Part 8

Miksi hän ei tullut Salmea hakemaan esittääkseen vieraat? Jos he kerran olivat Holgerin ystäviä, tahtoihan Salmekin silloin tutustua heihin.

Hän käännähti hermostuneesti ja koetti taas katsoa ulos.

Oliko hän mustasukkainen? Epäilikö hän Holgeria?

Hänen täytyi hymyillä. Voitonvarmana ja onnekkaana solui katse taas Holgeriin päin.

Salohonkaan täytyi luottaa. Se ei pettänyt. Se voi ilakoida, se voi vallattomana laulaa laulujaan kaikille ohikulkeville, mutta sisintä säveltään soittaa se yhdelle ainoalle sydänystävälle.

Miksi sitte tuntui katkeralta, että Holger istui tuolla, hän täällä? Miksi sydämen kalvava kaipuu uudelleen ja uudelleen muistui mieleen, vaikka Salme koetti ajatella Gudrun-tädin tarinaa ja elämän suuria suruja?

Hän ei voinut olla syyttämättä Holgeria. Holger itse oli hänet tällaiseksi opettanut. Jo silloin kun Holger ensi kertaa saattoi hänet kotiin Suomeen, oli heille sattunut pientä riitaa sen johdosta, että Salme tapasi tuttavan, jonka kanssa hetkeksi jäi puhelemaan. Kun hän palasi Holgerin luo, näytti tämä kelloaan: "kaksikymmentä minuuttia olet riistänyt minulta." Salme nauroi. Mutta Holger oli niin pelottavan vakava, että Salmen täytyi ruveta selittelemään. -- Eihän hän voinut olla juttelematta, tavatessaan vanhan toverin, jonka äiti vasta oli kuollut.

Mutta vaikka Holger myönsikin Salmen olleen oikeassa, menetteli hän vastaisuudessakin samoin. Kun hän kaipasi Salmen seuraa, ei hänestä kenelläkään ollut oikeutta asettua tielle, ei hetkeksikään. -- Kun kauan on kulkenut yksin, on ystävän ikävä hillitön, sillä puolusti hän itseään, ja ne sanat sitoivat Salmen.

Hän koetti oppia olemaan Holgerin ilona joka hetki, mutta nyt, kun hän jo uskoi oppineensa, nyt häntä ei tarvittu.

Miksi ero kuherruskuukausien ja sitä seuraavan jokapäiväisen elämän välillä oli niin räikeä? Mitä oli aviorakkaus? Oliko se vain läikähtävä laine seisovassa vedessä, laine, joka hetken kirkkaana kuvastaa taivaan, vaan sitte muuttuu mustaksi ja mutaiseksi? Eikö se ollutkaan pohjaltaan kirkas kuin lähteen silmä, jolle syvät sydämen hetteet aina tuovat uutta tuoreutta?

-- Salme, me tulemme perille tuossa tuokiossa. Holger kiskaisi matkalaukun verkkopitimeltä, auttoi turkit Salmen päälle ja loi pikaisen katseen peiliin, nähdäkseen oliko itse kunnossa.

-- Me menemme suoraan hotelliin. En minä tänä iltana enää kerkiä mitään toimittaa.

-- Samaanko, jossa olimme silloin, kun minua saatoit Suomeen?

-- Niin tietysti, minä olen aina samassa. Sähkötin jo tulostamme.

-- Me emme ole olleet siellä sitte kun silloin. Sanoissa oli hyväilevä sointu. Salme tahtoi elvyttää muistoja, jotka voisivat hänelle palauttaa sen Holgerin, jota hän kaipasi.

Mutta Holger ei huomannut hänen sanojaan. Vasta illalla, kun he huoneessaan joivat teetä, muisti hän äkkiä kuulleensa ne.

-- Niin, me emme tosiaankaan ole olleet täällä sitte kun kihlauskesänämme.

-- Ei siitä ole vielä kuin puolitoista vuotta, vaan pitemmältä se aika on tuntunut.

