Part 12

Siinä oli sadoittain toistensa kaltaisia pylväitä. Ne levittivät tavattoman korkealla käyriä oksiaan, joiden päissä oli sikermä lehtiä; lehtihangoissa riippui yksinäisiä kukkia, joiden terät olivat kuin ylösalaisin käännetty uurna.

Tämän ikivihreän katoksen alla kierteli ilma vapaasti; alituinen ilmanvaihto vei kosteuden maasta; hevoset, härkävaljakko ja vankkurit saattoivat mukavasti liikkua näiden harvassa seisovien puiden välissä, jotka olivat järjestyneet kuin hakkuun merkkipaalut. Siellä ei ollut pensasrykelmiin sulloutuneita puuryhmiä, ei kaatuneiden runkojen ja läpipääsemättömien liaanien aarniometsää, missä vain rauta ja tuli voivat raivata tietä uudisviljelijöille. Vihreä nurmi puiden juurella, vihreä varjostin niiden latvoissa, pitkät valtavien pylväiden rivit, vähän varjoa, ylimalkaan vähän raikkautta, omituinen valaistus, joka muistutti ohuen kankaan läpi tunkevaa valoa, säännölliset heijastukset, tarkkapiirteiset kuviot maassa, kaikki tämä tarjosi eriskummaisen ja uusista vaikutelmista runsaan näytelmän. Oseaanian mantereen metsä ei muistuta ensinkään uuden maailman metsiä, ja kumipuu, alkuasukkaiden "tara", joka kuuluu miltei lukemattomia lajeja käsittävään myrttien heimoon, on Australian kasviston huomattavin edustaja.

Ettei näiden vihreiden holvien alla ole varjoisampaa ja pimeämpää, se riippuu siitä, että puiden lehtien asento on erikoinen. Lehtien lapa ei ole näet kääntynyt aurinkoa kohti, vaan niiden terävä reuna. Silmä ei tästä omituisesta lehvistöstä näe muuta kuin syrjät. Niinpä auringon säteetkin pääsevät maahan asti ikään kuin sälekaihtimen rakosista.

Jokainen huomasi tämän ja näytti hämmästyneen. Mistä tämä omituinen järjestely? Se kysymys tehtiin tietenkin Paganelille. Hän vastasi kuten ainakin mies, joka ei joudu mistään hämilleen.

-- Luonnon eriskuinmaisuus, hän sanoi, -- ei hämmästytä minua täällä. Se tietää kyllä mitä tekee, mutta kasvitieteilijät eivät aina tiedä, mitä sanovat. Luonto ei ole erehtynyt antaessaan näille puille tämän erikoisen lehvistön, mutta ihmiset ovat hairahtuneet, kun niille on annettu nimi _eukalyptus_.

-- Mitä se sana merkitsee? Mary Grant kysyi.

-- Se tulee kreikan kielen sanoista _eu kalypto_ ja merkitsee _hyvin peitän_. Varovasti kyllä erehdys on tehty kreikaksi, jottei sitä huomattaisi, mutta selväähän on, että tuo puu peittää huonosti.

-- Myönnetään, rakas Paganel, Glenarvan vastasi, -- mutta selittäkää meille nyt, minkä vuoksi lehdet ovat tuossa asennossa.

-- Pelkästä ulkonaisesta ja helposti ymmärrettävästä syystä, ystäväni, Paganel vastasi. -- Tällä seudulla, missä ilma on kuiva, missä sateet ovat harvinaisia, missä maaperä on kuivunut, eivät puut tarvitse tuulta eikä aurinkoa. Kun ei ole kosteutta, ei ole myöskään mäihää. Siksi kumipuulla on kapeat lehdet, jotka koettavat suojautua aurinkoa ja liian suurta haihtumista vastaan. Siinä syy, miksi ne kääntävät reunansa eivätkä lapaansa auringonsäteille. Ei ole mitään älykkäämpää kuin lehti.

