Part 7

Hän katsoi kuvaansa peilissä ja nauroi. Mutta sitte hän kohta kävi vakavaksi. Mitä varten hän nauraisi? Eihän Holgerilla enää koskaan ollut aikaa huomata, mitä hän teki, iloitsiko hän vai itki. Ennen oli Salmen nauru ollut Holgerin ilo. Hän oli vakuuttanut tarvitsevansa juuri tuota raitista, lapsekasta iloisuutta. Ja se vakuutus oli paisuttanut ilon tunnetta Salmen povessa, niinkuin auringon valossa sulava kinos paisuttaa kevään iloista puroa.

Mutta kenelle nyt iloita, kenelle nauraa? Äiti oli kaukana, kaukana kotimaa ja ystävät. Täällä ei ollut ainoatakaan, jolle elää, paitsi Holger, eikä Holgerilla ollut aikaa, -- ei antamiseen eikä vastaanottamiseen. Kaikki pienet yritykset muistuttaa Holgeria siitä, ettei hän enää ollut yksin, raukesivat tyhjiin. Kukkaset työpöydällä jäivät huomaamatta. Soitto ja laulu hermostuttivat. Salmen läheisyyskin häiritsi.

Työ oli ensi kuukausina saanut väistyä Salmen tähden, nyt Salme sai väistyä työn tähden.

-- Onko se oikein? kysyi Salme, katsoen ankarasti kuvaansa silmästä silmään. Miksi hän ei ensi aikoinakin tehnyt työtä, antaen minullekin muuta ajateltavaa. Hän opetti minua ajattelemaan itseään, yksin itseään ja nyt minä näännyn, kun hänellä ei ole aikaa minua varten, ei koskaan.

-- Sinä olet "pikkusielu", ivaili kuva, niin täsmällisesti sinä tunteita järjestät ja paloittelet. Rakkaudelle aikaa jonkun verran, työlle toinen puoli, niinkö? Suuri, voimakas sielu ei tottele tavallisuuden talutusnuoraa, eikä anna valjastaa itseään jokapäiväisyyden aisoihin.

Holger on oikeassa. Salme sitaisi päättävästi tukkansa silmukalle. -- Mikä houkkio olenkaan! Ennen minua aina harmitti, kun nuoret rouvat vaivasivat miehiään ainaisella hellyyden ja hyväilyn ikävällä. Olenko nyt rahtuakaan parempi itse?

Hän kaasi vettä vatiin peseytyäkseen. Se oli raitista ja kirvelevän kylmää. Hän muisti aamuja kotona Suomessa, kun hän kiiruhti ehtiäkseen työhön ennen isää.

-- Minä olen niin yksin täällä, niin yksin. -- Hän nieli itkua. Mutta sitte hän poikasi jalkaa itselleen kuin pahankuriselle lapselle ja rupesi peseytymään niin, että vesihelmet räiskyivät kauaksi.

Hän oli hilpeällä mielellä aamiaispöydässä eikä säikähtänyt Holgerin hajamielisyyttä ja hermostuneisuutta. Hän kertoi kotoa saamistaan kirjeistä, mutta kun huomasi, ettei Holger seurannut, vaikeni hän, kuunnellakseen, miten Holger aikoi järjestää asiansa.

-- Panenko tavarasi kokoon? kysäsi hän pöydästä noustaessa.

-- Tavaramme, oikaisi Holger. -- Vai etkö aijokaan mukaan?

-- Aijon, jos tahdot seuraa. -- Salme hymyili.

-- Sinä pieni houkkioni! Ainahan tahdon sinut seurakseni.

Silloin valtasi Salmen kauan hillitty kaiho.

-- Sano se vielä kerran, sano, pyysi hän hiipien lähemmä ja kurottautuen suudeltavaksi.

-- Tahdon omani, iloni mukaan! -- Holger suuteli häntä otsalle, irroitti käsivartensa ja kiiruhti työhuoneeseensa.