-- Kun paljo tapahtuu, tuntuu aika pitkältä. -- Holger selaili teetä ryypätessään, vasta ilmestynyttä iltalehteä.

Äkkiä laski hän sen kädestään. -- Vai onko muutenkin ollut pitkää? -- Terästetty katse sattui Salmeen.

-- Etkö sinä vastaa? Salme yhä vaikeni.

-- Mitä paljo tämä on?

-- Sinä kysyit niin äkkiä, -- ja niin kiivaasti, -- sai Salme viimein sanotuksi. -- Minä olin ajatuksissani.

-- Tarvitsetko ajatella vielä kauankin, tietääksesi onko elämä minun rinnallani tuntunut pitkältä?

-- Sinä olet häijy.

-- Koko maailma on tänään tehnyt minulle kiusaa, herrat huonoine liikeuutisineen, naiset mielistelyineen ja teeskentelyineen.

Salme unohti oman mielentilansa samassa, kun kuuli "koko maailman tehneen kiusaa" Holgerille.

-- Vaan itsehän sinä naisten seuraan lyöttäydyit siellä junassa, sanoi hän nauru suupielessä.

-- Huvittaa nähdä, minkälaisia osaavat olla.

-- Ja sitte ivata.

-- Niinpä niinkin.

-- Sitte en paljo sure sitä, ettet esittänyt. Muuten olisin kaivannut. Tahdonhan jakaa kaikki kanssasi. -- Katse säteili rakkautta ja käsi tavoitteli Holgerin kättä.

-- Jakaa kaikki kanssani -- toisti Holger. -- Ja'a nyt sitte silläkin, että vastaat kysymykseeni: ovatko päiväsi olleet pitkiä ja miksi? -- Hän tarttui Salmen ranteisiin, pitäen niitä kuin pihdissä, samalla kun hänen katseensa terävänä ja teräksisenä tunki Salmen sisimpään.

-- Älä, Holger rakas, noin! -- Katse pyysi ja rukoili.

-- Sano! intti Holger, kovuus katseessa. Silloin leimahti Salmen suuttumus. Hän riuhtasihe irti niin äkkiä, ettei Holger ennättänyt estää: -- "Sano", toisti hän vapisevin huulin -- nyt sinä komennat "sano", mutta kun viikkojen ja kuukausien kuluessa olen tahtonut puhua, olet työntänyt minut luotasi. "Sinä vaivaat minua, minä en ennätä", se on ollut vastauksesi. Nyt tahdot kuulla, ja minä sanonkin. Päivät on olleet pitkiä, sillä minä rakastan sinua niin äärettömästi. Sinä olet ainoani ja kaikkeni tässä maassa. Työtä ja tehtävää minulla ei ole muuta kuin elää sinulle. -- Itse olet niin tahtonut ja asettanut -- ja sitte sinä vetäydyt pois, et jouda katsomaan, et kaipaamaan muuta kuin joskus kun illoin kiedot kätesi kaulaani ja kuiskaat pyytäen: olethan omani, sano, olethan. -- -- Mitä tietää sellainen elämä vaimolle? -- Ymmärrätkö, vaikka olet mies. -- Kaiken olen sinulle antanut, maani ja kansani olen jättänyt tähtesi, jättänyt ilolla. -- Mutta Holger, kun antaa äärettömän paljo, tarvitsee myöskin saada paljo.

-- Etkö ole saanut? -- Holger sanoi sen huohottaen. Hän oli käynyt kuolon kalpeaksi.