-- Eikä mitään itsekkäämpää! majuri lisäsi. -- Nuokin ovat ajatelleet vain itseään eivätkä ensinkään matkustajia.

Jokainen oli hiukan samaa mieltä kuin MacNabbs, paitsi Paganel, joka otsaansa kuivaten onnitteli itseään, että sai kulkea varjottomien puiden alla. Tämä lehtijärjestelmä oli sittenkin ikävä, kun matka näiden metsien läpi on usein varsin pitkä ja niin ollen kiusallinen, sillä mikään ei suojaa matkustajaa päivän hellettä vastaan.

Koko päivän vierivät vankkurit näitä loppumattomia kumipuukujia pitkin. Ei tavattu nelijalkaisia eläimiä eikä alkuasukkaita. Eräänlaisia papukaijoja asusti puiden latvoissa, mutta niin korkealta niitä tuskin erotti, ja niiden pärpätys kuului vain epäselvänä sorinana. Joskus lensi parvi pikku papukaijoja jonkun kaukaisen kujanteen poikki ja vilkastutti sitä äkillisellä, monivärisellä väikkeellä. Mutta yleensä vallitsi tässä laajassa vehreässä pylvästössä syvä hiljaisuus, ja vain hevosten astunta, muutamat silloin tällöin vaihdetut sanat, vankkurien pyörien kitinä ja Ayrtonin huudahdus hänen hoputtaessaan hidasta valjakkoaan häiritsivät avaraa autiutta.

Illan tullen leiriydyttiin kumipuiden juurelle, joissa näkyi jälkiä jokseenkin hiljan palaneesta tulesta. Ne olivat kuin korkeita tehtaanpiippuja, sillä liekki oli kolonut ne sisäpuolelta pitkin koko niiden pituutta. Ne seisoivat aika tukevasti vain tyhjän kuorensa varassa. Moinen squatterien tai alkuasukkaiden paha tapa hävittää kuitenkin lopulta nämä suurenmoiset puut, ja ne kuolevat sukupuuttoon niin kuin Libanonin nelisatavuotiset seetrit, jotka on poltettu taitamattomilla nuotiotulilla. Paganelin neuvoa seuraten Olbinett sytytti illallistulen yhteen näistä runkoputkista; heti syntyi tuntuva veto, ja savu haihtui lehvistön tummaan katokseen. Yöksi ryhdyttiin määrättyihin varotoimiin, ja Ayrton, Mulrady, Wilson ja John Mangles pitivät vahtia vuorotellen päivännousuun saakka.

Pitkin tammikuun 3. päivää lisääntyivät vain loputtoman metsän sopusuhtaiset kujanteet. Tuntui kuin kumipuista ei koskaan tulisi loppua. Mutta iltaan mennessä harvenivat jonot, ja muutamien kilometrien päässä näkyi joukko säännöllisiä taloja pienellä aukealla.

-- Seymour! Paganel huudahti. -- Se on Victorian maakunnan viimeinen kaupunki.

-- Onko se suurikin? lady Helena kysyi.

-- Rouva, Paganel vastasi, -- se on tavallinen kylä, joka on saamassa kaupunkioikeudet.

-- Onkohan siellä sopivaa majataloa? Glenarvan kysyi.

-- Toivottavasti, maantieteilijä vastasi.

-- Niinpä menkäämme kaupunkiin, sillä reippaat naiskumppanimme eivät luullakseni pane pahakseen, jos saavat levähtää siellä yhden yön.

-- Rakas Edward, lady Helena vastasi, -- Mary ja minä suostumme siihen sillä ehdolla, että se ei aiheuta hankaluutta eikä viivytystä.

-- Ei vähimmässäkään määrin, lordi Glenarvan vastasi, -- valjakkomme on väsynyt, ja sitä paitsi me jatkamme matkaa huomenna päivän koitteessa.