Suutelo oli hätäinen, Salme tunsi sen. Mutta tultuaan omaan huoneeseensa nyökkäsi hän iloisesti päätään kuvalleen peilissä. -- Holgerin oma, Holgerin ilo. Muuta en tarvitsekaan!

Sitte järjesti hän hyräillen tavaroitaan, antoi kirkassilmäiselle Margitille määräyksiä ja oli valmiina lähtöön niin ajoissa, että hyvästiä heittäessään ennätti Jensille kehaista liinakkojen kaunista kiiltoa.

Illalla he saapuivat Kristiaaniaan. Asemalla ei ollut ketään vastassa ja se harmitti Holgeria. Olihan hän sähköttänyt Einarille heidän tulostaan. Mutta tämänpä ei kelvannut tulla vastaan, kun tiesi, että heitä on kaksi. Ei Holgerkaan sitte välitä vanhoista tavoista. Hän ottaa huoneen hotellista ja asettuu sinne Salmen kanssa. Ei välitä, vaikka Einar kuinka luokseen pyytäisi.

Salme koetti vastustaa, mutta Holger pysyi päätöksessään.

-- Gudrun-tätiä minä vähän pelkään, sanoi Salme, kun he Holgerin kanssa hotellista kiiruhtivat Einarin asuntoon.

-- Joutavia. Tosin hän on aito Thoresenilainen. Ei hän hevillä lähelle laske, mutta ei hän ole mikään peljättäväkään. Pane merkille, jos kutsuu keittiöön, opettaakseen "römme-gröd'in" valmistusta, silloin olet hänet voittanut.

-- Entä jos ei kutsu?

-- Pysy loitolla silloin. -- Katso, nyt olemme perillä.

Etehisessä tulvi kirkas valo vastaan ja ruokahuoneesta näkyi katettu pöytä. Heitä oli odotettu ja ystävällisesti otettiin vastaan. Mutta vähän painostavalta tuntui pitkin iltaa.

Einar oli jörön ystävällinen Salmelle. Hän oli hyvillään heidän tulostaan ja laski leikkiä Holgerin kanssa. Täti näennäisesti jäykkänä ja juhlallisena pisti usein väliin sukkelan sanansutkauksen.

Salme katsoi syrjästä Gudrun-tätiä.

Hän oli todella harvinaisen kaunis. Korkea otsa, harmaat kiharat kulmilla, hieno, kaareva nenä ja harmaan vihertävät, älykkäät silmät, kaikki teki tavattoman sopusuhtaisen ja samalla voimakkaan vaikutuksen. Hänen tyynet, arvokkaat liikkeensäkin olivat sopusoinnussa ulkomuodon ja solakan, vielä vanhuudessakin voimakkaan vartalon kanssa.

Salme tunsi, että täti joskus loi pikaisen, tutkivan katseen häneen, mutta se ei häntä vaivannut. Saattoi arvostelu olla ankaraa, vaan pahansuopaa se ei ollut. Siitä oli hän varma.

Toisena päivänä, kun Holger ja Salme aamusella palasivat hotellista Einarin kotiin, tuntui täti sentään Salmesta kovin jäykältä. Mahtoikohan se riippua siitä, että Salme edellisenä iltana oli odottanut kohtaavansa jäykkyyttä ja nyt vain muisti, miten kaunis täti oli ja miten hyvältä oli tuntunut. Tai oliko se sen merkki, ettei täti pitänytkään Salmesta, ja tuliko hänen noudattaa Holgerin neuvoa pysyä loitolla?

Hän koetti.

Mutta päivät Kristiaaniassa tulivat pitkiksi. Holgerilla oli paljo asioita ja kun ei niitä ollut, seurusteli hän Einarin kanssa. Salme oli melkein aina yksin. Hän ei tahtonut olla Gudrun-tädille rasitukseksi, sentähden pysyttelihe hän paljon hotellissa. Toiste käveli hän kaupungilla, tutki huvikseen suurkaupungin katuelämää, ihaili ikkunoihin näytteille pantuja tavaroita tai meni katsomaan, mitä löytyi pääkaupungin museoissa ja näyttelyissä.

