Part 9

Harvoin me yhdessä keskustelemme ja vielä harvemmin olemme yhtä mieltä.

Se on minulle arvoitus, miten voimme olla niin erilaiset ja niin samanlaiset. Luontoa katsellessamme esimerkiksi näen, että se meihin vaikuttaa aivan samoin. Usein huomaan eri tapahtumien johdosta Holgerin tuntevan samaa, mitä itsekin olen tuntenut. Mutta kun käymme keskustelemaan, särkyy eheys. Yhtymäkohdasta lähdemme kulkemaan eri suuntiin.

Erilaisuus rikastuttaa, mutta se särkee samalla.

Äiti, sano, miten voivat ihmiset tehdä toinen toisensa niin äärettömän onnettomiksi, vaikka rakastavat toisiaan?

Tai siitäkö juuri johtuukin sydämen suuri tuska, kun perin erilaisina ei sittekään voi olla toinen toistaan rakastamatta? Rakkaus kahlehtii, erilaisuus epäsointuineen erottaa.

Äiti rakas, sinä paljon kärsinyt, sinä elämän ristiriitoja kokenut, auta minua!

* * * * *

Seuraavan päivän iltana Salmen istuessa hetken puutarhassa ihailemassa auringon laskua, näki hän Holgerin lasten kisakentän laidassa. Holger seisoi paljain päin, nojautuneena kuusen runkoa vastaan katsein seuraten välkettä kaarnaisten runkojen kupeilla.

Salme tiesi ja näki, että he tunsivat samaa ja hänen tuli ikävä Holgeria. Hän tahtoi tuntea ajatuksen sulavan ajatukseen, tunteen tunteeseen. Hän oli sen onnen makeutta ennenkin maistanut. Miksei vieläkin? Miksei nyt?

Hän nousi ja läksi verkalleen astumaan kentälle päin. Vaan ennenkuin hän ehti perille oli Holgerin silmä sattunut poikaan, joka läheisestä hernepellosta livisti isäntää pakoon.

Kentän poikki oikaisten saavutti Holger hänet, sai poikaa kauluksesta kiinni ja pani samassa toimeen sekä tutkinnot että tuomiot.

Salme istahti penkille odottamaan, meni sitte vastaan, kun näki Holgerin tulevan ja pujotti kätensä hänen käsipuoleensa.

-- Tulin luoksesi, kun näin sinun ihailevan auringon laskua.

-- Saanko minä koskaan rauhassa nauttia?

-- Mistä hän oli, tuo pieni pahantekijä?

-- Oli tuolta myllärin kodista. -- Mitä minä pojasta. Herneet ovat makeita, sen muistan omasta lapsuudestani. Mutta minä en voi sietää koko sitä joukkoa.

-- Vaimo on hyvin sairas, keuhkotautinen, luulen.

-- Kun saisivat keuhkotaudin kaikki!

-- Nyt sinä puhut pahaa Holger Thoresenistä. -- Salme koetti kääntää leikiksi.

-- Ei sinun tarvitse häntä puolustaa.

-- Mutta jos tahdon, -- jos tunnen hänet paremmin kuin sinä.

-- Sinä et häntä ymmärrä, etkä ole koskaan ymmärtänyt.

Salme veti kätensä hiljaa Holgerin käsipuolesta ja kääräsi suojahuivin paremmin ympärilleen. -- Ilta on kylmähkö, sanoi hän, taitaa olla paras että menen sisään.

Holger ei vastannut.

Mutta sinä iltana kirjoitti Salme kirjaansa:

Kun riemu sulla on sydämessäs', Kun hehkuin sielusi sykkivi, Niin iloitseepi mun sydämeinkin Ja samoin hehkuen tykkivi.

Kun luonto armas sun maasi kauniin Saa kielet syömesi sointumaan, Se mulle tunnelman saman saattaa, Tuo samat tuntehet tullessaan.

Kun verta vuotaa sun sydän-haavas', Kun kärsit murheista maailman, Niin samaa nähden mä samaa tunnen Ilossa, tuskassa ainian.

