Part 13

-- Niin, kapteeni, Ayrton vastasi. -- Kaikki sisämaan heimot ovat samanlaisia. Mutta täällä te näette vain kourallisen heitä, kun sitä vastoin Darlingin rannoilla on väkirikkaita heimoja, joiden päälliköillä on pelottava valta.

-- Mutta, John Mangles kysyi, -- mitä eurooppalainen voi tehdä näiden villien keskuudessa?

-- Mitä minäkin tein, Ayrton vastasi, -- hän metsästää, kalastaa heidän kanssaan, ottaa osaa heidän taisteluihinsa; kuten jo olen teille sanonut, häntä kohdellaan sen mukaan mitä hän tekee, ja jos hän on älykäs ja uskalias mies, hän saa heimossa huomattavan aseman.

-- Mutta joutuuko hän olemaan vankina? Mary Grant kysyi.

-- Joutuu, ja vartioituna, Ayrton vahvisti, -- vieläpä sillä tavoin, ettei hän voi astua askeltakaan yöllä eikä päivällä.

-- Mutta teidän kumminkin onnistui karata, Ayrton, lausui majuri, joka tuli mukaan keskusteluun.

-- Niin onnistui, herra MacNabbs, kun sattui taistelu minun heimoni ja erään naapuriheimon välillä. Minä onnistuin. Hyvä juttu, enkä sitä pahoittele. Mutta jos se täytyisi tehdä uudelleen, niin luulenpa, että valitsisin ikuisen orjuuden ennen kuin ne kärsimykset, joita minun täytyi kestää samotessani sisämaan erämaiden halki. Jumala varjelkoon kapteeni Grantia yrittämästä sellaista pelastusta!

-- Niin tosiaan, John Mangles vastasi, -- toivokaamme, miss Mary, että isänne on pysynyt alkuasukasheimon luona. Silloin löydämme hänen jälkensä helpommin kuin jos hän harhailisi mantereen metsissä.

-- Toivotteko te siis yhä? neito kysyi.

-- Toivon toki, neiti Mary, näkeväni teidät kerran onnellisena Jumalan avulla.

Mary Grant saattoi kiittää nuorta kapteenia vain kyyneleisellä katseellaan.

Tämän keskustelun aikana oli villien kesken syntynyt tavatonta liikettä; he kiljahtelivat hirvittävästi, juoksivat eri suuntiin, huitoivat käsiänsä ja näyttivät olevan hurjan raivon vallassa.

Glenarvan ei tiennyt, mitä he tarkoittivat, kun majuri kysyi Ayrtonilta:

-- Kun te olette kauan aikaa elänyt australialaisten parissa, niin ymmärrätte varmaan näidenkin kieltä?

-- Enpä juuri, perämies vastasi, -- sillä murteita on yhtä monta kuin heimojakin. Mutta arvelisin, että nämä villit haluavat kiitollisuuden osoitukseksi esittää taistelunäytöksen hänen jalosukuisuudelleen.

Se oli todellakin tämän metelin syynä. Ilman enempiä valmisteluja villit hyökkäsivät toistensa kimppuun näköjään niin raivokkaasti, että ellei asiaa ennakolta olisi tiedetty, olisi kamppailua voinut luulla todelliseksi. Mutta australialaiset ovatkin tutkimusmatkailijoiden kertoman mukaan mainioita näyttelijöitä, ja ainakin tässä tilaisuudessa he osoittivat erinomaista taitoa.

Heidän hyökkäys- ja puolustusaseinaan oli eräänlainen puinen sotanuija, jolla voi puhkaista paksummankin kallon, omalaatuinen tomahawk, hyvin kova teräväksi hiottu kivi, sitkeällä kumilla kahden kepin väliin kiinnitetty. Tässä kirveessä on kolmimetrinen varsi; kamala sota-ase samalla kuin hyödyllinen työkalu, jolla voi lyödä poikki oksia tai päitä, iskeä miestä tai puuta, aina tarpeen mukaan.