Harvemmin uskalsi hän lähteä kaupungin ulkopuolelle. Kun hän lähti pitemmille retkille ja yksin joutui suurenmoisen luonnon helmaan, tuli hänen aina niin haikean ikävä Holgeria. Sentähden hän pysytteli siellä, missä ulkonaisista oloista sai apua, missä ajatus ja huomiokyky kiintyi ulkonaisiin seikkoihin, joista hän sai vastapainoa surumielisyydelleen.

Eräänä päivänä hän kuitenkin lähti Bygdö'hön. Hän istui kauan puistikossa, kylpypaikan yläpuolella. Syysaurinko paistoi hyväilevän lämpimästi rannan hietikolle. Vuonon lahdelma välkkyi tyynenä ja puistikossa kajautti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen ilmoille.

Surumielisinä väreilivät säveleet kirkkaassa syysilmassa.

Äkkiä Salme säpsähti: "Tuoll' on mun kultani ain yhä tuolla."

Hän nousi kiivaasti. Se oli liikaa, liikaa, kun sydän muutenkin oli tulvillaan kaihoa ja kaipausta.

Hän kulki kiivaasti kuin ikäväänsä pakoon. Mutta säveleet saattoivat häntä kauaksi kaihokkaina, surumielisinä, ja -- suomalaisina.

Holger oli jo tullut hotelliin, kun Salme palasi.

-- Tein ihanan matkan Bygdöhön, sanoi hän ripustaessaan takkinsa naulaan. -- Sain siellä kuulla suomalaisiakin säveleitä.

Holger ei vastannut, hän kirjoitti.

Salme otti käsityönsä esille ja vaipui ajatuksiinsa, kunnes Holger heitti kynän kädestään ja painautui nojatuoliin. Silloin jatkoi Salme. -- Ilta oli niin ihana. Kaipasin vain sinua.

-- Minä en jouda huvittelemaan. -- Holger tarttui sanomalehteen ja rupesi lukemaan. Hetken kuluttua heitti hän sen kädestään ja haukotteli. -- Huomenna on taas asioita vaikka miten paljo ja iltapäivällä olemme Einarin kanssa päättäneet olla yhdessä muutamien herrojen kanssa. Tapasimme tänään kadulla ja vietimme sitte pari tuntia täällä kahvilassa.

-- Eihän sinulla ole aikaa huvittelemaan, sanoi Salme itsekseen. Mutta samassa katui hän ajatustaan. Hyvähän oli, että Holgerilla oli ystäviä. Vaikka niitä olisi ollut kymmenittäin, olisivat he kaikki olleet hänenkin ystäviään. Ei hän toisten osaa kadehtinut, omaansa vain kaipasi.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Salmella kova päänkivistys. Hän jäi makaamaan koko päiväksi eikä toisenakaan päivänä jaksanut lähteä tädin ja Einarin luo. Oikeastaan hän ei tätä tahtonutkaan. Hän oli itkenyt yöllä eikä tahtonut näyttää kyyneleisiä kasvojaan tädille.

Kun hän kolmantena päivänä Holgerin seurassa saapui tädin ja Einarin luo, istui täti suoraselkäisessä mustalla nahalla päällystetyssä tuolissaan ja neuloi sukkaa. Siinä oli hänen tavallinen paikkansa, ellei hän ollut talousaskareissa tai omassa huoneessaan.

Tutkiva, terävä katse kiiruhti ovelle tulijoita vastaan. Se katse oli valpas pitkin päivää. Se teki hiljaisuudessa tarkkaa työtä.

-- Oikein on pitkältä tuntunut, kun et ole käynyt kahteen päivään, sanoi täti kahvia tarjotessaan.

-- Päätäni kivisti. En jaksanut olla jalkeilla.

Holger laski kompiaan Einarin kanssa. He olivat mainiolla tuulella molemmat.

Mutta Holger sattui katsomaan Salmeen juuri kun tämä vastasi tädille. Hän näki, miten kalpealta ja kärsivältä Salme näytti. Se harmitti häntä.

-- Kun ei ole muuta tekemistä kuin nauttia elämästä, joutaa joutaviakin muistamaan.