Ken näin loi syömemme samanlaiset, Ken meille tuntehet samat soi, Kun sydänkantelot samoin kaikuu, Vaikk' ymmärtää ne ei toistaan voi?

Salme ei nukkunut sinä yönä. Hän ajatteli.

Seuraavana päivänä hän kuitenkin oli virkeä ja iloisella mielellä, sillä hänellä oli kaksi auttajaa. Toinen oli Gudrun-täti kaikkine vanhoine kapineineen, jotka eletyn elämän vaitelijaina todistajina kertoivat sydämen suurista suruista, toinen äiti, joka tyttärelleen antoi evästystä, elämän taipaleelle: Sinun täytyy selviytyä paremmin kuin minä, -- sovittaa, missä minä särjin, -- rakastaa, missä minä rikoin.

Mutta illalla pahoitti Salme Holgerin mielen. Hän oli luvannut toimittaa Jensille sanan liinakkojen kengittämisestä, mutta unohtikin asian.

-- Minulla on työtä ja huolia enemmän kuin jaksan kantaa. -- Sinulla ei mitään, -- etkä tuon vertaista --.

Holger nousi kiivaasti ruokapöydästä.

-- Itseäsi sinä aina ajattelet, et minua, mutisi hän mennessään.

Salme ei jaksanut tätä kantaa. Syyllisyyden tunne oli sittekin katkerin kaikesta.

Hän sulkeutui huoneeseensa, istui kauan kyyneleettömin silmin eteensä tuijottaen, nousi viimein, pyyhkäisi kädellä painavasti otsaansa kuin ajatuksiaan selvittääkseen ja asettui sitte kirjoittamaan.

Hän tahtoi kirjoittaa Holgerille, ehkä hän silloin löytäisi oikeat sanat, ehkä sattuisi jälleen löytämään nyt nurmettuneen polun sydämestä sydämeen.

-- Holger, minä en voi puhua sinulle. Sanat kuolevat syntyessään. Sydänsuruni ne surmaa.

Minä en koskaan, en koskaan ole tahtonut ajatella itseäni etusijassa, en olla välinpitämätön siitä, mikä koskee sinua.

Sinua olen etupäässä ajatellut aina siitä asti, kun tulin tunturimorsioksesi. Jos silloin olisin ajatellut itseäni, olisin ehkä pysynyt päätöksessäni perin pohjin tutustua ennenkuin toisen omaksi lupauduin. Mutta haluni tehdä sinut onnelliseksi oli niin valtavan suuri, ett'en muuta muistanut.

Mikä ajattelematon, ymmärtämätön lapsi olinkaan, ijästäni huolimatta! Uskoin vain, kun vakuutit, että olin ilosi ja onnesi. Uskoin, vaikka tiesin, ett'et sinä minua tuntenut, minä en sinua. Nämä viisitoista kuukautta naimisissa-olo-aikaamme ovat minulle opettaneet, että olkoon tahtoni kuin rehellinen tahansa, en koskaan todella voi olla ilosi ja onnesi.

Kun tahdon parastasi, teen pahaa, kun lähenen sinua sydän tulvillaan rakkautta, haavoitan tahtoessani hyväillä, tuskastutan ja vaivaan tahtoessani kuormaasi kantaa.

Kukkanen mättäällä ei voi tunturihongan ilona olla. Se on suuri, näännyttävä suruni.

Tahtoni on koetuksen kestänyt, rakkauteni samoin, mutta ruumiini ja sieluni riutuvat. Minä olen liian heikko rinnallasi kulkemaan. Kukkasen sydänjuuret katkeavat, sen tahtoessa kohota tunturihongan rinnalla.

* * * * *

Salme laski kynän kädestään ja kääri paperin kokoon. Hän ei tiennyt itsekään, toivoiko Holgerin lukevan, mitä oli kirjoittanut, vai eikö.