Näitä aseita heristeltiin hurjasti käsissä, kauheasti kiljuen taistelijat syöksyivät toistensa niskaan; toisia kaatui kuolleina maahan, toisten hihkuessa voitonhuutoja. Kuin pahanhengen riivaamina kannustivat naiset, varsinkin vanhemmat, miehiä taisteluun, syöksyivät muka kuolleina makaavien kimppuun ja olivat raatelevinaan niitä niin hurjasti, ettei se olisi ollut raakamaisempaa todellisuudessakaan. Joka hetki lady Helena pelkäsi leikin muuttuvan todelliseksi taisteluksi. Lapset, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, jatkoivatkin sitä täydellä todella. Pikku pojat ja tytöt, joista varsinkin jälkimmäiset olivat raivokkaita, mukiloivat toisiaan aika lailla.

Taistelunäytöstä oli kestänyt jo kymmenen minuuttia, kun taistelijat äkkiä pysähtyivät. Aseet putosivat heidän käsistään. Syvä hiljaisuus seurasi rajua meteliä. Villit jäivät liikkumattomiksi viimeisiin asentoihinsa kuin kuvaelmanäytöksen henkilöt.

Olisi voinut luulla heidän kivettyneen.

Mikä oli tämän muutoksen syy, ja mistä äkkiä johtui tämä jähmettyminen paikalleen? Se saatiin pian tietää.

Tällä hetkellä tuli näkyviin parvi papukaijoja kumipuiden latvojen tasalla. Linnut täyttivät ilman kirkunallaan ja näyttivät monikirjavine höyhenineen lentävältä taivaankaarelta. Tämä kirkas lintupilvi oli keskeyttänyt taistelun. Sitä seurasi sotaa hyödyllisempi linnustus.

Eräs villeistä otti punaiseksi maalatun, omituisen muotoisen aseen, jätti yhä liikkumattomina pysyvät toverinsa ja hiipi puiden ja pensaiden välitse lintuparvea kohti. Ei kuulunut pienintäkään ääntä hänen ryömiessään, hän ei kahauttanut lehteä, ei kolauttanut kiveä. Hän liikkui kuin varjo.

Kun villi oli saapunut sopivan välimatkan päähän, hän heitti aseensa vaakasuoraan, vain puoli metriä maasta. Ase lensi reilut kymmenen metriä; sitten se äkkiä, mihinkään koskettamatta, kohosi suorassa kulmassa kolmenkymmenen metrin korkeuteen, tappoi kymmenkunta lintua, käännähti ja palasi heittäjänsä jalkoihin. Glenarvan ja hänen kumppaninsa hämmästyivät; he eivät olleet uskoa silmiään.

-- Se on bumerangi! Ayrton sanoi.

-- Bumerangi, Paganel huudahti, -- australialainen bumerangi!

Ja niin kuin lapsi hän juoksi sieppaamaan tuon kummallisen aseen, -- nähdäkseen, mitä se sisälsi.

Olisi tosiaan voinut luulla, että jokin laite sen sisällä, äkkiä lauennut jousi, muutti sen suuntaa. Mutta niin ei ollut laita!

Bumerangi oli yksinkertaisesti 75-100 senttimetrin pituinen, käyristetty, kova puunkappale. Se oli keskeltä noin 7,5 sentin paksuinen ja molemmista päistä terävä. Sen kovera puoli oli painettu noin sentin verran sisäänpäin, ja kuperalla puolella oli kaksi hyvin terävää reunaa. Se oli yhtä yksinkertaista kuin käsittämätöntä.

-- Tämä siis nyt on se kuuluisa bumerangi! Paganel sanoi tutkittuaan tarkasti omituista asetta. -- Puunkappale, ei muuta. Minkä vuoksi se vaakasuoraan kulkiessaan nousee tietyllä hetkellä ilmaan ja palaa sieltä heittäjänsä käteen? Sitä ongelmaa eivät matkamiehet ja tietoviisaat ole kyenneet selittämään.

