien yli oli päästy onnellisesti, ja nyt ryhdyttiin tavallisiin leiriytymispuuhiin.

Aamunkoitteessa 12. päivänä tammikuuta jatkettiin matkaa yhtä innokkaasti. Jokainen ikävöi pääsyä Tyynenmeren rannalle, juuri sille kohtaa, jossa _Britannia_ oli murskautunut. Ainoastaan siellä saattoi menestystä toivoen jälleen ryhtyä etsimään haaksirikkoisten jälkiä, mutta ei Gippslandin erämaassa. Ayrton kehottikin lordi Glenarvania lähettämään käskyn _Duncanille_ saapua rannikolle, jotta kaikki mahdolliset apuneuvot olisivat käytettävinä tiedustelujen tekemiseksi. Hänen mielestään pitäisi kulkea Lucknowista Melbourneen johtavaa tietä; myöhemmin se kävisi vaikeaksi, sillä suoraa yhteyttä pääkaupunkiin ei ollut.

Nämä Ayrtonin neuvot tuntuivat hyviltä, ja Paganel pyysi kiinnittämään niihin huomiota. Hän arveli myös, että _Duncanista_ olisi suurta hyötyä näissä oloissa, ja lisäsi, että kun kerran olisi menty Lucknowin tien poikki, ei enää voitaisi päästä kosketuksiin Melbournen kanssa.

Glenarvan oli kahden vaiheella ja olisi ehkä lähettänyt tuon käskyn, jonka Ayrton erikoisesti tarjoutui viemään perille, ellei majuri olisi ankarasti vastustanut tätä päätöstä. Hän huomautti, että Ayrtonin läsnäolo oli retkikunnalle välttämätön, kun hän tunsi tienoot lähellä rannikkoa, ja jos sattumalta jouduttaisiin Harry Grantin jäljille, hän paremmin kuin kukaan muu pystyisi niitä seuraamaan, ja vihdoin, että hän yksin saattoi näyttää paikan, missä _Britannia_ oli tuhoutunut.

MacNabbs ehdotti siis matkaa jatkettavan suunnitelmia muuttumatta ja sai kannattajakseen John Manglesin, joka oli samaa mieltä. Huomauttipa nuori kapteeni, että lordin käsky olisi helpompi viedä _Duncanille_ Twofold-lahdesta kuin sanansaattajan mukana, jonka oli samottava neljäsataa kilometriä miltei asumattomia maita. Tämä mielipide voitti, ja niin päätettiin ryhtyä toimiin Twofold-lahdelle saavuttua. Majuri tarkkaili Ayrtonia, joka tuntui hänestä jokseenkin pettyneeltä; mutta hän ei puhunut huomioistaan mitään, vaan piti tapansa mukaan ne omina tietoinaan.

Australian alppien juurelta leviävät alangot olivat tasaisia ja loivasti itäänpäin viettäviä. Suuria mimoosien ja eri kumipuiden rykelmiä oli siellä täällä elävöittämässä yhtämittaista yksitoikkoisuutta. "Gastrolobium grandiflorum"-pensaat koristivat maata loistavilla kukillaan. Usein oli kuljettava pienten purojen poikki, jotka olivat täynnä lyhyttä kaislaa ja kämmekkälajeja. Niiden yli kahlattiin. Kaukaa pakeni trappi- ja kasuaariparvia retkeläisten lähestyessä. Pensaiden yli hyppeli kenguruja kuin joustavia hyppynukkeja; mutta retkikunnan pyssymiehillä ei ollut metsästyshalua, eivätkä heidän hevosensa olleet lisäjaloittelun tarpeessa.

Seudulla vallitsi rasittava kuumuus; ilmassa oli runsaasti sähköä, ja sekä ihmiset että eläimet tunsivat sen vaikutuksen. Laahustettiin suoraan eteenpäin mistään muusta välittämättä, ja hiljaisuuden keskeyttivät vain Ayrtonin huudot, kun hän hoputti väsynyttä valjakkoaan.

Keskipäivästä kello kahteen saakka kuljettiin kummallisen saniaismetsän läpi, joka olisi herättänyt vähemmän väsyneiden vaeltajien ihailua. Nämä täydessä kukassa olevat puumaiset kasvit olivat jopa kymmenen metrin korkuisia. Hevoset ja ratsastajat mahtuivat mukavasti niiden riippuvien oksien alitse, ja joskus kilahti kannus osuessaan puumaiseen runkoon. Niiden liikkumattoman katoksen alla vallitsi raikkaus, jota kenenkään mieleen ei juolahtanut moittia. Jacques Paganel päästi muutamia mielihyvän huokauksia, jotka saivat suuren papukaijaparven pyrähtämään lentoon pelästyneinä ja rähähtämään huumaavaan meteliin.

Maantieteilijä jatkoi sydämensä pohjasta tulevia riemunhuudahduksia, kun hänen kumppaninsa äkkiä näkivät hänen horjuvan hevosensa selässä ja sitten kaatuvan hervottomana maahan. Oliko se huimausta vai vielä pahempaa, oliko hän pyörtynyt kuuman sään takia? Riennettiin hänen luokseen.

-- Paganel, Paganel! Mikä teitä vaivaa? Glenarvan huusi.

-- Se vain, ystäväni, että minulla ei enää ole hevosta, Paganel vastasi irrottautuen jalustimesta.

-- Mitä! Mikä hevoseenne tuli?

-- Se on kuollut, äkkiä kaatunut, niin kuin Mulradyn hevonen!

Glenarvan, John Mangles, ja Wilson tutkivat eläintä. Paganel ei erehtynyt. Hänen hevosensa oli heittänyt henkensä.

-- Tämähän on omituista, John Mangles sanoi.

-- Perin omituista tosiaankin, majuri mutisi.

Glenarvan ei voinut olla huolestumatta tästä uudesta onnettomuudesta. Erämaassa sitä ei voinut korvata. Jos joku kulkutauti tappaisi retkikunnan kaikki hevoset, hänellä olisi vaikeuksia jatkaa matkaa.

Sana "kulkutauti" näytti saavan vahvistusta ennen päivän päättymistä. Kolmas hevonen, Wilsonin, kaatui kuoliaana maahan ja, mikä ehkä oli vielä arveluttavampaa, yksi juhdista kuoli äkkiä samalla tavalla. Kulku- ja vetoneuvot olivat supistuneet kolmeen härkään ja neljään hevoseen. Asema kävi arveluttavaksi. Ratsunsa menettäneet miehet saattoivat kyllä marssia jalkaisin. Moni karjankasvattaja oli jo siten kulkenut näiden autiomaiden halki. Mutta jos täytyisi jättää vankkurit, kuinka kävisi naisten? Jaksaisivatko he jalkaisin kulkea ne kaksisataa kilometriä, jotka vielä erottivat heitä Twofold-lahdesta?