Pahentaisiko vai parantaisiko se? Tuntuisiko tylyltä, vai voisiko ehkä eloon herättää Holgerin uinuvan rakkauden? Tätä ajatellen pisti hän paperin laatikkoon ja rupesi riisuutumaan.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi, oli Holger jo noussut ja mennyt sahalle. Margit oli siivoustöissä viereisessä huoneessa. Hän lauleli tapansa mukaan, mutta sävel oli haikean surullinen.

Mikä valittava, vanha ballaadi hänelle nyt oli mieleen johtunut? -- Salme raotti ovea ja tervehti.

Margit kääntyi poispäin.

Mikä hänen mahtoi olla? Eikö hän tahtonut tervehtiä, vai mitä? Salme meni lähemmä. Silloin hän näki, että Margit oli itkenyt.

-- Margit, mikä sinun on? -- Hän laski kätensä tytön olkapäälle.

-- Antakaa minun olla! Älkää kysykö. -- Tyttö tyrskähti itkuun.

-- Lapsi parka, mikä sinua vaivaa? -- Salme koetti lähennellä, mutta Margit kääntyi itsepintaisesti selin.

Viimein täytyi koettaa kovuudella. -- Sinä teet minut sairaaksi, joll'et nyt sano. Kuuletko?

Taas tuli tyrehdyttävä itku. -- Minä tein niin pahasti, -- kun posti tuli -- luin vähän sanomia, -- ne huvittavat minua -- ja --

-- Ja sitäkö sinä itket, hyvä lapsi? Saathan sinä lukea --

-- En minä sitä -- mutta --. Rouva lukee itse. Silloin Salme kalpeni, lensi punaiseksi ja kalpeni taas.

Äiti! Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Mutta samassa hän muisti, ett'eihän Margit ymmärtänyt suomea eikä voinut saada tietoja Suomesta tulevista sanomalehdistä.

Silloin asia varmaan koski Holgeria, hänen liikettään, Einaria, täti Gudrun'ia tai kenties Vidaria, jolta jo kauan turhaan oli tietoja odotettu.

Hänen sormensa vapisivat niin, ettei lehti ollut kääntyäkään. Katse karkasi nuolena palstoja pitkin, -- kuolemanilmoitukset, liike-uutiset, tiedot mereltä ja tapaturmista. --

Ei missään mitään.

-- Margit, sinun täytyy puhua, minä en kestä tätä.

Margit pyyhki silmiään, mutta puhkesi samassa taas kyyneliin.

-- Tuossa, tuolla sivulla, sopersi hän.

Salme ei nähnyt mitään, mikä jollain tavoin olisi voinut liikuttaa Holgeria.

-- Ei rouva ymmärrä --. Mutta se on tämän kylän myllärin vanha isä. Hän muutti pois koko laaksosta, kohta kun herra rupesi taloaan asumaan.

-- Älä nyyhkytä, vaan puhu, niin että ymmärrän. -- Salme miltei vihastui. Joka hermo oli jännitetty, ja sanomalehti hänen kädessään vapisi kuin haavan lehti.

Silloin Margit rohkaisi mielensä. -- Tuossa se seisoo, sanoi hän, osoittaen sormellaan uutista: Kuoleva langettanut tuomion kuolleesta.

Salme luki: "Viime viikolla, 14 p. tätä kuuta, kuoli -- kylässä, länsirannikolla köyhä vanhus kotoisin -- laaksosta. Viime hetkinään ilmaisi hän ympärilleen kokoontuneille tuttavilleen kauan kärsineensä kovia omantunnon tuskia siitä, että tiesi toistakymmentä vuotta sitte -- laaksossa, hänen kotiseudullaan tapahtuneesta murhasta. Hän oli pimeänä syksyiltana sattunut kulkemaan metsäpolkua pitkin, kun kuuli läheisyydestä hätähuutoja. Omaa henkeään peljäten hän silloin eli piiloutunut ja siten joutunut näkemään, miten murhaaja kuljetti murhatun ruumiin metsään päin.