Kello oli silloin yhdeksän. Kuu läheni jo taivaanrantaa ja heitti enää vain vinoja, sumuun haihtuvia säteitä. Vähitellen tuli pimeä. Matkue kulki pitkin Seymourin leveitä katuja Paganelin johdolla, hän kun aina näkyi tuntevan täysin tuntemattomankin paikkakunnan. Mutta hän kulki vaistonsa mukaan, ja hän saapui suoraan Campbell's North British nimiseen hotelliin.

Hevoset ja härät vietiin talliin, vankkurit vajaan, ja matkustajat ohjattiin varsin mukaviin huoneisiin. Kello kymmenen aikaan istuttiin pöytään, jonka ruokia Olbinett oli tarkastanut asiantuntijan silmällä. Paganel oli käynyt kaupungilla Robertin kanssa ja kertoi iltavaikutelmistaan perin lyhyesti. Hän ei ollut nähnyt kerrassaan mitään.

Vähemmän hajamielinen mies olisi kuitenkin huomannut Seymourin kaduilla erikoista liikettä: siellä täällä kerääntyi ihmisiä joukkoihin, jotka vähitellen suurenivat; puheltiin talojen porteilla; ihmiset kyselivät toisiltaan jotakin ilmeisen levottomina; päivän sanomalehtiä luettiin ääneen, niiden uutisista puhuttiin ja keskusteltiin. Nämä oireet eivät olisi voineet jäädä vähänkään valppaalta tarkkailijalta huomaamatta. Mutta Paganel ei ollut epäillyt mitään.

Majuri sitä vastoin, vaikkei käynyt niin kaukana, eipä edes poistunut hotellista, otti selvän huolestumisesta ja pikku kaupungissa parhaillaan vallitsevasta levottomuudesta. Keskusteltuaan kymmenen minuuttia hotellin puheliaan isännän, Dicksonin kanssa hän tiesi, mistä oli kysymys.

Mutta hän ei hiiskunut siitä sanaakaan. Vasta illallisen jälkeen, kun lady Glenarvan, Mary ja Robert Grant olivat menneet huoneisiinsa, majuri pyysi kumppaneitaan jäämään ja sanoi heille:

-- Sandhurstin rautatiellä tapahtuneen rikoksen tekijät on tunnistettu.

-- Onko heidät vangittu? Ayrton kysyi vilkkaasti.

-- Ei, MacNabbs vastasi näyttämättä kiinnittävän huomiota perämiehen intoon, joka näissä oloissa muuten oli varsin ymmärrettävä.

-- Sen pahempi, Ayrton lisäsi.

-- No, Glenarvan kysyi, -- kenen syyksi sitä rikosta luullaan?

-- Lukekaa, majuri vastasi antaen Glenarvanille numeron Australian ja Uuden Seelannin Uutisia, -- niin saatte nähdä, että poliisipäällikkö ei erehtynyt.

Glenarvan luki ääneen seuraavan uutisen:

Sydney, 2. p. tammikuuta 1865. -- Kuten muistetaan, tapahtui Camden Bridgellä, kahdeksan kilometrin päässä Castlemainen asemalta, Melbournesta Sandhurstiin johtavalla rautatiellä, viime joulukuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä rautatieonnettomuus. Klo 11.45 lähtevä yöjuna syöksyi täydessä vauhdissa Lutton-jokeen.

Camdenin silta oli jätetty auki junan kulkiessa.

Useat onnettomuuden jälkeen tapahtuneet varkaudet ja kilometrin päässä Camden Bridgeltä löydetty sillanvartijan ruumis osoittivat, että tämä onnettomuus oli johtunut rikoksesta.

Viranomaisten tutkimuksista onkin käynyt selville, että rikoksen on tehnyt joukko karkotusvankeja, jotka kuusi kuukautta sitten olivat päässeet karkuun Perthin työvankilasta Länsi-Australiassa juuri kun heidät piti siirtää Norfolkin saarelle.[9]

Näitä karkotusvankeja on kaksikymmentäyhdeksän; heitä johtaa eräs Ben Joyce, mitä vaarallisin rikollinen, joka muutamia kuukausia sitten on saapunut Australiaan tuntemattomalla laivalla ja jota oikeudenpalvelijoiden ei ole onnistunut tavoittaa.