-- Eiköhän syy ole sama, minkä vuoksi vanne määrätyllä tavalla heitettynä tulee takaisin lähtökohtaansa? John Mangles arveli.

-- Tai pikemminkin, Glenarvan lisäsi, -- sellainen takaisinpäin suuntautuva ponnahdus kuin iskettäessä biljardipalloa määrättyyn kohtaan?

-- Ei laisinkaan, Paganel vastasi. -- Niissä molemmissa tapauksissa on jokin kohta, joka muuttaa liikkeen suunnan; vanteelle maa, biljardipallolle valli. Mutta tässä ei sellaista ole, bumerangi ei koske maahan, mutta ponnahtaa kuitenkin aika korkealle!

-- No, kuinka te sen selitätte, herra Paganel? lady Helena kysyi.

-- Selittää en osaa, rouva, minä vain totean sen vielä kerran; vaikutus johtuu ilmeisesti siitä tavasta, kuinka bumerangia heitetään, ja itse esineen erikoisesta muodosta. Mutta tuo heittotapa on vielä australilaisten salaisuus.

-- Joka tapauksessa se on hyvin nerokasta ... apinoiden keksimäksi, lady Helena lisäsi katsahtaen majuriin, joka pudisti päätään epäuskoisen näköisenä.

Mutta aika kului, ja Glenarvan arveli, ettei sopinut enää viivyttää matkaa itäänpäin; hän aikoi siis pyytää matkalaisia nousemaan jälleen vankkureihin, kun eräs villi saapui juoksujalkaa ja sanoi muutamia sanoja kovin kiihtyneenä.

-- Ah, Ayrton ilmoitti, -- he ovat nähneet kasuaareja!

-- Mitä, onko puhe niiden pyydystämisestä? Glenarvan kysyi.

-- Se pitää nähdä, Paganel huudahti. -- Se on varmaankin mielenkiintoista! Ehkäpä bumerangia jälleen käytetään.

-- Mitä te arvelette, Ayrton?

-- Ei se kauan kestä, mylord, perämies vastasi.

Villit eivät olleet hukanneet sekuntiakaan. Tilaisuus metsästää kasuaareja on heille onnenpotku. Heimon ruokavarat olisi siten taattu moneksi päiväksi. Niinpä pyydystäjät käyttävätkin kaiken taitonsa saadakseen sellaisen saaliikseen. Mutta kuinka he ilman pyssyä osuvat ja ilman koiria tavoittavat niin nopean eläimen? Se oli hyvin jännittävä seikka Paganelin haluamassa näytelmässä.

Emu, eli kypärätön kasuaari, eräs strutsilaji, villien kielellä "murök", alkaa jo olla harvinainen eläin Australian tasangoilla. Tämän kookkaan, metrin korkuisen linnun liha on valkoista, ja muistuttaa suuresti kalkkunan lihaa; sen päässä on sarveismainen levy; silmät ovat kirkkaan ruskeat, nokka musta ja ylhäältä alas kaareva; varpaissa sillä on valtavat kynnet; siivet tai oikeammin siiventyngät eivät voi nostaa sitä lentoon; höyhenet, jotka ovat melkein kuin turkispeite, ovat tummemmat kaulan ja rinnan kohdalla. Mutta vaikkei se lennä, se osaa juosta ja voittaisi kilparadalla nopeimmankin hevosen. Sitä ei siis voi saavuttaa muutoin kuin viekkaudella, ja silloin saakin olla erittäin viekas.

Niinpä villien päällikön käskystä kymmenkunta miestä asettui riviin kuin sotilasosasto. Pyyntialueena oli kaunis tasanko, jossa villinä kasvava indigo teki maan siniseksi kukkasillaan. Matkalaiset pysähtyivät katselemaan mimoosametsikön reunaan.