"Hirmutyön tekijä oli tunnettu tappelija ja riitapukari Herman Thoresen, surmattu kaiketi Eilert Kraft, joka samoihin aikoihin katosi teille tietämättömille.

"Tunnustuksellaan tahtoi kuoleva vapautua omantunnon vaivoista, jotka häntä olivat kalvaneet etenkin sen jälkeen, kun hän kuuli, että erästä syytöntä myöskin oli epäilty."

Sanomalehti valahti Salmen kädestä.

-- Margit, Margit, mitä me teemme? Se tuli kuin hätähuuto. -- Holger ei saa nähdä tätä, ei ikinä.

Salme kulki edestakaisin lattialla käsiään väännellen.

-- Sinä et saa itkeä, sanoi hän ankarasti ja pysähtyi Margitin eteen. -- Sano minulle, mitä minä voin tehdä. Herralle tätä ei näytetä, ei koskaan.

-- Pannaan lehti uuniin, ehdotti Margit.

-- Hän tilaa toimistosta uuden.

-- Leikataan se kohta pois.

-- Ei sovi sekään. -- -- Mutta Margit, katso tämä on sattunut näin hyvin ala-laitaan.

-- Niin, minä repäisen sen siitä ja pyydän herralta anteeksi.

Margitin kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Hän oli niin hyvillään siitä, että rouva ja hän olivat keksineet tuon mestarillisen keinon.

Mutta Salme ei voinut rauhoittua, vielä vähemmän tuntea tyydytystä. Hän suostui Margitin ehdotukseen, mutta pelko ja jännitys ahdisti. Ja sydäntä särki -- särki -- särki.

Kovin luotettavalta ja luonnolliselta kaikki sitte kuitenkin tuntui, kun se sanottiin. Margitin itkettyneet silmät ja pelosta vapiseva puhe esti Holgeria hetkenkin epäilyksestä.

Mutta Salme ei siltä päässyt pelostaan. Hän oli jännityksessä joka hetki.

Ensimäisenä päivänä kävi kaikki onnellisesti, samoin toisena, mutta kolmannen päivän iltana, kun Holger sahalta tultuaan asettui illallispöytään, näki Salme kohta, että hän tiesi kaikki.

Mistä hän sen tiedon oli saanut, sitä ei Salme uskaltanut kysyä. Hän tuskin uskalsi katsoakaan Holgeriin. Hän tiesi, että katsekin saattoi tehdä kipeää, kun sydän oikein kärsi.

Ja miten Holger kärsi, sen hän tiesi, sen näki hän katkeran kärsivästä piirteestä suun ympärillä, sen hän näkemättäkin tunsi oman sydämensä suuresta kivusta.

-- Holger, Holger, jos olisin saanut kärsiä sinun sijassasi, valitti hänen sydämensä.

Vaiteliaina söivät he illallisensa. Salme ei saanut puhutuksi, koetti vain Holgerin joka liikkeestä huomata, mitä hän toivoi.

Kohta pöydästä noustuaan meni Holger omaan huoneeseensa.

Salme epäröi hetken. Hän ei uskaltanut seurata, poistua hän ei voinut.

Uskaltaisiko hän soittaa jotain? Mutta mitä?

Iloista ei sopinut valita, surullista ei liioin. Mutta jos uskaltaisi ottaa jotain vienoa ja viihdyttävää, tai jotain missä tuskan tunteet temmellyksestään asettuivat rauhaan.

Hän otti flyygeliltä Merikannon: "Mä oksalla ylimmällä", mutta laski sen kohta kädestään. Ei, ei nyt suomalaisia säveleitä.

Hetken haettuaan löysi hän Grieg'in.

Hän oli soittanut kotvan aikaa, kun ovi äkkiä aukeni.

-- Lakkaa! Holger seisoi kynnyksellä.

Salme kavahti tuolilta. Ovi oli jo painunut kiinni ja Holger vetäytynyt omaan huoneeseensa. Mutta Salme ei voinut jättää häntä. Hän raotti ovea.