-- Olen tuntenut rakkautesi polttavaa liekkiä -- aika-ajottain. Mutta Holger, minä tarvitsen nähdä kestävää, tasaista tulta kotionnemme alttarilla. Kaikkien nähden olen tunnustanut, että sinä olet minulle rakkaampi kuin omaiset, ystävät ja synnyinmaa. Mutta tiedätkö, mitä olen tuntenut viimeaikoina, jolloin sinulla ei kahden ollen eikä toisten seurassa ole ollut aikaa eikä ajatuksia minua varten? -- Olen tuntenut, miten sen on olla, joka on antanut kaikkensa, saamatta vaimon oikeuksia, jolta tullaan vaatimaan, ilman että häntä tunnustetaan, ja jonka rakkaudelle ei anneta arvoa, vaikka se olisi yhtä suuri ja puhdas kuin konsanaan laillisesti vihityn vaimon.

-- Salme, sinä isket armottomasti!

-- Teenkö sitä syyttä? Tiedätkö, mitä olen kärsinyt? Minä tahtoisin olla ilosi, apusi, elää sinulle, yksin sinulle, vaan minä en jaksa, jos sinä itse riistät minulta voimani.

-- Sinä _olet_ apuni, iloni, ja onneni jo pelkällä olemassa olollasi -- Holgerin pää painui rintaa vasten.

Yht'äkkiä lehahti hän punaiseksi, kääntyi sitte valkeaksi kuin vaate.

-- Salme, auta, minä pyörryn! -- Hän painui läheiselle vuoteelle.

-- Holger! Salme kiersi toisen kätensä Holgerin pään alle, toisella hän soitti sähkökelloa. -- Kamferttia --, eetteriä -- tuokaa pian! Soittakaa taitavalle lääkärille. -- Kutsukaa tulemaan pian.

Hän polvistui tuskissaan vuoteen viereen, vuoroon pyyhkien tuskan kylmää hikeä Holgerin otsalta, vuoroon hieroen lämpimäksi hänen jääkylmiä käsiään.

Oliko tunturin honka murtunut? Oliko tuo suuri, rakastava sydän herkeävä sykkimästä?

Mitä hän oli tehnyt? Miksi hän oli vaivojaan valitellut?

Nakutettiin ovelle. Palvelija toi kamferttia.

-- Holger, koeta nielaista, se tekee hyvää sinulle. -- Salme kallisti vesilasia hänen huulilleen.

Holger sai nielaistuksi, mutta makasi yhä kuin tiedottomana.

Viimein aukaisi hän väsyneesti silmänsä. -- Salme iloni, onneni -- sinä et saa unohtaa sitä -- et koskaan.

Taas painuivat silmät kiinni ja käsi hervahti vuoteen laidalle.

-- Holger, anna minulle anteeksi! Holger, kuule! -- Hän tarttui taas kylmään käteen ja peitti sen suuteloin.

-- Salme, ole täällä luonani, minä tarvitsen sinua.

-- Olen, rakkaani, olen. -- Hän hieroi yhä sydäntä, käsiä, jalkoja, koettaen palauttaa herkeämässä olevat elontoiminnat.

-- Se tekee niin hyvää, -- Holger avasi taas silmänsä ja kaunis, sydämellinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, -- kun sinä olet luonani.

-- Minä en jätä sinua koskaan, kuuletko, rakkaani, en koskaan.

Holger hymyili tyytyväisenä.

-- Minä tahdon pikkusielusta kasvaa sinun mittaiseksesi, oppia sinua ymmärtämään, sinua auttamaan, sinun ilonasi olemaan.

-- Rakas -- rakas -- -- Holger tapaili Salmen kättä. --

Silloin nakutettiin ovelle. Lääkäri astui sisään.

9.

Kaivattu kesä oli viimein tullut, tullut heloittavana, kirkkaana ja kukkeana.

Iloisesti kajahtivat laitumella karjan kellot. Tyttö tunturimajassa pisti lauluksi, toinen lypsylle lähtien vastasi.

Tunturi raikui elämäniloisia ääniä.

Laaksoissa kulki maamies hyräillen ja hyvillä mielin. Toivon työtä hän teki, ja toivon toverina oli ilo.

Talven pimeys muistui mieleen vain tehdäkseen kesän riemut sitä rikkaammiksi.