Holger koetti puhua huoleton sävy sanoissaan -- Ehkä sinä täti ja minäkin tuntisimme hiuskarvan kolotusta ja pistoksia pikkuvarpaassa, jos olisimme jouten.

Täti ei sanonut siihen mitään, mutta Holger tiesi, että täti ei asiaa siihen jättäisi.

Toisena päivänä, kun kaikki yhdessä istuivat salissa ja herrat paraikaa järjestivät shakki-kalujaan, valitti Holger päänsärkyä. Salme nousi arkaillen, meni lähemmä ja pyysi saada hieroa. Hän taisi nykyään tehdä niin vähän Holgerin hyväksi. Hän tahtoi tehdä edes sen, minkä taisi.

-- Holger, sanoi täti äkkiä. Mutta Holger ei kuullut. Herrat olivat parhaassa pelivauhdissa. Salme seisoi yhä Holgerin tuoliin nojautuneena, hiljaa sivellen hänen päätään.

Sillein täti nyökkäsi päätään Salmelle. -- Istu.

-- En vielä, vastasi Salme päänpudistuksella. Täti kutoi hetken aikaa, katsoi taas Salmeen ja komensi istumaan. Silloin Salme totteli. He eivät puhuneet mitään herrojen pelatessa. Täti vain nousi jonkun kerran, käydäkseen keittiössä katsomassa valmistuvaa päivällistä.

-- Salme, sanoi hän, samassa kun herrat lopettivat pelinsä, haeppa huoneestani minulle suojahuivini. Se riippuu oven takana naulassa. Tahdotko auttaa? -- Ääni oli miltei hyväilevän lempeä.

Salme oli ovella samassa. Tuntui hyvältä että täti kerrankin pyysi häneltä palvelusta.

Tuskin oli ovi sulkeutunut ja Salme näkyvistä poissa, kun täti työnsi lasit otsalle, katsoi harmaine silmineen terävästi Holgeriin ja sanoi yksikantaan: -- Holger Thoresen, anna äitisi perinnölle valtaa. Nyt sitä tarvitaan.

-- Sinä olet aina ollut erikoisen sukumme erikoisin, Holger nauroi. -- Sinä näet, mitä ei kukaan muu näe.

-- Elämä on opettanut tarkkanäköiseksi.

-- Näkemään näkymättömiä.

-- Näkemään ja ymmärtämään, mitä ymmärtää ainoastaan nainen.

Salme avasi samassa oven.

-- Tuntureilla asuminen on petollista. -- Täti työnsi lasit taas nenälleen. -- Se karaisee ja vahvistaa, mutta se, joka ei ole tottunut sen ankaruuteen, saa pian kuolemantaudin.

-- Sinä, täti, siellä kasvoit muita kauniimmaksi, huomautti Einar yksikantaan lehtensä takaa.

Täti laski kutimensa pöydälle. -- Ja sinä olet oppinut suutasi käyttämään. -- Tule Salme, mennään valmistamaan "römme gröd'iä".

Hän nousi suoran ryhdikkäänä ja poistui, sivulleen katsomatta, jättäen Holgerin ja Einarin kahden huoneeseen.

He olivat ääneti ison aikaa.

-- Onko hauska olla kahleissa, kysäsi Einar lehtensä takaa.

-- Hyi happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

-- Ken ottaa lelun kotiinsa, hän sitä varjelkoon ja vaalikoon, ettei lysti kesken lopu, eikö niin?

-- Ole vaiti! Sinua minun vaalia täytyy, mustasukkainen vanha karhu. -- Holger oli harmissaan. Hän iski tahallaan kipeimpään kohtaan. Mutta sitä ei Einar sietänyt.

-- Paras kun lähdet kotiin leluinesi. Ei teitä täällä kaivata. Kaikki asiasi ovat taas järjestetyt ja saat rauhassa korkojasi nostaa.

-- Kotiin minä lähdenkin ja jo tänä iltana. -- Holger meni konttoriin eikä näyttäytynyt ennen päivällistä.