Kaupunkien asukkaita, uudisviljelijöitä ja asemien squattereita kehotetaan olemaan varuillaan ja antamaan ylitarkastajalle tietoja, jotka ovat avuksi etsinnöissä.

J.P. MITCHELL, ylitarkastaja.

Kun Glenarvan oli lopettanut tämän uutisen lukemisen, MacNabbs kääntyi maantieteilijän puoleen ja sanoi hänelle:

-- Näette nyt, Paganel, että Australiassa saattaa olla karkotusvankeja.

-- Karkureita kyllä! Paganel vastasi. -- Mutta ei karkotettuja, joilla olisi siihen laillinen lupa. Noilla miehillä ei ole oikeutta oleskella täällä.

-- Täällä he nyt kuitenkin ovat, Glenarvan sanoi, -- mutta käsittääkseni meidän ei pitäisi heidän tähtensä muuttaa suunnitelmiamme tai keskeyttää matkaamme. Mitä sinä siitä ajattelet, John?

John Mangles ei vastannut heti; yhtäältä suru, jonka aloitetun etsinnän lopettaminen tuottaisi molemmille lapsille, ja toisaalta se pelko, että retkikunta joutuisi vaaraan, sai hänet epäröimään.

-- Jos lady Glenarvan ja miss Grant eivät olisi mukana, hän sanoi sitten, -- niin välittäisin vähät tuosta roistojoukosta.

Glenarvan ymmärsi ja lisäsi:

-- Sanomattakin on selvää, että yrityksestämme luopuminen ei tule kysymykseenkään; mutta kenties olisi matkaseuramme vuoksi varovinta, tavoittaa _Duncan_ Melbournessa ja sitten idästä käsin palata Harry Grantin jäljille. Mitä te, MacNabbs, siitä ajattelette?

-- Ennen kuin sanon sen, majuri vastasi, -- haluaisin kuulla Ayrtonin mielipiteen.

Perämies, jonka mieltä nimenomaan kysyttiin, katsahti Glenarvaniin.

-- Minä ajattelen, hän sanoi, -- että me olemme yli kolmensadan kilometrin päässä Melbournesta ja että vaara, jos sitä on, voi olla yhtä suuri matkalla etelään kuin itäänkin. Kummallakaan suunnalla ei paljon kuljeta, ne ovat samanlaisia molemmat. Muuten en luule, että kolmisenkymmentä rikollista voisi pelottaa kahdeksaa hyvin aseistautunutta ja päättäväistä miestä. Niinpä minä melkein katsoisin parhaaksi lähteä eteenpäin.

-- Hyvin puhuttu, Ayrton, Paganel lausui. -- Matkaa jatkamalla voimme päästä kapteeni Grantin jäljille. Palaamalla etelään päinvastoin loittonemme niistä. Minä ajattelen siis samoin kuin tekin ja välitän vähät noista Perthin karkureista, joita rohkean miehen ei tulisi ajatellakaan!

Tämän jälkeen äänestettiin ehdotuksesta, ettei matkasuunnitelmaa millään tavoin muutettaisi, ja se hyväksyttiin yksimielisesti.

-- Yksi huomautus kuitenkin, mylord, Ayrton sanoi juuri kun piti erota.

-- Puhukaa, Ayrton.

-- Eikö olisi hyvä lähettää _Duncanille_ käsky jälleen lähestyä rannikkoa?

-- Mitä varten? John Mangles vastasi. -- Kun olemme saapuneet Twofold-lahdelle, on aika sen käskyn lähettämiseen. Jos jokin odottamaton sattuma pakottaisi meidät pyrkimään Melbourneen, voisimme katua, ettemme siellä tapaisikaan _Duncania_. Muuten sen vauriota ei luultavasti vielä ole korjattu. Näistä eri syistä olisi minun mielestäni parasta odottaa.