Thorsgaardissakin laulettiin toivon laulua. Margit sitä siellä lauloi, lauloi siksi, ettei voinut olla laulamatta, lauloi huolimatta siitä kuunteliko kukaan vai ei.

Birgitte ei ainakaan kuunnellut. Hän oli selästään yhtä suora ja tehtävissään yhtä täsmällinen, riippumatta siitä, oliko kesä vai talvi, valoisa vai pimeä päivä. Hän ei kaivannut toivon laulua eikä sitä kuunnellut. Hän täytti vain tehtävänsä.

Mutta Margitia ei mikään voinut estää laulamasta, sen ymmärsi Salme. Siksi hän hymyili, vaikka itsekseen ajatteli, että Birgitte oli valinnut viisaammin.

Parempi on täyttää tehtävänsä kuin laulaa toivon laulua. Laulu voi päättyä pettymykseen, tehtävän täyttämistä seuraa tyydytys. Hän oli kokenut kumpiakin. Siksi hän sen tiesi.

Hänkin oli Margitin tavoin laulanut, oli alkanut uudelleen, kun sävel katkesi, oli uskonut, että tottapa kerran oppii, tottapa kerran lujittuvat toivon säikeet, niin etteivät enää katkea, lujittuvat kestäviksi, kannattaviksi ja säteilevät kirkkaampina kuin auringon välke tunturin rinteillä.

Mutta hänen työnsä oli ollut Sisyfuksen taistelua. Se oli kuluttanut hänen voimansa, tehnyt punoittavan posken kalpeaksi, laihduttanut läpikuultavaksi valkean käden ja saanut silmät painumaan syvälle. Sentähden hän oli valinnut Birgitten osan. Hän ei enää laulanut toivon laulua. Hän vain täytti tehtävänsä.

Paljo ei noita tehtäviä ollut, joskaan hän ei enää ollut vieraisilla Thorsgaardissa. Mutta paljoon ei hänen voimansa olisikaan riittäneet. Hän oli käynyt kumman heikoksi.

Oltuaan kauan heikkona, hän kerran äkkiä sairastui kuumeeseen. Holger säikähti, haetti lääkärin Kristiaaniasta asti ja istui itse yöt päivät vuoteen ääressä. Mutta sitte kuume lakkasi. Lääkäri ei huomannut mitään erityistä taudin syytä eikä antanut mitään erityisiä määräyksiä. Täytyi vain toivoa ja odottaa. Ehkä voimat vähitellen palaisivat.

Holger rauhoittui. Eihän hän sille mitään voinut, että kuume palasi ja että Salme pienestäkin ponnistuksesta pyörtyi. Täytyi vain toivoa ja odottaa -- ja sitä tehden oli hän työssä aamusta iltaan.

Mutta Salme ei toivonut eikä odottanut, sillä hän ei jaksanut. Hän jätti sen Holgerille. Hän koetti vain pitää huolta pikku tehtävistään, katsoa, ettei kukkia puuttunut Holgerin työpöydältä ja että puutarha antoi parhaansa kodin kaunistukseksi. Puutarhassa käynti, levähtäminen sireenipuistikossa ja puheluhetki puutarhurin kanssa kuuluivat myös hänen päiväohjelmaansa, samoin käynti Jensin ja liinakkojen luona.

Mieluisin lepopaikka oli Salmella sentään Thorsgaardin läheisyydessä, metsikön laidassa sijaitseva mäen törmä, jossa kuusten juurella oli suuria kiviä ja sinne tänne asetettuja penkkejä.

Törmän alapuolella oli nurmettunut, tasainen kenttä, kerrassaan mainio pallonlyöntiä ja muuta hauskuutta varten.

Salme oli huomannut paikan vasta kevättalvella, kun tuli paljo olleeksi yksin. Ensi kertaa hänen siellä levähtäessään oli vielä lunta maassa, ja kenttä oli tyhjänä. Mutta kun hän toisen kerran tuli sinne, havumetsän tuoksua hengittämään, juosta lorisivat kevätpurot mäen rinnettä pitkin, ja lapsiparvi pyöri kentällä iloisena kuin karsinasta laskettu lauma.