Ruokapöydässä hän ilmoitti samana iltana matkustavansa Hamariin ja sieltä suoraan kotiin.

Täti loi pikaisen katseen häneen. Mutta Holger katsoi pois päin.

-- Thoresenilaista verta. Ei huomauttamista, ei sanomista. -- Täti nyökkäsi päätään. -- Mutta saattoi siitä Salmelle siltä hyvää koitua.

Heti päivällisen päätyttyä teki Holger lähtöä hotelliin tavaroitaan järjestämään. Salme aikoi seurata.

-- Sinä jäät tänne, sanoi täti.

Salme katsoi epäröiden Holgeriin.

-- Tee niinkuin tahdot. -- Holger oli jo ovella.

-- Hän jää tänne. -- Täti vetäisi oven kiinni, tarttui Salmen käteen ja vei omaan huoneeseensa.

-- Ethän sinä vielä ole ollut täällä luonani, puheli hän, istuttaen Salmen mukavaan, vanhanaikaiseen sohvaan.

-- Minä en tahtonutkaan, ennenkuin tutustuin, sanoi hän sitte. -- Mutta nyt sinä pian lähdet ja minä olen jo vanha enkä tiedä, nähnenkö vasta.

-- Täti, sinähän olet niin pirteä ja terve.

-- Monet tuulet kestää honka tuntureilla, mutta yksi myrsky-yö sen kaataa.

Salme katsoi poispäin. Tuntui niin oudolta. Vanha honka, miten tosi tuo kuva oli! Tiesiköhän täti itsekään miten oikeaan hän osui. Vanhat, kurttuiset, työssä kovettuneet kädet, kasvot, joihin elämä oli syvät vakonsa uurtanut, ja ryhdikäs vanha vartalo, miten tuo kaikki muistutti tunturin suoraselkäistä, naavaista honkaa.

-- Sinä katselet kaikkia niin lempeästi, sanoi täti äkkiä. -- Minä arvasin sen. Siksi pyysinkin tänne.

-- Etkö sitte pyydä muita, täti?

-- En, lapsi. Minä en huoli vieraista ihmisistä omaan huoneeseeni. Minusta on joka kapineella täällä henkeä, sillä kaikilla niistä en muistonsa. Ne eivät ole vain puuta ja nahkaa. Ne ovat osa elettyä elämääni, ja siksi ne ovat ystäviäni. Mutta sitä eivät kaikki ymmärrä. Monet tulevat tänne kuin museoon: "ai täti, tämä peili on empireä ja tuo pieni pöytä on sirointa rokokota. Ja keinutuolista tulisi kaunis, kunhan maalauttaisi valkoiseksi." -- Sellaista minä en jaksa kuulla. Vanhat ihmiset tarvitsevat rauhaa ja vanhat kapineet samoin. Mutta nykyajan ihmisillä on niin kiire, etteivät voi muillekaan suoda rauhaa. Sentähden eivät kuule, mitä vanhat esineet puhuvat.

Salme ei vastannut. Ajatukset ja tunteet tulvehtivat hänen mielessään, mutta hän ei hennonut häiritä vanhan huoneen hiljaisuutta.

Nurkkapöydällä, peilin alapuolella, käydä naksutti vanha lasikupuinen pöytäkello. Jonkun kerran narahti keinutuolin jalas tädin sitä liikutellessa. Muuten oli kaikki huoneessa hiljaista, täynnä eletyn elämän haastelua.

Viimein katkaisi Salme äänettömyyden. -- Luuletko, että ihmiset ennättävät kuulla, mitä elämä puhuu?

-- Toiset ennättävät, toiset ei.

-- Kenties on niitä, jotka ennättävät liiaksikin kuulla ja ajatella?

-- Tuskin, mutta he eivät kuuntele oikealla tavalla. He kuuntelevat sielunsa sairaudeksi eikä voimaksi. Kuuntele ja tee työtä, tee työtä ja kuuntele, silloin et jouda sairastamaan.

-- Mutta jos ei ole työtä, jos olosuhteet sulkevat tien.