Paikka pöydän ääressä oli tyhjänä, samoin leponurkka. Holger oli heittäytynyt pitkäkseen sohvalle kasvot seinään päin.

Salme meni sisään. -- Holger, sanoi hän, laskien kätensä Holgerin otsalle.

Käsi sysättiin syrjään. -- Minä en kaipaa kuiskailua enkä sivellyksiä.

Salme poistui hiljaa. -- Rakas, rakas Holger raukka, miten hän kärsii, kun ei sydän jaksanut ottaa vastaan osanottoa, vaikka sitä janosi ja pyysi!

He eivät sinä iltana puhuneet mitään toisilleen. Mutta kun Holger seuraavana aamuna tuli huoneeseensa, oli kristallimaljakossa hänen työpöydällään kaksi tumman punaista hehkuvaa ruusua. Paperiliuska oli siinä vieressä, ei täsmällisesti sinne asetettuna, vaan kuin olisi se siihen itsestään pudonnut.

Holger näki, että siihen oli lyijykynällä jotain kirjoitettu. Käsiala oli Salmen, mutta kieli oli Norjan kieltä.

Hän luki:

Mit bankende Hjerte... Aa, var det blot den rødeste Rose, du, hvis Duft kunde gøre dit Hjærte godt! Jeg bröd den i samme Nu. Saa bad jeg dig baere ved Hjærtet min Rose, mens Dagen led -- dér, hvor Livet har smertet og Mærker af Døden sved...

Og kunde den skælvende drysse sit Blad paa hvert eneste Saar, og kunde den bristende kysse det Sted, hvor dit Hjærte slaar -- -- aa, Lykkens Fylde den fristed, min sorgtunge Rose rød! Et döende Liv den misted og vandt en levende Død.

Sinä päivänä ei Holger vielä voinut Salmelle mitään sanoa, mutta hän oli hiljainen ja lempeä käytöksessään. Salme huomasi sen kaikesta.

Toisen päivän iltana, kun he sattuivat saliin kahden, veti hän Salmen äkkiä puoleensa.

-- Lapsi, lapsi, sano, etkö sinä kadu?

-- Kadu? Salme ei voinut ensi hetkenä käsittääkään.

-- Niin, kadu, toisti Holger tuska joka äänen väreessä ja kärsimyksen syvät vaot kasvoillaan.

Silloin Salme ymmärsi. -- Kiitän, sanoi hän, kiitän enemmän kuin koskaan ennen, että otit rinnallesi kulkemaan.

* * * * *

Senjälkeen oli kuorma keveämpi molemmille. Toinen uskalsi osanottoaan näyttää, toinen jaksoi ottaa vastaan.

Salme tunsi voimiensa kasvavan vain siitä tiedosta, että Holger häntä tarvitsi. Ja kun ne pettivät, kun hänen täytyi maata ja levätä, ei hän enää peljännyt yksinäisyyttä. Hän lepäsi, jaksaakseen paremmin kantaa Holgerin kuormaa. Siksi ei toimettomuus toimettomuudelta tuntunut.

Mutta jos Holger vain meni kotoa kauemmaksi eikä Salme jaksanut mukaan, tuli hänelle pian kauhea tuska. Jos Holgerille siellä sattuu jotain, jos tulee tapaturma tai sydänkohtaus tai muuta sellaista eikä Salme olekaan hänen rinnallaan, lepää vain kotona ja antaa Holgerin yksin kärsiä.

Silloin täytyi hänen nousta ja lähteä hiljalleen kävelemään sinne päin, mistä tiesi Holgerin tulevan.

Kerran, kun Holger viipyi, tuli hän kulkeneeksi tien varrella olevalle putoukselle asti.

Hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut kauemmaksi eikä tahtonut takaisinkaan kääntyä.

Hän haki itselleen paikan putouksen läheisyydessä kuusten juurella ja istahti siihen.

Vesi pärskyi vaahdoten rannoille, huuhteli vallattomana rantoja, tanssi, hyppeli, ilakoi, kunnes huimaavaa vauhtia syöksyi syvyyteen.