Leikkijöille tuli kiire, kun näkivät rouvan. Mutta hän sai heidät pysäytetyiksi. Juuri heidän seuraansa hän kaipasi. He eivät saaneet poistua. Heidän piti leikkiä eikä välittää hänestä ensinkään. Silloin vasta oli hänelläkin hauska.

Ensin oltiin ujoja. Seisoskeltiin jäykkinä, töllisteltiin ja arveltiin. Mutta sitte rohkein alkoi leikin uudelleen, ja vähitellen unhottivat toisetkin ujoutensa.

Leikkijät tottuivat pian Salmen seuraan. Kieli ei enää haitannut tutustumista eikä arkuuskaan. He ymmärsivät häntä ja hän heitä. Leikkiminen oli hauskinta silloin, kun hän istui mäen rinteellä, ja katsein seurasi heitä lohduttaen, kun suruja sattui, hymyillen, ilon kohotessa korkeimmilleen.

Äiditkin tulivat joskus kentälle. Kun aamuaskareet olivat tehdyt, päivällisruoka liedellä porisi ja nuorin kätkyessä heräsi nukkumasta, nosti äiti sen käsivarrelleen ja läksi pienokaisineen päivää paistattamaan aurinkoiselle kuusikon rinteelle. Lasten leikkiessä istahti silloin äiti juttelemaan rouvan kanssa, istahti ensin arasti penkin päähän, tuskin uskaltaen näyttää pienokaistaan, mutta toisen kerran jo tuttavallisesti lähelle asettuen ja kohta kertoen, mitä lapselle kuului, miten monta hammasta oli tulossa ja miten jo yritti konttaamaan.

-- Lasta rouva ikävöi, sanoivat vaimot keskenään. -- Miksi ei Jumala heille lapsia siunanne?

Toiset uskoivat rouvan ikävöivän kotimaataan. Suomestahan hän heille aina puhui, nyt, kun olivat tutuiksi tulleet. Hän kertoi, minkälaiset maat oli siellä, millaiset tavat ja minkälaista köyhän kansan elämä. Eikä hänen katseensa koskaan niin kirkkaasti loistanut eikä säteilleet hänen silmänsä niinkuin sellaisina hetkinä.

-- Noin mekin ehkä ajattelisimme, jos meidät täältä tunturilaaksosta vietäisiin vieraalle maalle, sanoivat vaimot keskenään. Ja kotiaskareet kävivät kepeämmiksi ja elämä tuntui rattoisammalta vaan siitä ilosta, että saivat asua rauhassa laaksossa, jossa olivat syntyneet ja kasvaneet.

Mutta Salme istui yksin penkillä ja katseli lasten leikkiä. Hänestä oli vuosikausia kulunut siitä, kun hänet kotoisesta maaperästä tänne siirrettiin. Vuosia oli jo siitäkin, jolloin hän oli lasta toivonut.

Se oli silloin ensimäisenä, onnellisena kesänä, niin, -- -- viime kesänä, jolloin tunturikukat imivät hehkua auringon säteistä, metsän vihreys oli mehevimmillään, ja päivän suutelot polttivat punoittaviksi posket ja hehkua huulille.

Silloin hän toivoi ja iloitsi, sillä pelkkä ajatuskin oli jo riemua. Ja hän näki pienokaisen, jolla oli Holgerin silmäin sineä, Holgerin voimaa, Holgerin viisautta, Holgerin sydämen suurta jaloutta.

Mutta kun sitte syksytuulet ulvoivat laaksossa ja vihuri temmelsi tunturilla, kun halla tappoi kukkaset ja hanki ne hautasi, silloin lakkasi Salme toivomasta. Hän oli kuullut epäsointujen särähtävän. Hän ei tahtonut lasta kärsimään niistä, ei pienokaista elämän viluissa värisemään.