-- Hyvä, Ayrton vastasi olematta itsepäinen.

Seuraavana päivänä lähti retkikunta Seymourista aseissa ja valmiina kaiken varalta. Puolta tuntia myöhemmin se oli jälleen kumipuumetsässä, jota taas jatkui itäänpäin. Glenarvan olisi mieluummin kulkenut avoimessa maastossa. Silloin on vähemmän vaaraa väijytyksistä ja salahyökkäyksistä kuin tiheässä metsässä. Mutta ei ollut valinnanvaraa, ja vankkurit etenivät koko päivän suurten yksitoikkoisten puiden välissä. Kuljettuaan pitkin Angleseyn piirikunnan pohjoisrajaa ne leikkasivat illalla 146. meridiaanin, ja sitten leiriydyttiin Murrayn piirin rajalla.

MAJURI VÄITTÄÄ ALKUASUKKAITA APINOIKSI.

Seuraavana aamuna, 5. päivänä tammikuuta, saapuivat matkalaiset Murrayn laajalle alueelle. Tämä epämääräinen ja autio piirikunta ulottuu Australian alppien korkeaan vuorijonoon saakka. Sitä ei sivistys vielä ole jakanut eri hallintopiireihin. Se on maakunnan vähän tunnettu osa, jossa harvoin käydään. Uudisasukkaiden kirves kaataa kerran sen metsät, karjankasvattajien karja ottaa valtaansa sen laitumet; mutta vielä se on koskematonta maata jollaisena se nousi Intian valtamerestä; se on suorastaan erämaata.

Englantilaisilla kartoilla on näille alueille annettu kuvaava yhteinen nimi: _Reserve for the blacks_, s.o. mustille varattu alue. Sinne ovat siirtolaiset häikäilemättä työntäneet alkuasukkaat. Siellä kaukaisilla tasangoilla, aarniometsissä, on näille jätetty erinäisiä määrättyjä alueita, joilla alkuperäinen rotu vähitellen häviää. Kuka hyvänsä valkoinen mies, uudisasukas, siirtolainen, squatter, bushmanni, saa mennä näiden varattujen alueiden ulkopuolelle. Mutta mustaihoinen yksin ei milloinkaan pääse sieltä pois.

Eteenpäin ratsastettaessa Paganel otti puheeksi tämän vakavan alkuasukkaita koskevan kysymyksen. Eikä oltu kuin yhtä mieltä siitä, että Britannian menetelmä tarkoitti voitettujen väestöjen näännyttämistä, niiden juurittamista pois seuduilta, missä heidän esivanhempansa elivät. Tämä tuhoamistarkoitus tuli esille kaikkialla, mutta Australiassa selvemmin kuin muualla.

Siirtolaisuuden ensi aikoina kohtelivat karkotusvangit, jopa uudisasukkaatkin mustia kuin villejä eläimiä. Metsästivät ja kaatoivat heitä pyssyillänsä. Vedottiin vielä, kun heitä teurastettiin, lainoppineihin sen todistamiseksi, että australialainen muka oli luonnonlakien ulkopuolinen olio, jonka tappaminen ei ollut mikään rikos. Esittivätpä Sydneyn sanomalehdet tehokasta keinoa Hunter-järven heimojen hävittämiseksi: niiden joukkomyrkytystä.