Viheriän harmaat silmät tähystivät hetken tutkivasti Salmea. Mitä tuo lapsi tarkoitti, ja mitä hän tarvitsi?

-- Silloin on työtä tarpeeksi elämäntaakan kantamisessa.

-- Oletko sinä, täti, tuota taakkaa koskaan toimettomuudessa kantanut?

-- Se ei ole toimeton, joka kestävästi ja rohkeana kantaa taakkaansa.

He istuivat kumpikin taas hetken äänettöminä. Viimein kysyi Salme, miten kauan täti oli hoitanut Einarin taloutta.

-- Sinä siunattu lapsi! -- Täti herkesi keinumasta. -- Kerran sinä jotain kysytkin. Sinä olet siinäkin suhteessa toisenlainen kuin muut. Moni utelee elämääni juuri niin kuin katselee kapineitani. Minun elämäni tie on ollut monivaiheista, sentähden sillä muka on arvoa aivan kuin tavaroillani, siksi että sattuvat olemaan sitä tai tätä tyyliä.

-- Sinä olet ankara arvostelija.

-- Se on sukuvika.

Salme huokasi. Hän muisti, miten Holgerin sattuvat arvostelut häntä ensi aikana olivat ihastuttaneet, miten hän Holgerin silmäyksiä oli sanonut kotkan katseeksi, joka kantoi kauemmaksi kuin toisten, tunkien läpi luiden ja ydinten. Mutta nyt hän huokasi, sillä hän muisti, että arvostelun ankaruus aina kohdistui toisiin, -- harvoin omaan itseen, -- että tarkkanäköisyys koski ainoastaan etäällä olevaa, -- ei sitä, missä tarkkanäköisyyttä olisi tarvittu ja mikä oli lähinnä.

Oliko se kenties liian pientä, liian läheistä? Siksikö Holger ei koskaan huomannut, mitä Salme kärsi.

Tädin keinutuoli narahti. -- Tiedätkö, että synnyin Austraaliassa, vaikka olen Thoresen'in sukua.

-- Sellainen on elämäni tarina kuin taulu, josta sanotaan, että taiteilija on käyttänyt liian räikeitä värejä. Mutta kun todellisuus päättää tuhlata värejään, silloin siitä vasta syntyykin räikeää. Sellaista on koko meidän sukumme elämä.

Täti vaikeni hetkeksi, kumartui eteenpäin keinutuolissaan ja nyökkäsi tuontuostakin hitaasti päätään. Sitte alkoi hän kertoa, hitaasti, ja katse kauaksi tähdättynä.

-- Isä oli hurjaluontoinen ja raju, sellainen kuin Holgerkin. He olivat veljekset, vaikka ijässä oli eroa kolmattakymmentä vuotta. Toinen nukkui kätkyessä, kun toinen läksi vieraille maille onneaan koettamaan. Amerikat ja Austraaliat hän kulki, oli merimiehenä, kauppiaana ja viimein uutisviljelijänä ja lampurina Austraaliassa. Hän rupesi siihen toimeen, kun nai äitini, englantilaisen, ja asettui yhdessä kohden olemaan. Norjaan hän ei koskaan palannut, mutta mieli pysyi norjalaisena. Minä opin pienenä rakastamaan Englantia ja Norjaa, vaan en maata, missä asuin. Vanhin meistä lapsista lähetettiin Norjaan neljäntoista vuotiaana. Hänestä piti tulla norjalainen ja hänen piti kasvaa Thorsgaardissa. Laiva, jolla hän matkusti, upposi Hyvän toivon niemen luona. -- Äiti suri esikoistaan ikänsä -- ei antanut Norjaan toista poikaa. Englanti ja äidin vanhemmat saivat hänet. Hän vieraantui pian meistä kaikista. Sitte meistä kuoli kolme, yksi meni merille, minä nuorin jäin vanhempien luo. Isä ei tahtonut antaa Englantiin, äiti ei Norjaan. Mutta maata, jossa asuin, en rakastanut. Silloin tuli Norja minua noutamaan. Minä olin synnyltäni tunturien ja vuonojen lapsi. Se oli minulla veressä ja minä tunsin sen kohta kun hän tuli. Hän oli serkkuni, setäni poika. Nuorena seikkailuhaluisena hän tuli, vaan kun tiemme yhtyivät, ei hän enää kaivannut seikkailuja. Hän ikävöi vain takaisin Norjaan minun kanssani kotia perustamaan. -- Häämatkamme merien poikki kesti kuukausia. Meistä se päättyi päivään.