Silloin haki Salme taskustaan lyijykynäpätkän ja rypistyneen paperipalasen, johon kirjoitti:

Mitä laulat sä valkolaine, Mitä puhtahin puhelet? Hyrsky huima ja kuohu vainen Mitä kummia kertonet?

Säestätko sä säveleilläs' Tuimaa taistoa elämän, Riemukuohuista korkealta Syöksyin kuiluhun syvähän.

Näin käy riemusta taistoon tiemme Moni pyörteissä haudan saa, Mutta taistojen tuolla puolen, Siintää siunattu rauhan maa.

Hän tuijotti eteensä, kun oli kirjoittanut sanat paperille. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Mistä tulivat nuo sanat, mistä tuo sovittava, lohdullinen loppusäe? Oliko se vain tyhjää puhetta, koruksi sinne pistetty, jott'ei elämän räikeä lohduttomuus silmiin pistäisi? Vai mistä se oli sinne tullut?

Hän katsoi miettivänä eteensä, katsein seuraten suurta valkolainetta, joka häikäisevän puhtaana ja hienona kuin huntu syöksyi yli särmäisien paasien.

Ei, korupuhetta se ei ollut. Hän tiesi, että löytyi niitä, jotka tunsivat tuon siunatun rauhan maan. Hän tiesi, että he olivat vahvat taistelussa ja murtumattomat murheessa, sillä sydän sai voimaa tuosta rauhan maasta. Mutta häneltä se oli unohtunut surujen helteessä. Hän oli astunut jalkansa verille ja sydämensä sairaaksi. Hän oli kärsinyt itse, ja kärsinyt Holgerin kanssa eikä ollut hän lohdutuksen pisaraakaan saanut maistaa.

Samassa kuuli hän rattaitten räminää. -- Holger! Hän kavahti pystyyn. Mutta ajaja olikin vieras.

Vaan Salme ei enää voinut istuutua. Noustessaan ja tähystäessään tietä pitkin oli hän sattunut näkemään läheisen myllyrakennuksen tien polvekkeessa. Samassa hän muisti, mikä mylly se oli ja ketä siellä asui. Se toi yhtäkkiä hänen mieleensä ensimäisen illan, minkä hän oli viettänyt tuntureilla. Hän näki itsensä istumassa kepeillä norjalaisilla rattailla, näki hitaasti juosta hölkyttelevän hevosen ja pienen kyytipojan, joka kalpeana kasvoiltaan ja pelokkaasti ohjasten periä puristellen, kertoi entisaikojen tapahtumista, murhaajan hirmutöistä, uhrista, joka koskeen upotettiin ja hengestä, joka rauhaa saamatta laakson pohjalla öisin liikkui.

Ei, -- täällä hän ei tahtonut odottaa Holgeria.

Hän rupesi hitaasti astumaan kotiin päin. Mutta vasta lähellä kotia saavutti Holger hänet.

-- Olitko vastassa? -- Ääni oli iloinen.

-- Olin. Mutta viivyit niin kauan. -- Hän nousi rattaille. -- Minun tulee sinua niin ikävä aina kun olet poissa.

-- Rakkaani! Minun tulee hyvä olla, kunhan näen sinut.

Hän napautti liinakkoa ohjaksilla. -- Tiedätkö, jatkoi hän sitte, minä odotan tietoja Vidarilta.

-- Niitähän me jo kauan olemme odottaneet.

-- Mutta nyt ne tulevat. Minä tunnen sen. Näin yöllä unta hänestä.

-- Kunhan eivät olisi huonoja, oli Salme vähällä sanoa. Mutta hän säikähti ajatustaan samassa kun se syntyi. -- Ehkä hän tulee pian, sanoi hän ainoastaan.

Holger huokasi. -- Helpompi on hänen nyt muualla. Mutta tavata tahtoisin. Se olisi paras lääke.