Englantilaiset ottivat, kuten näkyy, asutuksensa ensi avustajaksi murhan. Heidän julmuutensa oli hirvittävä. He menettelivät Australiassa samoin kuin Intiassa, missä viisi miljoonaa intialaista on kadonnut; samoin kuin Kap-maassa, missä miljoonan suuruinen hottentottiväestö on vähentynyt sataantuhanteen. Niinpä alkuperäinen väestö onkin huonon kohtelun ja väkijuomien näännyttämänä katoamassa tältä mantereelta murhaavan sivistyksen tieltä. Tosin muutamat kuvernöörit antoivat julistuksia uudisasukkaiden verenhimoa vastaan. Uhkasivat muutamilla ruoskaniskuilla rangaista valkoista, joka leikkasi nenän tai korvat mustalta tai katkaisi häneltä pikkusormen "käyttääkseen sitä piipputupakan tiivistäjänä". Turhia uhkauksia. Murhia tehtiin laajassa mittakaavassa, ja kokonaisia heimoja hävisi. Mainitkaamme vain, että Van Diemenin saarella vuosisadan alussa oli viisituhatta alkuasukasta, mutta vuonna 1863 ainoastaan seitsemän henkeä! Ja äskettäin saattoi _Mercure_ ilmoittaa viimeisen tasmanialaisen saapuneen Hobart-Towniin.

Ei Glenarvan, ei majuri eikä John Mangles väittänyt Paganelia vastaan. Ja vaikka he olisivat olleet englantilaisia, he eivät olisi puolustaneet maanmiehiään. Tosiasiat puhuivat selvää, kiistatonta kieltä.

-- Viisikymmentä vuotta sitten, Paganel jatkoi, -- olisimme jo matkallamme tavanneet monta alkuasukasheimoa, mutta nyt emme ole nähneet ensimmäistäkään. Sadan vuoden päästä on musta rotu tältä mantereelta tyyten loppunut.

Mustille varattu alue tuntui todellakin olevan täysin asumaton. Ei jälkeäkään majapaikoista tai hökkeleistä. Aukeiden jälkeen tuli taas suuria metsiä, ja vähitellen muuttui seutu yhä selvemmin erämaaksi. Näyttipä siltä ettei näillä syrjäseuduilla ollut ainoatakaan elävää olentoa, ei ihmistä enempää kuin eläintä, kun Robert pysähtyi erään kumipuurykelmän eteen ja huudahti:

-- Apina! Täällä on apina!

Ja hän viittasi suureen mustaan olentoon, joka hypellen oksalta oksalle hämmästyttävän vikkelästi siirtyi puun latvasta toiseen, ikään kuin näkymätön köysi olisi pitänyt sitä ilmassa. Lensivätkö siis apinat tässä kummallisessa maassa kuten eräät ketut, joille luonto on antanut yölepakon siivet.

Vankkurit olivat pysähtyneet ja kukin tarkkaili eläintä, joka vähitellen katosi kumipuiden latvuksiin. Pian sen nähtiin nopeana kuin salama laskeutuvan, juoksevan maata pitkin tehden senkin seitsemän mutkaa ja sitten tarttuvan pitkin käsivarsin suuren kumipuun sileään runkoon. Kummasteltiin, kuinka se pääsisi ylös tätä suoraa ja liukasta puuta myöten, jonka ympäri se ei ylettynyt. Mutta apina iski kirveentapaisella puunkuorta, saaden aikaan säännöllisten välimatkain päähän pieniä pykäliä, joiden avulla se kiipesi kumipuun haarukkaan. Muutamassa sekunnissa se katosi lehvistön peittoon.

-- Mikä ihmeen apina tuo on? majuri kysyi.

-- Tuoko apina? Paganel vastasi. -- Se on puhdasverinen australialainen.

Maantieteilijän kumppanit eivät ehtineet edes kohauttaa olkapäitään, kun ihan lähellä kuului huutoja: -- ku-ii! ku-ii! Ayrton hoputti juhtiaan, ja sadan askelen päässä kohtasivat matkustajat odottamatta alkuasukasleirin.