-- Salme, sinä tiedät, miten Thoresenilainen rakastaa! -- Vanhus kumartui eteenpäin ja loi katseensa Salmeen, mutta samassa tuo katse ikäänkuin solahti ohi, taas tähtäytyen kauaksi menneisiin aikoihin.

Meitä oli kaksi Thoresen-suvun jäsentä. Mutta meidän onneksemme, etteivät suvun asiat siihen aikaan olleet sillä kannalla kuin Holgerin nyt. Köyhyys pakotti työhön ja työstä oli apua sekä ilossa että surussa. Nykyajan ihmiset eivät ymmärrä sitäkään. Mutta elänyt tietää. Maassa oli minulla myöskin liittolaiseni, sillä siitä päivästä pitäen, kun Norjaan saavuin, tunsin olevani kotona.

Salme käännähti äkkiä ja katsoi poispäin. Silmät sumenivat kyyneliin ja läpi sumun siintivät kotimaan sinijärvet, kotisaaret, kotisalmet ja lahdelman tyynet pohjukat.

-- Naimisissa olevilla luetetaan sentään elämän vaikeimmat läksyt. -- Taas narahti keinutuoli.

-- Mutta sinä, täti, olit nuori ja hyväoppinen. Vanhempana on vaikeampaa.

-- Niin, se on. Vaikein tuli minullekin sitte.

-- Milloin se tuli? Tahdotko sanoa vielä senkin?

-- Miksi en sanoisi. Koko maailma sen tietää, mutta ei monikaan ymmärrä. Sinä ehkä ymmärrät. -- Isäni oli kuollut. Äiti halusi takaisin Englantiin vanhan äitinsä ja siellä asuvan poikansa luo. Hän tahtoi myöskin tavata minua, mutta Norjaan asti hän ei uskaltanut. Merillä oleva veljeni teki siitä syystä välitysehdotuksen. Englantilainen veljeni, hän, äiti ja minä yhtyisimme kaikki Hampurissa. Hän toimitti minulle matkarahatkin, ja kun austraalialainen jättiläislaiva laski Elben suuhun, seisoin pikku Gerdin kanssa rannalla sykkivin sydämin odottaen äitiäni, ainoata, jota olin kaivannut senjälkeen kun Austraalian jätin. Mutta äidin asemasta tulikin ruumis. -- Veljeni sen minulle ilmoitti niin varovasti kuin mahdollista. Mutta minä en sitä kestänyt. Samana iltana sairastuin, ja yöllä syntyi pieni poikani. Hän kuoli parin tunnin kuluttua. Kauan olin itsekin kuoleman kynnyksellä. Olin niin sairas ja murheissani, ett'en Gerdiänikään muistanut kysyä. Kun vähitellen toivuin, sanottiin minulle, että veljeni oli vienyt Gerdin edeltäkäsin Norjaan, vaan sitä en uskonut. Kun viimein lähdin sairaalasta palatakseni kotiin, sainkin kuulla, että Gerd oli kuollut kuristustautiin.

Täti Gudrun vaikeni. Ei pieninkään värähdys hänen kasvoillaan osoittanut mielenliikutusta, ainoastaan syvä katse hänen harmaissa silmissään kertoi jotain siitä, mitä hän tunsi.

Salme oli hyvin kalpea. Hän ei isoon aikaan puhunut mitään. -- Ja sinä kestit, sanoi hän viimein hiljaa.

-- Tekemällä siitä pääsee, sanoi miesvainajani, kun kova työ odotti. Kärsimällä ja kantamalla elämän taakasta selviytyy.