Villien lähestyessä kasuaarit, joita oli kuusi, lähtivät pakoon ja pysähtyivät vasta noin kilometrin päässä levolle. Kun heimon johtaja oli pannut merkille niiden aseman, hän antoi tovereilleen merkin jäädä paikalleen. Nämä heittäytyivät pitkäkseen maahan, mutta johtaja otti laukustaan kaksi taitavasti ommeltua kasuaarinnahkaa ja pukeutui niihin. Hän piti oikeaa kättä päänsä yläpuolella ja matki eleillään ravintoa etsivän kasuaarin liikkeitä.

Pyydystäjä hiipi lintuparvea kohti; joskus hän pysähtyi ollen poimivinaan joitakin jyväsiä; joskus kaapi maata jaloillaan nostaen ympärilleen pölypilven. Kaikki nämä temput suoritettiin mainiosti. Ei mikään voinut olla täydellisempää kuin tämä kasuaarin matkiminen. Mies päästi ilmoille karkeita äännähdyksiä, jotka olisivat pettäneet itse lintuakin. Ja lopulta niin kävikin. Villi oli pian huolettoman parven keskellä. Äkkiä hänen käsivartensa heilautteli nuijaa, ja viisi kasuaaria kuudesta kaatui hänen ympärilleen.

Metsästäjä oli onnistunut; pyynti oli päättynyt.

Nyt Glenarvan, naiset ja muu matkaseura sanoivat jäähyväiset australialaisille. Nämä eivät näyttäneet tätä eroa pahoittelevan. Ehkä oli kasuaarimetsästyksen onnistuminen saanut heidät unohtamaan nälkänsä tyydyttämisen. Heillä ei ollut edes vatsan kiitollisuutta, joka raakalaisissa ja eläimissä on suurempi kuin sydämen.

Oli miten tahansa, muutamissa suhteissa ei voinut olla ihmettelemättä heidän älyään ja taitavuuttaan.

-- Nyt, rakas MacNabbs, lady Helena sanoi, -- te kai sentään myöntänette, että australialaiset eivät ole apinoita?

-- Senkö vuoksi, että he taitavasti matkivat eläinten eleitä? majuri vastasi. -- Sehän päinvastoin vahvistaisi minun olettamustani.

-- Leikinlasku ei ole vastaus, lady Helena sanoi. -- Minä vaadin, majuri, teitä peruuttamaan väitteenne.

-- No niin, hyvä serkku, pitänee myöntää tai oikeammin kieltää. Australialaiset eivät ole apinoita, mutta apinat ovat australialaisia.

-- Mitä ihmettä!

-- Niin, muistakaa mitä neekerit väittävät mielenkiintoisesta orangutangien rodusta.

-- Mitä he väittävät? lady Helena kysyi.

-- He väittävät, majuri vastasi, -- että apinat ovat mustia kuten hekin, mutta ilkeämpiä: -- Se ei puhu, ettei tarvitsisi tehdä työtä, sanoi kateellinen neekeri kesystä orangutangista, jota hänen isäntänsä elätti ilman aikojaan.

UPPORIKKAAT KARJANOMISTAJAT.

Vietettyään rauhallisen yön 146° 15' pituusasteen kohdalla matkailijat jatkoivat 6. päivänä tammikuuta kello seitsemän aamulla retkeään laajan pirikunnan poikki. He kulkivat yhä auringonnousua kohti, ja heidän askeltensa jäljet ulottuivat suorana viivana lakeudella. Kaksi kertaa he tapasivat pohjoiseen kulkeneiden karjankasvattajien jälkiä, ja silloin nämä eri jäljet olisivat sekaantuneet, ellei Glenarvanin hevonen olisi jättänyt maahan kahdesta apilastaan tunnettua Black Pointin merkkiä.