Mikä surkea näky! Kymmenkunta telttaa paljaalla maalla. Nämä tiilien tapaan päällekkäin ladotuista kaarnan kappaleista tehdyt "gunyot" eivät suojanneet kurjia asukkaitaan kuin yhdeltä puolen. Ja asukkaat itse oli puute painanut tympäiseviksi. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä, miehiä, naisia ja lapsia, pukunaan kengurunnahkoja, jotka oli leikelty kaistaleiksi. Vankkurien lähetessä he ensin aikoivat paeta. Mutta jotkut Ayrtonin sanat, jotka hän lausui käsittämättömällä murteella, näyttivät rauhoittavan heitä. Niinpä he palasivat puoliksi luottavaisina, puoliksi pelokkaina, kuten eläimet, joille tarjotaan herkkupalaa.

Näillä alkuasukkailla, joiden pituus vaihteli 160 sentistä 170 senttiin, oli nokimainen iho, ei suorastaan musta, vaan vanhan noen värinen, villava tukka, pitkät käsivarret, ulkoneva vatsa, karvapeitteinen ruumis täynnä tatuointien ja hautajaistilaisuuksissa leikattujen haavojen arpia. Oli hirvittävää katsella heidän muodottomia kasvojaan, suunnatonta suutaan, litteätä ja poskille painunutta nenäänsä, ulkonevaa alaleukaansa, josta valkoiset eteenpäin työntyvät hampaat pistivät esiin. Milloinkaan ei ollut nähty näin eläinten näköisiä ihmisolentoja.

-- Robert ei erehtynyt, majuri sanoi, -- ne ovat apinoita, -- puhdasverisiä, olkoon niin, -- mutta apinoita kuitenkin.

-- MacNabbs, lady Helena huomautti, -- myöntäisittekö siis niiden olevan oikeassa, jotka metsästävät näitä kuin petoeläimiä? Nämä raukathan ovat ihmisiä.

-- Ihmisiäkö! MacNabbs huudahti. -- Korkeintaan ihmisen ja orangutangin välimuotoja! Ja jos vielä mittaisin heidän kasvokulmansa, se olisi yhtä terävä kuin apinan!

MacNabbs oli tässä suhteessa oikeassa; australialaisen alkuasukkaan kasvojen kulma on hyvin terävä ja jokseenkin samanlainen kuin orangutangin eli noin kuusikymmentä tai kuusikymmentäkaksi astetta. Niinpä ei herra de Rienzi esittänytkään aivan syyttä näitä olentoja luokiteltaviksi eri rotuun, jota hän nimitti "pithecomorpheiksi", siis apinanmuotoisiksi ihmisiksi.

Mutta lady Helena oli vielä oikeammassa kuin MacNabbs katsoessaan näitä ihmisasteikon alimmalla portaalla olevia alkuasukkaita kuitenkin sielulla varustetuiksi olennoiksi. Eläimen ja australialaisen välillä on se ylipääsemätön kuilu, joka erottaa lajit. Pascal on sanonut aivan oikein, että ihminen ei missään ole eläin. Tosin hän yhtä viisaasti lisää: -- eikä enkelikään.

Tällä kertaa kuitenkin lady Helena ja Mary Grant kumosivat jälkimmäisen puolen suuren ajattelijan väittämästä. Molemmat laupiaat naiset olivat astuneet maahan vankkureista; he ojensivat hyväätarkoittavaa kättä näille kurjille olennoille; tarjosivat heille ruokaa, jota villit ahmivat inhottavan ahnaasti. Alkuasukkaat taisivat sitäkin enemmän luulla lady Helenaa joksikin jumalaksi, kun heidän uskontonsa mukaan valkoiset ovat entisiä mustia, kuolemansa jälkeen valkoisiksi muuttuneita.