Paras lääke! Holger parka, kyllä hän nyt tarvitsikin jotain, joka hänet repäisemällä vapauttaisi valtaan päässeistä tunteista ja tavallisista, kotoisten olojen herättämistä muistoista.

Suhde veljesten välillä mahtoi muuten olla oikein harvinainen. Salme muisti, mitä pieni kyytipoika oli hänelle siitä kertonut jo tuona ensimäisenä, ikimuistettavana iltana tuntureilla. Ja samanlaatuista hän senjälkeen oli kuullut paljo sekä Holgerilta itseltään että muilta talossa.

Kaikki näyttivät yleensä pitävän Vidarista. Hänestä puhuttaessa kävi Birgitte keittiössä lauhkeaksi ja Jens turvautui tavalliseen ilonilmaus-tapaansa. Hänestä ukkovanhukset puhelivat hyvillä mielin ja lapset lepertelivät iloisesti hänestä.

Salme itse oli usein ajatellut Vidaria. Hän oli toisinaan tuntenut, että he ymmärtäisivät toisiaan ehkä silloinkin, kun suhde Holgerin ja hänen välillään särkyi, toisinaan hän oli peljännyt, että Vidarin joka katse tuomitsevana häneen tähtäytyisi ja joka silmäys syyttäisi siitä, ettei hän Holgeria paremmin ymmärtänyt eikä paremmin voinut tehdä häntä onnelliseksi.

Nyt Salme ei muistanut näitä enää. Hän vain ikävöi -- Holgerin tähden.

-- Kunpa hän tulisi pian, sanoi hän rattailta hypätessään.

Eteisessä oli Margit vastassa.

Salme oli ruvennut pelkäämään Margitia. Hän oli huonojen uutisten tuoja ja Salme kulki nykyään ainaisessa pelossa.

Holger auttoi takin Salmen päältä ja ripusti naulaan. Sitte meni hän työhuoneeseensa.

-- Siellä on sähkösanoma, kuiskasi Margit. -- Se on kaukaa. Poika toi sen ratsastaen.

Salme ei kuullut enempää. Hän seisoi jo työhuoneen ovella.

Holger oli murtanut sinetin. Pitäen paperia etäällä kuin paremmin nähdäkseen, tuijotti hän kirjaimiin. Sitte lyykähti hän hervottomasti tuolille.

-- Holger Holger, mitä on tapahtunut? -- Salme repäisi sähkösanoman Holgerin kädestä.

Laiva karilla, -- Vidar sairaana Hampurissa.

Kirjaimet tanssivat sinne tänne. Huimaava tunne vihloi päätä. Maailma musteni.

Mutta Salme sai kiinni pöydänlaidasta. Hän tahtoi olla luja Holgerin tähden.

-- Milloinka voinen olla Hampurissa? -- Holger nousi, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja rupesi selailemaan ulkomaisia aikatauluja.

-- Torstai-aamuna, jos huomenna lähden. -- Hän puhui kuin unessa.

-- Silloin lähden minäkin, sanoi Salme. Holger nyykäytti päätään.

He tekivät matkavalmistuksensa nopeaan ja äänettöminä. Ainoastaan, kun oli tärkeää kysyttävää, puhuttelivat he toisiaan.

Seuraavana aamuna olivat he jo matkalla.

He olivat harvasanaisia kaiken aikaa. Silloin tällöin ainoastaan Salme katkaisi äänettömyyden kertoakseen jotain Vidarista, jotain, jota Holger itse oli kertonut tai jota Salme toisilta oli kuullut. Hän keräsi kaikki tietonsa yhteen, etsi kuin kukkasia tien varrelta ja sitoi seppeleeksi veljelle, jota Holger rakasti.

Kun muistojen seppele oli valmis, rupesi hän sitomaan toista. Siihen pantiin kaikki Thorsgaardin terveiset Vidarille.

Samassa kun tieto Vidar-kapteenin onnettomuudesta levisi talossa, oli koko Thorsgaardkin liikkeellä. Kaikki sahan ja talon miehet tulivat tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut ja lähettämään terveisensä kapteenille. He olivat kuulleet, että herra aikoi Hampuriin.