Tasankoa uursivat siellä täällä mutkittelevat, puksipensaiden reunustamat joet, joissa oli toisinaan vettä mutta ei aina. Ne alkoivat Buffalo Ranges-nimisen horisontin reunaan aaltomaisena piirtyvän keskikorkean vuorijonon rinteiltä.

Illalla päätettiin yöpyä sinne. Ayrton hoputti valjakkoaan, ja juhdat olivat silloin hiukan väsyneitä noin viidenkymmenen kilometrin päivämatkan jälkeen. Teltta pystytettiin suurten puiden alle; kun oli jo hyvin myöhä, illallinen syötiin nopeasti. Sellaisen päivämatkan jälkeen ajateltiin enemmän nukkumista kuin syömistä.

Paganel, jolla oli ensimmäinen vahtivuoro, ei pannut maata, vaan paremmin valveilla pysyäkseen käveli pyssy olalla edestakaisin pitkin leiriä.

Vaikka ei ollut kuutamoa, yö oli melkein valoisa etelän tähtisikermien tuikkeesta. Tiedemies luki mielihyvin tätä taivaan aina avointa, suurta ja sen tuntevalle niin mielenkiintoista kirjaa. Uinuvan luonnon syvää hiljaisuutta ei keskeyttänyt muu kuin hevosten jalkoihin sidottujen liekojen rahina.

Paganel antautui siis tähtitieteellisiin mietteisiinsä ja oli enemmän kiinnostunut taivaan kuin maan asioista, kun kaukainen ääni herätti hänet ajatuksistaan.

Hän kuunteli tarkasti ja oli suureksi hämmästyksekseen kuulevinaan pianonsoittoa. Muutamat korkeat ja matalat soinnut väreilivät hänen korvaansa saakka.

Hän ei voinut erehtyä.

-- Piano erämaassa! Paganel mutisi. -- Sitä en ikinä myönnä todeksi.

Se oli todella kovin outoa ja Paganel uskoi mieluummin, että jokin omituinen Australian lintu jäljitteli Pleyel- tai Erard-pianon sointuja kuten toiset jäljittelevät kellon raksutusta ja tahkon sihinää.

Mutta silloin kuului ilmassa puhdas ääni. Pianonsoittajaan yhtyi laulaja. Paganel kuunteli tahtomatta uskoa korviaan. Mutta muutaman sekunnin kuluttua hänen oli pakko myöntää, että hänen korviinsa kuului ihana sävelmä. Se oli "_Il mio tesoro tanto_", oopperasta _Don Juan_.

-- Hemmetti! ajatteli Paganel, -- niin merkillisiä kuin Australian linnut ovatkin ja vaikka ne olisivat maailman musikaalisimpia papukaijoja, eivät ne voi laulaa Mozartia!

Sitten hän kuunteli loppuun saakka mestarin suurenmoisen sävellyksen. Tämän sulavan, kuulakkaassa yössä kaikuvan sävelmän vaikutus oli sanoin kuvaamaton. Paganel oli kauan aikaa sanomattoman hurmion vallassa; sitten ääni vaikeni, ja kaikki oli jälleen hiljaa.

Kun Wilson tuli vapauttamaan Paganelia, hän tapasi tämän syviin mietteisiin vaipuneena. Paganel ei sanonut mitään matruusille; hän päätti ilmoittaa merkillisen havaintonsa vasta huomenna Glenarvanille ja meni telttaan nukkumaan.

Seuraavana aamuna odottamaton koirien haukunta herätti koko seurueen. Glenarvan nousi heti. Kaksi komeaa, korkeajalkaista pointteria, englantilaisen lintukoirarodun verratonta edustajaa, juoksenteli metsikön reunassa. Matkalaisten lähestyessä ne peräytyivät puiden suojaan haukkuen kiivaammin.

-- Tässä erämaassa on siis jokin siirtola, Glenarvan sanoi, -- ja metsästäjiä, sillä nämähän ovat jahtikoiria.