Hän luuli kokonaan lakanneensa toivomasta. Mutta toivo heräsi uudelleen.

Se tapahtui Holgerin ja Salmen Hamarissa käynnin jälkeen, kun kotielämä Thorsgaardissa taas jonkun aikaa oli sopusointuista ja onnellista. Silloin Salmekin taas rupesi ajattelemaan, että kunpa sentään tulisi Thorsgaardiinkin pieni lepertelevä lapsi. Nyt uskalsi hän sitä toivoa, sillä olivathan Holger ja hän oppineet sirpaleista ehyttä rakentamaan. Totta lapsikin siitä saisi voimaa, totta kestäisi vilut ja sovittaisi epäsoinnut. Elävä yhdysside hänestä tulisi, jonka avulla tunturihonka ja metsän kukka oppisivat täydellisesti toisiaan ymmärtämään.

Salme kävi tätä ajatellessaan rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän ei huomannut Holgerin kiivastumista eikä ollut milläänkään, vaikka ei päiviin saanut ystävällistä sanaakaan. Hän tiesi, että Holger oli semmoinen. Eihän hän voinut luontoaan muuttaa. Kaikki hänessä oli -- näennäisesti ainakin -- hetkellistä. Kun hän teki työtä ja innostui siihen, unohti hän unen ja ravinnon. Päätettyään levätä, lepäsi hän, eikä välittänyt, vaikka saha olisi seisahtunut tai miehet pellolla tehneet lakon.

Yksin shakkipeliinkin nähden, joka kuitenkin oli hänen suuri intohimonsa, oli hän yhtä vaihteleva. Ihmekö, jos Salme sai samaa kokea. Ihmekö, jos Holgerin rakkaus toisinaan paloi polttavana liekkinä, toisinaan näytti sammuneen.

-- Tunturi-honka soittaa monta säveltä, ajatteli Salme. Se näkee paljo, kuulee paljo ja se laulaa, mitä milloinkin mieleen johtuu. Se ei välitä siitä, onko sen laulu toisille mieluista vai ei, itkeekö kukkanen mättäällä vai iloitseeko. Se vain noudattaa luontoaan. Mutta sama honka se siltä on, vaikka monta säveltä soittaa, monta laulua laulaa, sama voimakas, murtumaton honka, jonka juuret ovat syvälle maaperään työntäytyneet, jonka latva kohoaa korkealle ja jonka runko on niin suora ja solakka, että ohikulkijat ihaillen jäävät katsomaan.

Salme toisti tätä usein itselleen. Hän koetti muistaa, että se Holger, jota hän kerran tuntureilla oli oppinut rakastamaan ja jonka kuormaa hän oli luvannut kantaa, nytkin kulki hänen rinnallaan. Hän ei ollut niin virheetön, niin täydellinen, ei edes niin jalo, kuin miksi Salme silloin luuli, mutta hän oli sama rakastava ja rakkautta tarvitseva Holger.

Kun Salme muisti tätä, sai hän uutta voimaa koettaakseen täyttää tehtävänsä, mutta hän tunsi, että se kysyi taistelua ja ponnistusta, ja ponnistukset kuluttivat sekä sielun että ruumiin voimia. Sentähden hän taas ajaksi lakkasi lasta toivomasta. Mitäpä hän lapsella, -- ajatteli hän itsekseen --, hän, semmoinen raukka, joka ei jaksanut sen paremmin selviytyä elämän ristiriidoissa.

Syksyn tullen kävi Salme yhä heikommaksi. Hänen täytyi enimmäkseen maata.

Lääkäri ei voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. Hän ehdotti matkaa Suomeen. Mutta kun Holger puhui asiasta Salmelle, säikähti tämä. Kotiin hän ei tahtonut, ei millään ehdolla. Hän kauhistui jo ajatellessaan matkaa. Näin kaukana ollen saattoi hän valheita sommittelematta antaa äidin elää uskossa, että ensimäisiä onnen aikoja yhä kesti, mutta siellä, -- siellä se olisi mahdotonta.