Naiset varsinkin herättivät lady Helenan ja Mary Grantin sääliä. Mikään ei ole verrattavissa australialaisnaisen oloon; tyly luonto ei ole antanut hänelle vähäisintäkään viehkeyden vivahdusta; hän on väkisin viety orjatar, joka ei ole saanut muuta häälahjaa kuin "waddien", isäntänsä kädessä aina pysyvän kepin iskuja. Siitä hetkestä alkaen, ennenaikaisesti ja äkkiä vanhentuneena, hänen taakkanaan on kaikki kulkurielämän raskaat vaivat: hänen on kannettava kaislakääröön kiedottujen lapsiensa ohella kalastus- ja metsästysvälineitä ynnä "phormium tenax"-varastoja, josta hän valmistaa verkkoja. Hänen täytyy hankkia elintarvikkeet perheelleen; hän metsästää sisiliskoja, pussirottia ja käärmeitä puiden latvoihin saakka; hän pienii polttopuut; hän kiskoo tuohta telttaan; hän on sanalla sanoen työjuhta, joka ei tunne lepoa, ja syö vasta isäntänsä jälkeen niitä huonoja jätteitä, joita tämä ei enää huoli.

Muutamat näistä raukoista, jotka kenties eivät pitkään aikaan olleet saaneet ravintoa, koettivat juuri houkutella luokseen lintuja tarjoamalla niille jyviä.

He makasivat polttavassa maassa pitkällään liikkumattomina, kuin kuolleina, tuntikausia odotellen, että joku ymmärtämätön lintu tulisi heidän kätensä ulottuville! Pitemmälle heidän kekseliäisyytensä ei ansapyynnin alalla ulottunut, ja täytyy olla australialainen lintu joutuakseen mokomaan ansaan.

Matkustajien anteliaisuuden kesyttäminä villit kerääntyivät vähitellen heidän ympärilleen, ja silloin täytyi pitää varansa heidän ilmeistä varasteluhaluaan vastaan. He puhuivat viheltelevää, kieltä maiskuttelevaa murretta. Se muistutti eläinten ääntelyä. Kuitenkin heidän äänessään oli usein myös hellästi hyväileviä äänteitä; sana "noki, noki" toistui tuon tuostakin, ja eleet tekivät sen helposti ymmärrettäväksi. Se merkitsi "antakaa" ja kohdistui matkustajien pienimpiinkin esineihin. Olbinettilla oli täysi työ puolustaessaan tavaravarastoa ja varsinkin retkikunnan ruokavaroja.

Nälkiintyneet raukat loivat vankkureihin huolestuttavia katseita ja näyttivät teräviä hampaitaan, jotka kukaties olivat pureksineet ihmislihaa. Useimmat australialaiset heimot eivät tosin ole ihmissyöjiä rauhan aikana, mutta vain muutamat villit kieltäytyvät ahmimasta voitetun vihollisen lihaa.

Helenan pyynnöstä Glenarvan käski kuitenkin jaella jonkin verran ruokavaroja. Villit ymmärsivät hänen aikomuksensa ja riemastuivat tavalla, joka olisi liikuttanut tunteettomintakin sydäntä. He kiljahtelivat niin kuin villipedot, kun vartija tuo niille jokapäiväistä annosta. Myöntämättä majurin olevan oikeassa ei kuitenkaan voinut kieltää, että tämä rotu oli lähellä eläintä.

Olbinett oli kohteliaana miehenä luullut olevan oikein ensin antaa naisille. Mutta nämä olentoraukat eivät uskaltaneet syödä ennen pelottavia isäntiään, jotka syöksyivät korppujen ja kuivatun lihan kimppuun kuin saaliin ikään.

Ajatellessaan isänsä olevan yhtä raakojen villien vankina Mary Grant tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän kuvitteli, kuinka suuresti Harry Grantin kaltaisen miehen täytyi kärsiä näiden vaeltavien heimojen orjana, puutteen, nälän ja huonon kohtelun uhrina.

John Mangles, joka levottomana tarkkaili häntä, arvasi, mitä ajatuksia hänen sydämensä oli täynnä, ja ehätti ennen pyyntöä puhuttelemaan _Britannian_ perämiestä.

-- Ayrton, hän sanoi, -- tällaistenko villien kynsistä te pääsitte pakenemaan?