Paganel avasi jo suunsa kertoakseen viimeöiset havaintonsa, kun paikalle ilmestyi kaksi nuorta miestä ratsastaen kahdella komealla rotuhevosella, todellisilla "huntereilla".

Molemmat siroa metsästyspukua käyttävät herrat pysähtyivät nähdessään pienen, mustalaistapaan leiriytyneen joukkion. He näyttivät aprikoivan, mitä aseellisten miesten läsnäolo tällä paikkakunnalla oikeastaan merkitsi, kun huomasivat vankkureista juuri nousevat naiset.

Silloin he astuivat ratsailta alas ja tulivat näitä kohti lakki kourassa.

Lordi Glenarvan meni heitä vastaan ja ilmoitti vieraana nimensä ja arvonsa. Nuoret miehet kumarsivat, ja heistä vanhempi sanoi:

-- Mylord, nämä naiset, teidän seuralaisenne ja te, tahdotteko suoda meille sen kunnian, että levähtäisitte meidän asunnossamme?

-- Hyvät herrat...? Glenarvan sanoi.

-- Michel ja Sandy Patterson, Hottam-aseman omistajat. Te olette jo talon tiluksilla eikä sinne ole edes puolen kilometrin matkaa.

-- Hyvät herrat, Glenarvan vastasi, -- en tahtoisi väärinkäyttää niin kohteliaasti tarjoamaanne vieraanvaraisuutta...

-- Mylord, Michel Patterson huomautti, -- suostumalla saatatte vain kiitollisuudenvelkaan erakkoparat, jotka olisivat perin onnellisia saadessaan tarjota teille, mitä erämaassa on mahdollista.

Glenarvan kumarsi suostumuksen merkiksi.

-- Hyvä herra, Paganel sanoi silloin kääntyen Michel Pattersonin puoleen, -- olenko liian utelias, jos kysyn, tekö eilen illalla lauloitte jumalaisen Mozartin aarian?

-- Minä, hyvä herra, vastaus kuului, -- ja veljeni Sandy säesti minua.

-- Jaha, Paganel jatkoi, -- ottakaa siinä tapauksessa vastaan vilpitön kiitos ranskalaiselta, tämän musiikin innokkaalta ihailijalta.

Paganel ojensi kätensä nuorelle herrasmiehelle, joka tarttui siihen erittäin herttaisesti. Sitten Michel Patterson osoitti oikeanpuolista tietä, jota myöten oli mentävä. Hevoset jätettiin Ayrtonin ja matruusien hoitoon.

Molempien nuorten miesten opastamina matkailijat lähtivät puhellen ja ihmetellen Hottam-aseman kartanoon.

Se oli tosiaan suurenmoinen tila, englantilaisten puistojen ankaraan tyyliin järjestetty. Suunnattomia, aidattuja niittyjä aukeni silmänkantamattomiin. Siellä oli laitumella tuhansia nautoja, miljoonia lampaita. Suuri joukko paimenia ja vielä enemmän koiria oli tätä meluavaa armeijaa vartioimassa. Mylvinään ja määkynään sekaantui koirien haukunta ja ruoskien äänekästä mäiskettä.

Idässä katse pysähtyi myrtti- ja kumipuu-rajaan, jota hallitsi Hottam-vuoren valtava huippu yli kahdentuhannen metrin korkuisena. Pitkiä, ikivihreiden puiden reunustamia kujia ulottui säteittäin joka suuntaan. Siellä täällä oli tiheitä "grass-tree"-rykelmiä, kolmen metrin korkuisia kääpiöpalmuja muistuttavia pensaita, jotka peittyivät kapeiden ja pitkien lehtiensä verhoon. Ilma oli täynnä laakeriminttujen, joiden valkoiset kukkakimput juuri olivat parhaassa kukoistuksessaan, mitä hienointa tuoksua.