-- Hän ei tahdo jättää minua, sanoi Holger lääkärille. -- Kun saan aikaa, menemme yhdessä.

Sairastaessaan rupesi Salme kirjoittelemaan.

Kun hän oli maannut tuntikausia ja ajatukset kävivät liika raskaiksi, nousi hän ja asettui kirjoittamaan.

Ensikertaa sitä tehdessään aikoi hän ruveta pitämään päiväkirjaa. Hän alkoi kooten, mitä sinä hetkenä tunsi:

-- Kappaleen olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen, mutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.

Miksi?

Onko siihen syynä suruni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä. Kenties elämän ihmeellinen -- tahtoisin sanoa -- tappava rikkaus.

Mutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi, miten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en epäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on, sinun syysi. -- Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.

Sellaista oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys, sisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun sinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli. Sinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.

Oletko sen kotimaasi luonnosta oppinut, vai mistä? En tiedä. Mutta totta se ainakin on. Kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää, pientä ja pikkumaista se ei ainakaan ole.

Sinä teit elämäni suureksi ja rikkaaksi. Sinua kiitän, -- sinua siunaan. Niinkö?

En tiedä.

Päätäni huimaa. En jaksa ajatella --. Minä vain ihmettelen, sitä että ihminen vuoden kuluessa voi kokea vuosikymmenien ilot ja tuskat.

Ei sumene silmät, ei hiukset harmene, ja kuitenkin sitä nuoresta äkkiä vanhaksi kääntyy.

Elämän kehuttu rikkausko sen vaikuttaa? En ymmärrä.

Ennen kaipasin usein jotakin -- kaipasin, tietämättä mitä. Kenties kaipasin iloa ja onnea. -- Kaipasin ennen kaikkea vaihtelua.

Olisin siihen aikaan saattanut puhua elämän tappavasta tyhjyydestä. Nyt puhun sen tappavasta rikkaudesta.

Nyt en enää toivo enkä kaipaa mitään, en ainakaan muuta kuin mahdollisesti -- lepoa. Olen niin väsynyt, niin läpeensä väsynyt. Se suuri ja rikas elämä, johon minut veit, on minulta vienyt voimat.

Moitin itseäni siitä, -- halveksin usein, mutta minä en sille mitään voi, sillä minä olen heikko ja mitätön "pikkusielu".

* * * * *

Salme ei sinä päivänä kirjoittanut pitemmältä.

Kun hän toisena päivänä aikoi jatkaa, hylkäsi hän ensimäisen tuumansa. Hän ei tahtonut uskoa itseään päiväkirjalle. Hän päätti vain kirjoittaa kirjaansa kirjeen äidille, kirjoittaa niin kuin puheleisi, ell'ei tahtoisi säästää äitiä ja hänessä vahvistaa uskoa heidän onneensa.

Hän selaili kirjaansa hetken. Sitte tarttui hän kynään ja rupesi kirjoittamaan:

-- Äiti kulta, nyt otan vanhan pikku jakkarani ja asetun tähän viereesi.

Voi, miten olet sairaan näköinen! Sinä olet maannut vuosikausia ja jaksat kuitenkin olla tyytyväinen. Minä olen vasta viettänyt muutamia viikkoja enimmäkseen makuulla ja minä jo pelkään vuoteessa olemista.

Tiedätkö, äiti, miksi?

Siksi, että ehdin ajatella niin hirvittävän paljon.

Ennen rakastin ajattelemista, nyt pelkään sitä. Eikö se ole kummallista? Ja mistä se riippuu? Siitäköhän, että kaikki ennen oli lapsellisen yksinkertaista ja sanoisinko -- suomalaisen suoraa?

Nyt ovat elämän ongelmat saaneet minut umpisokkeloon --. Ennen sain selvyyttä ajatellessani. Nyt sotkeudun ajatusteni verkkoon.