Portaista kuului askeleita. Oven-avaus oli kuin Holgerin.

-- Te olette lujatekoista sukua, sanoi Salme nousten.

-- Eikö puhuta suomalaisten sitkeydestä? kysäsi täti samassa kuin Holger koputti ovelle. Enempää eivät ennättäneet puhua. Holger oli valmis ja tädin tuli kiire saada vierailleen lähtökahvit.

Etehisessä tarttui täti Holgerin nutun liepeeseen. -- Anna anteeksi, kun pidätin hänet. Mutta hänen äitinsä on kaukana, eikä minulla ole tytärtä.

-- Äitini poikana sinua kiitän. -- Holger kumartui suutelemaan vanhuksen kättä. Hän tunsi kohdanneensa sen voiman, joka aina teki vaikutuksensa häneen -- äidillisyyden. Annettu nuhde oli osunut oikeaan. Hän oli ollut itsekäs ja laiminlyönyt Salmen. Hän tahtoi korvata, minkä oli rikkonut.

Asemalla oli paljo väkeä. Jo pilettiä ostaessaan tapasi Holger erään liiketuttavan, asemasillalla toisen. Hän hankki Salmelle kiireimmiten paikan, järjesti tavarat ja lyöttäytyi sitte toveriensa seuraan.

-- En minä viivy kauan, sanoi hän Salmelle kuin anteeksi pyytäen.

-- Älä kiirehdi minun tähteni! -- Salme hymyili. Hän tiesi, mitä Holgerin "vähän aikaa" merkitsi. Hän oli ennen uskonut siihen niinkuin se sanottiin, mutta nyt hän jo tiesi, että se merkitsi tunnin, kaksi, neljä tai kahdeksan, miten vain sattui.

Siitäkin oli hän aikoinaan kärsinyt, mutta nyt hän vähitellen rupesi tottumaan. Tänään varsinkin tuntui kaikki entistä kevyemmältä. Hän oli yhä Gudrun-tädin luona. Täti otti kädestä, kuljetti huoneessaan, esitti kaikki vanhat kapineensa, -- nuo eletyn elämän vaiteliaat todistajat, -- ja opetti, miten eletään voimakasta ja suurta elämää, sellaista, joka sopii tunturien maassa asuvalle.

Oli se todella ihmeellistä, miten voimakkaita he olivat, sekä täti että Holger. Oliko se kansallispiirre, vai sukuominaisuus, mutta sellaisia he kumpikin olivat kuin tunturihonka, joka pää pystyssä laulaa ja taistelee kunnes kaatuu. Kukka nuokkukoon varrellaan, painakoon päänsä mättäälle sadekuuron tullessa ja kohottakoon sen taas, kun päivä pilvistä pääsee, tunturihonka ei voi taipua, se huminoi, huojuu ja taistelee, siksi kunnes myrsky-yö sen murtaa.

Mutta voineeko kukkanen mättäällä koskaan olla tunturihongan ilona? Voineeko honka hennon kukkasen ystävä olla? Ei tajua toinen toisen kieltä. Ei voi honka luontoaan muuttaen kukkasen puoleen taipua, ei kukkanen elinjuuriaan katkomatta kohoutua hongan rinnalle.

Mutta jos nuo elinjuuret olisivat katkottavat?

Miksei, vaan silloinhan menisi elämä samassa.

Oli painostavan kuuma vaunussa. Salme pyyhkäisi hikeä ikkunaruudusta katsellakseen ulos. Hän oli jo kauan tuijottanut eteensä -- nyt hän ei enää jaksanut tehdä sitä.

Hän kuuli Holgerin iloisesti puhelevan ja laskevan leikkiä. Holger oli liiketuttavien seurasta siirtynyt juttelemaan kahden tuttavan naishenkilön kanssa. Nämä istuivat kumpikin niin että Salme näki heidät. Toinen oli vanhanpuoleinen -- kaiketi äiti -- toinen vallan nuori. He olivat nähtävästi erinomaisen huvitettuja Holgerin seurasta ja hän puolestaan yllytti heitä.