Näiden kotimaisten puiden viehättäviin ryhmiin liittyi eurooppalaisesta ilmastosta tänne siirrettyjä kasveja. Persikka-, päärynä-, omena-, viikuna- ja appelsiinipuita, jopa tammiakin, saivat matkalaiset täällä mielikseen katsella; jos he eivät vielä kovin kummastelleet, että olivat joutuneet kotimaansa puiden siimekseen, he ällistyivät ainakin nähdessään oksien lomissa lenteleviä lintuja, silkkihöyhenisiä atlaslintuja ja muita ikään kuin puoliksi kultaan, puoliksi mustaan samettiin puettuja siivekkäitä.

Muiden muassa he nyt saivat ensimmäistä kertaa ihailla "menurea". Se on lyyralintu, jonka pyrstö muistuttaa Orfeuksen kaunista soitinta. Se pakeni puumaisten sanajalkojen väliin, ja kun sen pyrstö kosketti oksia, teki melkein mieli kummastella, ettei kuulunut niitä sulosointuja, joista Amfion innostui rakentamaan uudelleen Theban muurit. Paganel olisi tahtonut soitella sillä.

Mutta lordi Glenarvan ei tyytynyt vain ihailemaan tämän Australian erämaahan loihditun keitaan lumoavia ihmeitä. Hän kuunteli nuorten herrojen kertomusta. Englannissa, sen sivistyneellä maaseudulla, olisi taloon astunut vieras heti aluksi ilmoittanut isännälleen, mistä oli tulossa ja minne menossa. Mutta täällä katsoivat Michel ja Sandy Patterson herkän hienotunteisina velvollisuudekseen ilmoittaa matkalaisille, keiden vieraina he olivat. Niinpä he kertoivat tarinansa.

Se oli sama kuin kaikkien niiden nuorten, älykkäiden ja yritteliäiden englantilaisten, jotka eivät katso rikkauden vapauttavan työnteosta. Michel ja Sandy Patterson olivat lontoolaisen pankkiirin poikia. Kun he olivat tulleet parinkymmenen vuoden ikään, perheen päämies oli sanonut heille: -- Tässä on miljoonia, nuoret miehet. Menkää johonkin kaukaiseen siirtokuntaan; perustakaa siellä jokin hyödyllinen yritys; oppikaa työssä tuntemaan elämää. Jos onnistutte, sen parempi. Jos yrityksenne ei menesty, ei ole väliä. Me emme sure miljoonia, jotka ovat tehneet teistä miehiä. Nuoret miehet tottelivat. He valitsivat australialaisen Victorian maakunnan kylvääkseen sinne isän antamat rahat, eikä heidän tarvinnut sitä katua. Kolmen vuoden kuluttua oli maatila kukoistavassa kunnossa.

Victorian, Uuden Etelä-Walesin ja Etelä-Australian maakunnissa lasketaan olevan yli kolmetuhatta asemaa; toisia näistä johtavat karjaa kasvattavat squatterit, toisia muut uudisviljelijät, joiden pääelinkeinona on maanviljelys. Näiden nuorten englantilaisten tuloon saakka oli suurin tämänlaatuisista tiloista erään Jamesonin. Sen pinta-ala oli sata neliökilometriä kahdenkymmenenviiden kilometrin matkalla Darlingin lisäjoen Paroon rannalla.

Nyt oli Hottamin asema ylittänyt sen sekä laajuuden että tuotannon puolesta. Sen isännät olivat samalla kertaa sekä karjanhoitajia että maanviljelijöitä. He hoitivat valtavaa tilaansa harvinaisen taitavasti ja, mikä vielä vaikeampaa, tavattoman tarmokkaasti.