Äiti, me olemme äärettömän erilaiset, Holger ja minä. Holgerissa on pelottavan paljo voimaa. Hän on reipas ja vikkelä kaikessa, tunteissa, teoissa ja päätöksissä. Tuskin ennätän toipua aikaisemmasta hämmästyksestä, kun hän jo valmistaa minulle uuden.

Kuules äiti, minkälaista elämämme on. -- Holger saattaa tulla huoneeseen, heittäytyä sohvalle ja pyyhkiä hikeä otsaltaan. Kaikki käy hullusti, sanoo hän. Minun täytyy heti matkustaa Einarin luokse. Minua on petkutettu kaupoissa. Joudun vielä maantielle. Täytyy lähteä, vaikka olen niin sairas, että tuskin pysyn pystyssä.

Minä säikähdän, juoksen, hätäilen, hoitelen. -- Holgerilla on sydänvika. Siksi täytyy hänen suhteensa olla varovainen.

Tunnin perästä hän äkkiä ponnahtaa pystyyn, muistaa unohtuneen työn eikä välitä, ei varoituksista, ei pyynnöistä.

Illalla, kun kysyn, milloin hän matkustaa Kristiaaniaan, nauraa hän ja sanoo, ett'ei siitä tule mitään. Hän on jo kirjoittanut Einarille. Kyllä kaikki selviää. Ei se ollut muuta kuin pieni erehdys.

Nyt äiti, alan jo tottua tähän, mutta se kuluttaa kuitenkin. Minä olen sellainen typerä hämäläinen. Uskon asiat semmoisina kuin ne sanotaan.

Ennen olin mielestäni monimutkainen luonne. Huomasin niin paljon vastakohtia ja ristiriitaisuuksia itsessäni. Nyt huomaan, että olen selväpiirteinen ja ylen yksinkertainen sielu, typerän yksinkertainen, -- Holgerin rinnalla ainakin.

Hänessä kaikki vivahtelee ja vaihtelee kuin valot ja varjot tunturin rinteillä. Hänen rakkautensakin on raju ja voimakas. Häpeän oman tunteeni heikkoutta hänen rinnallaan. Ja kuitenkin minäkin rakastan, rakastan koko olentoni voimalla. En muuten olisi kärsinyt niin paljo tämän vuoden kuluessa.

Olen ollut sairaanlainen. Olen koettanut salata sitä Holgerilta, sillä hän tulee siitä kovin levottomaksi. Mutta kun hän sattuu kysymään vointiani ja minun mielestäni täytyy sanoa suoraan, nauraa hän minulle ja sanoo luulosairaaksi.

Se koskee, -- sillä minä olen typerä. Rakkaudesta Holger tietysti kysyy vointiani ja rakkaudesta väittää vastaan, kun ei tahdo myöntää itselleen eikä muille, että olen sairas.

Nämä ovat pikkuasioita, äiti, mutta eivätkö pikkuasiat usein vaikuta suuria? Ne voivat lisätä voimaamme ja elämänhaluamme, ne voivat sitä myöskin kuluttaa.

Kirkas katse voi vahvistaa, rakastava sana rohkaista. Mutta kun suuri suru kalvaa elämän juuria, voivat pikku vaikeudet viedä viimeisetkin voimat, niinkuin pikku hiiret helposti nakertavat poikki köyden, jonka terävä puukko jo puoleksi on katkaissut.

Tiedätkö, äiti, mikä tuo suuri suruni on? Se on se, että vaikkakin Holger ja minä rakastamme toisiamme yhtä suuresti ja enemmänkin kuin rakkautemme ensi aikoina, emme kuitenkaan voi tehdä toisiamme onnellisiksi. Minä olen liian mitätön, voidakseni olla hänelle kaikkea, mitä tahtoisin, hän liian suuri sielu voidakseen minua käsittää.

Rakkautemme on suuri, vaan side sielujemme välillä löyhä.