Birgitte ennätti ensimäisiä vastaan, saaden tulvan suunnatuksi keittiöön. Herralla ei ollut aikaa. Häntä ei saanut häiritä.

Birgitte aikoi itse ottaa terveiset vastaan ja toimittaa ne perille vietäviksi. Mutta kysyjät eivät siihen tyytyneet. Sentähden haettiin rouva keittiöön.

Hän vastasi kysymyksiin ja otti vastaan terveiset. Hän keräsi kaikki niinkuin se, joka ei henno muruistakaan jälelle jättää.

Jens käski kiittämään tupakista, mitkä jouluksi oli saanut. Niitä oli vieläkin.

Ja sitte oli kaikella muotoa kerrottava, että liinakot vetivät vaunuja kuin vanha pari ainakin. Ne olivat unohtaneet kaikki nuoruutensa hulluudet.

Madsen'in Maren toi nuorimpansa näytteeksi. Hän oli Vidar niminen hänkin. Kyllähän he tiesivät, ettei kapteeni sitä pahaksi pannut. Se oli sanottava samalla kuin terveiset.

-- Eikä meillä ole ainoatakaan niin viisasta lasta kuin se, joka syntyi kapteenin viimein täällä käydessä, jatkoi Maren. -- Muistaahan rouva sanoa senkin?

Ja Salme lupasi muistaa, mutta muut nauroivat, sillä Maren ja hänen Söreninsä olivat vähän typeriä.

Birgitte-vanhus ei saanut mitään sanotuksi. Hän yritti moneen kertaan, mutta aina täytyi kääntyä poispäin ja rykäistä. Sentähden hän viimein suuttuneena meni tiehensä.

Kun terveisten seppele oli valmiina ja kaikki muistojen kukkaset kootut, olivat Holger ja Salme jo Korsörissä.

Sieltä kävi matka eteenpäin Kielin kautta.

Salme oli ensi kertaa pohjoismaitten ulkopuolella. Toisten olojen vallitessa olisi kaikki häntä huvittanut. Nyt hän tuskin huomasi sitä. Hän vain katseli ohivilahtavaa rannikkoseutua kuin usein nähtyä ja hyvin tunnettua, jossa ei mikään erityisesti mieltä kiinnitä.

Aamulla saapuivat he Hampuriin. He ajoivat aseman läheisyydessä olevaan hotelliin, laittautuivat siellä kuntoon ja läksivät sitte Vidaria katsomaan.

Salme hätkähti, kun sairaalan ovet heille avautuivat. Kolkko, ahdistava tunne valtasi hänet.

Heitä vietiin pitkiä, kolkkoja käytäviä pitkin. Molemmin puolin oli suuret, kasarmimaiset salit, saleissa sairas sairaan vieressä, ilmoitustaulut jokaisen vuoteen yläpuolella.

Astuttiin portaita alas, toisia ylös, sitte taas käytävään, missä valkopaitaiset lääkärit tulivat vastaan ja "sisaret" kuiskaillen kulkivat ohi.

-- Täällä, sanoi opas, osoittaen suurta salia.

Holgerin ja Salmen katseet lensivät vuoteelta vuoteelle. Salmen sattui ensiksi oikeaan. Hän näki kalpeat, hienopiirteiset kasvot, tumman tukan ympäröimänä. Silmät olivat ummessa. Sairas nukkui. Käsi oli unessa valahtanut vuoteen reunalle riippumaan. Se oli ruskea, voimakas käsi, mutta rakenteeltaan hieno ja kaunis.

Salme tunsi nukkuvan Holgerin näöstä. Se oli Vidar.

10.

Salme istui Vidarin vuoteen vieressä hänen omassa hauskassa huoneessaan, jonka Holger oli hänelle toimittanut. He olivat olleet kuukauden yhdessä, ja nyt oli kotiinlähtö lähellä.