Tämä asema sijaitsi pitkän matkan päässä kaupungeista, Murrayn melkein asumattomien erämaiden keskellä. Se täytti 146° 48' ja 147° välisen alueen, toisin sanoen kahdenkymmenenkahden kilometrin pituisen ja levyisen alan Buffalo Rangesin ja Mount Hottamin välillä. Tämän laajan neliön pohjoiskulmissa kohosi vasemmalla Mount Aberdeen ja oikealla High-Barvenin kukkula. Kauniita ja kiemurtelevia puroja ei puuttunut: ne olivat Murrayhin pohjoisessa yhtyvän Owenin joen lisäjokia ja poukamia. Niinpä täällä menestyivät karjanhoito ja maanviljelys yhtälailla. Neljätuhatta hehtaaria järkiperäiseen vuoroviljelykseen palstoitettua maata antoi ulkomaisten tuotteiden ohella kotimaista satoa, ja miljoonittain eläimiä oli lihomassa vihannilla laitumilla. Hottam-aseman tuotteet olivatkin korkeassa kurssissa Castlemainen ja Melbournen markkinoilla.

Kun Michel ja Sandy Patterson olivat saaneet kerrotuksi nämä piirteet yritteliäästä toiminnastaan, näkyi asuinrakennus erään casuarina-kujan päässä.

Se oli viehättävä, puusta ja tiilistä rakennettu talo emerophilis-puistikon keskellä, siroa sveitsiläistä huvilatyyliä ja kiinalaisin lyhdyin koristettu kuistikko ympäröi koko rakennusta kuin muinaisajan impluvium. Ikkunoiden edessä oli monivärisiä, ikään kuin kukkivia kaihtimia. Ei mikään voisi olla viehkeämmän ja houkuttelevamman näköistä, mutta ei myöskään mukavampaa. Nurmikoilla ja metsiköissä lähistöllä nähtiin pronssisia kynttilänjalkoja, joissa oli sirot lyhdyt; illan tullessa valaistiin koko puisto valkoisella kaasuliekillä pienestä säiliöstä, joka oli tuuheiden puumaisten saniaisten peitossa.

Muuten ei näkynyt ulkohuoneita, talleja tai vajoja, ei mitään maanviljelykseen viittaavaa. Kaikki nämä lisärakennukset -- kokonainen kylä, jossa oli yli kaksikymmentä vajaa ja taloa -- sijaitsivat puolen kilometrin päässä, pienen laakson pohjalla. Sähkölangat pitivät yllä jatkuvaa yhteyttä tämän kylän ja isäntien asunnon välillä. Kaukana kaikesta melusta jälkimmäinen peittyi ulkomaisten puiden metsikköön.

Pian oltiin casuarina-kujan päässä. Pieni, solisevan puron yli rakennettu, siro rautasilta lisäsi eristetyn puiston vaikutelmaa. Astuttiin toiselle puolelle. Juhlallisen näköinen vouti saapui tulijoita vastaan; talon ovet avattiin, ja Hottam-aseman vieraat astuivat tiili- ja kukkakuoren alaisiin komeisiin huoneisiin.

Taiteellisen ja uhkean elämän koko loisto avautui heidän silmiensä eteen. Eteisestä, jonka koristeiden aiheet oli otettu kilparata- ja metsästysaloilta, tultiin suureen, viisi-ikkunaiseen saliin. Piano, jonka kansi oli täynnä klassisia ja uusia nuotteja, taulutelineet alulle pantuine maalauksineen, marmoriveistokset jalustoineen, flaamilaisten mestarien taulut seinillä, upeat matot, jalalle niin suloiset kuin paksu ruoho, hilpeät gobeliinit viehkeistä mytologisista aiheista, antiikkinen lamppu katossa, kallisarvoiset fajanssiesineet, hienot ja aistikkaat korut, tuhannet arvokkaat pikkuesineet, joita oli hämmästyttävä nähdä australialaisessa asunnossa, olivat todistamassa taiteiden ja mukavuudenhalun onnistuneinta yhtymää. Kaikkea, mikä saattoi lieventää vapaaehtoisen maanpaon vaivoja, kaikkea, mikä oli omiaan palauttamaan mieleen eurooppalaisten olojen muiston, oli tässä tarumaisessa salissa. Olisi luullut olevansa jossakin Ranskan tai Englannin linnassa.